Part 6

Musti katsahti minuun kummissaan.

--Kuinka niin olisin voinut tehdä! hän virkahti miltei nuhtelevaisesti. Olihan hän minun isäntäni enkähän minä muuten olisi voinut tietää mitään hänen tahdostaan.

Nyt oli vuoro minun tulla liikutetuksi.

--Sinä olet uskollinen luonne, Musti, virkoin hiljaa hänen mustaa päätään silittäen. Taikka, sanoisinko mieluummin, uskonnollinen. Sillä eiköhän se mahtane olla juuri sitä, mitä me tässä maailmassa uskonnoksi ja jumalanpeloksi nimitämme.

--Sinäpähän tiedät, hymähti Musti, tällä kertaa todellakin hiukan ivallisesti. Mutta minä en suinkaan tehnyt pelosta sitä.

--Mistä sitten?

--Luonnollisesti rakkaudesta.

--Sinä rakastit Taka-Möyrylää?

--Se on selvä. Ja täytyyhän sinun myöntää, että minulla oli täysin pätevät syyni siihen.

--Hän antoi jokapäiväisen leivän sinulle...

--Niin, ynnä pahalla säällä katon pääni päälle.

--Ja joskus piiskaa ja tuppivyötä?

--Ne kuuluivat vain hänen kaikkivaltiaan tahtonsa ilmauksiin.

Vaivuin joksikin aikaa mietteisiini.

Musti on oikeassa, ajattelin. Täytyy rakastaa sitä, jota kohtaan on syytä olla kiitollinen. Eikä ihminenkään ole kiitollinen muita kuin sitä taikka niitä kohtaan, jotka jollakin tapaa ovat hänen sielulliseen tai ruumiilliseen hyvinvointiinsa myötävaikuttaneet.

Jos edes niitäkään! Tuossakin suhteessa on Musti meitä siveellisesti paljon korkeammalla tasolla.

--Sinä olet viisas koira, Musti, virkahdin sitten. Sinä olet ihmeellisellä tavalla yhdistänyt ihanteen ja elämän todellakin sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jota taitoa monet ihmiset eivät ole vielä lähestulkoonkaan oppineet.

--Et sinäkään ole niin tuhma kuin näytät, lohdutti Musti hyväntahtoisesti minua. Eikä se niinkään suuri taito ole, kun vain muistaa, ettei ole mitään korkeampaa ihannetta kuin elämä itse eikä mitään ihanampaa elämää kuin eläminen tuolle ihanteelle.

Minun oli pakko vaieta taas vähäksi aikaa.

Musti on jälleen oikeassa, ajattelin. Hän määrittelee ensin ihanteen elämän mukaan ja sitten elämän tuon ihanteen mukaan. Siksi hänellä aina mahtaa olla puhdas omatunto.

Vai ehkä ei olekaan? Päätin tiedustaa sitä häneltä itseltään.

--Kuules, Musti! virkahdin ääneen. Sinä olet muuten niinkuin monet ihmiset ... tarkoitan tietysti, parhaat ja jaloimmat ihmiset... Mutta onko sinulla mitään omaatuntoa?

--On silloin, kun se on huono, vastasi hän heti silmää räpäyttämättä.

--Mutta kun se on hyvä?

--Silloinhan siitä ei tiedä mitään.

Aivan oikein, ajattelin. Terve sielu ei tiedä mitään itsestään, yhtä vähän kuin Musti käpälästään, niin kauan kuin se on terve, tai minä hampaastani, niin kauan kuin sitä ei pakota. Kaikki itsetieto lieneekin vain sielun tai ruumiin sairautta siis.

Terve pukki tuskin tietänee paljoakaan itsestään, terve kana arvattavasti vielä vähemmän. Musti tietää liiankin paljon, mutta hän onkin sairaloinen ilmiö eläinkunnassaan. Sitäpaitsi on sama mihin kuntaan kuuluu, kivi- tai kasvikuntaan, ihmiskuntaan tai taivaan valtakuntaan. Tällä kertaa me kuulumme molemmat unen valtakuntaan. Mutta sekin, että minä sen tiedän, vaikka uneksinkin, on jo sairaloista.

Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat. Minä olenkin nukkunut varsin huonosti viime aikoina...

Lienen päässyt näin pitkälle mietteissäni, kun Musti äkkiä kysyi minulta:

--Entä sinulla? Minkälainen omatunto sinulla.

--Ei kannata puhua, virkahdin irvistäen happamesti. Minä olen syntynyt pahan omantunnon kanssa maailmaan.

--Yhyy, murahti Musti. Sinä kuulut siihen lajiin!

--Mihin lajiin?

--Niihin, jotka kulkevat häntä koipien välissä ja pyytävät anteeksi omaa olemassaoloaan.

Niitä on meillä kolme miljoonaa, teki mieleni lisätä siihen. Mutta koska en ollut oikein varma siitä, missä määrin Musti ymmärtäisi meidän kansallisia heikkouksiamme, virkahdin ääneen vain:

--Etköhän nyt kertoisi jotakin tuosta pappilaretkestäsi?

--Mikäs siinä on, virkahti Musti, jos se vain sinua huvittaa. Minullehan se oli kerrassaan elämäni käännekohta.

Ja hän alotti heti kertomuksensa.

IV.

KÄYNTI PAPPILASSA.

Torppari Taka-Möyrylä oli kiivas uskon mies. Vaikka hän kävikin joka sunnuntai kirkossa ja viljeli sanaa kotonaankin, ajoi sielun pakko häntä vielä keskustelemaan ukko rovastin kanssa tärkeimmistä uskonkappaleista.

Eikä ainoastaan keskustelemaan, vaan myös väittelemään. Sillä Taka-Möyrylä oli lukenut harvat uskonnolliset kirjansa, sekä löytänyt sieltä yksiä ja toisia paikkoja, joita ei jokainen kirjanoppinut ollut hoksannutkaan ja joilla hän nyt ahdisti heitä, missä vain oli tilaisuutta. Hänen uskovaisuuteensa sekoittui siis suuri määrä hengellistä ylpeyttäkin.

Hänen torppansa ei ollut kovin kaukana kirkonkylästä. Hän ehti siis hyvin päivälliseksi kotiinsa, nukkui sen päälle niinkuin ukko rovastikin, nousi, haukotteli ja vyötti jälleen kupeensa.

--No, Musti, oli hänen tapansa silloin sanoa. Nyt lähtään pappilaan.

Musti tiesi sen kyllä sanomattakin. Hän oli heti valmis tielle.

He astuivat pitkin tietä rinnakkain, kumpikin yhtä vakaina. Jos sattui joku vastaantulija tiellä, tervehtivät he häntä yhtä arvokkaasti. Jos se sattui olemaan tuttu, pysähtyivät he hetkeksi kysymään kuulumisia, mutta jatkoivat heti matkaansa sen enemmän kallista etsikko-aikaansa hänelle tuhlaamatta.

Mustikin tiesi hyvin, että nyt ei sopinut poiketa polulta eikä jäädä joka pensasta ja jäniksenjälkiä haistelemaan. Ja jos joku ohimennen silitti hänen päätään, heilautti hän vain lyhyesti häntäänsä ikäänkuin huomauttaakseen, ettei nyt ollut leikin paikka eikä aika. Sillä nyt mentiin pappilaan juttelemaan Svebeliuksen katkismuksesta.

Siellä oli Mustilla tosin yksi vihollinen, pappilan suuri kahlekoira Sankku nimittäin, jonka sanottiin tapelleen susienkin kanssa ja niistäkin kunnialla suoriutuneen.

Musti ei tiennyt oikein, millä hän oli tuon pedon vihoittanut. Hän tunsi vain vaistomaisesti, ettei hän ollut mieluvieras talossa. Eikä siihen paljo vaistoa tarvittukaan, sillä Sankku ilmaisi mielensä heti heidän kartanoa lähestyessään harvoilla, kumeilla haukahduksilla, jotka ensi kerroilla olivat Mustia kiireestä kantapäähän vapisuttaneet.

