Part 2

"Lähtee!" lupasi pikku mies alttiisti, kuten lupaa itkevä lapsi äidillensä kaikella antaumuksella. Justiitta heltyi lopen, lupsautti aivan pusun Nyken likaiselle poskelle ja mairitteli:

"Se poika kerran sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee maailmalle papiksi. Ja siellä maailmalla se Nyke sitten paukaa ässän pöytään... Paukaahan Nyke?"

"Paukaa", nyyhkytti poikanen. Aivan hän oli kietaissut pienet kätösensä Justiitan kaulaan ja hänestä oli turvallista sen sylissä olo. Justiittakin siitä alttiudesta yhäkin hellemmäksi heltyi, pahastui Lötjöselle ja puheli sille vakaana:

"Ja mitä siitä lapsesta aina kiusaakin."

Hän laski poikasen maahan, korjaili sen paidan nenäliinaa housuihin. Mieli aivan yleni. Hän jatkoi siinä korjaillessaan, mieli tavallistakin vakaampana:

"Herran Sanassa se meille selkenee viisaus. Niin ässät kuin ärrätkin."

Mutta Nyken syntymäpäivä-ilot olivat synkistyneet, elämä myrkytetty. Unohtui jo vehnästaikinakin. Kuin väsyneenä hän lähti Sissu-repsunsa kanssa pullittelemaan pois työmaalta. Hän oli joutunut liika nuorena profeetaksi ja tunsi nyt ja aina sen viran painon ja miten vaikea on olla profeettana isäinsä maalla.

Mutta taas jäivät hänen mieleensä Justiitan sanat: "Sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee papiksi maailmalle", ja siitä, nimenomaan siitä sylkäisystä, hän sai uutta virikettä asiallensa. Ja kun Justiitta, kuten äsken äitikin, oli sanonut Herran Sanassa selkenevän ihmiselle sekä ässät että ärrät ja kun hän oli aikoinaan kuullut isävainajansa pyhäkoulussa tavauttavan Isämeidästä: "ii, sano ii, ässä ää sää" ja se oli jäänyt mieleen, niin hän altistui Justiitan opetukselle niin, että päätti etsiä Sanasta tuota viisautta, keinotella sitä tietä itsellensä tuon kalliin aarteen, ja miten ollakaan, niin hänessä pääsi sillä hetkellä lyhyeksi ajaksi valloille totisen kristityn viisas nöyryys. Hän oli äidin kanssa kirkossa käydessänsä nähnyt papin kirja kainalossa kohoavan juhlallisesti ja tasaisesti saarnastuoliin. Se muisto kuvastui mielessä. Hän unohti vehnästaikinan tyyten, etsi aitan hyllyltä isänsä vanhan Raamatun, tallusteli se kainalossa kenenkään huomaamatta Sissun kanssa riihen taa, istahti siellä seinäviereen, avasi kirjan ja alkoi aivan ensi sanasta: "Biblia eli Pyhä Raamattu" tavata: "Ii, tano ii, ättä ää, tää."

Mutta siinä loppui taito. Hän pysähtyi, vaikeni. Sissu-repsu huomasi hänen pulansa, tahtoi ottaa siihen osaa, nousi takakäpälilleen istumaan ja korvat ja etukäpälät riipalla katsoi rukoilevasti pikku herransa silmiin ja uikutti ymmärtämystä anoen. Nyke nosti hänet syliinsä, istahti Raamatun päälle, istui hetken, toisen, hyväili Sissuansa. Alkoi jo uuvuttaa, sillä hän oli aikaisin noussut. Pihamaalta kuului kukon etäinen kiekaisu, mutta hän tuskin enää tajusi sitä, sillä uni teki tuloansa, lapsen herttainen kesäpäivän uni. Täyteläinen, hiljainen ruispelto häipyi hiljaa pois tajusta. Hän kallistui Sissu sylissä Raamatun viereen ja nukahti sikeästi, iso hattu päässä, suupielessä makea unenmehu ja Sissu jalkopohjassa käppyrässänsä turvallisena nukkumassa. Tuli ilta. Verkalleen palaavan karjan kellot soivat rauhallisina. Illan hyttyset survoivat, parvi siellä, toinen täällä kuulaassa iltavalossa kimaltelemassa, mutta yhä nukkui pikku pappi. Hän ei herännyt silloinkaan, kun Justiitta hänen sattumalta löysi, kantoi tupaan ja pani vuoteeseen, jossa väsähtänyt mestari nyt jatkoi sikeääkin sikeämpää viattoman lapsen kesäiltaista unta, suupielessä makea unenmehu ja uskollinen Sissu jalkopohjissa käppyrässä.

