# Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat

## Part 11

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/mesikammen-musti-ahven-ja-kultakalat-14438/index.md

--Luotan sinuun kuin Luojaan kaikkivaltiaaseen. Mutta ymmärrätkö, että hetki, jonka kuka hyvänsä viettää seurassasi, on varastettu minulta, että suloinen kaiku, jonka kuka hyvänsä kuulee äänestäsi, on otettu minun aarre-aitastani?

--Mutta ethän sinä kuitenkaan voi olla ijäti kanssani. Sinunhan täytyy aina aamuin takaisin syvyyteen.

--Juuri siksi minä vihaan teitä, te päivän lapset!

--Vihaat? Minuakin?

--Sinuakin. Mitä te tiedätte meistä täällä alhaalla?

--Miksi et sinä siis kerro minulle mitään?

--Kerran kertonenkin.

--Olet paha. Ymmärrän, että kuulut pimeyteen.

--Sinäkin sanot sen? Sinä?

--Anna anteeksi!

--Kuulun pimeyteen, mutta juuri siksi meille on niin paljon anteeksi annettava.

Päättyneet moiset kohtaukset useimmiten hiljaisiin, molemminpuolisiin nyyhkytyksiin ja sovintoon.

Mutta vaikka heidän suhteensa aina sellaisten jälkeen olikin hellempi ja herttaisempi, jäi jälelle arkuus ja epätietoisuus, mistä asioista heidän lempensä sieti puhuttavan, mistä ei. Ja se taas vaikutti vahingollisesti heidän suhteensa välittömyyteen.

He tunsivat, että syvä juopa oli heidän välilleen kiinnitetty. He tekivät kaikkensa sitä täyttääkseen, mutta tunsivat, että se vain laajeni ja syveni jokaisesta heidän yrityksestään.

Se oli saattaa epätoivoon heidät.

Vihdoin he eivät nähneet muuta keinoa kuin olla aivan suorat ja todet toisilleen. Mutta samalla riisuivat he itsensä toistensa edessä henkisesti alastomiksi.

Harva rakkaus kestää sellaista. Eikä varsinkaan rakkaus ihmisen ja ahvenen, verevän, lämpimän naisen ja kylmän, kuutamoisia ulapoita uiskentelevan kuvajaisen välillä.

Kertoi ensin tarinansa se maankuulu kuninkaanpoika.

AHTOLAN ASUKKAAT.

»Minä olin nuori kuin sinäkin», hän sanoi, »kuin sinäkin kaunis ja älykäs, itsekäs ja oikullinen. Kuin sinäkin olin minä suurta sukua, kuin sinunkin oli minun isäni kuuluisa kuningas ja minun piti tulla suuren valtakunnan hallitsijaksi.

Kuin sinäkin näin minä näkymättömiä. Mutta koska minä en osannut ihmisiä rakastaa, ainoastaan omaa itseäni ja mielikuviani, otti Jumala pois minulta lopunkin ihmisyyden ja syöksi minut meren kalaksi, ahveneksi ahventen valtakuntaan, meren aavojen ulapoita uidakseni, maan alku-elon synkissä syövereissä olemaan opetellakseni.

Ensin kun jouduin sinne, se oli vain hauskaa ja hupaista minusta, sillä se oli uutta.

Hei, miten minä sousin ja huopailin evilläni, hei, miten minä pärskytin pyrstölläni! Olin huolettomin huolettomista, kevein kepeimmistä, ja voin huoleti sinulle tälläkin hetkellä sanoa, että hilpeämpää, sukkelampaa, sukeltelevampaa ja elämän-iloisempaa ahventa ei koskaan ole uinut Saksan salmilla syvillä, eipä edes Tanskan saarten tuollapuolen.

Todellakin, minussa asui elämän-ilo, harvinainen minun heimossani ja yleensä alla pohjantähden.

Tiedätkö, mitä se merkitsee? Ymmärrätkö, että elämä on silloin kuin silkkiä, että kukaan ei ole köyhä eikä kipeä, että kaikki karkeloi silmissäsi, maa, meri ja taivas ynnä kaikki niiden monenkaltaiset asukkaat? Että taivas on niinkuin Luojan teltta ja maa niinkuin hänen astinlautansa ja että meri, Jumalan vapaa valtameri, kätkee sisällään suunnattomia salattuja aartehistoja, joista jokainen voi mielinmäärin ammentaa?

Ja minä ammensin sylin täysin ja minä nautin olemassaolostani.

