Part 1

MESTARI NYKE

Romaani, merkkiteos

Kirj.

MAIJU LASSILA

Otava, Helsinki, 1917.

KUSTANTAJALLE.

Nimilehdellä olen sanan "Kertomus" muuttanut sanoiksi "Romaani, merkkiteos". Voitte sen korjata semmoiseksi kuin haluatte, esim. lyhentämällä, jos se "merkkiteos" tuntuu tarpeettomalta ilmoitukselta, kun kaikki muutenkin lienevät siinä suhteessa yhtä mieltä minun itseni kanssa ja kun kiitoksen kuuluu pitävän seistä vasta lopussa, niin epäkäytännöllistä kuin se järjestys onkin.

Kunnioittaen

MAIJU LASSILA.

I

Nykäsen talo oli Suomen tyypillisimpiä taloja. Kun matkustaja lähestyi sitä Rytövaarasta päin kesäiseen aikaan, ilmestyi tuo talo viimeiseen tienmutkaan päästyä lihavien lehtojen keskeltä ja pikku vaarojen välistä supisuomalaisena, harmaat, maalaamattomat rakennukset joskaan eivät aivan ränsistyneinä, niin kuitenkin jo pitkän iän harmaa leima hartioilla. Mäkirinteiset, pienoiset pellot, monen miespolven korjailemat pisteaidat ja sauna ja riihi, jotka elonkorjuun aikoina purkivat harmaata savuansa tyyneen kesäiseen ilmaan rauhallisina kuin kaksi aikansa kuluksi tupruttelevaa vanhaa neitsytsisarusta, -- kaikki se, asustuneena siihen lihavahkojen pihapuiden rauhaan, oli kuin noiden sauna- ja riihisavujen kautta elon ja elämän saaneen Suomen kuva, kuva josta, ollakseen täydellinen, ei puuttunut mitään, edellyttäen että talon emäntä, Kainostiina, ei ollut unohtanut pistää pitkävartista uuniluutaa tuvan ovipieleen pystyyn, luuta ylöspäin, ja ripustaa lauvantaisin pihamaalle kuivamaan ja tuuleentumaan joko hamettaan tai sitten talon ainoaa riepumattoa.

Mutta ennen kaikkea pisti tulijan silmiin sittenkin miltei aina talonsa rappusilla seisova talon ainoa perillinen ja nyt, isänsä kuoltua, jo sen isäntä, neljännellä vuodella oleva pikku Nyke eli Mestari Nyke, kuten häntä yleensä nimitettiin. Hän seisoksi siinä rappusilla tietoisena, ikäänkuin äkeänä ja pulleana koko maailmalle, seisoksi isävainajan iso, vanha lierihattu syvällä päässä ja seurana ainainen toverinsa, pikkuinen penikkamainen narttukoira Sissu, joka oli hänelle yhtä uskollinen ja altis kuin hän siihen kiintynyt.

Niinpä tänäänkin. Oli poutainen, tyynentyyni päivä. Nyt ei tosin ollut lauvantaipäivä, eikä pihamaalla siis riippunut hametta eikä riepumattoakaan, mutta uutisriihi lämpisi, rauhallisena nousi sen savu, maton ja hameen asemesta riippuivat pihamaan nuoralla Nyken housut, ja Nyke seisoi rappusilla tavallistakin mahtavampana ja äkeämpänä, kun tienmutkasta alkoi taloa lähestyä Havukan Taavetti, vanhahko äijä, selässä iso virsukimppu. Hän oli virsumestari, käveli teoksiaan kauppaamassa ja niillä retkillänsä välitoimikseen puuhaili puhemiehenä, naitteli leskiä ja semmoisia neitoja, jotka eivät olleet omalla suloudellaan, ilman puhemiehen apua, onnistuneet pääsemään etäältä katsoen aina ihanaan avio-onneen. Hänkin huomasi oitis tuon talonsa rappusilla nyt niin vihastuneena seisovan pikku isännän.

Mutta ei hän siitä näystä sen enempää välittänyt, Seisköön. Ukko jatkoi rauhallisena lähenemistänsä.

