Part 8

Mutta oli yksi eläinlaji, jota Musti sekä pelkäsi että vihasi, niin hullunkurista kuin oli hänestä itsestäänkin, että niin pieni elukka saattoi niin suuria tunteita niin mahtavassa ja itsetietoisessa olennossa herättää. Se oli ampiainen.

Syynä siihen, että hän oli tullut juuri noihin siipilintuihin mitään erikoista huomiota kiinnittäneeksi, oli oikeastaan talon nuorin poika, joka kerran oli tässä suhteessa tehnyt kepposet hänelle.

Samaisessa tenavassa, vaikka hän ei ollut paljon Mustia korkeampi kasvultaan, ei ainakaan turpeampi, oli jo tosin Mustin mielestä monta muutakin pahaa tapaa näyttäytynyt.

Kerran hän esim. oli varastanut Mustin makuluun, jonka tämä juuri oli joitakin laihempia kasvispäiviä varten talon naurismaahan varovasti piilottanut. Musti oli kyllä nähnyt hänen jotakin siellä samoilla tienoin hääräilevän, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että parempain ihmisten lapsi kehtaisi suoranaisesti toisen omaan koskea. Tunnettuaan mielensä kuitenkin omituisen levottomaksi, hän oli odottanut vain tuon viikarin poistumista ja mennyt sitten etsimään makuluutaan, sen kaiken varmuuden vuoksi johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kätkeäkseen. Mutta eikö mitä? Makuluu oli poissa!

Hän oli kuopinut ja kuopinut, haistellut ja haistellut, mutta mitä siinä tyhjässä oli haistelemista. Makuluu oli ja pysyi poissa. Tuo toinenkin oli siihen muka saapunut auttamaan ja multaa penkomaan. Silloin oli Musti katsonut hänen silmiinsä niin surullisesti ja nuhtelevasti, että tuonkin jo nuorena paatuneen pahantekijän kivikova sydän oli sulanut siitä.

Olihan se vienyt aivan toiselle taholle naurismaata hänet ja osoittanut erästä paikkaa. Musti oli kuopaissut vähän käpälällään, ja siinähän se olikin hänen makuluunsa. Mutta ei se ollut enää mitään vilpitöntä iloa hänelle tuottanut. Pois hän oli sen lönkytellen kantanut tosin, mutta raskaissa mietteissä tuollaisen miehen-alun tulevaisuudesta, joka meni toisten rehellisesti hankituille kassoille kuin omilleen.

Eikä hän kuitenkaan voinut arvata edes lähestulkoonkaan vielä silloin, kuinka syvälle synti itse asiassa oli iskenyt kourukyntensä samaisen vensperin sydämeen.

Hän tuli liian myöhään sen oivaltamaan.

Ampiaiset olivat rakennuksen matalaan kivijalkaan, jonkun irtipäässeen vuorilaudan väliin, eräänä kesänä pesänsä rakentaneet. Talon nuorin poika oli nähnyt niiden tulevan ja menevän sitä tietä, olipa kuullut sieltä myös kummallista surinaa. Niin oli pimeyden juoni syntynyt hänen päässään ja sielun vihollinen voittanut hänessä.

--Musti, seh! Musti! Miesi, miesi, tule tänne!

Miksi ei Musti olisi tullut, kun toinen niin sulavasti ja ystävällisesti maanitteli?

--Musti! Tule! Kuuletko? Sum-sum-sum...

Miksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen toi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan selvään: sum-sum-sum...

--Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau!

--Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten pojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä tässä nyt oli kysymys.

--Haetaan, Musti, haetaan!... Pus kiinni!

Ja vielä kepakollaan raottanut avuksi vuorilautaa.

Silloin oli Musti ymmärtänyt. Tomahuttanut ensin molemmat etukäpälänsä sammaliin ja sahajauhoon, jota sieltä vuorilaudan välistä oli valunut maahan, pistänyt sitten kuononsa sinne, tullakseen vakuutetuksi, että hän todellakin oli oikealla tolalla, ja ruvennut sitten intohimoisesti haukahdellen kuopimaan...

