Part 10

--Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja, ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta sitä _on_ kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan puolelleen.

Prelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa puolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän mielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että tiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä hehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin vaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää oli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka päivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he kutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli niistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.

--Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka kasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on meidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.

Tuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä totuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.

Seuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän kuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen syvämieliseen lausuntoon.

--Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs kuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen rikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti laskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me tuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten näennäisesti lunta valkeampi.

--Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen joku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla kerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa oli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta rangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko siinä mitään logiikkaa?

--Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi saada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.

--Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi eräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin valtaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen esim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se on todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.

Tässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta, joka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:

--Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen, hän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä todellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli. Mestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen aikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat sukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi olla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän esimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä vain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen? Epäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman iankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa, ettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi todellisuutta todellisempi?

Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista vastalauseista vähääkään välittämättä.

Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas itse omalla arvovallallaan.

--Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!

Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.

--Ja tuokaa sitten kultakala!

Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.

Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli antanut niille.

Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä peräkkäin:

--Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt. Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.

Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen päätöksensä pysyi järkkymättömänä.

Hänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä oikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista, oikeita, luojanluomia ihmisiä.

Näin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka päätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan vaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti ratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.

LAULU LAINEHILTA.

Sinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi vain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin hänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata oikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.

Armaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat niiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle todellakin sietämättömiksi.

Hän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta, koristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan huolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken kuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä ihmisyydestään kadottanut.

Yön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin kilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.

Hän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän valan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen ja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa maailmassa.

Sitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti eteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos pimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.

Ulkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen jännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän ei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa paljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka valtavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.

Kun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä lähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen torvisoittokunta.

Mutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä oli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen soitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja englannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen, kaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä ja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla voimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.

Vihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien kesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti hänen rinnastaan.

Siinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri, maailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään välittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!

Siinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen, vielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä tuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan leikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan pudistamaan ja heidät tuhoamaan!

Siinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen elämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut korvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli havainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä kaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!

Ja tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä peloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle oikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä taipuakseen!

Eikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja karkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja ihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!

Mutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan tuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.

Hän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat ihmissanat:

»Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä julmuutta ja armottomuutta.

Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.

Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää hetkessä ja sortaa sortajansa.

Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.

Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!

Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.

Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut nuorena raateleva.

Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.»

Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.

Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.

Se antoi ahvenen hänelle.

Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.

--Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.

Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.

--Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi. Tule ja syleile minua!

Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.

Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä, aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa tuulen nopeudella kiirehtäessä.

Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

--Milloin saan sinut nähdä jälleen?

Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika:

--Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.

Kysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

--Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?

--Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti kulje.

Sanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.

MEREN MAININKEJA.

Oli puhunut totta se maankuulu kuninkaanpoika. Sillä eivät johtaneet kohti linnaa kuvankauniin kuninkaantyttären askeleet.

Hän etsi ja löysi köyhän kalastajan majan rannan louhten lomasta. Hän sepitti tarinan, että hän oli pelastunut eräästä haaksirikkoisesta laivasta, jonka kaikki muu väki oli mennyt meren omaksi. Hän sanoi olevansa yksin maailmassa eikä tietävänsä, mitä tehdä, kuhun kulkunsa suunnittaa. Hän pyysi itselleen ruokaa ja liettä lämmitellä.

Armahti avutonta köyhän kalastajan perhe. Antoi hänelle paikan pöytänsä ja tulisijansa ääressä. Hän palkaksi talon töitä toimitteli, auttoi emäntää, minkä osasi, ja piti välillä seuraa hänen pojalleen ja sokealle isälleen.

Mökin isäntä itse oli jo ammoin hukkunut eräässä haaksirikossa.

Asettui siihen asumaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Alkoi uusi elämä hänelle. Näki hän oikeita ihmisiä, kuuli harrasta, yksitoikkoista haasteloa ympärillään ja tuli tuntemaan elämää sen suurissa, yksinkertaisissa kehyksissä.