* * * * *

Se siitä.

Mutta kuten lukija tietää, oli Nyken äidin, Kainostiinan, ja Saarna-Kopsan eli Pytty-Syyrakin välillä riitaa uskonasioista. Kaksi kukkoahan ei ole koskaan sopinut yhteen linnaan, mutta nyt ei siihen mahtunut edes kukko ja kana. Molemmat halusivat vallita seurakuntaa yksin, ja niinpä nousi riita. He alkoivat syytellä toisiaan vääräoppisuudesta, lahkolaisuudesta. Riitaa kiihdytti vielä se seikka, että seurakuntaan oli tullut uusi pappi, rovastin nuori apulainen, ensimmäinen uusi pappi pariin vuosikymmeneen. Molemmat kyläsaarnaajat kokivat kilpaa kelvata nuorelle pastorille. Kumpikin hänelle koki osoittaa olevansa seurakunnan tärkein uskontekijä, ja se kaikki lietsoi henkeä.

Ja nyt sattui niin omituisesti, että tämä oppiriita heidän välillään nousi siitä, kumpi on suurempi taivaanvaltakunnassa, lapsiko vai aikuinen. Kainostiina saarnasi kirjaimen mukaan, että ainoasti lapset tulevat autuaiksi, sillä hän vetosi Sanan todistukseen -- jotta: "Senkaltaisten on taivaanvaltakunta." Hän selitti sitä saarnoissaan ja ollakseen suorastaan ilkeä miesväelle yleensä ja miesprofeetoille ja varsinkin Pytty-Syyrakille erittäin hän aivan voitonriemulla seurakunnallensa todisti:

"Sillä parran kanssa ei mies kelpaa Herralle, vaan ainoastaan vaimoväelle", ja lisäsi varmuudella:

"Sillä Herra on viisas ja sanoo että: parrallako sinä mies minut petät... tai sillä että parran kavalasti pois ajat."

Mutta Nykelle ärtynyt Pytty-Syyrakki luuli hänen sillä ilkeydellä ja lasten autuuden ylistämisellä kaiken muun lisäksi itse asiassa kavalasti puolustavan samaisen poikansa viisautta kaikkea sen loukkaamia mestareja, etenkin häntä vastaan. Niin kehittyi uskonriita edelleen. He kävivät jo papille kantelemassa, syyttämässä toisiaan vääräoppisuudesta. Uskokuntakin alkoi jakaantua kahteen leiriin, vaikka yhdessä olisi ollut tilaa kaikille, ja lopulta saarnaili Pytty-Syyrakkikin jo salaisia ilkeyksiä. Kerrankin hän alkoi aineesta: "Nainen vaietkoon seurakunnassa", saarnata tuherti hartaasti ja vastatakseen Kainostiinan taanoiseen pisteliääseen ja ilkeään saarnaan ilkeydellä hän tekaisi itse seuraavat Raamatun sanat, saarnaten:

"Sillä koska vaimo rupiaa ilkiäksi, niin hän lioittaa sanansa sapessa ja jättää puheistansa älyn pois." Hän saarnasi siitä hartaudella semmoisella, jommoisella ainoastaan helteinen virsuntekijä tuhertaa työtänsä, nenänpäähän hikipisara kihonneena, syventyi ja todisti:

"Sillä vaimo on huono lipsu Herran kädessä." Hän vetosi elämään, siihen, kuinka isästänsä orvoksi jääneet lapset äitinsä kasvattamina kasvavat kurittomiksi, ja todisti:

"Se vain läpsättää, se lipsu, mutta päistäreisiksi ne silti pellavat jäävät."

Mutta Kainostiinan uskonsisaret saattoivat sen sanoman Kainostiinan tiedoksi. Äiti Ioukkautui poikansakin puolesta, varustautui vuorostaan Sanalla, ja niin sai uskonriita yhä vain uutta virikettä.