Sieltä oli ensin tullut esille vain yksi ampiainen ja kaksi, jotka Musti helposti oli hampaittensa väliin ilmasta naksauttanut. Mutta sitten oli niitä tullut niin sakea parvi, ettei Musti ollut luullut koko maailmassa niin paljon ampiaisia olevankaan. Ja mikä pahempi, ne olivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä hännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki turvattomina hilkkasivat.

Musti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle hänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt! Nyt osui juuri joku noista äkäisistä pikkulinnuista hänen herkimpäänsä, juuri hänen kostean kuononsa, päähän, johon se jäi kuin nappi kiinni riippumaan.

--Voivoivoi!

Musti pakeni parkuen pitkin pihamaata, koko vaapsahaisparvi jäljessään, koettaen vuoroin molempien etukäpäliensä avulla saada nenältään tuota takkiaista, vuoroin taas tulisissa tuskissaan pitkälleen heittäytyen ja piehtaroiden. Ja samalla nauroi tuo toinen täyttä kurkkua kuistilla, jonne hän oli raukkamaisesti takki korvissa heti vihollisten ensi rynnäköllä paennut.

Mustin kuono paisui tästä leikistä paksuksi kuin potaatti, vaikka hän koettikin hoidella parhaansa mukaan savella ja kostealla mullalla sitä. Eikä tarvinnut sen jälkeen kuin sulkea kouransa ja sanoa hiljaa »sum-sum-sum», kun Musti jo ärähti äänekkäisiin ikävien muistojen ja mielipahan ilmauksiin.

Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän ei silti nytkään jaksanut varsinaiselle syylliselle, talon nuorimmalle pojalle, sen pitempää vihaa pitää. Mutta hän kohdisti sen sitä kiihkeämmin ampiaisiin, kuten ehkä oikein olikin, sillä usein on pahan juuri ja alkuperä niin kaukainen ja välillinen, että oikeutetuinkin viha menettää oman välittömän voimansa sitä etsiessä.

VIII.

MUSTIN METKUJA.

Tehtiinkö sitten aina vain Mustille temppuja? Eikö hän itse mitään osannut eikä koirankureja harjoittanut?

Kyllä, paljonkin. Paitsi käden antamista ja »isoa sanaa», jotka hän oli oppinut jo lapsuudenkodissaan Taka-Möyrylässä, hän taisi vielä lukemattomia muita, eikä hän suinkaan ollut niitä, jotka ystävällisesti pyydettäessä panevat kynttilänsä vakan alle.

Hän taisi esim. »ottaa lakin miehen päästä». Sen oli Hovin herra itse omassa korkeassa persoonassaan hänelle opettanut. Herraa oli nimittäin jo kauan harmittanut, että niin monet tomppelit, torpparit, itselliset, mäkitupalaiset ja muut tulivat lakki päässä sisälle hänen työhuoneeseensa. Siksi hän oli katsonut hyväksi kohottaa Mustin tässä suhteessa oman yksityisen seremoniamestarinsa arvoon ja asemaan.

Temppu kävi näin ikään.

Astuu sisälle mälliukko, kopistelee kenkiään, rykäisee, nyykäyttää päätäänkin puolituumaa ja tekee hyvän päivän. Mutta lakki pysyy hänen päässään edelleenkin kuin naulattu. Hovin herra kirjoittelee rauhallisesti työpöytänsä ääressä ja vilkaisee syrjäkarein ovensuuhun.

Virkahtaa vihdoin puoli-ääneen:

--Musti! Ota lakki pois miehen päästä!

Musti, joka on pää käpälien välissä hänen kirjoituspöytänsä alla, kimpoaa pystyyn siinä silmänräpäyksessä, ponnahtaa, tekee korkean kaaren ilmassa ja iskee kuin haukka miehen päähän. Ellei hänen onnistu ensi kerralla tempaista lakkia, onnistuu se toisella, ja pitkällinen tottumus onkin ehtinyt jo tehdä hänestä taiturin, joka harvoin erehtyy.

Mies joutuu ymmälle, hätääntyy, kopaisee päätään ja katsoo avuttomasti lakkiaan, jota Musti pitää luonnollisena sotasaaliinaan. Mutta se ei suinkaan ole tarkoitus.