Sillä pikku Nykellä olikin nyt erikoisempi syy vihaan ja ynseyteen. Kuten sanottu riippuivat nuoralla kuivamassa hänen housunsa. Ne olivat hänen ensimmäisensä. Vasta tänä aamuna hän oli saanut ensi kertaa nuo miehenmerkit jalkaansa, ja oitis oli hänelle sattunut herttainen vahinko: hän oli liannut nuo samaiset housunsa, miehenmerkkinsä, sanoisinko lippunsa. Se oli ollut vain semmoinen viaton vahinko, joka tekee lapset, etenkin poikalapset, kaikkine toiminensa herttaisiksi ja luo noihin miehen ensimmäisiin edesottamisiin housuissansa ja siten koko miehen ja mestarin olemukseen hymyilevän runouden hiljaista, kotoista hohdetta. Lyhyesti sanoen se oli ollut vain semmoinen vahinko, pikku "haaveri", jommoisella jokainen mies tervehtii tuota miehuutensa kunniakasta, kaksilahkeista lippua, ensimmäisiä housujansa. Mutta äiti oli siitä silloin kiukustunut, jopa uhannut antaa pikku mestarille vitsaa, pukenut sitten toiset housut mestarin jalkaan, pessyt nuo pilatut. Ja siksi ne nyt riippuivat nuoralla ja siitä vastoinkäymisestä Nyken erikoisempi äkä.

Niin. Ja siksipä hän piti tavallista vihaisemmin silmällä virsumestari Havukan verkkaista tuloa. Ukko saapui pihalle, piikkopaidan rinta leveähköltä auki, ryntäät hikisenä. Ensin hän siinä pihalla aikoi jotain tarkastaa, mutta kun ei osunut silmiin mitään tarkastettavan arvoista, niin kiintyi ajatus jotenkuten, irtonaisesti vain, niihin kuivamassa oleviin Nyken pikku housuihin. Ei hän niitä erin tarkkaillut, mutta kun ne olivat niin pienet, niin hän tuli itsekseen arvelleeksi:

"Kenenkähän housut ne ovat nuo?"

Hän aikoi hellittää virsutaakkansa, mutta sitten kohauttikin sitä vain ylemmä ja kysäistä hoihkasi siellä rappusilla vihoittelevalta Nykeltä: "Kenenkä housut ne nämä ovat? Tommoiset töpöt?"

Ei hän alkuaan ollut aikonut sitä erin tärkeänä asiana kysyä; olipahan vain siinä kesäpäivän rauhassa tullut hoihkaisseeksi, mutta kun Nyken vastausta ei kuulunut, niin hän siitä aivan huomaamattansa kiintyi asiaan syvemmältä ja, miten lie ollut, ikäänkuin tuli ärtyneeksi ja toisti milteipä äkeällä hoihkaisulla:

"Häh, poika?... Niin että kenenkä housut nämä ovat?"

Mutta Nyke vihastui ja pullistui siitä utelusta, ei vastannut, katsahtaa muljautti vain reuhkaisen hattulierin alta äkäisesti ja ääntä päästämättä poistui mahtavana rappusilta takaisin tupaan. Ukko seisoi hetkisen, pojan poistumista tuskin huomaten. Ajatus irtautui housuista tyyten. Hän kohautti uudelleen virsukimppuaan ylemmä olalle, sylkäistä töpäytti ja halveksiakseen koko asiaa siinä poistuessaan virkkoi itsekseen:

"Olivatpa nuo vaikka kenen! Mokomatkin... Penikan housut!"

Niin hän lähti. Oikeastaan hän oli tullessaan aikonut poiketa tupaan virsujansa tarjoomaan, mutta tämä housuasia oli siinä kesäpäivän rauhallisessa helteessä sotkenut ajatukset niin, että hän unohti koko sen asian, ja niin jäi taloon poikkeaminen siksensä. Matkalla unehtuivat nuo housutkin. Oli helle, tyyni. Vasta Kuittisen mökkiin tultuaan hän muisti ne, kuten pian saamme tietää, uudelleen. Kuittinen, mökin isäntä, tehdä tuherti siinä lepoaikanansa lehmänkytkyttä. Mökissä oli yhtä hiljaista ja kesäistä kuin kaikkialla. Ei jaksanut ajatuskaan olla eleillä. Tuskin tajusi mitä kuuli.

