Part 8

Susi-Larsenin ja minun ystävyyteni suurenee -- jos tämä sana on omansa kuvaamaan herran ja palvelijan, tai oikeammin kuninkaan ja ilvehtijän välistä suhdetta. Minä en merkitse hänelle muuta kuin leikkikalua, eikä hän pane minuun suurempaa arvoa kuin lapsi leluunsa. Minun tehtäväni on huvittaa häntä, ja niin kauan kuin minä teen sitä, käy kaikki hyvin. Mutta, jos hän suuttuu tai tulee pahalle tuulelle, niin hän karkottaa minut heti kajuuttapöydästä keittiöön -- ja saanpa vielä kiittää onneani, jos pääsen hengissä ja ehein nahoin karkuun.

Vähitellen on minulle selvinnyt, kuinka erillään kaikista muista tämä mies elää. Ei ole ainoatakaan miestä laivassa, joka ei vihaisi tai pelkäisi häntä, eikä siellä myöskään ole ainoatakaan, jota hän ei halveksisi. Hänen ääretön sisällinen voimansa suorastaan riuduttaa häntä, sillä se ei ole koskaan päässyt kokonaan purkautumaan esiin. Samanlainen kuin hän olisi epäilemättä Luciferkin, jos tämän kopean hengen olisi pakko oleskella sieluttomien kummitusten parissa.

Tämä yksinäisyys on itsessäänkin hänelle kovin tukalaa, mutta se on sitä vaikeampaa, kun rodun alkuperäinen raskasmielisyys painostaa häntä. Opittuani tuntemaan häntä ymmärrän entistä selvemmin skandinaavien vanhoja muinaistaruja. Nuo vaaleaveriset, vaaleatukkaiset jättiläiset, jotka loivat tämän hirvittävän panteonin, olivat kaikki samaa ainesta kuin hänkin. Hänessä ei ole jälkeäkään nauruarakastavan romaanisen kansan kevytmielisyydestä. Kun hän nauraa, niin se johtuu vain julmuudesta. Mutta hän nauraa harvoin, enimmäkseen hän on synkkä. Ja tällä synkkyydellä on yhtä syvät juuret kuin hänen rodullaankin. Se on pohjoismaisen rodun perintöä -- tuo surumielisyys, joka on tehnyt koko sen rodun raskasmieliseksi, taipuvaksi puhtaaseen elämään ja fanaattiseen siveellisyyteen, mikä Englannissa reformeeratun kirkon ja sopivaisuuden ankarina vaatimuksina on kohonnut korkeimpaan huippuunsa.

Se ainakin on varmaa, että tämän rodun raskasmielisyys on puhjennut kaikkein vakavimmin ilmi uskonnossa ja sen itsekiduttavissa muodoissa. Mutta tätä korvausta ei Susi-Larsenille ole suotu. Hänen materialistinen käsityskantansa riistää häneltä kaiken uskonnon. Ja kun hurja luonto saa hänessä vallan, niin hän ei voi olla muuta kuin pirullinen. Jollei hän olisi niin julma, niin voisin joskus sääliä häntä -- esimerkiksi eräänä aamuna kolme päivää sitten, jolloin vein vettä hänen kojuunsa ja sattumalta tapasin hänet siellä. Hän ei huomannut minua. Hän istui kasvot käsien peitossa ja hänen hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin hän olisi nyyhkyttänyt. Näyttipä siltä, kuin jokin suuri suru olisi kalvanut häntä. Minä vetäydyin varovaisesti pois, mutta kuulin samassa hänen hiljaa valittavan: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" En usko, että hän todellakin rukoili Jumalaa -- se oli vain jonkinmoinen huudahdus, mutta se tuli suoraan sielusta.

Päivällisen aikana hän kysyi pyyntimiehiltä, tiesivätkö he mitään lääkkeitä päänsärkyä vastaan, ja illalla tuo voimakas mies oli puolisokea ja astui horjuen kajuutan läpi.

"En koskaan eläissäni ole ollut sairas, Hump", sanoi hän, kun talutin häntä kojuunsa. "Minulla ei ole edes ollut päänsärkyä muuta kuin yhden ainoan kerran, kun kuuden tuuman pituinen haava, jonka vintturi oli iskenyt päähäni, alkoi parantua."

Kolme päivää hän sairasti tätä hirveää päänsärkyä, ja hän kesti kipua samoin kuin villit eläimet -- ja niinkuin yleensä laivassa näytti olevan tapana: valittamatta, aivan yksin, vailla kenenkään myötätuntoa.

Kun sitten aamulla tulin hänen kojuunsa laittamaan vuodetta ja siivoamaan, oli hän taaskin terve ja täydessä työssä. Pöytä ja penkki oli täynnä papereita, piirustuksia ja laskuja. Edessään hänellä oli iso arkki läpinäkyvää paperia ja kompassin ja kulmaviivoittimen avulla hän kopioi siihen jotakin, joka näytti jonkinmoiselta mittakaavalta.

"Halloo, Hump!" tervehti hän minua iloisesti. "Minä vedän juuri viimeisiä viivoja. Tahtoisitteko nähdä tätä työtä?"

"Mitä se on?" kysyin minä.