--Musti! Vie lakki miehen luo! kuuluu jälleen sama tyyni, täsmällinen ääni.

Ja Musti kantaa lakin kiltisti miehen jalkojen juureen, uristen ja heiluttaen häntäänsä ystävällisesti hänelle, ikäänkuin huomauttaakseen, että näin tässä asiassa oli meneteltävä. Eikähän miehenkään auta muuta kuin yhtyä Hovin herran äänekkäisiin naurunhohotuksiin.

No, se herra aina on niin leikkisä...

Ja Musti saa Hovin herralta lyhyen päänsilityksen palkakseen.

Toisen tempun nimi on »kiemaista» ja se tapahtuu ruokasalin puolella. Se on oikeastaan paljon helpompi, samalla kuin sen palkka on tuntuvasti parempi, eikä Musti senvuoksi teekään mitään niin mielellään.

Senkin suoritus käy aina saman mallin mukaan.

Musti nukkuu, tai oikeammin sanoen, on nukkuvinaan ruokasalin suuren pöydän alla. Hän tajuaa ja aavistaa kyllä kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kuulee veitsien ja kahvelien kilkkeen ynnä tasaisen puheensorinan, näkee piikahelmojen heiluvan pöydän ja keittiön oven väliä sekä tuntee hyvien, herkullisten lemujen sinfoniat sieraimissaan. Mutta hän tajuaa myös, että tuo kaikki ei vielä kuulu hänelle. Hänen aikansa ei ole tullut vielä.

Se on tullut vasta sitten, kun tuolit jyrähtävät hänen ympärillään ja joku milloin kutsuva, milloin myös aivan välinpitämätön ääni kuuluu muun puheen lomassa tuolta korkeuksista:

--Musti! Kiemaise!

Silloin on ylös hypättävä, otettava heti selvä, mistä ääni tuli, heitettävä itsensä maahan ja pyörähdettävä nopeasti ympäri sekä takaisin jaloilleen. Jos vaaditaan sama temppu toisen kerran, on se tehtävä empimättä, sillä palkka odottaa jo aina varmana antajan kädessä.

Kolmannen ja kaikkein vaikeimman tempun ovat talon naiset hänelle opettaneet.

Se kuuluu:

--Musti! Haetaan, haetaan isä syömään!

Siinä oli niin monta sanaa, että Mustin aluksi oli sitä sangen vaikea ymmärtää. Sanat »haetaan, haetaan» hän käsitti hyvinkin, samoin kädenliikkeen, joka viittasi ovelle päin. Mutta mitä haetaan? Tuo kaikki muu oli kuin hepreankieltä hänelle.

Musti vinkui ja vikisi osoittaakseen virkaintoaan, katsoi kysyvästi käskijään, hyökkäsi ovelle, kääntyi neuvottomana takaisin, laukkoi ympäri huonetta ja pysähtyi jälleen ikäänkuin huomauttaakseen, että täytyihän hänellä olla joku selvä ja itsetietoinen päämäärä, ennen kuin hän voi saada aikaan jotakin ja onnistua parhaissakin pyrkimyksissään.

Vasta kun hänet oli viety salin läpi ja osoitettu Hovin herran ovea, hän ymmärsi noiden salaperäisten sanojen tarkoituksen.

Hän hyppi ovea vasten, hän haukkui, hän raappi, hän piti sellaista melua, että Hovin herran tietysti täytyi nousta kesken työtään katsomaan, oliko joku hänen talossaan raivohulluksi tullut. Hänelle ilmoitettiin, että Musti se vain oli, joka oli saapunut isää syömään käskemään.

Musti oppi muutamilla kerroilla tuon tempun, joka oli sitäkin selitettävämpää, kun hänen muistiansa sen suhteen olivat keittiöstä tunkeutuvien tuoksujen herättämät mieluiset ajatusyhtymät mitä voimakkaimmin avittamassa.

--Musti! Isä syömään!

