Part 9

"Suurenmoista!" huudahti Susi-Larsen luettuani sen vielä kerran, "suorastaan suurenmoista! Ihminen heitetään tähän elämään vastoin tahtoansa, ja vasten tahtoansa hän taas karkotetaan täältä. Se on julkeutta -- aivan niin! Sen paremmin runoilija ei olisi voinut tuota ajatusta kuvata!"

Turhaan koetin vastustaa häntä. Sain kokonaisen tulvan vastaväitteitä vastaani.

"Elämä on nyt kerran sellainen, se ei voi olla toisin. Elämä nousee aina kapinaan lopun lähestyessä. Sitä ei voi auttaa. Salomon mielestä elämä ja kaikki sen toimet eivät ole mitään muuta kuin turhuutta ja hengen vaivaa, jotakin pahaa -- mutta kuolema, jolloin ihminen ei voi enää ajaa takaa turhamaisuutta, oli hänen mielestään vieläkin pahempi. Luku luvulta hän suree sitä pahaa, joka tulee jokaisen osaksi. Siten Omarkin tekee, ja niin minä ja tekin teette, niin, sen tekin teette, sillä te kapinoitte kuolemaa vastaan, kun Cooky hioo veistään tappaakseen teidät. Te pelkäätte kuolemaa -- elämä, joka on teissä, joka on parasta mitä teissä on, joka on enemmän kuin te itse, ei tahdo kuolla. Te olette puhunut kuolemattomuudenvaistosta. Minä puhun sen sijaan elämänvaistosta, joka kuoleman lähestyessä voittaa niin sanotun kuolemattomuudenvaiston. Siten teidän kävi -- sitä te ette voi kieltää -- siksi että te näitte tuon hullun kokin hiovan veistänsä. Te pelkäätte häntä yhä vieläkin. Ja te pelkäätte minuakin. Sitä te ette voi kieltää. Jos minä tarttuisin teitä kurkkuun kiinni, kas näin", -- hän puristi minua kurkusta niin etten voinut vetää henkeä -- "ja puristaisin teistä hengen -- kas näin ja näin -- niin teidän kuolemattomuudenvaistonne katoaisi aivan heti ja teidän elämänvaistonne, se joka tahtoo elää, leimahtaisi ilmi liekkiin, ja te taistelisitte henkenne puolesta. Mitä? Minä näen nyt jo kuolemanpelon teidän silmissänne! Te huidotte käsiänne. Te ponnistatte koko vähäisen voimanne saadaksenne elää. Teidän kätenne tarttuu minun käsivarteeni, vaikka sen kosketus on yhtä kevyt kuin perhosen. Teidän rintanne kohoaa, kielenne riippuu ulos suusta, kasvonne mustuvat ja silmänne vuotaa vettä. 'Minä tahdon elää, elää, elää!' huutaa ääni teidän rinnassanne, ja te tahdotte elää täällä ja juuri tänä hetkenä, eikä vasta kuoleman jälkeen. Ehkäpä te ette uskokaan kuolemattomuuteen? Hahahaa! Te ette ole oikein varma asiastanne. Te pelkäätte, että tulette petetyksi. Te voitte olla täysin varma vain tästä elämästä. Mutta teidän silmissänne mustuu yhä enemmän. Kuoleman pimeys ympäröi teitä, laskeutuu teidän ylitsenne, kasaantuu teidän eteenne -- te ette elä enää, ette tunne, ette voi liikkua enää. Ja teidän silmänne jäykistyvät, tulevat lasimaisiksi. Te kuulette vain epäselvästi minun ääneni, ikäänkuin olisin kaukana teistä. Te ette voi enää erottaa kasvonpiirteitäni. Ja sittenkin te ponnistatte kaikki voimanne päästäksenne irti minusta. Te potkitte. Teidän ruumiinne kiemuroi kuin käärme. Ja rintanne kohoaa... Niin, elää, elää, elää..."