"Kytkyttäkö sinä siinä tuherrat?" osui vaimo häneltä peräämään, ei kysyäkseen, vaan siksi että näki ja tajusi miehensä kytkyttä tuhertavan. Kuittinen kyllä tajusi kuulleensa eukkonsa kysymyksen, ja hänestä tuntui, kuin siihen olisi vastattava, mutta ei hän vain tullut siinä tuhertaessaan vastanneeksi aikanaan, ennenkuin vaimo jo ehti ääneti poistua tuvasta.

Ja kohta vaimon poistuttua saapui Virsu-Taavetti tuohisine taakkoinensa. Ja kun hän tultuansa nyt laski virsukimppunsa lattialle, niin miten ollakaan eläytyi muisto niistä Nyken omituisista housuista helteiseen päähän, niin että jo kielellä pyörinyt hyväpäivä-tervehdys tai muu sentapainen muutahti siksi housuasiaksi, ja hän tuli kytkyttään hartaasti ja ääneti tuhertavalle Kuittiselle ilmoittaneeksi:

"Nykäsen emäntä näkyi pesseen poikansa housut... Niin että kai se poika on sitten jo niin etäälle ... kuin housuihin asti ylennyt."

Ja taas tajusi Kuittinen kuulleensa puheen ja ymmärtäneensä puhutun asian, ja hänestä tuntui, kuin varustautuisi hän siihen vastaamaankin. Mutta se tuherrus ja aherrus ja kesäinen olo sotki ja hidastutti hetkiseksi, varsinkin kun oli kytkytvitsan pää pujotettava kiinteeseen. Vasta sen tehtyään hän joutui valmiiksi, mutta miten ollakaan, tuli housuasian sijasta ilmoittaneeksi sen vaimollensa varatun vastauksen ja asian, puhellen:

"Eukko tässä äsken ... kysyi että kytkyttäkö minä teen."

Mutta kun vitsan pää oli pujoteltu ja kytkyt jo miltei valmis, niin hän sittenkin terhistyi, ikäänkuin virkistyi sille housupuheelle, tajusi Virsu-Taavetin puhuneen Mestari Nykestä ja siinä työtään lopetellessaan nyt siihen vieraan housupuheeseen vastatakseen ilmoitteli:

"Onhan se aika mestari... Nyke-vekara."

Mutta sittenkin häneltä olisi asia jäänyt siihen, sillä se oli jo juur-juuri päästä pois haihtumaisillansa, mutta eukko palasi nyt tupaan. Ja huomattuaan Virsu-Taavetin olevan vieraana hän toisti kuin sitä tervehtiäkseen taanoisen kysymyksensä asian, puhellen miehensä työstä Virsu-Taavetille:

"Ukko tässä keskellä kesäpäivää... Kytkyttä sanoi siinä tekevänsä", valehteli hän ukkonsa sen sanoneen, vaikka ukko oli päinvastoin ollut vaiti.

"Ka... Mitäpäs tässä", joutui nyt Kuittinen ajoissa asiaan, tapasi penkiltä nysän, imaisi kuin kiireessä savuja. Ei lähtenyt. Nysä oli sammunut. Hän pisti sen yhtä nopeasti takaisin vierelleen penkille ja ilmoitteli nyt eukolleen puheensa jatkoksi:

"Tää Virsu-Taavetti tässä... Siitä Mestari Nykestä juttusi."

Hän oli kyllä aikonut sanoa Virsu-Taavetin jutunneen Nyken housuista eikä itsestään Nykestä, mutta siinä työntuhruussa jäivät housut päähän ja ainoastaan Nyke itse joutui sanoiksi.