Elin niinkuin jokainen aamu olisi ollut minulle ensimmäinen ja jokainen ilta viimeinen, enkä nähnyt loppua sieluni ja ruumiini ruhtinaalliselle, runsaudensarviselle tuhlaukselle. Sillä tuhlausta se oli, sen hyvin käsitin, mutta minä ajattelin: anna mennä! sillä enhän minä tuhlannut toisen omaa.

Vasta paljon myöhemmin opin ajattelemaan, ettei kukaan ole itsensä herra, ainoastaan Jumala taivaassa tai ihminen omassa sydämessä, jolle me kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme.

Olin sittenkin tuhlannut toisen omaa.

Mutta sitä en minä ajatellut silloin. Minä elin ja annoin muidenkin elää! Minä uin, mutta en uponnut, minä tuhlasin, mutta en tuhmistunut.

Minä söin paljon pieniä kaloja viereltäni, mutta minä katsoin tarkkaan ennen kuin kävin kenenkään itseäni isomman kimppuun, sillä kaiken muun hyvän lisäksi oli Jumala antanut minulle verrattoman itsesäilytysvietin, jota saan kiittää m.m. siitä, että elän vielä.

Minä tahdoin voittaa enkä tulla voitetuksi. Taitavasti hetkeni valiten ja sopivaan, suojattomaan paikkaan iskien se onnistuikin minulle tavallisesti. Joskus se ei onnistunut, ja minulla on monta mahtavaa arpea ruumiissani.

Mutta se oli minulle vain leikkiä, vain jaloa urheilua tai hauskaa hippajuoksua muun ilon lomassa.

Mitä tiesin minä vielä elämän vakavuudesta, mitä olemassaolon tuimasta, vääjäämättömästä, leppymättömästä taistelusta! Olinhan minä rikas, olinhan minä ruhtinas kalojen seassa, kuningas ahventen valtakunnassa. Ja luulinhan minä olevani täällä vain leikilläni!

Minä hetkenä hyvänsä, ajattelin, ponnahdan minä pintaan, annan palttua tälle kaikelle ja muutun takaisin ihmiseksi ja maankuuluksi kuninkaanpojaksi.

Niin tuli hetki, jolloin koetin sitäkin--enkä onnistunut.

Koetin toisen kerran, samalla seurauksella. Koetin kolmannen ... ei, se ei käynyt enää, minä vajosin auttamattomasti takaisin Ahtolan asukkaaksi.

Nyt vasta rupesi sydänalaani ahdistamaan. Nyt vasta aloin minä aavistaa, että tässä olivat kyseessä korkeammat voimat ja että tämä oli Kaikkivaltiaan rangaistus minulle siitä, etten ollut oikein käyttänyt leiviskääni.

Minun oli siis jäätävä ijäksi tänne alas? Minä en siis koskaan, en koskaan saisi tuntea veren lämpimän läikkää enää, en koskaan kulkea Jumalan kuu ja päivä kupeellani?

Tuo ajatus oli aluksi tehdä hulluksi minut.

Mutta sitten minä miehistyin. Sitten minä purin hampaani yhteen ja ajattelin: tullaan toimeen pimeässäkin! Ja kun minä näin meren pohjassa niin monta, jotka loistivat omalla valollaan, minä päätin tehdä samoin ja valkaista pimeyttä ympäriltäni.

Minussa oli paljon poltto-ainetta. Minä paistoin kuin kynttilä ja olin itseeni sangen tyytyväinen. Mutta aina oli jossakin lähitienoilla joku toinen, joka paistoi vielä paremmin, eikä se voinut olla minussa kirpeätä kateutta ja kaunaa herättämättä.

Jos se oli pienempi minua, minä söin suuhuni sen. Jos suurempi, vältin koko sitä seutua ja viiletin kiireesti muille markkinoille.

Täytyihän minun olla suurin kaikista ja paistaa kirkkaimmin kaikista ainakin omassa ympäristössäni!

Mutta samalla oli mieleni mustan-murheellinen.

Tunsin tuhlanneeni jotakin sellaista, jota en koskaan, en koskaan saisi takaisin enää, elävän, ihanan ihmisyyteni ja sen valoisan valtakunnan, jonka Jumala kaikkivaltias oli kerran määrännyt minun perinnökseni ja asuinsijakseni.

Olin saanut sensijaan vain ahventen valtakunnan, jonka asukkaat eivät nekään minua ehdottomaksi kuninkaakseen tunnustaneet. Näin kyllä, että he pitivät minusta minun hilpeän luontoni vuoksi, mutta juuri samasta syystä he eivät minua kyllin kunnioittaneet.