Silloin lensi Musti kuin myrsky läpi talon, avasi itse kaikki ovet ja toi talon isännän riemuiten tullessaan. Pahempi oli, jos sattui joku ovi välillä lukossa olemaan. Siinä ei auttanut muu kuin pyörtää vikisten ja vinkuen takaisin apua hakemaan tai koettaa ulkotietä. Mutta jos sieltäkin oli ovi kiinni herran eteiseen, ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin koettaa täyttää annettu määräys akkunan läpi.

Eikä ollutkaan monta rattoisampaa näkyä kuin nähdä Mustin hyppelevän ja haukkuvan intohimoisesti Hovin herran akkunan alla.

Monia muita metkuja oli Musti itse opetellut. Niistä harvinaisempia oli hänen »intiaanitanssinsa», kuten talon väki sitä nimitti. Sen pääponsi taas oli siinä, että pyöri ympäri kuin villikissa ja koetti tavoitella oman häntänsä valkoista nypykkää. Sen suuhunsa saatuaan taas oli purtava ja uristava, mutta ei silti lakattava vinhasta piiritanhustaan, joka voi päättyä vain kuperkeikalla tai hurjalla leikkijuoksulla yli peltojen ja pientareiden.

Tuon tempun hullunkurinen vaikutus katselijoihin oli tavallisesti vastustamaton. Mutta sitä ei ollut myöskään turhan tautta tuhlattava, vaan näytettävä ainoastaan juhlatiloissa, kuten koko talonväen myöhään yöllä joistakin kutsuista kotiin saapuessa tai jonkun pojan tai tyttären palatessa usein vuosikausien jälkeen maailmalta.

Ja silloin se lähtikin häneltä oikein täydestä sydämestä! Sillä Musti seurasi tarkoin kaikkien talonväkeen kuuluvien kehitystä ja elämänvaiheita, näki heidän yhden toisensa perästä nousevan, kasvavan ja haihtuvan maailmalle, josta he vain harvoin tulivat takaisin enää, milloin yksin, milloin monien muiden kera, milloin iloisina ja päässä valkea lakki, milloin surullisina ja nenäliina silmillään. Mutta Musti otti heidät jo portailla aina samalla tavoin vastaan ja sai myöskin heiltä aina yhtä ystävällisen ja halki kyyneltenkin hymyilevän vastaanoton.

Näin kaartuivat Mustin päivät tyyninä ja rauhallisina kohti elämän iltaa. Mutta ennen sen päättymistä hän tuli todistajaksi moniin ja järkyttäviin ihmiskohtaloihin.

IX.

SUURIA MUUTOKSIA.

Hovin herra kuoli eräänä syksynä. Kaatui niinkuin honka kankahalta, kuitenkin ensin ystävältään kaupunginlääkäriltä kysyttyään:

--Onko tauti kuolemaksi?

--On, jos tahdot toden kuulla, toinen siihen vastannut vavahtavalla äänellä.

--Hyvästi sitten! Ja kiitos kaikesta.

--Hyvästi.

Seinään päin kääntyi sitten Hovin herra, ei syönyt eikä juonut mitään, vielä vähemmän nautti mitään lääkkeitä. Makasi vain mykkänä ja liikkumattomana. Kun tultiin eräänä aamuna katsomaan, hän oli kuollut.

Siitä koitui synkkä aika talolle.

Myöskin talon rouva kääntyi vuoteeseen, josta hän ei noussut enää. Hänen vanhin tyttärensä hoiteli häntä. Toinen tytär tuli surusta mielipuoleksi, istui vain päivät pitkät pianon ääressä ja soitteli pitkillä, valkeilla sormillaan vanhoja, yksinkertaisia, lapsena oppimiaan kansansäveliä.

Musti tunsi kalmanhajua ilmassa ja ulvoi kaiket yöt lakkaamatta.

Oudot, tuonen tuoltapuolen kumpuavat aavistukset ahdistivat hänen sieluaan. Varsinkin kun hän kuuli tuon hiljaisen, riutuvan soitonhelinän salin puolihimmeiden ikkunoiden läpi talviseen kuutamoyöhön tunkeutuvan, oli hänen sydämensä tuskasta ja kalvavasta, epämääräisestä kaipauksesta pakahtumaisillaan. Silloin kohotti hän kuononsa kohti tähtiä ja päästi esi-isiensä pitkän perintöhuudon, kaikkien olevaisten kysymyksen, jota ei kuullut kukaan, valituksen, jolle ei ollut olemassa mitään lohdutusta...