IV

Jonkun verran, oikeastaan paljonkin, oli perää siinä Pytty-Syyrakin ja muiden loukkautuneiden mestarien luulossa, että Nyke heidän taitoansa arvostellessaan tolkuttaa muilta, aikuisilta kuulemiansa. Rajoitettuahan se oli tietysti vielä Nyken oma ajatusten maailma, joten hänen täytyi jakaa muille toisilta saamaansa. Niinpä hän olikin visusti kuunnellut vanhojen mestarien seläntakaisia arveluja toisistansa, pannut ne mieleensä ja lausuillut niitä ominansa. Sehän se juuri Pytty-Syyrakkiakin eniten harmitti.

Ja kaiken lisäksi uhkasi asian johdosta kehkeytyä kirkollinen pula. Ei papisto, tuskinpa kyläläisetkään, tiennyt että tämän uskonriidan yhtenä salaisena syynä on Mestari Nyke, joka oli julkisuudessa arvostellut Pytty-Syyrakin saarnojakin. Piispantarkastus oli tulossa. Rovasti oli hakenut Valkealan isopalkkaista rovastinvirkaa, mutta jos ne nyt rupeavat piispalle kantelemaan, että seurakunnassa on päässyt valloille lahkolaisuus, tai ainakin uskonriita, niin hän voi tulla ehdollepanossa syrjäytetyksi. Siitä levottomuus. Papisto neuvotteli.

Mutta rovasti, kuten jo sanottiin, oli saanut uuden apulaisen, pastori Kakkisen. Se tutki asiaa. Ei hän kummankaan opissa huomannut mitään väärää, mutta kiusalliselta kun asia näin piispankäräjien edellä tuntui, niin hän rovastille vakaana puheli:

"Se pitää justeerata yhteen... Niiden molempien suunta."

Ja hän keksi keinon: hän päätti naittaa nuo riitaantuneet saarnaajat keskenänsä. Pitäjässä oli kiertokoulunopettajan paikka avoinna. Pytty-Syyrakin voi ottaa opettajaksi, ja silloin kyllä Kainostiina hänestä huolii. Niin hän päätteli ja ryhtyi puhemiehenä järjestämään asiaa. Rovasti oli rauhan mies. Ei hän kyllä niistä naima-asioista enempää kuin muustakaan välittänyt, mutta kun ruustinnakin nyt pastorin apuna sitä asiaa hänelle selitteli, niin hän, kuin koko jutusta eroon päästäkseen, mukasi:

"No naittakaa ne sitten!" Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, istahti leveään keinutuoliin ja mistään enää enempiä välittämättä lisäsi:

"Tottapahan sitten lakkaavat uskosta riitelemästä. Kun saavat muuta riideltävää."

Nuoresta pastorista tuntui asia nyt kääntyneen niin hyvännepäin, että hän tuli aivan kiitolliseksi Herralle. Mieli semmoisena hän kristityn nöyrtymyksellä rovastille puheli, tapaillen:

"Vajavaisiahan me tosin kaikkikin olemme... ainakin Herran edessä." Nuorena pappina hän siinä nöyryydessänsä koki aivan vaistomaisesti samalla kelvata esimiehellensäkin, rovastille ja sen rouvalle, ja ylenti siis mieltänsä yhäkin hartaammaksi ja nöyremmäksi, lisäten:

"Mutta emmehän me avioliittoon mennessämme mitään kadota, vaan löydämme." Hän puheli sitä oikeastaan tätä kosimispuuhaansa puolustaaksensa. Mutta ei rovasti niistä puheista enää piitannut. Hän näytti nukahtaneen siihen keinutuoliinsa. Ainoastaan hiljaa savuava piippu ilmoitti hänessä vielä olevan henkeä ja eloa.

Mutta Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan avioliitto tuntui pastorista nyt jo päätetyltä asialta.

* * * * *

Ja Pytty-Syyrakilla oli ärtyisyyteensä yleensä muitakin syitä. Hänhän, kuten jo sanottu, oli monet vuodet sommitellut ikiliikkujaa. Ei hän tosin kellekään ilmaissut, että se tekeillä oleva, kaikkien ihmettelemä kummallinen laitos kymmenine pyörineen ja vipuinensa on ikiliikkuja, mutta kaikki sen jo arvasivat ja suruttomat ivailivat, puhelivat:

"Pytty-Syyrakki tekee siitä saarnakojetta."