Sitten hän oli tottunut siihen eikä tuosta sen enempää välittänyt. Istui vain paikalleen rovastin virkahuoneen oven eteen kuistille, heti kun hänen isäntänsä oli mennyt siitä sisälle. Istui ja odotti uskollisesti tunnin tai enempi, vaikka tuo hirviö tuolla takana aina pyrkikin äkeästi murahtelemaan.

Murahtele, mitä murahtelet! tuumi Musti. Sillä hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän tiesi luvallisilla asioilla liikkuvansa.

Mutta ei hän kuitenkaan malttanut olla silloin tällöin taakseen vilkaisematta nähdäkseen, tokko vitjat kestivät ja paha edelleenkin oli kahlehdittu. Sillä vaikka hän, jos hän olisi tiennyt, mitä tuolla sisällä juteltiin, epäilemättä olisi seisonut lujana Lutherin opin ja oikean uskon puolesta, hän ei kuitenkaan ollut aivan varma hyvän ja oikean voitosta, yhtä vähän kuin omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan.

Jos nuo kahleet olisivat katkenneet, olisi paha varmasti päässyt voiton päälle. Siitä olisi Musti voinut vaikka valalle mennä.

Jumalan kiitos, ne pitivät! Eikä Musti voinut olla ilman liikutusta ajattelematta niitä hyviä voimia, jotka tuonkin hylkiön olivat tuohon kiinni kytkeneet ja maailman ylimalkaan niin hyvin ja oikein järjestäneet, että täällä voi tavallinen luontokappale liikkua jotenkin vapaasti, kun vain kinttunsa varoi eikä erehtynyt asiattomasti väkevämmilleen hampaitaan näyttelemään.

Ennemmin virsta väärää kuin vaaksa vaaraa! Tuon syvämielisen tunnuslauseen oli Musti jo varhaisessa nuoruudessaan monien katkerien kokemusten opastamana omaksunut.

Muuten oli hänellä tässä odottaessaan aika ajatella mitä hyvänsä. Jos hänen isäntänsä viipyi liian kauan tuolla sisällä, saattoi häntä ruveta myös vahvasti nukuttamaan. Hänen silmälautansa tahtoivat painua kiinni väkisinkin ja hänen päänsä ruveta omia aikojaan uuvahtelemaan...

Hän saattoi uneksia silloin oikein pitkät matkat siinä istuallaan.

Joskus tulivat myös pappilan nuoret neidit häntä tervehtimään, hänen päätään silittämään ja häntä sisälle houkuttelemaan. Mutta Musti pudisti vain päätään ehdottoman kieltäytymisen merkiksi, niin kiitollinen kuin hän muuten aina ja kaikkialla olikin pienimmästäkin ystävällisestä sanasta ja silmäyksestä.

Hän tiesi tehtävänsä. Tuosta ovesta oli hänen isäntänsä mennyt sisälle, sen edessä oli hänen odottaminen.

Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.

--Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti kotona?

Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.

Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on tuulessa kahtia jakautunut.

--Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen hevonen on hakemassa lääkäriä... H----tti!

Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä ankarimpaan itsepuolustukseen.

Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille. Orhi on karannut kahdelle jalalle.

Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!... Nyt, nyt juuri tapahtuu suuri onnettomuus!...

Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen, sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni... Mutta nyt, nyt juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan...

Kuin tuli ja leimaus on silloin Musti hänen niskassaan!...

Hämmästyen tästä uudesta vihollisesta jättää Sankku alkuperäisen ahdistettavansa rauhaan, ja Taka-Möyrylälle jää aikaa taluttaa hevonen vaarallisen piirin ulkopuolelle, missä se pian rauhoittuu.

Myöskin Hovin herra on paksuissa turkeissaan päässyt reestään ja ojentaa nyt suitset Taka-Möyrylälle.