Ei maassa, ei taivaissa, ei vesissä eikä vetten syövereissä...

Tänään minä olen, huomenna en ole, ajatteli hän. Menen, enkä tule koskaan takaisin, ja maailma jatkaa kuitenkin ijät kaiket kulkuaan. Pois meni Hovin herra, pois haihtui myöskin Vilkki, minun hyvä ystäväni ja edeltäjäni, eikä kukaan tiedä heistä mitään...

Pois menee Hovin rouva, pois menen minäkin kohta... Minne? Mitä jää jäljelle sitten?... Turhuuden turhuus, kaiken katoavaisuus...

Miksi en kuollut kuusi-öisnä? Minkä kumman tavalla minä ollenkaan jouduin tänne? Tulinko tähdistä tuolta etäisistä, niinkuin ne itsekin usein maahan putoavat, vai nousinko mustan maan povesta, niinkuin metsä ja vilja ja kasvit kaikellaiset?...

Maailma on niin autio ja tyhjä... Pimeys lepää synkkänä päällä syvyyksien eikä mikään henki liiku liikkumattomien vetten päällä...

Mykkänä kuunteli vaisu, talvinen luonto Mustin valitusta. Mutta hänen kumppaninsa ja toverinsa kaukaisissa kylissä kuulivat sen sitä paremmin ja yhtyivät siihen yli lumisten lakeuksien.

--Taas kuolee Hovissa joku, sanoivat ihmiset hiljaa toisilleen. Kaikki koirat ulvovat sinnepäin.

Keväällä kuoli Hovin rouva. Perikunta ei jaksanut eikä tahtonut pitää taloa, vaan möi sen irtaimistoineen päivineen uusille omistajille.

Musti seurasi muun kaluston mukana.

Kaikki sortui, kaikki raukesi. Koko hänen muinainen, turvallinen maailmansa meni muruiksi hänen ympäriltään. Uudet omistajat eivät hänestä välittäneet sen enempää kuin hän niistä. Eivätkä ne siihen vakinaisesti asumaan asettuneetkaan, tulivat vain lukemaan metsiä, laskemaan lehmiä, lampaita ja hevosia sekä niitä pienemmin ja suuremmin erin pois kuljettamaan.

Samaa tietä hävisivät kuormittain myös vanhat tutut huonekalut, joista kukin oli Mustille sydämenmuisto, elämänkokemus.

Hän oli aluksi kyllä koettanut urhoollisesti ja voimiensa mukaan talon kunniaa puolustaa. Protesteerannut ankarasti, haukkunut hirmuisesti ja yrittänytpä vielä yhtä ja toista kutsumatonta vierasta takinliepeeseenkin tarttumaan. Mutta saatuaan pari kunnon potkua takapuoleensa, hän oli huomannut, että tässä ei ollut enää mitään tehtävissä.

Tässä täytyi alistua. Tässä täytyi väistyä väkevämmän tieltä ja myöntää, että maailmassa oli paljon sellaistakin pahaa, jonka suhteen uljaimmankin totuudentaistelijan oli varminta ja viisainta pysyä puolueettomana.

Ja eräänä päivänä lyötiin talon ovet lukkoon. Silloin tuli Mustista väkisinkin kulkukoira.

X.

KAIKEN HÄVIÖ.

Musti kierteli sitten kauan maailmalla.

Aluksi pysytteli hän kotikylällä. Siellä ihmiset tunsivat hänet vielä ja antoivat säälistä ruokaa hänelle. Mutta vähitellen ne alkoivat vieroa häntä sielläkin ja hän oli pakotettu loitompaa sekä omin neuvoin elatuksensa etsimään.

Oli kuin hän olisi jollakin tapaa henkisen keskipisteensä kadottanut. Hän lähti kenen matkaan hyvänsä, joka vain vilkutti hänelle leivänpalaa, ja hän heilutti häntäänsä jokaiselle, joka vain viitsi vaivautua hänen päätänsä edes ohimennen silittämään. Musti ihmetteli aluksi itsekin usein sitä, mutta vähitellen se tuntui hänestä varsin luonnolliselta.