Sitä hän ei kärsinyt, ja asia teki hänet ärtyisäksi. Kesäisin hän nikkaroi Simo Holpan aitan takana, seinättömässä, mutta katollisessa vajassa. Siellä hän nytkin aherti, sekaisin pyttytyötä ja ikiliikkujaa. Ohi osui ajamaan pastori Kakkinen. Palasi lasta ristimästä ja huomattuaan Pytty-Syyrakin yksin poikkesi vajaan, pannakseen jollain sopivalla sanalla jo sen naima-asian vireille. Hän tervehti, oudosteli ukon ihmeellistä laitosta, sen lukemattomia pyöriä ja pikkurissoja ja vipuja, ja kysyi aivan ihmeissään:

"Mikä tämä on?"

Ja miten ollakaan, niin Syyrakki ei jaksanut nyt hengenmiehen edessä kieroilla ja salailla, vaan ilmaisi hänelle salaisuutensa. Pastori raapi korvallistansa, suinaili laitosta ihmeissään ja kummissaan -- suinaili ja Syyrakin puuhista oudostuneena peräsi:

"Ja luuletteko, että se rupeaa pyörimään?"

Mutta Syyrakki sai nyt rohkeuden ja todisti:

"Ka mikäs siinä auttaa! Jos Herra kerran lainaa voiman nivusiin."

Hän tuherti, aherti, kohenteli ihmeen laitoksia, näytteli ja jatkoi:

"Herrassahan se on viisaus eikä meissä... Niin että mistä mikä tulee, niin se tulee", puheli hän ja todisti:

"Kyllä ne Herran voimalla pyörivät isommatkin myllyt."

Eikä nuori pappi rohennut järkyttää ukon lujaa uskoa Herran voimaan ja viisauteen. Hän vain raappaili ihmeissään ja vastaukseksi tapaili:

"Jaa... Niin, no..."

Ei tiennyt mitä sanoa. Aivan huomaamattansa hän siinä pulassa joutui silloin todistamaan: "Eihän sitä", todisti hän, "eihän sitä lasta tehdä, se syntyy... Herran lahjana nimittäin." Ei hän Syyrakin lujan uskon edessä keksinyt muutakaan sanottavaa. Kummankaan huomaamatta saapua pullitteli nyt vajaan Mestari Nyke, jäi katsomaan, tarkkaamaan, tietämättä, että vieras herra oli pappi. Syyrakki aherti ja tuherti, pani pyöriä pyörimään ja vipuja heilumaan, selitteli, puheli: "Kun me ihmiset vain ymmärrämme panna vivut ja pyörät oikealle paikalleen, niin kyllä se Herra silloin rientää avuksi ja panee rattaat käymään."

"Jaa... Kyllähän se Herra on aina läsnä." Nyke tarkkasi menoa muhkeana, kädet housuntaskussa. Pastori jatkoi suinailuaan ja ihmettelyään, puhellen:

"Kyllä siinä on tarvittu työtä ja miettimistä." Syyrakki siitä ihastui, rohkaistui, kehaisi jo itseänsä, puhellen:

"Tämmöistä ei tehdä yksistään päällä. Tähän tarvitaan sydäntä, ja sitä viisautta, joka on uskossa."

Pastori huomasi nyt Nyken. Sen omituinen olemus huvitti. Hän kiintyi poikaseen, alkoi sitä hyvitellä, puhellen:

"Osaisitko sinä, pikku mies, tehdä tuommoisen?"

"Otaitin kyllä", vastasi Nyke mahtavasti. Syyrakin uhalla hän sitä uhmasi. "Ja palemmankin otaiti tehdä vaikka kuka", jatkoi hän uhitteluansa.

Ja siitä se sitten kehkeytyi. Ärtynyttä Syyrakkia harmitti, kun poika morkkasi hänen työtänsä ihan papin kuullen. Hän koki hillitä itseänsä papin takia ja kysyi Nykeltä:

"Mikäs vika sitten minun työssäni on? Kun vaikka kuka osaa paremman tehdä?"