--Heh, siinä on! sanoo hän puuskuttaen. Luulin minäkin hevosmies olevani, mutta taidat sinä olla parempi. Tule kyytiin sitten, jos samalla tahdot sanoa viimeiset jäähyväiset entiselle emännällesi.

Taka-Möyrylä kiittää kunniasta. Siitä onkin kauan kuin hän on herroja kyydinnyt ja talon parhaalla oriilla ajanut. Niin hengellinen mies kuin hän onkin ja niin vakavilla asioilla kuin hän on tullutkin tähän taloon, hän tuntee sydämensä väkisinkin ajallisesta ylpeydestä sylkähtävän.

Mutta Musti? Kuinka hänen on käynyt?

Sankku on pudistanut hänet kuin takkiaisen seljästään ja käynyt pelottavalla voimalla kiinni hänen niskavilloihinsa. Mutta Mustikaan ei tahdo antaa perää eikä pakene, vaan koettaa urhoollisesti ponnahdella tanakoilla takajaloillaan ja ärhennellä kuin hyväkin riitapuoli tässä silminnähtävästi epätasaisessa taistelussa...

Vielä hetkinen, ja koko Mustia ei ehkä enää olisi olemassa!...

Mutta jo tulee hänelle avuksi Hovin herra pistokkaineen. Pari hyvin tähdättyä iskua hänen tukevasta kädestään pakottaa Sankun hellittämään otteensa, vielä pari lisäksi, ja hän katsoo parhaaksi pötkiä koppinsa ovesta sisälle, saaden vielä viuhahtavat jäähyväiset takatassuilleen. Vasta sieltä, oman laillisen kotinsa kynnykseltä, uskaltaa hän uudestaan ruveta kumealla murinallaan nuhtelemaan asiaankuulumatonta sekaantumista.

--Kunnon koira tämä! virkkaa Hovin herra taputtaen häntä päähän. Seh! Kenen koira se on? Onko se sinun, Jussi?

--Minunhan se.

Musti nilkuttaa hänen luokseen ja ojentaa päänsä vikisten hänen hyväiltäväkseen.

Hän on ollut ensimmäistä kertaa oikeassa taistelussa, nimittäin taistelussa väkevämpänsä kanssa. Hän on hiukan vielä hentomielinen, hän on mielestään kaikella kunnialla puolustanut isäntäänsä ja odottaa siitä nyt edes jonkinlaista näkyvää tunnustusta.

Mutta Jussilla ei ole nyt aikaa hänen kanssaan. Hänen täytyy kääntää hevonen ja perettää se rovastin portaiden eteen.

--Katsos pahuusta! Saihan se sentään puraistuksi tuota koiraa.

Hovin herra oli saanut Mustin kaulavilloista verta kädelleen, jonka hän nyt pyyhkäisi turkin helmaan.

Musti ymmärsi varsin hyvin, että Hovin herra syystä tai toisesta oli hänelle sangen suosiollinen. Ja kun hän samalla muisti, miten päättävästi, jopa ratkaisevastikin tämä hänen äskeisessä taistelussaan Sankun kanssa oli asettunut hänen puolelleen, hän kutsumattakin nilkutti Hovin herran turviin.

--Seh! Mikä sinun nimesi on?

--Mustiksi sitä on sanottu, ilmoitti Taka-Möyrylä.

--Musti, tietysti, Musti! Kuules, Jussi, minä ostan tämän koiran sinulta. Meidän Vilkki on alkanut käydä jo liian vanhaksi ja juuri tuollaista talonvahtia meillä tarvitaan.

Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta. Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut kainalossa, hän oli valmis lähtemään.

--Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.

Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.

Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla. Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.

Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.

V.

OUDOILLA OVILLA.

Hovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä rakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti tavannut.

Koko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin haudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean lumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta pirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että kylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.

Kaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että mäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä tuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli liikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten, iloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa säilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.