Olin vain huvineuvos, vain hovinarri heille, ja minun parhaat temppuni ja päähänpistoni, joista monet todellakin olivat varsin nerokkaita, olivat vain omiaan heissä tuota vähemmän imartelevaa käsityskantaa kasvattamaan.

Eivät he minun leikistäni lämmenneet tai minun ilostani ilahtuneet, kävivät päinvastoin kahta jörömmiksi ja vetäytyivät loitommalle kuin maalaiset jotakin markkinakummaa katsomaan.

Huomasin kaikesta, että olin vain erikoisuus, vain outo originaali heidän mielestään. Ja niin rupesin minäkin alkuperäisen luontoni jätteitä häpeämään ja pyrkimään kaikessa heidän kaltaisekseen.

Kävihän se, kävihän se odottamattoman hyvin. Pian olin minä kala niinkuin kaikki muutkin kalat, ahven niinkuin kaikki muutkin ahvenet, ja minä muistin yhä harvemmin, mistä olin tänne tullut ja kuka minä oikeastaan olin.

Rupesin tylsistymään. Toisinaan, kauniina, kirkkaina kesäpäivinä, saatoin vielä joskus nousta pintaan vedenpäällisen elämän merkillistä valkeutta ja kuulakkuutta ihantelemaan.

Moni himmeä, haalistunut mielikuva entisiltä ajoilta kulki silloin läpi olemukseni. Mutta muuten minä elin enimmäkseen siellä alhaalla ja viihdyin siellä alhaalla, enkä vihannut mitään niinkuin niitä komeroita sielussani, joissa joku entisen autuaamman olotilan muisto tuntui vielä vasten tahtoani asustavan.

Samalla olivat silmäni tottuneet jo huomaamaan, mitä oli oikeastaan elämä tuolla alhaalla ja mitä piili noiden synkkien sydänvesien pimennoissa.

Siellä piili elämän taistelu, olemassaolon taistelu, kiinteä, jokahetkinen, hellittämätön.

Minullehan se oli ollut vain leikkiä, vain liikojen, käyttämättömien voimien vallatonta temmeltelyä, mutta heille se oli täyttä totta.

Koko heidän aikansa meni vain elatuksen hankkimiseen. Koko päivän, aamusta iltaan, he vain vaanivat ja väijyivät, piilivät ja pakenivat, ja mielenkiinto, jota he toisiaan kohden osoittivat, oli lähinnä syömärin, joka tutkii lautastaan.

Kun tuon huomasin, kauhistuin. Oliko tämä elämän arvoista? Eikö elämällä siis ollut mitään sen suurempaa ja korkeampaa tarkoitusperää?

Ei! täytyi minun tunnustaa itselleni.

Kävin läpi mielessäni kaikki elämänmuodot, jotka tunsin, korkeimmasta alimpaan, ja huomasin niissä kaikissa saman syömärillisen tarkoitusperän.

Silloin rupesi elämä minua pelottamaan ja inhoittamaan.

Mutta toiseltapuolen nautin minä sen saastaisuudesta niinkuin mato haaskastaan, sillä todistihan se minulle päivänselvästi, etten ollut kadottanut mitään, jos olinkin kadottanut ihmisyyteni.

Sinä teit minut ihmiseksi jälleen. Mutta vain öisin, sillä silloin sinä uneksit minusta ja kohtaat unelmasi.

Päivisin sinäkin elät omaa elämääsi.

Myöskin minä uneksin joskus siihen aikaan jotakin samantapaista. Illoin pään ruohikkoa kohti kääntäessäni ja yksitoikkoiseen torkahteluun vaipuessani kulkivat sielunsilmieni ohitse usein kummat kuvajaiset.

Minä näin Ahtolan linnan, linnassa Ahdin ruokoparran ja Vellamon veen emosen sekä armaiden aallotarten parvet vetehisten vallattomassa kaulailussa.

Tiesin, että se oli vain unta. Mutta minä uneksin itseni siten jumalien vertaiseksi, otin osaa heidän iloihinsa ja suruihinsa, heidän leikkeihinsä ja kuolemattomiin karkeloihinsa, ja tunsin olevani yläpuolella herjan ihmisheimon.