Niin köyhäksi hän oli äkkiä tullut. Niin köyhäksi ulkonaisesti ja sisällisesti.

Häntä paleli. Suuri murhe oli murtanut hänet. Häntä värisytti tässä oudossa ja tyhjässä maailmassa, jossa mikään ei ollut hänen omaansa enää ja jossa kukaan ei enää kutsunut häntä omakseen.

Siksi oli koko maailma, myöskin hänen omat vastaiset vaiheensa ja elämänkohtalonsa käyneet hänelle niin sanomattoman samantekeviksi. Olihan hän kadottanut kalleimpansa. Samalla oli kaikki oman arvon tunne, vieläpä itsesäilytysvietti ja oman edun vaistokin hävinnyt häneltä, ja hän olisi ollut valmis nuolemaan kättä, joka olisi kiinnittänyt häneen edes senverran huomiota, että olisi häntä kurittanut.

Hän nukkui mieron nuotioilla. Hän lämmitteli toisten liesien lämpimässä. Hän ei hävennyt kerjätä armopaloja, vaikka hän tiesi, että hän ei millään tavoin ollut ansainnut niitä, eikä häneen tehnyt mitään vaikutusta enää, vaikka häntä uloskin häädettiin ja kulkukoirana sormella osoitettiin.

Niin nöyräksi saattaa tulla koira, joka on kadottanut kotinsa ja kotiväkensä.

Hän, joka vielä äsken oli ollut niin miestä mielessään! Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä niin tarpeelliseksi elämäntaloudessa ja tuosta tarpeellisuudestaan niin ylpeäksi, että hän ei ollut viitsinyt edes vilkaista sinnepäin, missä näki jonkun nykyisen onnettomuustoverinsa häntä koipien välissä poikki takapihan luikahtavan.

Nyt hän tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi. Mikä hän oli? Vain loiskasvi, vain elämän kasvannainen. Pahka puun kyljessä, heinä, valmis tuleen heitettäväksi...

Hän oli kuollut, hän oli henkisesti kuollut. Hän aavisti hämärästi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut oikeastaan kuolla myös ruumiillisesti, mutta hän ei jaksanut vielä. Sen verran olivat kovat kohtalottaret jättäneet vielä elämäntahtoa ja elämänuteliaisuutta hänelle.

Hän tahtoi nähdä, kuinka hänen kävisi. Hän inhosi itseään, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka kävisi tässä maailmassa olennon, jolla ei ollut enää mitään aseita elämäntaisteluun.

Eikä näistä aseista tärkeimpiä: ei itseuskoa eikä itseluottamusta, kaikista kannattavista ajatuksista ja pyrkimisen arvoisista päämääristä puhumattakaan, jotka olivat häneltä tyystin hävinneet tuossa hänen yleisessä henkisessä haaksirikossaan.

Musti parka! Hän ei tiennyt vielä silloin, että sellaisen olennon käy aina hullusti.

On lupa inhota itseään, jos inhoaa samalla muita, voi vielä tulla toimeen maailmassa itsevihaaja ja itsehävittäjäkin, kun vain muistaa samalla lingota vihan ja hävityksen salaman myös joka taholle itsensä ulkopuolelle.

Mutta eihän Mustilla mitään sellaisia varokeinoja ollut.

Hänkö olisi vihannut, hänkö halveksinut ihmisiä ja eläimiä ympärillään? Päinvastoin hän rakasti. Hän janosi rakkautta, hän kerjäsi rakkautta, vaikka hän ei saanut sitä, ja siksi katsoi hän jokaisen vastaantulijan, jokaisen uppo-oudonkin tai hetkellisen tuttavan silmiin niin etsivästi, niin pyytävästi ja surullisesti...

Siksi oli hän niin kiitollinen myös jokaisesta ystävällisestä sanasta ja äänenpainosta, joka joskus sattui hänenkin osalleen, vaikka ei sen takana ollutkaan sen enempää eikä kukaan sillä mitään sen vakavampaa tarkoittanut. Mutta Musti luuli aina, Musti toivoi silloin aina löytäneensä jälleen sen suuren rakkauden, joka hänellä kerran oli ollut ja jonka hän niin selittämättömällä tavalla oli kadottanut.