Se oli taivaan manna hänelle. Eikä hän koskaan aikonut palata enää isänsä palatsiin.

Kaikki, mitä sinne kuului, oli kuin uni, oli kuin vanha, kulunut kuvakirja hänelle.

Unta olivat olleet hänen vanhempansa, unta hänen leikkitoverinsa ja hovineitonsa, ei vähemmän unta linnan vanha puisto lammikkoineen ja kultakaloineen. Täällä oli myös hänen oikea elämänrunoutensa, jota hän oli kaivannut juuri, täällä vierähti jokainen viikko kuin tarina ja jokainen päivä kuin suuri juhlasaatto.

Siellä oli kaikki vain arkea alinomaista. Siellä päätyivät päivät ikävinä ja harmaina kuin haukotus ja täyttyivät kuut kuin täyttyy vitkalleen vanhan kutojavaimon kangastukki.

Silti hän ei suinkaan ollut kummaa kuvajaistaan unohtanut.

Joka yö, kun muut mökissä olivat uneen vaipuneet, hän nousi vuoteeltaan, hiipi hiljaa ulos tuvan uksen ulvahtamatta ja riensi rantaan meren houkuttavan, joka odotti häntä milloin peilityynnä päilyen, milloin ähkyen ja myrskyten yli äyräittensä. Istahti siihen vapa vaskinen kädessään, laski launihin vesille, onki ongelmaansa, ja siinä seisoikin hänen edessään se maankuulu kuninkaanpoika.

--Tulithan jälleen, oli hänen tapansa silloin huoahtaa. Pelkäsin, että olit minut jo aivan unohtanut.

--En minä unohda sinua milloinkaan, virkki häntä hellästi syleillen se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta pelkään, että sinä unohdat minut, ja silloin ei minulla koskaan enää ole oleva tilaisuutta kohota edes kuun kumottamille omasta pimeästä, pelottavasta valtakunnastani.

--Armas, kuinka ollenkaan olet joutunut sinne? Olethan inehmonlapsi niinkuin minäkin. Mikä taika, mikä loihtulaulu on syössyt sinut niin syvälle meren mustien mutien sekaan?

--Olen ihminen vain sikäli, mikäli sinä rakastat minua. Muuten olen minä vain kala, kylmä kala, joka pakahdun mykkänä omaan tuskaani ja onnettomuuteeni.

--Minäkö kirvoitan kielen sinulta?

--Niin, ja saatat myöskin minun lämpimät elämänlähteeni jälleen nuorina ja vetreinä läikkymään.

--Minä en sitä tee, vaan kenties minun kauttani lemmen kaikkivalta.

--Niin. Kun sinä katsot minuun, kaikki suomut karisevat silmistäni, kun sinä kutsut minua, minä muutun jälleen ihmisen kaltaiseksi. Mutta kun sinä painat pääsi vasten poveani, silloin aukeevat kaikki vanhat haavat siellä, silloin astuvat ajat armaat esille muistostani ja minä värisen nautinnosta ja kärsimyksestä kiireestä kantapäähän.

--Kärsimyksestä? Miksi?

--Siksi että minä elän! Siksi että minä tunnen itseni jälleen ihmiseksi, ymmärrätkö? Siksi että elämä, suuri, mahtava elämä jälleen kiertää suonissani, sen muistot ja toiveet jälleen sydäntäni sykerryttävät.

--En tahtoisi tuottaa tuskaa sinulle, vaan iloa.

--Kuka voi niitä toisistaan erottaa! Sille, joka on tuomittu meren ikuisen ulapoita mykkänä ja kylmänä melastelemaan, on suurin tuskakin vain päivänsäde pimeydessä.

--Poloinen poikaseni! Kuka tuomitsi sinne sinut?

--Minä itse.

--Voiko itse olla muita armottomampi itselleen?