Ja siitä sitä nyt lähti eukolta Virsu-Taavetin kanssa juttu Nykestä. Nyke näet, kuten kohta näemme, oli kylän keskeisin henkilö. Ei siis tarvinnut puheen aihetta muuta kuin sytykkeeksi, niin kohta virisi Nykestä puhe. Ukko Kuittinen itse ei kuitenkaan joutanut puheen kuulemiseen syventymään. Hän tuherti nyt vanhan kytkyen korjaamista vieläkin hartaammin kuin äskeisen uuden tekoa. Kuuli hän kyllä puheen kuin humun ja luuli kuulevansa niiden panettelevan Nykeä, ja uskoen kaiken kuulleensa ja ymmärtäneensä hän tuon puheen ja panettelun jo loputtua tuli sitten, kuin jotain sanoakseen, siinä yhä tuhertaessaan ilmoittaneeksi ajatuksensa, puhellen:

"Ka, osaahan se poika jo toisten asioissa sorkkia... Vaikka on vasta pökerö, niin osaa."

Ei hän sillä erin tosissaan Nykeä morkannut, mutta kun ne toiset siinä kielivät ja kantoivat, niin hänkin siihen joukkoon, osaksi toisten mieliksi, myönsi.

Mutta se varsinainen asia, Virsu-Taavetin ilmoittama housuasia, oli nyt hänen tajunnastansa hävinnyt tyyten pois.

II

Meidän täytyy tämä luku aloittaa lyhyellä mutta tärkeällä selityksellä.

Sillä Mestari Nykellä oli, kuten yleensä meillä viisailla miehillä, paljon kadehtijoita. Voi sanoa, että hän oli viisaudellaan ärsyttänyt koko maailman vihollisekseen. Ollen viisaan Väinämöisen jälkeläinen hän oli oikeastaan jo syntyessään täysiviisas ja taitava mestari. Jo parivuotiaaksi vartuttuaan hän lausui arvelujaan kaikesta, neuvoi ja antoi ohjeita kaikille. Monet vanhemmat mestarit siitä tietysti ajan pitkään loukkaantuivat, sanoivat Nyken pistävän nenänsä kaikkeen, kuten jo ukko Kuittinenkin sillä "sorkkimisella" myönsi. Erityisemmin oli häneen vihastunut ja loukkautunut kylän ikämestari ja saarnamies Syyrakki Kopsa, jota kansan kesken nimitettiin ammattiensa mukaan milloin Saarna-Kopsaksi, milloin Pytty-Syyrakiksi.

Hän oli ahkera kyläsaarnaaja ja taitava mestari mitä kylätaitoon tulee: naperteli väliaikoinaan jos mitä, eukoille maitopyttyjä ja muuta, nikkaroi suurempiakin, oli pyörämestari, oli vuosikausia sommitellut ikiliikkujaa ja oli mestariarvostaan arka, kuten yleensä me suuret mestarit.

Ja niinpä hän oli joutunut pienen Mestari Nyken kanssa ainaiseen ilmiriitaan. Nyke kun alati ja nimenomaan muiden kuullen lausuili hänenkin töistään arvelujansa, esiintyi mestarina, niin se oli alkanut häntä lopulta harmittaa, sitten jo kiukuttaa, ja nyt hän loppujen lopuksi niistä jo usein kimpaantui hillittömänä kuin pinteestään äkkiä laukeava pytyn vanne. Ei sitä jaksanut sietää, että mokoma tenava pisti yhä vain nenänsä kaikkeen, ja ukon äkää lisäsi se, kun hän luuli Nyken tolkuttavan muilta, aikuisilta kuulemiansa. Hän rähähti aina pojalle kuten ärsytetty, ja Nyke puolestaan siitä vihasta yltyi ja ärtyi ja tolkutti uhallakin neuvojansa, ja niin he olivat alati sotajalalla.

Tämä juonen kehittelyksi. Sillä Nyken tietoisuus mestaruudestaan oli kehkeytynyt äidin ja muiden ainaisista hemmoitteluista. Siliä asiahan oli, kuten yleensä tiedetään, niin, että Nyken isä oli kuollut siinä Nyken syntymäaikoina. Hän oli ollut pyhäkoulumestari, tavallaan siis papillista säätyä. Äiti oli sen johdosta joutunut juomaan monet kahvit pappilassa. Ne hetket olivat olleet hänen elämänsä juhlahetkiä, eikä hän siis ollut koskaan poikennut pappilaan ilman nyyttiä, jossa oli kaikkinaisia maan antimia.