"Vaikka mikä vika on", yltyi Nyke. "Vaikka taalnakoje on... ja vaikka mikä vika on", uhmaili hän jo sillä suruttomilta kuulemallansa saarnakojeella. Se se pisti Syyrakkia nyt sapelle, varsinkin kun kuulemassa oli pappi, vieläpä se samainen pappi, jonka suosiota hän Kainostiinan kanssa kilpaa tavoitteli. Pastorikin piti Nyken saarnakoje-puhetta sopimattomana ja asiaa sovittaakseen puheli Syyrakille rauhoittavaa:

"Poika on kai aikuisilta kuullut ja tolkuttaa niitä. Älytön lapsi."

Mutta se vain pilasi asiaa. Syyrakki jo kimpaantui ja puheli hillitysti, salaharmilla Nykelle:

"Ennenkuin puhut, niin Herran pitäisi sinun kielesi yhdessä asiassa kahleista päästää ja toisessa kahleisiin panna." Hän pisti sillä kahleistapäästämisellä sitä Nyken ässä-asiaa ja kahleisiinpanemisella hänen älyttömyyttänsä. Kristittynä ja saarnamiehenä hän koki vieläkin hillitä mieltänsä ja puheli nyt välillä pastorille:

"Meidän aikana miehet kuluttavat viisautensa ja siemenensä... Niin että ei ole mitä vakkaan ottaa, kun kylvön aika tulee."

Mutta sittenkin häntä harmitti pojan loukkaava puhe, niin että hän kimpaantui ja taas tiuskaisi Nykelle äkeän, halveksivan:

"Sinäkin elävä! Ässää vielä säret ja kukkona kieut."

Nyke-parka! Hän loukkautui, yltyi ja alkoi tolkuttaa uhmailujaan, morkkasi Pytty-Syyrakin työt ja teot ihan kelvottomiksi ja kaiken lopuksi tolkutti Pitkältä-Liisalta kuulemaansa arvostelua Syyrakin saarnoista, uhitellen:

"Ja autuuden atiattakin kun taalnaat, niin tolaat kuin valit luitkekoa."

Mutta pastori oli saanut kyllänsä, varsinkin kun poika tolkutti pyhästä saarna-asiasta. Ties mitä sopimatonta vielä jatkaa älytön lapsi. Pulasta pelastuakseen hän kiirehti lähtöään. Naima-asia jäi alulle panematta. Sitä toimittaakseen hän pyysi Syyrakkia poikkeamaan pappilaan.

"Minulla olisi vähän keskusteltavaa", puheli hän. Ja niin poistui. Molempien mestarien elämä ja olo oli täksi päiväksi myrkytetty. Pytty-Syyrakkia harmitti nyt varsinkin kun Nyke oli hänen saarnojansa arvostellut niin ilkeästi papin kuullen ja pappi sitten vielä käsittänyt niin, että siinä puhuvat lapsen suulla aikuiset. Hänen tähtensä tuntui laskevan.

Niinpä hän papin poistuttua alkoikin siinä harmissaan riidellä Nykelle, vartoi kunnes papin kärrit loittonivat tarpeeksi kauas, sillä ei hän koskaan antautunut muiden kuullen Nyken kanssa syvälliseen ilmikinaan. Vasta kärrien loitottua hän alkoi. Hän alkoi hillitysti, kuten kristityn tulee, tuherti ja puheli aluksi vakaasti, aivan kuin aikamiehelle ja vertaisellensa. Hän puheli Nykelle äkkiä:

"Miehen istuin, poika", puheli hän, "miehen istuin on aina korkeammalla kuin itse mies, joka sillä istuu". Miehen ylevyyttä ja ylemmyyttä lapseen verraten hän sillä ylisti ja tenäsi harmissaan halveksivaa:

"Ja sinusta on vielä miehen istuimelle pitkä harppaus. Sillä ei miehen istuin tule miehen tykö."

Nyke yltyi.

"Mutta tuleepat", pani hän kovan kovaa vastaan. He kinasivat hartaasti. Pytty-Syyrakki muuttui tyyten hyväksi vanhaksi lapseksi, reistasi kiihtyneenä, ylväästi ikiliikkujaansa, ei ollut Nyken uhittelua kuulevinaankaan, vaan ynseili vain:

"Miehen istuin rakennetaan teoista eikä sanoista."