En tiedä, mitä muut ahvenet uneksivat. Mutta arvelen, että he uneksivat sitä samaa, ja kun he yön kulun mukaan kääntyvät ruohikon rinnassa päin ulappaa verkalleen, he luulevat vellamoisten tanhujuoksuja juhlivansa. Sitten tulit sinä. Lopun tiedät sinä.»

HOLLANTILAINEN TAULU.

»Istun tuvan nurkassa», kertoi tuo kuvankaunis kuninkaantytär, »jakkaralla pitkän pöydän takana, jonne olen osannut hiipiä kenenkään huomaamatta. Tuli palaa takassa, eukko häärii ja hämmentelee kalakeittoaan lieden ääressä, mutta sängynlaidalla istuu hänen sokea isänsä ja kutoo nuottaa vanhalla kopeloivalla tottumuksellaan.

Hänen kasvonsa ovat kiinteät ja liikkumattomat. Lieden liekit heittävät hänen mahtavan varjokuvansa vastapäiselle seinämälle.

Kuuluu kolinaa eteisestä, saapuu mereltä poika saaliineen.

Oven kamana on liian matala, hänen täytyy kumartua siitä sisälle tullessaan. Hänen kerallaan tulee toinen vanhempi mies naapurista, jonka kanssa he yhdessä kalastavat.

He istuvat rahille vastapäätä takanloimua ja sytyttävät piippunsa. Ulkona on ilta jo pimeäksi hämärtynyt ja kuu katsoo ikkunasta.

On vaihdettu yksinkertaiset tervehdyssanat. Kukaan ei sitten pitkään aikaan puhu mitään.

Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta. Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään.

Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin kotoista ja turvallista.

Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin. Puhutaan vieraista maista ja vanhoista, vuosikymmeniä sitten tapahtuneista haaksirikoista, joissa milloin minkin sukulainen on haihtunut jäljettömiin. Kaikki tapahtuu niin tyynellä ja luonnollisella tavalla kuin se olisi yksinkertaisin asia maailmassa ja kuuluisi elämänjärjestykseen.

Naapurin mies on purjehtinut monta kertaa maailman ympäri. Hän on käynyt Tyynen meren saarilla ja tietää niistä monta ihmeellistä kertomusta.

Toiset niistä ovat lumottuja, niin että merimies, joka kerran astuu niiden rantaan, ei koskaan enää löydä laivalleen. Hän jää elämään puiden hedelmistä ja maan ytimestä ja kasvaa pian yhteen puiden ja kukkasten kanssa.

Naiset siellä ovat kauniita kuin synti ja miehet ylpeitä ja peljättäviä kuin jalopeurat.

Moni valkorotuinen on heidän nuijan-iskustaan nurmeen kepertynyt. Toiset heistä taas osaavat loihtia ja tavoittaa uhrinsa satojen peninkulmien takaa.

Puuttuu puheeseen vanha vaarikin. Hänkin on käynyt monessa kaukaisessa maassa, nähnyt monta outoa ja kummallista kansakuntaa.

Eräällä niistä oli ollut taika sellainen, ettei heidän maassaan saanut tappaa mitään elävää olentoa. Itse he käydessään lakaisivat tietään luudilla, ett'eivät vain edes vahingossa astuisi jonkun pienen maanmatosen päälle.

Ollut heillä laivassa kokkipoika, joka oli pilkannut mokomaa tapaa ja tallannut noita pieniä elukoita tahallaan. Mutta ennen kuin he olivat ankkurinsa nostaneet, hän oli ollut täynnä paiseita, joihin oli ilmestynyt pieniä, valkoisia matoja, samanlaisia, joita hän oli tallannut juuri.

Madot olivat syöneet hänet elävältä.

Näin oli päästy pian n.s. ihmeellisten kertomusten alalle, joka tuntui heitä kaikkia aivan erikoisesti viehättävän. Jokaiselle heistä oli joskus elämässään tapahtunut jotakin kummallista ja ylenluonnollista.

Eukon mies esim. oli jo hyvästellessään tiennyt viimeiselle matkalle lähtevänsä.

»Kuuntelehan tuuliviiriä», hän oli sanonut, »milloin se pahalla äänellä parkaisee. Silloin tiedät minunkin menneen meren syövereihin.»

Ollut montakin maailmankaato-myrskyä sinä syksynä, myrännyt meri, vinkunut tuuliviiri. Mutta ei sillä ollut vielä sitä oikeata kuoleman ääntä ollut, oli ollut elämän ääni, joskin valittava ja vaikeroiva.