--Kyllä, kun sydämen hulluus ja sielun itsekkäisyys hänet sokaisee.

--Milloin tuo tapahtuu?

--Silloin kun hän tekee väärin itselleen ja herjaa omaa pyhintä pyydettään.

--Mikä oli siis vääryys, jota harjoitit itseäsi kohtaan?

--Minä rakastin.

--En ole vielä koskaan kuullut siitä ihmisiä tuomittavan.

--Niin, mutta minä rakastin itseäni ylitse kaikkea ja lähimmäistäni vain lämpö-aineena itselleni.

--Siis sinäkin kaipasit lämpöä ja aurinkoa?

--Kyllä. Mutta minä paloin kuin pätsi, minä poltin muita ja itseäni. Minä heitin siihen rovioon kaikki, mitä minulle oli rakkainta ja kalleinta, armainta ja arinta maailmassa.

--Ja rovio roihusi korkealla?

--Kyllä. Kaukaiset kansat tulivat sen hehkua imehtimään. Lopuksi heitin minä siihen oman rakkauteni.

--Sinä et siis vain itseäsi rakastanut?

--En. Lemmin neittä nuorempata.

--Ja hän?

--Luulen, että hän myös hehkui minulle joskus parhaina hetkinään. Mutta luulen, että hän muuten rakasti enin omaa rakkauttaan.

--Ja sinä?

--Rakastin hänessä vain omaa itseäni.

--Siis et sinä ole koskaan tuntenut muuta kuin itserakkautta?

--Tuskin. Kun poltin poroksi sen, tunsin, ettei minussa ollut enää paljon palamista.

--Ja nyt?

--Uiskentelen ahvenna ahventen seassa. Vain sinun sielusi kaipuu saa minut enää pinnalle nousemaan.

--Tahdot polttaa poroksi minutkin?

--Jos tahtoisinkin, olisi minulla tuskin siihen enää tilaisuutta. Olen kylmä, jääkylmä saakka sydämeen.

--Mutta sinun suutelosi ovat kuin tuli?

--Kuin revontuli, tahdoit sinä sanoa. Lienet kuullut joskus myös sinikeltaisista liekeistä puhuttavan?

--Mitä ne ovat?

--Ne ovat älyn salamoita. Meille mykistyneille on laki sellainen, että mitä syvemmälle me vaivumme ja mitä synkemmäksi meidän sielumme ja sydämemme kylmenee, sitä kirkkaammaksi käy meidän järkemme ja sen selkeämmin me loistamme omalla valollamme pimeydessä.

--Tahtoisin sinne alas, pois! Minäkin mykistymään, kylmenemään, minäkin omalla valollani loistamaan!

--Et tiedä, mitä toivot. Onneksi et osaa tietä sinne.

--Sinä osoitat. Tahdon sinne sinun kerallasi.

--Etkä sitten enää koskaan pääsisi päivänvaloon? Eikä olisi koskaan auki enää sinulle tie elämän kukkakumpuja kulkemaan?

--Tahdon olla siellä, missä sinä olet. Tahdon vaeltaa niitä polkuja, joita sinä vaellat, enkä mitään muita enää, sillä tiedä, että rakastan sinua.

--Etköhän sinäkin rakasta minussa vain omaa rakkauttasi?

--Saatpa nähdä sen silloin, koska syöksyn sinun kanssasi syvyyteen.

--Milloin tuon aiot tehdä?

--Koska päivä koittaa. Se on meidän kohtalomme ikuisesti yhdistävä.

--Minulla ei ole mitään kohtaloa enää. Olen mennyt mies. Sinulla on elämä edessäsi.

--Tahdon elää sinun elämääsi. En vain tätä, täällä pinnalla, vaan myös sitä siellä alhaalla pohjavesissä.

Noin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.

Joka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen aina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus pimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.

Taikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus taas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.

Mitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat, ja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta rakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.

Sitten heidän tiensä aina erosivat.

Toinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä. Ja toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka hän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle kaikkea todellisuutta todellisempi.

Näin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat heidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle henkilökohtaiselle itselleen.

Kenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli onnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.

YÖN LAPSI JA PÄIVÄN LAPSI.

He tahtoivat tietää liian paljon toisistaan, ja juuri siitä johtui heidän onnettomuutensa.

Ei lakannut koskaan kiusaamasta sulhoaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär:

--Miten sinä vietät aikasi siellä alhaalla? Miksi et sinä kerro minulle mitään?

--Ei siinä ole mitään kertomista.

--Kyllä. Tahdon tietää kaikki, mikä vain koskee sinua. Kaikki, kuuletko, olkoon se sitten kuinka pimeää ja tähdetöntä tahansa! Mutta minä uskon, että se on hyvin mielenkiintoista.

--Kaikkea muuta! Se on yksitoikkoista kuin yö ja aina samaa kuin yksinäisen ajatukset. Vaihtakaamme puheen-aihetta!

--Emme. En tahdo, että pidätät mitään salaisuuksia minulta. Miksi sen teet, jos kerran rakastat minua?

--Teen sen juuri siksi, että rakastan sinua. Se on liian tuskallista.

--Etkö luule, että olen luotu kuormia kantamaan? Oh, sinä et tunne minua! Sinä tunnet minut vain ilossa ja nautinnossa, mutta juuri murheessa minä olen jättiläinen.

--Uskon sen, armaani. Mutta olkoon kaukana minusta, että tahtoisin edes mielikuvituksessa sinulle taakkani sälyttää.

--Siis sinä et rakasta minua. Jos sen tekisit, et yksinäisyydelläsi ylpeilisi.

Hymyillyt silloin vain vaieten ja kärsivästi se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta kohta hänkin vuorostaan alkanut armastaan kiusaamaan:

--Etpä sinäkään sano itsestäsi kaikkea minulle. Tuskin tiedän edes, kuka olet. Kuinka vietät päiväsi? Ketkä ovat sinun seurakumppanisi?

--Tiedäthän, etten seurustele kenenkään kanssa. Tiedäthän, että ajattelen kaiket päivät vain sinua. Ja kun ilta joutuu, on sydämeni riistäytyä rinnastani ja rientää jo edeltäni sinua kohtaamaan.

--Sen uskon. Mutta on pitkä taival aamusta iltaan. Täytyyhän sinulla jotakin seuraa olla. Joitakin hovineitoja, joitakin kavaljeereja, kenties nuoria ja kauniitakin?

--Juuri sinun tähtesi olen jättänyt kaikki kavaljeerit ja hovineidot, jopa isäni palatsinkin, jonne en palaja enää milloinkaan. Asun tuolla tuon köyhän kalastajan majassa. Pidän seuraa itselleni.

--Ja mitä ajattelet sinä siellä minun poissa ollessani?

--Sinua.

--Mutta mitä muuta? Tietysti täytyy sinulla sielläkin olla joku ympäristö. Ketä muita siellä asuu?

--Ei muita kuin vanha leskivaimo poikansa ja sokean isänsä kanssa.

--Ja tuo poika? Hän on varmaan nuori ja kookas varreltaan?

--Kyllä. Hänen hartiansa ovat leveät kuin ovi ja hänen kasvoillaan asuu lempeä ja yksivakainen totisuus.

--Ja hänen silmänsä?

--Liekuttavat syvällä päässä kuin kutsuva kotiliesi.

--Ja hänen kutrinsa?

--Ei, nyt en minä tahdo enää puhua hänestä mitään. Puhukaamme nyt sinusta!

--Katsopas! Sinä olet jo nyt häneen rakastunut.

--Armaani, oletko mustasukkainen? Hänelle?

--Jokaiselle, joka vain sinua lähestyy. Jokaiselle, joka vain saa viettää hetkenkin sinun seurassasi.

--Luotatko niin vähän minuun?