"Mutta eipät lakenneta." Molemmat kiihtyivät. Nyke paisui. Taas muisti Pytty-Syyrakki kuin kipeän piston sen, kuinka poika oli papin kuullen soimannut ja halventanut hänen mestarityötänsä. Hän harmistui, kimpaantui ja äsähti:

"Mutta osaatkos itse paremman värkin pykätä?"

"No otaan kyllä."

"Saakeli!"

Hän kiivastui, sieppasi patukan. Pikku mestari kauhistui, sai jalat allensa, syöksyi suin-päin pakoon, huusi katkeroituneena, onnettomana ja loukattuna. Hän katkeroitui jo nyt koko maailmalle, joka hänen neuvonsa ja viisautensa arvioi niin ynseästi. Housut vain repsasivat takapuolella onnettomina, kun hän katse kiukkuisena ja likaiset kasvot ison hatun alla vihasta paisuneina pullitteli tietä pitkin kotia kohti, pikkuisen jalan tepsutellessa tietä tasaisesti. Ei nyt tehnyt mieli mitään, ei kerrassa mitään.

Mestari-parka! ja kun Tujusen nelivuotias poika Jamu tuli tiellä vastaan ja pyysi häntä lähtemään harjoittamaan heidän yhteistä lempiurheiluaan, vetämään Lehikoisen vasikkaa hännästä, niin hän siinä vihasta pulleana ollen kieltäytyi.

"Pelkäätkö tinä?" tiedusti silloin Jamu, luullen Nyken arastelevan nyt vasikkaa hännästä vetää, sen isäntä kun oli siitä vihainen. Nyke ylvästyi:

"Mutta en pelkää", uhitteli hän. Hän aivan suuttui ja ynsistyi, katsoi toista silmiin vihaisesti, ja kun niistä Pytty-Syyrakin miehenistuinpuheista oli jäänyt joitakin rippeitä mieleen, niin hän uhmaili:

"Ja vaikka mikä vatikka, ja vaikka mikä miehenittuin, niin en vaan pelkää vatikkaa hännättä vetää."

Ja miten ollakaan, niin heidän välillänsä sukeutui kina. Jamu kiukustui ja haukkui:

"Pytty-Tyylakkikin tanoi, että tinä olet tittamettali ja tälet ättää." Nyke raivostui, karkasi niskaan.

"Elä pelkele!" huusi Jamu ja iski vastaan. He huusivat ja tappelivat verissä kynsin. Parku ja huuto kuului Malisen pellolle. Luullen isommankin asian olevan tekeillä juoksi kyntämässä oleva Malinen hätään ja huomattuaan asian näin vähäiseksi syöksyi kyntöpatukka ojona kohti, uhkaillen:

"Ettekö te kehnon elävät siitä kaikkoa... Parutte, että koko maailma kaikuu."

Mutta pojat kipasivat nopeasti kuin nuoli vaaraa pakoon, kumpikin omalle tahollensa. Vasta kotinsa veräjällä Nyke uskalsi pysähtyä ja huomattuaan, ettei Malista näy ei kuulu takaa ajamassa, hän nyt sai miehen luonnon, nousi miehen istuimelle ja uhitteli Maliselle:

"Tule, pelkele, niin taat!"

Ja kun hän nyt veräjältä kävellä pullitteli polkua myöten pihaan ja pihan halki tupaan, niin hän ei enää elänyt tässä maailmassa, niin täysi ja paisunut ja kaikelle ynseä hän oli. Hän kulkea pökerti kuin koko maailmalle vihastunut mahtimies ja tietoinen iso isäntä, jonka kannattaa pitää kädet mahtavasti housuntaskussa ja antaa kaikkien muiden ymmärtää, että he eivät ole tässä maailmassa häneen verraten muuta kuin pieni ja vähäinen piupau.

V

On kulunut joku päivä.