Eräänä yönä sitten se oli äkkiä pahasti parkaissut, korahtanut kuin kuolevan kurkku, ja oli silloin hänkin tiennyt, että hänen miehensä juuri sillä hetkellä hukkui, kuten tietoja vertaamalla oli voitukin todeta jälestäpäin.

Kun aamulla mentiin katsomaan, oli viiritanko poikki ja viiri maassa. Sieltä ei sitä ollut kukaan rohjennut enää paikalleen kohottaa.

Naapurin mies, jonka isä oli hukkunut Bermudas-saarten luona, näki vieläkin joka yö hänet ja olisi voinut piirtää jokaisen karin ja riutan sieltä, vaikka hän ei ollut koskaan siellä käynytkään.

Vaaria vastaan oli kerran sumussa tullut laiva, joka samassa hetkessä oli haaksirikkoutunut toisella puolen maapalloa. Siinä oli hänen veljensä mennyt, siksi se oli näyttäytynyt.

Hänen tyttärenpojalleen ei ollut vielä mitään niin merkillistä tapahtunut.

Mutta hänenkin viereltään oli mennyt mereen mies, joka aikoja sitten oli ennustanut oman kohtalonsa, ja hänenkin kasvoillaan asui muiden haastellessa tuo harras vakavuus, joka todisti hänenkin kuuluvan täydellisesti samaan henkiseen ilmakehään, missä ei mikään epäilys näiden asioiden todenperäisyydestä ollut mahdollinen.

Kaikki nuo neljä kuuluivat yhteen. Minä yksin olin piirin ulkopuolella.

Tunsin itseni niin orvoksi ja yksinäiseksi, että minun olisi tehnyt mieleni itkeä ääneen, sillä minullahan ei ollut mitään kummitusjuttua heille kerrottavana.

Niin, olisi ollut yksi tosin, se, mitä me kaksi nyt elämme juuri, mutta silloinhan minun olisi täytynyt puhua heille sinusta ja itsestäni ja meidän rakkaudestamme sekä paljastaa heille koko eloni salaisuus.

Sitä en tahtonut, ja siksi olin iloinen, kun sain istua vain jakkarallani syrjässä ja huomaamattomana kaikelta muulta paitsi tuon kauniin nuorukaisen silmäyksiltä.

Hän katsahti todellakin pari kertaa minuun rohkaisevasti ikäänkuin sanoakseen: noh, nyt on sinun vuorosi! Mutta sekin tapahtui vakavasti kuin kirkossa ja hän käänsi heti katseensa pois, kun hän näki minun siitä vaivautuvan.

Kalakeitto oli valmis. Naapurin mies nousi lähteäkseen.

Kaikki siirtyivät pöydän ääreen ja siitä pian leposijoilleen. Tuli riittyi takassa. Pian oli koko tupa pimeä eikä kuulunut muuta kuin nukkuvien säännöllinen hengitys enää.

Minä yksin lepäsin silmät auki vuoteellani.

Lepäsin ja ajattelin omia aikojani.

Jo pitemmän aikaa olin ollut huomaavinani vanhusten viittauksista, että he olisivat mielellään toivoneet minusta miniätä taloon.

Olin koettanut olla niitä niin kauan kuin mahdollista ymmärtämättä, sillä sitähän minä en tahtonut, minähän rakastin vain sinua. Mutta tänä aamuna oli tapahtunut täydellinen kosinta, jota ei enää voinut väärin käsittää.

Ah, kuinka kernaasti minä olisin jo pelkästä kiitollisuudesta tehnyt heidän mielikseen! Mutta minähän en voinut ja siksi minä pyysin miettimisaikaa.

Huomenna on tuo miettimis-aika lopussa. Mitä minä silloin teen?

Hypähdin vuoteeltani, juoksin, jouduin, tapasin sinut. Kaiken muun tiedät sinä.»

LEMMEN KAIKKIVALTA.

Kumpikin he olivat kauan hiljaa, kerrottuaan tarinansa ja kuunteltuaan tarkoin toisiaan.

Vihdoin virkahti se maankuulu kuninkaanpoika:

--Siis huomenna?

Helkähti kuin katkeava hopeakieli siihen ääni tuon kuvankauniin kuninkaantyttären:

--Niin huomenna. Mitä minä vastaan hänelle?

Itki silloin hiljaa se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta vihdoin pusertuivat seuraavat epätoivon sanat hänen huuliltaan:

--Kaiketi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.

--Vaikka rakastan sinua?

--Vaikka. Ethän sinä voi minua naida. Olenhan minä vain sinun mielikuvasi.