En kuullut sen enempää. Minä vajosin pimeyteen, jota hän niin sattuvasti oli kuvannut, ja kun toivuin jälleen, makasin pitkänäni maassa. Susi-Larsen poltti sikariaan ja katseli minua uteliaasti.

"No, uskotteko nyt minua?" kysyi hän. "Kas, juokaa hiukan. Minä tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä."

Minä pudistin päätäni. "Teidän todistuksenne ovat liian väkivaltaisia", onnistui minun suurella vaivalla saada sanotuksi, sillä kurkkuani kirveli pahasti.

"Te olette aivan reipas puolen tunnin kuluttua", vakuutti hän. "Ja minä lupaan, etten käytä enää toiste ruumiillisia todisteita. Nouskaa nyt ylös! Te voitte käydä tuolille istumaan."

Minähän olin vain leikkikalu tuon pedon käsissä, ja me jatkoimme keskustelua Omarista ja Salomosta. Keskustelimme aina puoliyöhön asti.

Kahdestoista luku

Tänä viimeisenä vuorokautena on raakuus suorastaan puhjennut kukkaansa laivassa. Se on levinnyt kuin tarttuva tauti kajuutasta kanssiin. Enpä tiedä mistä oikein aloittaisinkaan. Syynä kaikkeen on ollut Susi-Larsen. Johnson oli varmaan ostanut öljykankaisen vaatekerran varastosta ja huomannut, että se oli varsin huonoa lajia. Hän oli heti valmis lausumaan ilmi ajatuksensa. Laivan pukuvarastossa on tarjona kaikenlaisia esineitä, joita merimiehet voivat tarvita matkalla, ja tuollaisia pienoiskauppoja on kaikilla hylkeenpyyntilaivoilla. Merimiesten ostot vedetään sitten pois heidän tuloistaan pyyntiaikana. Sekä ampujat että soutajat ja veneiden ohjaajat ovat kaikki samassa asemassa -- palkan asemesta he saavat määrätyn prosentin saaliista, niin tai niin paljon kustakin nahasta, jonka kukin on pyytänyt.

En ollut kuullut lainkaan, että Johnson oli tyytymätön saamaansa vaatetukseen, ja siksi kaikki siitä johtuvat seuraukset yllättivät minut aivan äkkiä. Olin juuri lakaissut kajuutassa ja keskustelin parast'aikaa Susi-Larsenin kanssa Hamletista -- Shakespearen henkilöistä Hamlet huvitti häntä kaikkein enimmin -- kun Johanson tuli alas portaita ja Johnson seurasi hänen jäljessään. Viimeksi mainittu otti lakin päästään niinkuin tapa vaati, ja hän seisoi siinä keskellä lattiaa katsellen kunnioittavasti kapteeniin, vaivoin pysytellen tasapainossa laivan heiluessa puolelle ja toiselle.

"Sulkekaa ovi ja vetäkää salpa eteen", sanoi Susi-Larsen minulle.

Täyttäessäni hänen käskyjään näin Johnsonin silmissä levottoman ilmeen, mutta en voinut aavistaa mikä siihen oli syynä. Yhtä vähän saatoin edeltäpäin ymmärtää sitä, mikä nyt tapahtui, ennenkuin se oli jo tapahtunut, mutta hän aavisti kaikki edeltäpäin ja odotti vain rohkeasti. Ja hänen käytöksensä hyvitti täydellisesti Susi-Larsenin materialismin. Merimies Johnson seurasi häikäilemättä yhtä ainoaa ajatusta, yhtä periaatetta, hän tahtoi pysyä totuudessa ja olla rehellinen. Hän oli oikeassa, hän tiesi olevansa oikeassa, ja siksi hän ei pelännyt. Hän oli valmis vaikka kuolemaan oikeuden puolesta, jos se olisi tarpeen, hän tahtoi olla uskollinen itselleen, rehellinen omalle sielulleen. Se oli sattuva todistus hengen voitosta lihan yli, sielun lannistumattomuudesta ja siveellisestä voimasta, jolla ei ole minkäänlaisia rajoja, vaan joka kohoaa yläpuolelle sekä aikaa että paikkaa ja toimii semmoisella varmuudella ja voimalla, joka ei voi johtaa alkuperäänsä muusaa kuin ikuisuudesta ja kuolemattomuudesta.

Mutta palatkaamme asiaan. Minä huomasin levottoman ilmeen Johnsonin silmissä, mutta käsitin sen väärin -- luulin sen johtuvan hänen perinnöllisestä arkuudestaan ja kömpelyydestään. Perämies Johanson seisoi hänen vieressään, jonkin matkan päässä, ja noin kolme yardia hänestä, aivan hänen edessään istui Susi-Larsen kääntötuolissa. Suljettuani ovet ja vedettyäni salvan eteen seurasi hetken hiljaisuus -- äänettömyyttä kesti varmaan minuutin verran. Susi-Larsen puhkesi ensimmäisenä puhumaan.

"Yonson", aloitti hän.

"Nimeni on Johnson, herra", oikaisi merimies pelotta.

"No Johnson sitten -- piru vieköön! Voitteko arvata, miksi minä käskin teidät tänne?"

"Kyllä -- tai en kuitenkaan", kuului pitkäveteinen vastaus. "Olen suorittanut kunnollisesti työni. Perämies sen kyllä tietää, ja tekin sen tiedätte, herra. Sen johdosta ei ainakaan ole valittamisen syytä."

"Ettekö tiedä mitään muuta?" kysyi Susi-Larsen. Hänen äänensä oli lempeä, hiljainen ja kehräävä.

"Minä tiedän, että te tahdotte vahingoittaa minua, herra", jatkoi Johnson yhä edelleen hitaalla äänellä, pannen jokaiselle sanalle aivan erityistä painoa. "Te ette pidä minusta. Te -- te..."

"Jatkakaa vain", kehoitti Susi-Larsen. "Älkää pelätkö loukkaavanne minun tunteitani."

"En minä pelkää", vastasi merimies, ja äkillinen närkästyksen puna tunkeutui päivetyksen läpi. "Syynä siihen, etten osaa puhua nopeasti, on se, etten ole ollut kyllin kauan poissa vanhasta maailmasta, herra. Te ette pidä minusta siksi, että minussa on liiaksi miestä -- siinä koko syy, herra."

"Teissä on liiaksi miestä totellaksenne laivakuria, jos te sitä tarkoitatte -- ja jos te mahdollisesti ymmärrätte mitä tarkoitan", vastasi Susi-Larsen.

"Minä osaan englanninkieltä ja tiedän, mitä te tarkoitatte, herra", vastasi Johnson. Puna hänen kasvoillaan tummeni, kun toinen niin pilkallisesti vetosi hänen kielitaitoonsa.

"Johnson", sanoi Susi-Larsen ikäänkuin hän nyt vasta olisi siirtynyt varsinaiseen asiaan, "olen kuullut, että te ette ole oikein tyytyväinen öljyvaatteihinne?"

"En olekaan. Ne eivät ole hyvät, herra."

"Ja te olette valittanut siitä toisille."

"Minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi merimies rohkeasti. Mutta hän ei puhunut niin juhlallisen kohteliaasti kuin hänen olisi pitänyt tehdä, hän unohti sanoa "herra".

Samassa silmäni sattumalta osuivat Johansoniin. Hän seisoi siinä ja pui isoja nyrkkejänsä, avasi ja puristi ne yhteen vähän väliä, ja hänen kasvonsa ilme oli suorastaan pirullinen, niin ilkeästi hän katseli Johnsonia. Hänen toisen silmänsä alla oli mustelma, pieni merkki siitä rangaistuksesta, jonka nuori merimies oli hänelle antanut. Ensi kertaa heräsi nyt hämärä aavistus sielussani, että jotakin kauheaa tulisi tapahtumaan -- mutta mitä, sitä en voinut lainkaan kuvailla mielessäni.

"Tiedättekö miten sen käypi, joka moittii minua ja minun varastoani, niinkuin te olette tehnyt?" kysyi Susi-Larsen.

"Kyllä minä sen tiedän, herra", kuului vastaus.

"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Susi-Larsen terävällä ja käskevällä äänellä.

"Mitä te ja perämies aiotte minulle tehdä, herra."

"Katsokaa häntä, Hump", sanoi Susi-Larsen minulle, "katsokaa tätä elävää ainemöhkälettä, joka liikkuu ja hengittää ja nousee vastarintaan ja on aivan vakuutettu siitä, että hänessä on jotakin hyvää -- häneen on tarttunut muutamia inhimillisiä kuvitteluja, niinkuin rehellisyyttä ja kunniantuntoa, ja hän tahtoo elää niiden mukaan, kaikista persoonallisista ikävyyksistä huolimatta. Mitä te hänestä ajattelette, Hump? Mitä te ajattelette hänestä?"

"Minä ajattelen, että hän on parempi ihminen kuin te", vastasin minä, sillä äkkiä teki mieleni saada edes osa siitä vihasta, joka uhkasi Johnsonia. "Hänen inhimilliset kuvittelunsa, joksi te niitä nimitätte, todistavat jaloutta ja miehuullisuutta. Teillä ei ole sellaisia kuvitteluja, teillä ei ole unelmia eikä ihanteita. Siinä suhteessa te olette aivan köyhä."

Hän nyökkäsi mielissään päätään. "Aivan oikein, Hump, aivan oikein. Minulla ei ole jaloja eikä miehuullisia kuvitteluja. Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona, sanon minä samoin kuin Salomokin. Minun ainoa periaatteeni on oman edun valvominen, ja se antaa minulle voimaa elämiseen. Tuossa käyteaineen möhkäleessä, jota te nimitätte 'Johnsoniksi', ei ole enemmän jaloutta kuin missä aineessa tahansa, niin pian kuin hän ei enää ole käyteainetta, vaan ainoastaan tuhkaa ja tomua, mutta minä sen sijaan olen yhä edelleen elossa ja voin mieleni mukaan raivota. Tiedättekö mitä aion tehdä?"

Minä pudistin päätäni.

"Minä aion käyttää hyväkseni raivoamisoikeuttani ja minä näytän teille miten jalouden sitten käy. Katsokaa nyt!"

Hän istui kolmen yardin päässä Johnsonista. Yhdeksän jalan päässä! Hän hyökkäsi tuoliltaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousematta edes pystyyn. Hän hyökkäsi paikaltaan aivan siinä asennossa kuin hän oli istunut -- heittäytyi kumarassa eteenpäin ikäänkuin villi eläin, kuin tiikeri -- ja kuin tiikeri hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun. Turhaan Johnson koetti väistää tätä raivoavaa laviinia. Hän varjeli vatsaansa toisella käsivarrellaan, toisella hän peitti kasvonsa. Mutta Susi-Larsenin nyrkki osui näiden molempien väliin, suoraan rintaan, ja sen isku oli murskaava. Johnson ei saanut hengitetyksi, hän haukkoi vain ilmaa voimatta vetää sitä syvemmältä pitkään aikaan. Vihdoin hän puhkui ikäänkuin hän äkisti olisi heilahduttanut kirvestä ilmassa. Hän oli vähällä kaatua selälleen ja horjahteli edestakaisin koettaessaan pysyä tasapainossa.

Minun on aivan mahdoton lähemmin kuvata tätä hirveään kohtausta. Se oli aivan liian tärisyttävä. Voin pahoin vain ajatellessanikin sitä. Johnson piti rohkeasti puoliaan, mutta hänen voimansa eivät riittäneet minnekään Susi-Larsenin rinnalla, ja vielä paljon vähemmän, kun sekä Susi-Larsen että perämies kävivät hänen kimppuunsa. Se oli suorastaan hirveää. En koskaan olisi voinut luulla, että ihminen voi kestää niin paljon ja sittenkin vielä elää ja taistella vastaan. Ja sitä juuri Johnson teki. Tietysti hänellä ei ollut vähintäkään voittamisen toivoa, ja sen hän tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, mutta hänen miehuutensa vaati häntä sittenkin pitämään puoliansa.

Tuo kohtaus oli minulle aivan liikaa. Tunsin, että voisin vaikka kadottaa järkeni ja hyökkäsin sen vuoksi portaita ylös avatakseni ovet ja päästäkseni kannelle. Mutta silloin Susi-Larsen jätti hetkeksi uhrinsa rauhaan. Yhdellä ainoalla harppauksella hän seisoi vieressäni ja viskasi minut kajuutan perimmäiseen sopukkaan.

"Se on vain yksi elämän ilmiö, Hump", selitti hän. "Jääkää katsomaan sitä! Te voitte tehdä uusia huomioita sielun kuolemattomuudesta. Ja tiedättehän te sitä paitsi, ettemme me tee Johnsonin sielulle mitään pahaa. Me voimme vain tuhota hänen katoavan ruumiinsa."

Aika tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus -- ehkäpä tuo hirveä kohtaus ei kestänyt sittenkään enemmän kuin kymmenen minuuttia. Susi-Larsen ja perämies rääkkäsivät kilvan uhri-parkaansa. He löivät häntä nyrkeillänsä, he potkivat häntä raskailla saappaillansa, he viskasivat hänet maahan ja raastoivat hänet jälleen pystyyn heittääkseen hänet uudestaan maahan. Hänen silmänsä olivat pöhötyksissä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, ja verta juoksi hänen korvistaan, nenästään ja suustaan, jotta kajuutta oli kuin teurastuspenkki. Kun hän ei enää jaksanut nousta pystyyn, löivät ja potkivat he häntä pitkänään.

"Lopettakaa jo, lopettakaa, Johanson", sanoi Susi-Larsen vihdoin.

Mutta peto perämiehen sielussa oli herännyt, ja Susi-Larsenin täytyi kyynärpäällään työntää hänet kauemmaksi. Tuo töytäys näytti varsin kevyeltä, mutta se heitti Johansonin sittenkin niin äkkiä taakse kuin korkki olisi lentänyt pullosta ja hän iski päänsä seinään kovalla kolinalla. Hän kaatui puoleksi tajuttomana maahan, hengitti syvään ja räpytti silmiään kuin mielenvikainen, mutta hetken kuluttua hän sittenkin nousi pystyyn.

"Avatkaa nyt ovet, Hump", käski Susi-Larsen.

Minä tottelin, ja molemmat pedot nostivat tajuttoman uhrinsa maasta, ikäänkuin siinä olisi ollut vain säkillinen soraa, laahasivat hänet ylös portaita ja kapeasta oviaukosta kannelle. Veri juoksi punaisena virtana hänen nenästään ruorimiehen jaloille. Se oli Louis, Johnsonin venetoveri. Mutta Louis hoiti tehtäväänsä ja tuijotti lakkaamatta kompassikoppiin.

Sen sijaan käyttäytyi George Leach, entinen laivapoika, aivan toisin. Ei mikään tapaus laivalla ollut hämmästyttänyt meitä yhtä suuresti. Ilman minkäänlaista käskyä hän tuli peräkannelle ja laahasi mukanaan Johnsonin kokkaan, missä hän alkoi parhaansa mukaan hoitaa hänen haavojansa. Johnsonia olisi ollut aivan mahdoton tuntea, sillä hänen kasvonpiirteensä olivat kokonaan muuttuneet, niin pöhöttynyt hän oli ja väriltään vaihtunut tuona varsin lyhyenä hetkenä, joka oli kulunut tapauksen alusta siihen saakka, kunnes hänet laahattiin tajuttomana kannelle.

Entäs George Leach... Melkein samaan aikaan kun minä olin lopettanut siivouksen kajuutassa, oli hän ottanut Johnsonin huostaansa. Olin juuri noussut kannelle hengittääkseni hiukan raitista ilmaa ja lepuuttaakseni kiihottuneita hermojani. Susi-Larsen poltti sikariaan ja tarkasteli patenttilokia, jota _Ghost_ tavallisesti veti perässään, mutta joka nyt jostakin syystä oli nostettu kannelle. Äkkiä kuulin Leachin äänen, se oli sortunut ja raivosta aivan karhea. Käännyin taakseni ja näin hänen seisovan keittiön luona, peräkannen astimella. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet, hänen silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiään ilmaan.

"Jumala kirotkoon teidän sielunne helvetin piinaan, Susi-Larsen!" alkoi hän. "Oikeastaan helvettikin on teille liian hyvä, te kurja raukka, murhaaja, sika!"

Minä seisoin ikäänkuin ukkosen iskemänä. Aavistin jo edeltäpäin miten hänen kävisi. Mutta Susi-Larsen ei viitsinytkään karata hänen kimppuunsa. Hän astui hitaasti korokkeen reunalle, nojasi kyynärpäätään keittiön seinää vasten ja katseli miettivänä ja uteliaasti kiihottunutta nuorukaista.

Ja George Leach sätti ja haukkui Susi-Larsenia pahemmin kuin koskaan ennen olen kuullut. Merimiehet kerääntyivät pelästyneinä yhteen ryhmään kansiluukun edustalle kuuntelemaan. Hylkeenampujat ryntäsivät pesästään esille, mutta minä huomasin, että Leachin puhuessa leikki katosi kauaksi heidän kasvoiltaan. Heitäkin peloitti -- tosin ei nuorukaisen julmat sanat, vaan hänen ääretön rohkeutensa. Tuntui aivan käsittämättömältä, että joku elävä olento taisi tällä tavalla sanoa Susi-Larsenille totuuden vasten kasvoja. Omasta puolestani minä ihailin pelotonta nuorukaista, ja minä näin miten hänen kuolematon sielunsa sai voiton hänen ruumiistaan ja ruumiillisesta pelostaan aivan kuin entisajan profeetat tuomitessaan vääryyttä.

Ja millainen tuomio se oli! Hän paljasti niin kokonaan Susi-Larsenin sielun, että kaikkien täytyi halveksia sitä. Hän syyti oikean kiroustulvan hänen ylitsensä, hän herjasi häntä tavalla, joka muistutti mieleen katolisen kirkon keskiaikaisia pannaanjulistuksia. Hänen syytöksillään ei ollut mitään rajaa, hetkittäin hänen vihansa oli ylevä, miltei jumalallinen, hetkittäin hän sätti jälleen mitä karkeimmalla ja sopimattomimmalla tavalla.

Hän raivosi kuin hullu. Hänen huulensa olivat vaahdossa, ja vähän väliä hän oli tukehtua, sanat korisivat vain epäselvinä hänen kurkussaan. Ja kaiken aikaa Susi-Larsen seisoi aivan levollisena ja välinpitämättömänä, nojasi vain kyynärpäähänsä ja katseli Leachia uteliain katsein. Tuo käyteaineen hurja purkaus, tuo liikkuvan materian uhka, tavaton kapina hämmästytti ja huvitti häntä.

Joka hetki minä odotin -- ja me odotimme kaikki -- että hän hyökkäisi rohkean nuorukaisen kimppuun ja musertaisi hänet. Mutta se ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensäkään. Sikari sammui, mutta Susi-Larsen seisoi yhä ääneti ja katseli vain uteliaasti Leachia.

Nuorukainen oli kiihottanut itsensä aivan tajuttomaan raivoon.

"Sika! Sika! Sika!" hän huusi kaikin voimin. "Miksi ette tule alas ja tapa minua, murhaaja? Tehkääpä se! En minä pelkää. Eikä kukaan estä teitä. Paljon parempi on kuolla, jotta teidän valtanne ei voi ulottua minuun, kuin olla hengissä ja teidän kynsissänne! Tulkaa, kurja raukka! Tappakaa minut! Tappakaa minut! Tappakaa minut!"

Samassa Thomas Mugridgen harhaileva sielu johti hänet näyttämölle. Hän oli seisonut keittiön ovella ja kuunnellut, mutta nyt hän astui aivan komeasti esiin ja heitti jotakin roskaa reunan yli mereen, jotta verinen näytelmä, jonka hän aavisti olevan tulossa, ei menisi häneltä hukkaan. Hän käänsi rasvaiset, hymyilevät kasvonsa Susi-Larseniin, joka ei näyttänyt huomaavan häntä. Mutta se ei häirinnyt kokkia vähääkään, hän oli siksi hullu, että hän kääntyi Leachin puoleen ja sanoi:

"Onpas sekin puhetta! Kerrassaan kauheaa!"

Leachin raivo sai uuden käänteen. Tässä oli ainakin joku, johon saattoi käydä käsiksi. Ja ensi kertaa iskettyään Leachia veitsellä näyttäytyi Mugridge aseettomana keittiönsä ulkopuolella. Sanat olivat tuskin kajahtaneet hänen huuliltaan, kun Leach viskasi hänet maahan. Kolmesti hän nousi pystyyn ja koetti palata keittiöön, mutta joka kerta toinen viskasi hänet jälleen maahan.

"Oi hyvä Jumala!" huusi kokki valittaen. "Auttakaa! Auttakaa! Viekää hänet pois -- ettekö voi viedä pois häntä? Kuulkaa!"

Hylkeenampujat nauroivat ääneensä helpotuksesta. Murhenäytelmä oli muuttunut ilveilyksi. Merimiehet tunkeutuivat nyt rohkeasti perälle, irvistelivät ja työnsivät toisiaan, nähdäkseen miten kokki, jota kaikki vihasivat, sai selkäänsä. Minäkin tunsin rintani paisuvan ilosta. Minä myönnän, että nautin siitä kurituksesta, jota Leach antoi Thomas Mugridgelle, vaikka se olikin melkein yhtä hirveä kuin se, jonka Mugridge oli hankkinut Johnsonille, mutta Susi-Larsenin kasvojen ilme ei muuttunut vähääkään. Hän ei muuttanut asentoakaan, vaan tuijotti yhä eteensä yhtä suurella uteliaisuudella kuin ennenkin. Näyttipä siltä kuin hän, katsellessaan tätä elämän näytelmää, olisi toivonut voivansa tehdä jonkin uuden keksinnön sen johdosta -- ikäänkuin hän olisi koettanut tutkia jotakin, mitä hän tähän asti ei ollut huomannut, ehkäpä saada käsiinsä sen avaimen, joka saattoi antaa hänelle selityksen elämän salaisuuteen.

Entäs tuo hirveä kohtaus! Se oli aivan samanlainen kuin edellinenkin kajuutassa. Kokki koki turhaan päästä raivoavaa nuorukaista pakoon. Turhaan hän yritti paeta kajuuttaankin. Hän vieri sinnepäin, hän ryömi, hän keikahti sinnepäin joka kerta, kun hän kaatui maahan. Mutta isku seurasi toistaan hirveällä vauhdilla. Hän viskautui edestakaisin kuin höyhen, kunnes makasi siinä yhtä kurjassa tilassa kuin Johnsonkin. Eikä kukaan tullut apuun. Leach olisi voinut tappaa hänet, mutta hän arveli varmaan jo kostaneensa kylliksi. Hän vetäytyi pois vihollisensa luota, joka loikoili siinä kuin vinkuva ja valittava koiranpentu, ja poistui kokkapuoleen.

Mutta nämä molemmat kohtaukset olivat vain sen päivän ohjelman alkunumeroita. Iltapuolella riitaantuivat Smoke ja Henderson, laukauksia pamahti äkkiä välikannelta, ja muut neljä hylkeenampujaa hyökkäsivät aika vauhtia kannelle. Paksu savupilvi nousi portaita ylös, ja tämän pilven läpi hyökkäsi Susi-Larsen yhdellä harppauksella. Ylös kuului iskujen ja tappelun kolinaa. Molemmat ampujat olivat haavoittuneet, ja nyt kuritti Susi-Larsen kumpaistakin, siksi etteivät he olleet totelleet hänen käskyjään, vaan olivat tehneet toisensa kelpaamattomiksi pyyntiin. Heidän haavansa olivat varsin pahoja, ja annettuaan miehille selkään Susi-Larsen hoiti heidän haavojaan hyvin alkuperäisellä tavalla ja sitoi ne. Minä autoin häntä hänen tutkiessaan ja puhdistaessaan niitä, ja molemmat miehet kestivät hänen kovakouraista käsittelyänsä saamatta muuta huumausainetta kuin aika pikarillisen whiskyä.

Sitten ensimmäisen iltapäivävartion aikana syntyi levottomuutta kanssissa. Se johtui niistä puheista ja juoruista, jotka olivat olleet syynä Johnsonin rääkkäykseen, ja päättäen siitä melusta, joka alhaalta kuului, sekä merimiesten mustelmista ja haavoista, oli päivänselvää, että toinen puoli miehistöä oli antanut toiselle aika selkäsaunan.

Toinen iltapäivävartio päättyi siten, että tappelu syttyi Johansonin ja Latimerin välillä -- tuon laihan pyyntimiehen, joka ulkomuodoltaan oli täysin amerikkalainen. Heidän riitansa syntyi sen johdosta, että Latimer oli valittanut perämiehen pitävän kovaa ääntä nukkuessansa, ja vaikka Johanson saikin selkäänsä, niin hän piti koko välikannen asukkaat yöllä hereillä, nukkuen itse kaikkein sikeintä untaan -- sillä unissaan hän useampaan kertaan uudisti heidän tappelunsa.

Mitä minuun tuli, niin painajainen kiusasi minua kaiken yötä. Koko päivä oli ollut kuin hirveintä unta. Toinen raaka kohtaus oli seurannut toistansa; kuohuvat intohimot ja kylmäverinen julmuus oli yllyttänyt miehiä toisiaan vastaan, he olivat yrittäneet vahingoittaa ja runnella toisiansa. Hermoni olivat hirveän kiihottuneet. Tunsin sisällistä väristystä. Kaiken ikäni olin elänyt rauhassa tuntematta ihmisten eläimellisyyttä. Elämäntuntemukseni rajoittui vain elämän henkiseen puoleen. Tosin olin joskus nähnyt raakuuttakin, mutta ainoastaan henkistä raakuutta -- olinhan kuullut Charley Furusethin purevia kompasanoja, klubitoverini armottomia epigrammeja ja satunnaisia vaikeastisulavia sukkeluuksia sekä silloin tällöin kouluaikoinani joitakin ilkeitä huomautuksia opettajieni puolelta.

Siinä olikin kaikki. Mutta että ihmiset voivat purkaa vihansa musertamalla toistensa jäseniä ja vuodattamalla heidän vertansa, oli jotakin aivan uutta ja kauhistuttavaa minulle. Huomasin, ettei minua syyttä ollut nimitetty "Sissy" van Weydeniksi, ja minä heittelehdin levottomasti vuoteellani kaiken yötä. Toinen paha uni seurasi toistaan. Minusta tuntui, etten tähän asti ollut tietänyt kerrassaan mitään todellisesta elämästä. Minä nauroin katkerasti itselleni ja arvelin, että Susi-Larsenin vastenmielinen filosofia sittenkin antoi luotettavamman kuvan elämästä kuin omani.