Vallasväki vieri reellä sinne, muu rahvas kävellen tai hiihtämällä. Mutta aisakellot vaiennettiin heinätukulla jo kaukana Hovin tienhaarassa ja sukset asetettiin seinää vasten ilman kolinaa. Tuntui kuin itse eläimetkin olisivat olleet tietoisia siitä, mitä tuolla päärakennuksen peräkamarissa tapahtui. Ei hevonen hirnaissut, ei koira haukahtanut.

Oli kuin olisi ollut ruumis talossa. Ja melkein olikin ruumis, sillä Hovin rouva lepäsi valkeana kuin palttina sohvalla, jonne hänelle oli hätäinen tila tehty, silloin kun hän sanaa puhumatta oli lattialle kuupertunut.

Säätyläiset olivat kylkirakennukseen, muu väki pirtinpuolelle keräytyneet. Molempien ja päärakennuksen väliä kantoivat viestiä piiat, joilta kiihkeästi ja puoli-ääneen sairaan vointia kyseltiin.

Oli, sairas oli herännyt tainnoksista.--Kyllä, rovasti oli juuri sairaan luona.--Ei, lääkäri ei ollut vielä saapunut kaupungista.

Kylkirakennuksen kahdessa pienessä vieraskamarissa istui vanhoja myssypäisiä tätejä nenäliinat silmillään, niiden joukossa joku pitkä mustapukuinen piippusetäkin, joka tällä kertaa näytti hyvin nolonnäköiseltä. Eteisen toisella puolen olevien kamarien ovista ujuttelivat sihteerit suonikkaita, matalakauluksisia kaulojaan.

Puhe ei tahtonut juosta, käsitöitä ei otettu esille. Kuului vain alituista hiljaista nyyhkimistä.

Pirtinpuolella vallitsi taika-usko. Käki oli kukkunut aidanseipäässä jo viime kesänä, koirat olivat pitkin talvea ulvoneet tännepäin. Ja taannoisella viikolla oli äkkiä kynttiläkruunu salin katosta pudonnut.

Eihän se voinut mitään hyvää ennustaa. Kaikki olivat varmat Hovin rouvan kuolemasta.

Musti oli tässä väenvilinässä kadottanut isäntänsä.

Se oli hirvittävä tunne, vaikka hän ei aluksi osannutkaan ottaa sitä niin vakavasti. Kierteli vain nurkkajuuria, nuuski rekien ympäryksiä, teki tuttavuutta talon Vilkin kanssa, joka tuntui olevan ijäkäs, ystävällinen vanhapoika, ja otti häneltä opetusta eri säätyluokkien erilaisessa kohtelussa. Mutta häntä painosti jokin. Tuo outo tunne alkoi yhä voimakkaammin kaiverrella hänen sydänalaansa.

Missä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias, minne minä nyt joudun?

Hän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.

Kovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt enää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin tarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.

Sinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut sieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat jäljet taas aivan selvästi kartanolle.

Mutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa haiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta... Ei, nyt hän ei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen isäntänsä.

Musti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen porstuaan.

Ovi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova seinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi tajuamaan.

Hän raappi ja vikisi sen vietävästi.

Ovi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli paljon väkeä eikä ketään tuttavaa.

--Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä hakee?

--Isäntäänsä kai hakenee. Mitäpäs se koira muutakaan! Mutta ei tämä ole meidän kylän koiria.

--Mikä lie kulkukoira!

--Kolmella jalallahan tuo käveleekin... Hyi, kun on veressä yltäpäältä!

--Jos se sitten onkaan oikea koira.

Mikäs se sitten olisi?

--Sepähän sellainen.

--Minkälainen?

--Sellainen Manalan hurtta. On niillä hyvä vainu niilläkin...

--Ole hupsimatta! Hyi, kun pelottelee, niin että selkäpiitä jo oikein rupesi karmimaan.

--Mikä Manalan hurtta tämä on! joutui siihen jo Taka-Möyrylän lähin naapurikin Hyyrylänmäkeläinen pistämään. Mustihan tämä on, Jussin koira. Seh, tule tänne, Musti!

Musti meni tuttua ääntä kohden. Hänen nimensä ja hänen olinpaikkansa todettiin, hänen kykynsä ja luonteenominaisuutensa arvioitiin. Hänet tunnustettiin lailliseen ja kunnialliseen yhteiskuntaan kuuluvaksi.

--Haukkuukohan tuo oravaa? aprikoi joku.

--Miksei haukkuisi, tuommoinen pystykorva. Teertä ja oravaa!

--Mutta ei tämä oikea lintukoira ole. Taita parhaiten haukkua matkamiestä ja reppuria.

--Ja sikaa ja lehmää, heh, heh...

--Talonvahti tämä on. Näkeehän sen naamastakin.

--Mutta on se ollut tappelussa. Katsokaahan!

--Kyllä koira haavansa nuolee.

Musti kierteli miehestä mieheen, nuuskaisi kutakin, salli päätään silittää, heilautti häntäänsä, pisti jollekin käpälääkin, pelkästään hyviä ja ystävällisiä aikomuksiaan osoittaakseen. Talossa talon tavalla, tuumi hän. Mutta synkkä tunne hänen sydänalassaan esti häntä kaikesta enemmästä lähentelemisestä.

Eihän täälläkään ollut isäntää! Missä siis?

Musti pyrki jälleen ulos.

Pihalle päästyään hän tutki vielä kerran visusti jäljet, laukkoi edes takaisin ja pysähtyi sitten päättävästi kyökinportaille avautuvan oven eteen. Mutta siinä täytyi hänen kauan odottaa.

Vihdoin puikahti sieltä ulos joku itkevä piikatyttö. Musti pääsi sisälle samassa avauksessa.

Hänen vainunsa olisi oikeastaan vetänyt häntä vasemmalle päin. Mutta ovi oikealla oli raollaan ja sieltä kuului hiljaista äänten sorinaa. Musti pisti päänsä varovasti sisälle.

Seikkailuhalu oli mennyt häneen.

Mutta hänen omatuntonsa ei ollut yhtä tyyni kuin pappilan kuistilla istuessa. Hänen sydämensä läpätti kuumeisesti. Hän tunsi oudoilla ovilla kulkevansa.

Sali oli aivan tyhjä. Musti ei ollut koskaan nähnyt vielä niin suurta ja tilavaa asuinsijaa. Katosta lankesi joku himmeästi säteilevä valo, pehmeät matot lattialla tuntuivat tuiki oudoksuttavilta hänen käpäliinsä. Piano, vanhanaikaiset sohvat ja nojatuolit, pitkät palmut ja oleanderit, kaikki näytti Mustista tuiki ihmeelliseltä.

Ei, eihän täällä voinut hänen isäntänsä olla. Kyllä hänen sittenkin oli täytynyt erehtyä.

Hän aikoi jo kääntyä takaisin, mutta samalla näki hän jotakin uutta toisesta peränurkasta. Hän pysähtyi kieli suusta ulkona sitä ihmettelemään.

Siellä oli ovi, joka oli samoin raollaan kuin tämäkin, sen kynnyksellä koira, joka oli aivan hänen näköisensä ja kokoisensa ja joka pisti kielen ulos suustaan samoin kuin hänkin.

Musti lipaisi kielen takaisin suuhunsa. Tuo toinen teki samoin.

Ei tämä oli liian hassua! Täytyi lähteä tuota tutkimaan.

Musti käveli verkalleen kohti tuota outoa, mutta kuitenkin omituisen tutulta vaikuttavaa kumppania, joka myöskin näkyi lähtevän häntä kohden kävelemään. Musti heilautti häntäänsä hyvän toveruuden merkiksi, tuo toinen teki samoin. Ei silläkään siis mitään pahaa mielessä ollut.