--Niin, olethan sinä vain minun mielikuvani.

Toisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta heitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.

--Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

--Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.

--Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?

--Niin.

Lepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi hän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.

--Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä pelastaa?

--Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen jälkeen kun sinä menet pois minulta.

--Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?

--Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.

--Ja sinä Ahtolan impysiä?

--Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien muidenkin ympärilläni huvittelevan.

--Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten rikostasi sovittanut?

--Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.

--Älä niin sano! Me keksimme kyllä jonkun keinon. Me rukoilemme Jumalaa...

--Turhaan! Hän on kääntänyt kasvonsa pois minusta, senjälkeen kun olen hänen kuvansa sydämestäni kadottanut.

--Hän on pitkämielinen ja hyvä. Hän, joka tekee laupeuden monelle tuhannelle, ei toki voi tuomita elävää ihmissielua ijäksi pimeyteen!

--Unohdat, että olen elävä ihmissielu vain sinun mielikuvituksessasi. Muuten olen minä ahven, pelkkä ahven. Ja jään ahveneksi kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkisesti.

--Siis ei mitään keinoa?

--Ei mitään pelastusta?

--Kenties. Olisi ehkä yksi.

Lausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva oljenkorteen.

--Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?

--Minä en voi sitä sanoa sinulle.

--Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.

--Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja huuliltani.

--Siispä otan minä ne niiltä!

--Et. Se on minun salaisuuteni.

--Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!

Suuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa, niin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti vetävät ne olivat.

Nyt oli hän aivan selvillä hänen salaisuudestaan.

--Se vaatii siis _niin_ suuren uhrauksen? hän kuiskasi.

--Kyllä. Ei ole mitään suurempaa.

--Siis on se kuolema?

--On. Minä en voi tulla pelastetuksi pimeyden valtakunnasta, ellei joku rakasta minua niin, että antaa sielunsa ja ruumiinsa minun edestäni.

--Ja muuttuu itse meren kalaksi?

--Niin. Ja sitähän ei kukaan voi. Sitähän ei voi eikä saa vaatia keneltäkään ihmiseltä.

Hymyili silloin omituisesti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan säilytti salaisuutensa.

Aamurusko kohotti jo yli vuorten sormiaan.

--Niin, meidän on kaiketi sitten erottava, hän sanoi.

--Niin. Ja tänä iltana sinä olet jo toisen oma.

--Ja tänä iltana sinä menet jälleen Ahdin impien karkeloihin.

He erosivat.

Pulahti pimeään valtakuntaansa se maankuulu kuninkaanpoika. Ja palasi takaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi hiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta.

Mutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä vienosti alas ja virkahtivat surumielin:

--Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.

Mutta kaikki kultaiset aamunsäteet, jotka mailla, metsissä ja merellä karkeloivat, hyppivät hilpeinä kukalta kukalle ja kuiskasivat heille:

--Nuo kaksi eivät eroa milloinkaan. Ettekö näe, että he rakastavat toisiaan? Eikä toinen pääse niin pitkälle meren syvyyteen eikä toinen niin korkealle taivaan valkeuteen kohoamaan, ettei sittenkin olisi heidän välillään silta, jota juoksevat heidän armaimmat ajatuksensa.

Ja pienet, siniset lemmenkukat rannalla nostivat päänsä jälleen ilahtuneina ylös ja sanoivat:

--Päivänsäteet ovat oikeassa. Ei ole syvyyttä niin syvää eikä korkeutta niin korkeaa, ettei rakkaus niitä yhdistäisi.

Ja kohta lauloi koko maa, meri ja taivas Luojan luomisvirttä.

MOLEMMAT MORSIUSPARIT.

Vieri sitten aikaa vähäisen.

Vietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta notkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis kuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta nuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.

Näin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.

Raikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä leppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä kuluttaessa.

Kuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.

Pyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään keskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä ollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli ja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella, salaperäisellä hyminällään.

Kuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä olivathan he niin sen päättäneet.

Koitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille kummallekin.

Pidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta. Hän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki tiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto niin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä vallan vertaisenaan.

Viimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli suostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko komeudella vietettävät.

Pitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta morsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen papin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa. Eikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään uskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

--Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen sopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun olen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle, toinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni...

--Toinen? Kuka toinen?

--Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö minun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän venevalkamaan...

--Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut vierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.

--En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme. Mutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna ikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä luota minuun! Heitä, hylkää minut!