Kun kesäiltoina lypsyaikaan lähestyi Tahvo Kinnusen pientä, rauhallista taloa, pisti aina ensiksi silmiin joko karjapihasta hiljaa nouseva lehmisavu tai sitten tuvan rappusilla rauhallisena kyyköttävä kissa, joka vartoi maitoansa, ja kuului harras veisuu. Kinnusen vaimo, Mari, oli näet Pytty-Syyrakin uskonsisaria ja veisasi lypsäessään. Hänen talossansa se Syyrakki seurojansa pitikin. Siellä myös asui loisena Virsu-Taavetti, vaikka ei hän erin uskovainen ollut. Tänä iltanakin oli aikomus pitää seurat. Väkeä ei vielä ollut, mutta Syyrakki oli jo edeltäpäin poikennut tupaan, jossa Virsu-Taavetti aherti virsutöissä. Syyrakki ei ollut vielä käynyt pappilassa, ei siis tiennyt naima-asiastansa Mestari Nyken äidin kanssa ja äskeisestä Nyken käytöksestä ärtyneenä aikoi nyt saarnata voimallisesti tuota hänelle määrättyä morsiantansa vastaan. Sillä äidin hän uskoi olevan Nyken tungettelevien arvostelujen takana. Istuttiin, vaiettiin. Ulkoa kuului lypsämässä olevan Marin harras veisuu. Virsu-Taavetti aherti. Ei siinä ihanan veisuun hartaudessa mieli painunutkaan puheiseksi.

Mutta veisuun lakattua sentään painui. Pytty-Syyrakki näet kysyi silloin Virsu-Taavetilta kuulumisia, ja miten ollakaan, niin Taavetti ei siinä virsuahkeruudessaan muistanut erikoisempia kuulumisia, vaan vastaili:

"Eipä tässä erikoisia."

Hän pujotteli paulaa virsuun ja sitä ahertaessaan kertoili:

"Kuittinen siinä vain... Poikkesin kerran mökkiin, niin tuli puhuneeksi Nyken housuista... Sanoi että sillä jo ne on."

Ei hän sitä erin tärkeänä puhunut. Miten lie vain muutoin mieleen osunut. Pytty-Syyrakkia se ei miellyttänyt. Puhe johtui siten taas Mestari Nykeen, hänen kanssaan kilpailevaan mestariin. Kohta puheen alussa työntyi silloin ovesta tupaan itse Nyke. Oli tullut etsimään kylän poikia, vihastui oitis Pytty-Syyrakin nähtyänsä, niiskautti, muljautti katseen, jäi ovipieleen vihoittelemaan.

"Ka, tässäpä tää itsekin... Mitäs Nykelle kuuluu?" tuherti Virsu-Taavetti työssänsä. Ei vastausta. Vihainen silmäys vain. Virsu-Taavetti kiintyi yhä syvemmä työhönsä ja samalla jatkoi Nykelle:

"Se Kuittinen se vain kysyi, että joko sinulla on housut. Ne kun siellä nuoralla silloin tuulettuivat."

Ja silloin ei Pytty-Syyrakki taas jaksanut sulattaa harmiansa siitä, että pikku mestari oli häntä halventanut papin kuullen. Hän alkoi oitis pistellä, puhellen:

"Parempi olisi ollut panna uhriarkkuun, tai jakaa vaivaisille."

Sitä housuvaatetta hän tarkoitti, kun se muka oli tuhlattu mitättömän miehen verhoksi. Nyke kyllä aavisti siinä olevan jonkun okaan, mutta vaikeni. Syyrakki jatkoi raamatullisesti puhellen:

"Sillä monesti on miehen sääri vähempi kuin sitä verhoava vaate." Tosi-ilkeydellä hän sitä puheli, vaikka hillitysti. Mutta Nyke suuttui ja uhitteli:

"Mikät tinä itte luulet olevati." Ja kun hän oli Jamulta kuullut Syyrakin arvostelun hänestä, niin hän nyt mittasi Syyrakille samalla mitalla, uhitellen:

"Titta-mettali!"

Siinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti ja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:

"Poika siinä", yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta teroittaessaan kysäisi:

"Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?" höpisi hän sotkeakseen asian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:

"Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen... Joskaan ei sääri vaatteen. Kun sitä todistit." Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen. Virsu-Taavetti vain lisäsi:

"Ja arvo kuin arvo."

Mutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken, sillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä vanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän vainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo sanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa nappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla, joilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun napit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut, ja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että olisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli kotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä välin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella onnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille hakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten viisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.

* * * * *

Ja voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti nimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.

"Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä", niin hän alkoi. Hän puhui vaimon herkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se tarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan vakavuutta ja todisti:

"Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on miehen puoleen." Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon voimattomuudesta kasvattajana, todistaen: