Part 2

Kiitin Surya Me'etä tarjoumuksesta ja lupasin noudattaa hänen ystävällistä kutsuaan. Silloin hän iloisesti puhellen käveli rinnallani kadun poikki ja avasi suuren, palatsiin vievän pääty-oven. Sitten hän astui sisään, ja minä olin juuri aikeissa seurata hänen esimerkkiään, kun äkkiä — sanomattomaksi kauhukseni — tunsin voimakkaiden käsien tarttuvan takaapäin käsivarsiini ja rajusti vetävän minua uudelleen ulko-ilmaan. Ponnistin vastaan, mutta hyökkääjiä oli luultavasti monta, ja silmänräpäyksessä olin nurin porraspielessä, kädet ja jalat vahvoissa köysissä. En ehtinyt edes Surya Me'etä varoittaakseni huudahtaa. Suuni tukittiin niskan ympäri sidotulla liinasella, ja silmäni peitettiin punaisella kaulahuivilla.

Yks' kaks' olin sitten ilmassa, ja näkymättömät kädet nostivat minut leveille hartioille. Takaani kuului tukahdutettu huudahdus. Se oli varmaankin Surya Me'en ääni. Entistä tulisemmin jännitin jäseniäni. Suuret hikipisarat valuivat pitkin otsaani, ja jo, jo sain peitteen silmiltäni, siteen suultani. "Surya Me", huusin, "odottakaa, tulen avuksenne", ja tuimasti heitin ruumistani.

"Kirottu muukalainen", kuulin vierestäni äänen, joku ase heilahti ilmassa, ja takaraivoani poltti. Isku oli sattunut siihen. Kadotin tajuntani, mutta vain hetkiseksi. Kun avasin silmäni, huomasin Mumin Argad'in. Hän seisoi edessäni peukaloton vasen kätensä uhkaavasti kohotettuna.

"Roisto", koetin huutaa hänelle, mutta samalla silmäni jälleen pimenivät, ja toistamiseen kadotin tajuntani. Olin kuitenkin hämärästi tuntevinani, että minua kannettiin, mutta minne ja kuinka kauvas, en tietänyt.

TOINEN LUKU.

Kallionulkonemalla. Luola kalliossa. Lasisilmäkäärme. Epätoivoinen hyppäys.

Kun toinnuin tainnostilastani, oli ympärilläni pilkkoisen pimeä. Olinko suljettuna johonkin valottomaan huoneeseen, vai oliko pilvinen, sysimusta yö, siitä en heti ollut selvillä. Vielä olin yhä lujasti siteissä, sen vain huomasin. Päätäni poltti, ja koko ruumistani kivisti.

Yritin irroittaa käteni — ne olivat seljän taakse sidotut — mutta ponnistellessani köydet tunkeutuivat syvälle lihaan, ja vaivoin saatoin pidättäytyä ankarasta tuskanhuudosta.

En kuitenkaan luopunut koetuksestani. Vielä kerran päätin jännittää tarmoni tiestä kaikki voimani. Sen teinkin, mutta katkeamatta olivat nytkin köydet, irtautumatta kädet. Silloin en voinut enää hillitä raivoani. Karjuin voimattomassa kiukussani ikäänkuin hullu ja vyörittelin tuskissani ruumistani.

Samassa — en osaa kuvata kauhuani sillä hetkellä — kuulin ivallisen hohottavaa naurua jostakin yläpuoleltani. Miltei paikalla sen jälkeen ilmestyi näkyviini tulisoihtua pitävä käsi, ja soihdun valossa Mumin Argad'in, kirotusta naurusta vääntyneet kasvot.

Mumin Argad seisoi yläpuolellani korkealla, ulospistävällä kallionkielekkeellä, ja nyt myös näin missä ja kuinka vaarallisessa asemassa olin.

Makasin noin pari kolme syltä leveällä vuorenulkonemalla, allani musta syvyys, ylhäällä pääsemättömän jyrkät kallioseinämät.

Olin luultavasti laskettu nuoralla ulkonemalle, sillä vieressäni kivi-alustalla — toinen pää vyötäröilläni kiinni — oli pitkä köysi.

Vyörytellessäni itseäni olin joutunut aivan — pimeydessään kammottavan kuilun partaalle. Vielä käännähdys, ja auttamattomasti olisin ollut hukassa. Kiitos Jumalan, viholliseni oli viime hetkessä ja ehkäpä tahtomattaan tullut pelastajakseni. Hänen soihtunsa oli ilmaissut vaaran, ja nyt kiirehdin varovaisesti poikemmaksi paikasta.

"Ha, ha", jatkoi Argad pirullista nauruaan, "joko oli kuolema likellä? Eipä olisi minun pitänyt tulla valkeani kanssa, mutta — tuskin hyödyt mitään viivytyksestä, vai luuletko kenties voivasi välttää käärmeittenkin puremaa. Opetan sinulle miltä tuntuu Mumin Argad'in kosto, ja toisten, muukalaiskoira, et olekkaan toimiani estävä. Ha, ha, ha, katsoppa auringon koittaessa tarkemmin vuoren seinämää!"

Näin sanoen Argad katosi tulisoihtuineen, ja taasen olin yksin pimeässä. Kylmät väreet tunkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani tietämätöntä kohtaloa, minkä Mumin oli minulle valmistanut. Monta vertaa enemmän kammoksutti minua kuitenkin se, että Surya Me mahdollisesti myös oli joutunut hänen käsiinsä ja jos hän toistaiseksi olisikin vapaa, kuka menisi takaamaan, ett'ei Argad lopultakin onnistuisi hankkeissaan. Pääsisin vain tavalla tahi toisella pulastani, niin kyllä parastani panisin estääkseni Mumin Argad'ia hänen kostonhimoisissa toimissaan, jopa — jos se kävisi päinsä — ainaiseksi saattaakseni hänet lukkojen taakse. Mutta mitenkä katkoisin lujat siteeni, ja jos ne poikki menisivätkin, olisinko silti pelastettu? Kaukana siitä, jyrkkä vuorensivusta oli mahdoton kiivettäväksi, ja kuinka laskeutua syvännettä alas? Joko nälkään kuoleminen tahi kuoliaaksi syöksyminen tulisivat olemaan valittavinani, sillä tuskinpa paikka, minne Argad oli kuljettanut minut, oli niin likellä ihmisasutuksia, että joku olisi huutoni kutsumana voinut rientää avukseni. Sitäpaitsi Mumin Argad oli puhunut käärmeistä. Mitä hän sillä tarkoitti? Ehkä kohtaloni oli aijottu kovemmaksi kuin mitä itse saatoin aavistaakkaan. Oli sen kuinka tahansa, jälillä olevia hetkiä tuli minun paraani mukaan käyttää edukseni.

Pyrin uudestansa syvänteen reunalle, en käännähtelemällä ruumistani, vaan hitaasti vatsallani liukumalla. Lähemmäksi päästyäni koetin asettua varovaisesti niin, että voisin katkoa siteeni hankaamalla niitä kovaa kallioista pintaa vastaan. Mielihyväkseni huomasinkin kallion syrjän jotakuinkin teräväsärmäiseksi. Toiveita oli siis kokeiluni onnistumisesta.

Yritykseni oli kuitenkin vaikeampi ja vaarallisempi kuin alussa olin pelastus-innossani luullut, sillä helppoa ei todellakaan ollut saada ruumistansa tarvittavaan asentoon. Pieninkin varomaton liike olisi ollut kylliksi syöksemään minut syvyyteen.

Päätin ensin koettaa irroittaa jalkojani kiinnittävät köydet ja pyörähdin sentähden seljälleni. Ojensin sitten sääreni puoleksi kalliosärmän yli ja aloin vetää niitä edestakaisin pitkin terävää syrjää. Kipeältä tuntui, mutta minulla ei ollut aikaa valittamiseen, ja vihdoin — noin parin tunnin jälkeen — katkesivat viimeisetkin säikeet.

Jalkani olivat siis vapaat, mutta kuinka irroittautua käsiköysistä, siinä olikin toinen ja paljon suurempi pulma edessä.

Hätä keinon keksii. Sivuttain — ihan kuilun partaalla maaten — olin pian taas ahkerassa työssä. Niin kaikin puolin hankala ja perin uuvuttava oli kuitenkin tällä kertaa asentoni, että tuon tuostakin olin pakoitettu hetkiseksi levähtämään. Olipa minun hullustikin käydä. Olin kolme erää syöksymäisilläni kalliolta, mutta niinpä käteni vapautuivat vähitellen nuorista, ja riemusta huudahtaen hypähdin seisomaan ja syvin siemauksin ahmin sisääni raikasta yöilmaa.

Huoleni olivat nyt unohtuneet, mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä taasen johtui mieleeni ihana Surya Me, ja vastustamattomalla voimalla valtasi minut pelko, että hänelle tapahtuisi jotakin pahaa.

Ei, minun ei tulisi aikailla, vaan mitä kiireimmin yrittää pelastautua ja sitten rientää Surya Me'elle avuksi. Ehkä en vielä saapuisi liian myöhään, ja Mumin Argad — sen vannoin itsekseni — katkerasti hän on katuva tekemänsä ilkityöt.

Liian suuriksi luulin voimani. Pitkälliset ponnistukset olivat äärimäisyyteen saakka rasittaneet niitä, ja kun innostuksestani olin ehtinyt vähäsen lauhtua, vaivuin uupuneena kalliolle, ja jo kotvasen kuluttua oli raukaiseva väsymys saattanut minut syvän unen helmoihin.

* * * * *

Kun heräsin raskaasta unestani, oli kirkkaan kaunis päivä. Ihana oli näkö-alakin, joka aukeni silmieni eteen, jopa mahtavuudessaan kerrassaan lumoava katsoa. Suoraan allani — noin kahdeksan yhdeksän metrin syvyydessä — oli rajusti mylleröivä meri. Aallot nousivat korkealle, vyöryivät eteenpäin ja syöksyivät tulisen tuimalla kiivaudella lujaa kallionseinämää vastaan. Vaahto pärskyi ilmaan, aallot murtuivat, mutta kovapintainen kallio seisoi järkähtämättömänä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti laaja ulappa yhtä myrskyisenä, yhtä valkoharjuisena, ja tuolla, aaltojen keskellä, kiisi liidellen kevytkulkuinen, höyhentamineissaan siropukuinen merilintu, ja yli koko mahtavan maiseman kohosi punakellertävänä säteilevä, kuumasti paahtava aurinko. Juhlallinen oli vuorikin, millä olin. Pääsemättömän jyrkkänä sen seinä kohosi takanani, ja kummasti, väriloistoisesti auringon säteet leikittelivät sen harmaalla, tuulen pieksemällä pinnalla. Toista oli kuitenkin silmäillä ulapalle, ja toistamiseen unohdin kalliolla huoleni.

Tunteitteni valtaamana nousin polvilleni. "Kuinka suurenmoiseksi maailma onkaan luotu", ajattelin, "ja kuinka kaikki — pienimmässäkin — todistaa Herrastansa ja luojastansa ja ylistää yksin Hänen mahtavuuttaan?"

Olin niin mietteissäni — katse yhä luotuna ympäristöön, ja vinha tuuli puistalti takinliepeitäni.

Äkkiä tuli raju vihuri, tarttui pyörölieriseen korkkihattuuni, heitti sen päästäni ja kuljetti sitä kallioseinää vastaan.

Hypähdin pystyyn, mutta en saanut hattuani kiinni. Aivan kallionkielekkeen tasalla ja pinta-alallaan ikäänkuin jatkona sille oli vuoressa luola — ihme kyllä en ollut sitä ennemmin huomannut — ja sinne korkkipäähineeni nyt katosi.

En valittanut vahinkoani. Luolan näkeminen muistutti mieleeni, että suinkaan en tällä kertaa ollut vapaasta tahdostani luontoa ihailemassa. Samassa heräsi minussa eloon myös uusi pelastuksen toivo. Luolaa kulkien kenties pääsisin ihmisten ilmoille. Lähdin yrittämään.

Luolaan vievä aukko oli siksi matala, että olin pakoitettu astumaan siitä sisään kyyrysilläni. Pitkälle en ehtinyt. Tuskin, näet, olin ottanut pari kolme askelta, kun korviini tunkeutui omituisen sihittävää suhinaa. "Käärmeitä", huudahdin kauhistuneena ja vedin joutuin jalkani takaisin.

Olin oikeassa. Ainoastansa kappaleen matkaa minusta mateli neljä punaisen kellertävää, noin puolentoista metrin pituista käärmettä. Taempana oli vielä useampia, mutta ne olivat väriltään tuhkansiniseltä vivahtavia. Niin olin huomaavinani. Samalla yksi minua lähinnä olevista käärmeistä nosti uhkaavana päätään, ja kaula paisui kilven muotoiseksi. Silmänräpäykseksi näin niskankin. Siinä oli kaksi mustaa pyörylää ja kummankin ympärillä pari vaaleampaa rengasta. "Lasisilmäkäärme", johtui heti mieleeni, enkä olisi voinutkaan erehtyä. Havaitsemani tuntomerkit olivat siksi selvät. Nyt myös tiesin, että kaikki luolassa näkemäni käärmeet olivat samaa lajia, sillä molemmat mainitsemani värit ovat lasisilmäkäärmeelle ominaisia, ja johtui jälkimäinen luultavasti edempänä luolassa olevasta himmeämmästä valosta.

Tuskin mitään käärmettä Indiassa niin peljätään kuin lasisilmäkäärmettä. Sen purema onkin hyvin myrkyllinen, jopa useimmiten kaikista vastakeinoistakin huolimatta varmasti kuolettava, ja vielä peloittavammaksi tekee käärmeen sen ääretön monilukuisuus. On laskettu sitä keskimäärin löytyvän noin neljäsataa kappaletta kutakin neliökilometriä kohden, eikä se sanottavasti ota vähentyäksensä, vaikka hallituksemme myöntää asukkaille runsaita tapporahoja sen surmaamisesta. Hindut, näet, pitävät eläintä pyhänä, eivätkä tahdo sitä vahingoittaa.

Tämän olin kirjoista lukenut jo aikoja ennen Indiaan tuloani ja niistä myös olin oppinut käärmeen ulkomuodon tuntemaan. Kuin salama välähti kaikki nyt mielessäni, ja kylmä hiki nousi pitkin ruumistani. Yhdellä hyppäyksellä olin sitten ulkona, mutta minne vetäytyisin? Jo näin käärmeen pään luolan aukolla ja tuolla toisen. Käärmeet seurasivat liikkeestäni ärsytettyinä minua, ja niitten ontto myrkkyhammas pistäytyi uhkaavana esiin.

Ei, enää ei ollut aikailemista, mereen ja paikalla, ehkä hyppäykseni onnistuisi? "Mumin Argad", mumisin hampaitani kiristellen, "nyt vasta oivallan pirulliset hankkeesi, mutta varo, ett'et sittenkin pety laskelmissasi?" Viimeiset sanat huusin nyrkkiä puristaen.

Vielä silmänräpäys, ja vasen jalkani oli jo kuilun partaalla. Voimakkaasti ponnahtaen potkaisin ulommaksi kalliosta. Ruumis pystyssä asennossa, sääret yhdessä, käsivarret kupeilla halkaisin huimaavaa vauhtia ilmaa.

KOLMAS LUKU.

Taistelua kovassa aallokossa. Uudelleen Kalkutassa. Hämmästyttäviä asioita. Sairasvuoteen ääressä. Surya Me rakastaa.

Putosin suoraan suuren aallon harjalle, vesi räiskähti korkealle, ja katosin nuolena vedenpinnan alle. Vaivuin syvälle, mutta verrattain helposti pääsin kuitenkin jälleen pinnalle. Sitten olikin jo leikki kaukana.

Nuorena poikasena olin viettänyt kesän Ajacciossa, Korsikassa. Täällä erään italialaisen merimiehen johdolla sain huolellista opastusta uimataidossa ja vähän myöhemmin — muistaakseni noin parin vuoden kuluttua — kävin erityistä uimakoulua Brightonissa, kotiseudullani.

Olin siis hyvä, jopa toisten sanojen mukaan erinomainenkin uimari ja usein olin jo ollut tilaisuudessa kokemaan voimiani. Niinpä kerrankin olin Kanaalissa, Ryde'n edustalla, uinut kuudetta kilometriä pitkän matkan ja silloinkin jotensakin tuulisella säällä.

Toinen oli nyt kuitenkin asemani. Meri puskui väkivaltaisen rajuna, ja jokainen aalto oli niellä minut leveänä ammottavaan syliinsä tahi lyödä kovaa kallioista seinää vastaan. Olinkin sitä liiaksi likellä, mutta minne uisin? Kaikkialla ranta näytti pääsemättömän jyrkältä, ja vihaisina tyrskyt huuhtoivat sen sivuja.

Yritin pyrkiä ulommaksi, mutta eteneminen meressä ei ollut niinkään helppoa. Kerta kerran perästä aallot kuljettivat minut uudelleen kalliorantaa kohden.

Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä. Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.

Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.

Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.

Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös nousta.

Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?

Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.

Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni, mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis tarpeen.

Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut. Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs, harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.

Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut koholle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana, sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa suuhuni rommitilkkaa.

Ikäänkuin unessa astaitsen kaiken tämän, ja nyt minua kannetaan laivaan, viedään hyttiin, ja enää en tiedä mitään. Väsymys on vaivuttanut minut virkistävään uneen.

* * * * *

Kun valveuduin, olin huoneessani Kalkutan vierashotellissa, mutta mitenkä olin sinne joutunut, oli minulle selittämätön arvoitus. Ensi alussa luulin, että kaikki oli vain pettävää unta. Olin muka vielä laivassa. Pian kuitenkin todellisuus kumoamattoman selvästi poisti epäilyksen. Olin kuin olinkin hotellissa ja makasin omassa vuoteessani. Sängyn jalkapäässä istui matalalla jakkaralla hotellipalvelija. Olinko sairas? Ei, sitä en voinut olettaa. Tunsin olevani täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Hotellipalvelua nähdessään minun avaavan silmäni ja kummissani katselevan ympärilleni — nousi lavitsaltaan seisomaan. "Sahib, (herra)", hän sanoi, "aamulla muutamat merimiehet toivat teidät tänne. He kertoivat eilen pelastaneensa Sahib'in merestä, missä, he eivät maininneet. Laivakajuutassa olitte puhuneet paljon unissanne ja tahtoneet välttämättömästi Kalkuttaan. Teidän oli käytävä joutuin vierashotellissa ja sitten riennettävä jonkun hyvin suuressa vaarassa olevan tytön avuksi. 'Surya Me'eksi' olitte häntä nimittäneet. Merimiehet luulivat Sahib’in hourailevan. Kuitenkin he päättivät tulla kaupunkiin tiedustelemaan asiasta ja kantoivat Sahib’in tänne. Nyt he ovat jo uudestaan merellä, matkalla Afrikan eteläniemitse erääseen kaukaiseen maahan, Sumeniin [Sumeni-nimi on nähtävästi hotellipalvelijan erehdystä. Merimiehet luultavasti puhuivat erittäin kaunisluontoisesta Suomen Suuriruhtinaskunnasta, 'tuhatjärvien maasta'. (Kertojan huomautus).], kotiseuduilleen. Kalkutasta he olivat hakemassa ainoastansa vähäisen muonavaroja, ja käskivät minun heidän puolestaan pyytää Sahib'ilta anteeksi sitä, että he hyvästi jättämättä lähtivät. He eivät malttaneet herättää Sahib'ia."

Nämät olivat tiedot, jotka hotellipalvelija antoi minulle. Selvillä siis oli, mitenkä nyt jälleen olin vierashotellissa, mutta missä niin kauhean hetken olin viettänyt käärmeitten ahdistamana, se jäi ja on ainaiseksi jäänyt minulle ratkaisemattomaksi arvoitukseksi. Kalkutta ympäristöineen on lakeata suistomaata. Korkeat, kallioiset kukkulat eivät näin ollen mitenkään saattaneet olla siellä, vaan oli niitä kauvempaa etsittävä, mahdollisesti Taka-Indian läntisiltä rantamilta. Etu-Indian itäisellä rantaseudulla paikkaa ei ainakaan ole. Sanotut seudut tunnen, näet, verrattain hyvin, parikin kertaa kun olen laivalla kulkenut niitten sivu.

Otaksumaa, että luolaa oli ehkä kaukaakin haettava, vahvistaa etenkin eräs seikka. Olin kaikkiansa ollut asunnostani poissa kuudetta päivää. Näin kertoi minulle hotellin omistaja, joka hänkin oli nyt tullut huoneeseeni ja huolestuneena kysyi tilaani. Mikäli itse olin saattanut ajankulkua seurata, oli asianlaita kuitenkin toinen. Päivä, jona tutustuin Surya Me'ehen, oli laskujeni perustuksella ensimäinen. Toinen oli päivä, jona sattui vaarallinen kohtaukseni käärmeitten kanssa ja jolloin kovan taistelun jälkeen aallokossa aivan viime hetkessä tulin pelastetuksi. Kolmantena järjestyksessä taasen pidin päivää, jota nyt paraillaan vietin. En kuitenkaan voinut epäillä vääriksi saamiani tietojakaan, joten kummallinen ristiriitaisuus oli selitettävä jollakin muulla tavalla. Ehkä Mumin Argad — niin arvelin — oli antanut minulle jonkinlaista unilääkettä. Sen vaikutuksesta olin pitemmän aikaa ollut tiedottomana, noin kolme vuorokautta likipitäen, ja Mumin sillä välin oli kuljettanut minut kaukaiselle kallionkielekkeelle.

Oikein uskottavalta tämä selitys ei mielestäni tuntunut, mutta parempaahan en keksinyt. Oli outoa ajatella, että kokonaista kolme vuorokautta olisin ollut yhtämittaisessa unessa.

Suurella levottomuudella oli minua odotettu hotellissa. Olipa poliisillekin ilmoitettu katoamisestani. Näistä taitavimmat olivat olleet liikkeellä, mutta tärkeimmiltä tuloksitta. Ainoa, minkä he olivat saaneet tietää, oli se, että eräs tuntematon englantilainen herrasmies, minuksi häntä luultiin, oli juhlakulkuepäivänä pelastanut Darja Argad nimisen ylimyksen tyttären, ihanan Surya Me'en, murhahankkeissa olleen roiston käsistä. Englantilainen, joka ei ollut maininnut nimeänsä, oli seurannut Surya Me'etä tämän asunnolle saakka. Kutsumuksesta hän oli juuri ollut astumaisillansa palatsin ovesta sisään, kun äkkiä takaapäin oli hyökännyt esiin miehiä ja väkivallalla vieneet hänet mukanansa. Näistä poliisit olivat kiihkeästi etsineet ainoata, minkä Surya Me oli pimeässä tuntenut, Mumin Argadia, mutta hän, jota jo ennestäänkin oli muista syistä haettu, oli saavuttamattomiin kadonnut. Nähty hän kuitenkin oli. Samana yönä, jona väkivaltaisuus tapahtui, hän hiukan myöhemmin oli soutanut satamassa olevaan kiinalaiseen laivaan. Veneessä oli ollut useampia miehiä, mutta nämät olivat näkijälle, eräälle dravidalle, olleet outoja. Kiinalaisesta laivasta tiedettiin, että se vielä saman yön kuluessa oli poistunut satamasta, mutta kukaan ei ollut lähdön johdosta osannut mitään epäillä. Dravidakin oli kertonut näkemästään vasta pari päivää sitten, ja silloin oli jo ollut liian myöhäistä ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteisiin.

Olisinko siis kiinalaisella laivalla kuljetettu Kalkutasta? Se tuntui mielestäni todenmukaiselta, ja varmistuin luulossani, että käärmeluola oli Taka-Indian rantamalla.

Sain myös hotellin omistajalta kuulla, että Surya Me oli minua kohdanneen onnettoman tapahtuman johdosta tullut mielenliikutuksesta sairaaksi ja että hän nyt tuon tuostakin huusi kuumeenhoureissaan outoa pelastajaansa.

* * * * *

Surya Me sairaana, ehkä hyvinkin vaarallisesti, ja minä vielä viivyskelin hotellissa. Tulisella kiireellä hypähdin sängystäni, hain matkalaukustani toiset vaatteet mereen kadottamieni sijaan ja pukeuduin joutuin.

Näin päivällä löysin helposti Darja Argad'in palatsille. Se oli ainoastansa lyhyen matkan päässä vierashotellista, komean —n kadun varrella.

Palatsissa oli vastassani Darja Argad, Surya Me'en isä. Hän oli pitkä, hiukan kumaravartaloinen, ihan valkopartainen ja harmaahapsinen, kunnianarvoisan näköinen vanhus. Erittäin ystävällisesti hän toivotti minua kotiinsa tervetulleeksi, ja suureksi ihmeekseni — kun esittelin itseni — hän sanoi jo vuosia sitten tunteneensa sukunimeni. Nuoruudessaan hän oli usein oleskellut Englannissa ja täällä tutustunut isääni, johonka hän niihin aikoihin oli ollut hyvinkin lujilla ystävyyssiteillä kiintynyt. Kuinka hän ei siis vanhanakin muistaisi nimeä H—e? Kahdesta syystä olin sentähden hänelle sangen mieluisa vieras, rakkaan ystävän poikana ja ainoan lapsen pelastajana. Liikutettuna vanhus pyysi minua astumaan tyttärensä sairashuoneeseen. "Surya Me", hän sanoi, "on ollut puolestanne kovin levoton, tyttö raukkani, joka niin äkkiä tuli kipeäksi."