Silloin syttyi riemu, silloin paistoi päivä jälleen hänen sydämeensä. Syttyi ja sammui samassa, ja sellaisina hetkinä tuntui koko maailma hänestä taas kahta mustemmalta.

Musti parka! Hän oli tuomittu menemään perikatoon.

Hänessä oli kuollut kaikki, mutta ei murhe, häneltä oli mennyt kaikki, mutta ei muisto onnesta, jonka hän oli elänyt, eikä kaipaus jostakin toisesta paremmasta maailmasta, missä tuo kaikki hyvä ja kaunis vielä kerran voisi uudistua.

Musti ei käsittänyt vielä täysin kuoleman armottomuutta. Ei oman orpoutensa lopullisuutta eikä loppumattomuutta sen elämän-ikävän ja elämän-yksinäisyyden, johon sokea kohtalo oli heittänyt hänet.

Niin tuli hän vielä senkin käsittämään.

Oli vielä murhe ja onnen muistokin menevä häneltä, eikä jääpä jäljelle hänestä muuta kuin ontto kuori, kuin kuivanut karahka ... kuin kummitteleva puu yölliselle palolle, kuin itsestään liikkuva kuvajainen kalman kankahille...

Mutta se ei tapahtunut enää kaukana Suomen saloilla, vaan niissä suurissa kylissä ja kaupungeissa, minne Musti joutui rauhattomilla, kaikkea päätä ja päämäärää puuttuvilla harharetkillään.

Siellä täyttyi hänen kärsimystensä mitta, eikä hän voinut kärsiä enempää.

Siellä murtui hän lopullisesti. Siellä laukesi hänen henkensä jänne kokonaan. Siellä tuli hän täysin tuntemaan, mitä elämän-yksinäisyys on, ja mitä merkitsee olla outo itselleen ja kuitenkin muille tuttavana liehakoida ja häntää heilutella.

Olihan Musti ennenkin kaupungissa ollut ja suuressakin väenvilinässä. Mutta se oli tapahtunut kauan sitten, hänen autuaampina nuoruusaikoinaan, jolloin hänellä vielä oli ollut koti ja kontu sekä niiden yhteydessä tieto siitä, ketä vihata ja ketä rakastaa.

Nyt hänellä ei ollut mitään. Nyt oli hän vain lantti lanttien, kulkukoira muiden kulkukoirien seassa, ilman mitään yksilöllistä leimaa tai omaperäisyyttä.

Hän kului. Hän oli nyt arveluttavasti kulunut.

Hänen henkensä hammasrattaat eivät iskeneet toisiinsa enää yhtä lujasti kuin ennen. Ne niin somasti ja mukavasti vain ikäänkuin nuljahtelivat sivukkain. Mutta samalla hän ei kärsinyt enää yhtä paljon kuin ennen. Tottumus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.

Hän oli tottunut vähitellen ulkonaiseen ja sisäiseen kurjuuteen... Makaamaan taivasalla, pyytämään armopaloja, vieläpä niitä sieppaamaan ja varastamaankin, ja sitten hyvin nopeasti pakoon pötkimään, ettei saisi liian kalliisti maksaa pientä, hetkellistä nautintoaan...

Hänen koko käytökseensä oli tullut jotakin luihua ja raukkamaista. Hänen silmissään, jotka ennen olivat olleet niin suorat ja rehelliset, kiilsi nyt vilpillinen, mielistelevä ilme, joka heti seuraavassa hetkessä oli valmis myös salamannopeaksi salavihaisuudeksi muuttumaan.

Hänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt kirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä putoilevilla muruilla itseään elättävät.

Eikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus omaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut hänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun takaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita haukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin ulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii asianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.

Hän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä syvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti, jos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista äänilajia alottaa.

Siksi lakkasi hän siitä kokonaan.

Mutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko elämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä juuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja paheksuttavaa tapahtuvan.

Kyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien vieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.