Ja niin oli hänen ja pappilan välille kehkeytynyt henkinen side. Äidistä oli tullut ensin tekokristitty -- pappilan väen mieliksi kun piti yrittää -- ja lopulta aivan oikea sanantekijä. Miehensä kuoltua hän alkoi jo pitää seurojakin, perusteli omaa uskokuntaa, ja hänen korkeimpana toivonaan oli se, että näkisi kerran poikansa Nyken saarnaavan saarnastuolissa oikeana pappina. Niin joutui Nyke äitinsä silmäteräksi. Häntä kasvatettiin kuten Herran lahjaa: hemmoiteltiin, mairiteltiin, ylistettiin viisaaksi, ennustettiin paisuvan pappi. Nyke otti vaarin, kätki sanan ja niin sai hän aikanaan täyden tiedon siitä, että hän on mestari ja viisas mies, ja hänestä tuli jo noin kolmevuotiaana talon kaikkivaltias, oikea mahtimies. Hän, kuten jo sanottu, osasi kaikki, tiesi neuvoa ja opettaa jokaista. Mestari Nykeksi häntä, kuten jo mainittu, yleensä sanottiinkin, yhdet mielitellen, toiset äkeissään tai pilkalla, toiset hemmoitellakseen poikaa ja ollakseen äidille mieliksi, ja kun akat, varsinkin äidin uskonsisaret, etenkin Pitkä-Liisa ja talon vanha palvelijatar, Nykeen kokonaan kiintynyt Justiitta, aina ja aina äidin mieliksi ja poikaa mairitellakseen kuiskuttivat poikaselle sitä samaa: että Nyke on viisas poika ja että hänestä tulee pappi, niin juurtui se itsetietoisuus pikku mieheen päivä päivältä yhä vain syvemmälle.

"Se poika se lähtee kerran... Lä-ähtee se Nyke-poika... Läh-tee!" kuiskutteli Pitkä-Liisa, tarkoittaen että Nyke lähtee kerran maailmalle saarnaamaan evankeliumia ja viisautta kuten apostoli. Hän haikaili maireaa:

"Lähtee, lähtee, lähtee!... Lähtee se, lähtee!"

"No jopahan ei! Lähtee se ja viisaat sanat maailmalle paukaa... Läh-tee!" yhtyi mairitteluun Justiitta, ja molemmat eukot olivat aina silloin kuin kaksi munalle kaakattavaa kanaa. Ei siis ihme, että Nyke oli jo hiljaisuudessa hautonut asiaa, valmistautunut lähtemään saarnamatkalle, paukaamaan ne viisauden suuret sanat ja opetukset maalimalle.

Yksi ainoa häneltä puuttui: hän ei osannut vielä lausua s-äännettä, ja siitä hänelle koitui harmia.

Harmia. Sillä varsinkin renki Lötjönen iski siihen hänen mestaruutensa arkaan paikkaan aina kun vain äidin silmä vältti. Tätä samaista Lötjöstä sanottiin isäntien kesken miesten ensimmäiseksi mitä laiskuuteen tulee, ja hänellä oli suuresta kansallisesta viisauskysymyksestämme oma ja minun mielestäni vallan kummallinen ja omintakeinen filosofiansa. Hän näet, kuten pyhä Athanasius uskontunnustuksessaan Luojan, jakoi viisauden kolmeen osaan: a) varsinainen eli renkimiehen viisaus ja b) herrasviisaus, johon kuuluvaksi hän, omituista kyllä, laski myöskin talollisten viisauden, sekä c) imeväisten ja ämmäväen viisaus, joista kolmesta hän taas sanoi b- ja c-viisauden olevan yhden ja saman persoonan ja puheli koko siitä herrasviisaudesta että:

"Herrasviisaus on oikeaa viisautta ainoastaan silloin, jos se ymmärtää katua kaikkea, mitä on puhunut ja tehnyt." Ei hän kyllä sitä puhunut viisauden itsensä takia puhuaksensa, vaan johtui vain näin filosofeeraamaan niistä Mestari Nyken ja kylän muiden viisasten välisistä kotoisista kinoista puheen aina viritessä. Mutta toisista, varsinkin eräistä miehistä, se tuntui ilkeästi sanotulta, ja niin oli kylässä, juuri tuloksena niistä Mestari Nyken ja muiden mestarien välisistä kinoista, paljon puhetta ja pakinaa, joissa Lötjönen näytteli laiskan viisasta osaa.

Ei niin että Lötjönen olisi siitä renkimiehen eli varsinaisesta viisaudesta numeroa tehnyt ja ylpeillyt. Päinvastoin. Viisaimmillensakin herettyään hän sen hyväksi ja puolesta aina piippu suussa laiskotellessaan todisti että:

"Vaikka eipä sitä renkimiehen viisautta oikeastaan ole olemassakaan... siinä merkityksessä nimittäin, että tuhmatkin sen huomaisivat." Mutta juuri se kainous pisti taas niitä muita viisaita sapelle, sillä he vainusivat siinä piilevän piikin ja pirullisen viisauden n.s. herroja ja talollisia kohtaan, ja monen luullaan katsoneen häntä sen johdosta kieroin silmin. Ei se tosin ollut ilkeää karsautta, eivät kinat ilkeyden kinoja, vaan tervettä ja turmeltumatonta loukkautumista miehen arimman ja kalleimman asian, mestariarvon puolesta.

Oli miten oli. Mutta Nykelle oli Lötjösestä harmia: se näet vaati häntä aina vain sanomaan ässää, ja se myrkytti lopultakoko Nyken elämän.

Nyke-parka! Pikkuinen, penikkamainen koira Sissu oli niinä onnettomuuden hetkinä hänen ainoa lohtunsa. Siitä hän ei koskaan eronnut.

He elivät kuin toisiinsa kiinni kasvettuneina.

* * * * *

Niinpä nytkin. Kun Nyke Virsu-Taavetista eroon päästäkseen palasi tupaan niistä sen kyselyistä ja ensimmäisiä housujansa kohdanneesta vahingosta vihastuneena, niin siellä loikoili ja imeksi laiskana nysää samainen Lötjönen. Laiskotteli siinä varkain, kun kotosalla ei ollut ketään, ja alkoi oitis taas kiusoittaa Nykeä sillä "ässällä", katsoi ensin pitkään ja lopulta kysyä mukasi laiskasti:

"Housutko sinulla, Nyke, on jo jalassa?" Kiusoittaakseen hän tietysti kysyi. Nyke arvasi hänen ilkeytensä, aavisti hänen kiusoittavan sillä housuja kohdanneella vahingolla, vihastui eikä vastannut. Lopulta Lötjönen kehoitti:

"Sano: housut!"

Ja silloin paisui ja harmistui pikku mies taas lopen ja uhitteli vihaisesti:

"Tanon kyllä... Vaikka tata houtut tanon!"

Hän oli onneton vihasta ja asiasta. Alkoi uusi vaitiolo, sillä Lötjöstä laiskotti ja Nyke ei viitsinyt vihansa takia pitemmältä puhua. Lopulta Lötjönen kuitenkin vakaaksi tekeytyen mukaili:

"Ka... Mikäpäs sinun on sanoessa housut. Näin rikkaan talon pojan."

Ja asia näyttikin jo siihen hautautuvan, niin kauan taas oltiin vaiti, mutta lopulta jatkoi taas Lötjönen ilkeyksiään kysyen viattomasti muka:

"Missäs ne sinun aamulliset housusi ovat?"