He lähenivät toisiaan, siksi kuin heidän kuononsa kaiken todennäköisyyden mukaan olisi pitänyt sattua yhteen. Mutta juuri silloin tapahtuikin jotakin ihmeellistä!

Siinä oli lasi, kylmä sileä peililasi. Mutta eihän Musti sitä tiennyt sellaiseksi. Hän tunsi vain, että joku läpipääsemätön, mutta silti läpinäkyvä seinä erotti hänet tuosta uudesta toveristaan.

Hän peräytyi pari askelta, tuo toinen peräytyi samoin. Hän pisti kuononsa jälleen eteenpäin, tuo toinen samoin. Ei, tämä oli liian hullunkurista! Hän haukahti, mutta silloin kuului jostakin käskevä joskin kuiskaava sht!, ja Musti muisti, että hän ei ollut yksin. Hän painautui varovasti tuolin alle.

Sitten kurkisti hän myöskin peilin taakse. Mutta siellä ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään. Nyt seisoi hänen järkensä kokonaan.

Musti ei muistanut olleensa näin ymmällä milloinkaan elämässään, ellei ehkä silloin, kun hän oli Taka-Möyrylän eteisen ovesta ensimmäisen lumen nähnyt. Hän muisti vielä kuin eilispäivän sen hetken.

Koko luonto oli muuttanut muotoaan. Vielä edellisenä iltana oli metsä ollut punainen ja keltainen, nyt oli kaikki saman kostean, huikaisevan vaipan alla. Ja maa, joka ennen aina oli ollut mustempi kuin taivas, oli nyt valkeampi. Mustin koko siihen-astinen maailmankatsomus oli ollut järkkyä juuriltaan.

Varsinkin olivat häntä huvittaneet nuo pienet, sievät jäljet lumessa, joita hänen oli aluksi ollut hyvin vaikea tuntea omikseen.

Nyt oli tapahtunut jotakin yhtä ihmeellistä. Ja Musti vaipui syviin mietteisiin...

Niistä herätti hänet kuitenkin tuo jälleen salamana iskevä ajatus, että hänen isäntänsä oli yhä vieläkin kateissa ja hän täällä yksin vieraan tuolin alla. Hän nousi nopeasti jatkamaan tiedusteluretkeään.

Seuraava ovi oli auki kokonaan. Siinä oli myös eteinen, ja siellä näkyi olevan paljon ihmisiä.

Musti saattoi huomaamatta pistäytyä sinne samaan tungokseen.

Hovin palkollisia ja alustalaisia ne olivat, jotka täältä hiukan taampaa äänettöminä tai hiljaa nyyhkyttäen seurasivat avoimen oven läpi, mitä peräkamarissa tapahtui.

Ja kaulaansa ujuttaen saattoi Mustikin sen eräästä ihmisraosta nähdä.

Sairas oli juuri nauttinut Herran ehtoollisen. Hän lepäsi vastapäisen seinän sohvalla kalpeana ja liikkumattomana, mutta silmät auki, kuunnellen hartaasti rovastin sanoja, joka istui kirjoituspöydän ääressä ja luki vakavalla, isällisellä äänellä kahden kynttilän valossa raamattua. Vuoteen kahden puolen seisoi joukko nyyhkiviä lapsia, joista nuorimmat pojat vielä palleroisia, pari vanhempaa tytärtä taas näkyi vuoteen pääpuoleen polvistuneen.

Hovin herra itse istui nolona ja avuttomana ovipielessä sängynkannella, tavallinen pitkä piippunsa suussaan, mutta polttamatta. Näkyi jo päällepäin, että hän ei tiennyt, mitä tehdä, miten käyttäytyä tässä uppo-uudessa tilanteessa.

Tiedettiin yleensä näillä tienoin, että hän ei uskonut Jumalaan eikä perkeleeseen. Eipä ollut ihme senvuoksi, että monet silmät tuolta eteisestä pälyivät salavihkaa häneen ikäänkuin etsiäkseen hänen sielunsa sisimmästä edes jonkinlaista synnintuntoa ja katumusta.