Ja se oli jo liikaa Nykelle, varsinkin kun sydämellä oli vielä ne Virsu-Taavetin kiusalliset kyselyt samaisista ensimmäisistä housuista, kyselyt, jotka kuten tämäkin Lötjösen kysely olivat tuntuneet sydämettömältä ilkkumiselta hänen vahingolleen. Häneltä pääsi katkera itku, ja poraten ja itkien poistua pullitteli onneton pikku mestari pois tuvasta. Sissu-raukkaan koski pikku isäntänsä onnettomuus. Se lähteä repsutti mukaan osaaottavana, yhtä onnettomana kuin isäntänsäkin. He piiloutuivat navetan ylisille olkiläjään yhteen mykkyrään, ja Nyke itki siinä loppuitkunsa onnettomana. Koko isän talo tuntui hänestä vieraalta, kylä muukalaisten maalta. Toteutui sana: ei ole kenkään profeetta omalla maallansa.

Ei siis ihme, että pikku mestarissa juurtui yhäkin syvemmälle halu lähteä vieraalle maalle papiksi, saarnaamaan, paukauttamaan suuren viisauden sanan maailmalle.

III

Tänään oli sitten Nyken syntymäpäivä. Neljäs vuosi oli takana. Äiti oli leiponut uutisleipää, ja vehnästaikina kohosi pikku isännän juhlien kunniaksi.

Ja miten omituiselta tuntui nyt äidin mieli. Taas hänelle kangastivat ne ihanat unelmat pojan pappeudesta. Hän oli aivan huomaamattansa, vaistomaisesti, johtunut sille puhumaan Sanasta kuten aikuiselle. Hän oli kehoittanut poikaa elämään kristillisesti, riippumaan kiinni Sanassa, ja siinä leipomispuuhissaan jatkoi sille nyt, puhellen:

"Herran Sana se on meille kuitenkin viisauden alku."

Kuuli Nyke sen, mutta enemmän hän ajatteli sitä vehnästaikinaa, se kun hänen mielestään kohosi niin liian hitaasti. Puuhaileva äiti jatkoi vakaana:

"Jos meille ei olisi Sanaa annettu, niin vaeltaisimme vielä pakanuuden pimeydessä."

Mutta saapui toki Pitkä-Liisa, ja niin pääsi Nyke äidin ohjeista rauhaan. Kun näet Liisa peräsi äidiltä, mistä hän puhui, ryhtyi äiti siinä askarrellessaan selittämään asiaa hänelle, puhellen: "Siitä minä pakanuuden pimeydestä tässä puhun. Että se on niinkuin synkeä yö."

"No on se", tankkasi Pitkä-Liisa oitis hanakkana ja tenäsi:

"Justiisa! Ihan niinkuin yö!"

Hän olikin tullut syntymäpäiväkahvin ja -vehnäsien toivossa ja siksi hän oli nyt näin erikoisemman altis ja hanakka Sanalle. He syventyivät, johtuivat lopulta taas puhumaan Nyken pappeudesta. Ruustinnakin siitä jo oli äidille puhunut. Oli sanonut sitä asiaa katsoneensa korteistakin, panemalla sitä n.s. pitkää pasianssia, ja se oli joka kerta mennyt läpi, vaikka hänellä povatessa oli ollut kaksi peliä kortteja, joten siis Nyken pappeus oli varma. Poika kuunteli puhetta. Pitkä-Liisa yltyi taaskin kuikuttamaan Nyken viisautta. Äidille se oli mieliksi. Mutta ei hän siitä ylpeillyt. Hän kun oli saarnavaimo ja tavallaan jo uskokunnan esivaimo, näin ei hänen sopinut ylpeillä. Päinvastoin. Leipiä uunissa kohenneliessaan hän siitä Nyken viisaudesta todisti vain nöyrästi:

"Tottapa se on Herran tahto... Kun Hän on kerran antanut ihmiselle pään, niin Hän antaa päässä pidettävänkin."

"Justiisa! Ihan justiisa", tarrasi Pitkä-Liisa nopeasti kiinni kuten tuli tappuroihin ja jatkoi, tenäten:

"Päässä pidettävän. Ja kullekin lajinsa mukaan. Jus-tiisa!" Hän tekeytyi siinä aivan hartaaksi ja huokasi lopuksi:

"Herra se Salomonillekin suuren viisauden antoi."

Ja sillä hetkellä pikku Nyke oli taas onnellinen.

* * * * *

Oli.

Mutta oitis taas pimeni poikasen päivä. Hän oli Sissun keralla tallustellut työväen luo ruispellolle, jossa väki niitteli pientareen äpärikköä. Renki Lötjönen siinä kulutteli aikaa, ollen viikatetta hiovinaan, ja kun hänkin tiesi nyt olevan Nyken syntymäpäivän, niin alkoi oitis taas sillä ässällä kiusoittaa, nysä ikenessä puhellen:

"No nyt sitä sinäkin, Nyke, osaat jo ässän sanoa... Kun viidennen ikävuoden hartioillesi nostit."

Siinä sitä siis oltiin! Pikku mestarin ison hattulierin alta välähti jo synkeä katse. Lötjönen laiskotteli hiomistansa, tekeytyi, oli puhuvinaan vakavissaan, kuten aikamiehelle ja, ikäänkuin Nyke muka olisi myöntänyt osaavansa ässän sanoa, jatkoi, kehoitti:

"No, mikäpäs siinä sitten... Kun kerran osaat, niin paukaa vain ässä pöytään!"

Nyke synkistyi.

"Mutta enpät paukaa!" uhitteli hän ärsytettynä. Lötjönen tarkasti viikatteen terää ja samalla jatkoi entiseen, muka vakaaseen tapaansa puhellen:

"No mitäs sinä siitä viivyttelet?" Hän imaisi suupielisavut ja selitti:

"Se on miehen kuitenkin sanottava ässänsä aikanaan... Ennenkuin parta kasvaa ja suu tarvitaan parempaan... esimerkiksi pusun ottoon", puheli hän siinä laiskan työn suloudessa ja nysä yhä enemmän lerpailaan jatkoi:

"Tahi jos et itse osaa sanoa ässää, niin neuvoisit tälle Eroselle konstin, että hän oppisi sanomaan... Eikä taito tuppeensa tukehtuisi."

"No opetan kyllä ättän... Vaikka mille EIotelle opetan ättän", myrtyi pikku mestari onnettomaksi ja oli valmis opettamaan "ässä"-taidon vaikka koko maailmalle, kaiken uhalla, arvonsa puolesta ärtyneenä, vihastuneena, onnettomana. Hän uhitteli:

"Ja vaikka en mitä otaiti, niin opetan." Se oli onnettoman umpimähkäistä uhmaa. Kyseessäoleva työmies Pekka Eronen oli ensi päivää talon töissä, oli vieraspaikkakuntalainen, ei siis tuntenut näitä omituisia kinoja ja siinä niittää hompsiessaan kysyi ihan tosissaan:

"Mitä?... Niin että eikös se tää pikku isäntä osaa vielä ässää sanoa?"

Mutta siitä Nyke julmistui lopullisesti ja uhitteli onnettomana:

"Mutta otaanpat tanoa... Vaikka tata ättää otaan tanoa."

Mutta Justiitta toki riensi avuksi, sääli poikaa ja kiirehti sotkemaan, puhellen Nyken mieliksi ihan kuin tosissaan Eroselle:

"Eipä tämä enää mikä pikku mies olekaan. Iso Nyke."

Ja huomattuaan pikku miehen syvän onnettomuuden, milteipä jo kyyneltyvät vihaiset silmät, hän säälistä nosti poikasen syliinsä, pyyhki huivinsa kulmalla sen tiukkumaan yrittelevät kyyneleet ja hyvitteli, puhellen:

"Nyke-poika se osaa! Vaikka tuhat ässää osaa Nyke sanoa, mutta se ei sano... Jo-han!... Jo-haan se Nyke-poika sanoisi", hyvitteli hän ja kehaisi: "Mutta kunhan se poika papiksi kerran lähtee!"

Miten alttiisti antautuikaan pikku isäntä taas suojaajansa Justiitan valtoihin.

"Lähteehän Nyke papiksi?" jatkoi Justiitta hellää hyvittelyään, kuten paras äiti.