"Se on keksintö, joka säästää suuresti merimiesten työtä -- sen avulla koko merenkulku muuttuu vain lasten leikiksi", vastasi hän iloisesti. "Nyt voisi lapsikin ohjata laivaa. Ei mitään monimutkaisia laskuja tarvita enää! Yksi ainoa tähti taivaalla riittää, jotta kolkkona yönä voi saada selkoa laivan asemasta. Katsokaahan! Minä asetan tämän läpinäkyvän paperin tälle tähtikartalle ja käännän mittakaavan pohjoisnavan puolelle. Mittakaavalle olen laskenut korkeusympyrät ja suuntaviivat. Minä tähtään vain yhteen tähteen ja käännän mittakaavan siten, että se joutuu suoraan vasten noita kartalla olevia numeroita, ja siitä voin heti tarkoilleen määrätä laivan aseman."

Hänen äänessään oli riemua, ja hänen silmänsä olivat tänä aamuna yhtä kirkkaat kuin meri; ne loistivat valoa.

"Te olette varmaan hyvin perehtynyt matematiikkaan", sanoin minä. "Missä te olette käynyt koulua?"

"Pahaksi onneksi en ole edes koskaan nähnyt, miltä koulutalo sisältä näyttää", kuului vastaus. "Minun on täytynyt omin voimin kulkea eteenpäin. -- Ja miksi te luulette minun tämän tehneen?" hän kysyi nopeasti. "Luuletteko minun uneksivan, että tahtoisin painaa jälkeni elämän hiekkaan?" Hän naurahti pilkallisesti, niinkuin hänellä oli tapana tehdä. "En ensinkään. Minä tahdon saada patentin keksinnölleni ja ansaita sillä rahaa, voidakseni kaikin voimin rypeä eläimellisyydessä ja antaa toisten suorittaa kaiken työn. Se on minun tarkoitukseni. Ja sitä paitsi minulla on ollut iloa työnsuorittamisesta."

"Luomisen iloa", sanoin hiljaa.

"Luullakseni on sitä nimitettävä siten. Vaikka oikeastaan se on vain uusi tapa, millä elämisenilo ilmenee elävässä olennossa -- liikunnon voitto aineen yli -- elävän lihan voitto kuolleen yli -- käyteaineen ylvästelyä siitä, että se on käyteainetta ja että se voi liikkua."

Tämä hänen piintynyt materialisminsa sai minut tekemään epätoivoisen liikkeen kädelläni ja sitten jatkoin taas työtäni. Hän jäljensi edelleen viivoja ja numeroita läpinäkyvälle mittakaavalle. Tuo työ vaatii tavatonta tarkkuutta ja täsmällisyyttä, ja se tapa, millä hän hillitsi voimaansa, jotta se voisi soveltua työn keveyteen ja hienouteen, herätti ihastustani.

Kun olin laittanut vuoteen kuntoon, huomasin ihmeekseni, että tarkastelin häntä jonkinmoisella ihastuksella. Hän oli epäilemättä varsin kaunis mies -- kaunis maskuliinisessa merkityksessä. Samalla tein jälleen sen huomion, ettei hänen kasvoissaan voinut huomata vähintäkään paheen, huonouden tai synnin jälkeä. Olen aivan vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat aivan tyypilliset miehelle, joka ei tehnyt mitään väärää. Toivon, ettei tätä minun väitettäni käsitetä väärin. Minä tarkoitan, että mies, joka ulkomuodoltaan on sellainen kuin hän, ei voinut tehdä mitään omaatuntoaan vastaan, tai ettei hänellä yleensä ollut mitään omaatuntoa. Olen halukas pitämään oikeampana tätä viimeistä väitettäni. Hän oli perinyt esi-isiensä huomattavimmat ominaisuudet, hän oli niin alkuperäinen ihmisenä, että hän kuului suorastaan siihen tyyppiin, joka oli olemassa jo ennen siveellisen luonnon kehitystä Hän ei ollut epäsiveellinen, mutta häneltä puuttui kokonaan moraalia.

Sanoin äsken, että hänen kasvonsa olivat kauniit maskuliinisessa merkityksessä. Ne olivat sileäksi ajetut, ja piirteet olivat puhtaat ja hienot. Meri-ilmassa ja auringossa hänen alkujaan vaalea ihonsa oli muuttunut tumman pronssin väriseksi; se ilmaisi taistelua, mutta samalla teki hänet hurjan näköiseksi ja kohotti hänen kauneuttaan. Huulet olivat täyteläiset, mutta samalla lujat, melkeinpä kovat, mikä muuten on kuvaavaa vain ohuille huulille. Koko alapuoli kasvoja -- suu ja leuka -- olivat yhtä lujat ja kovat, ne ilmaisivat miehen lannistumatonta voimaa ja rohkeutta -- yksinpä nenäkin. Sellainen nenä oli vain sillä miehellä, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan. Se muistutti kotkan nokkaa. Yhtä hyvin se olisi voinut olla kreikkalainen kuin roomalainenkin, mutta ollakseen kreikkalainen se oli kuitenkin liian jykevä ja roomalaiseksi hiukan liian hieno. Ja samalla kuin väkivalta ja voima oli ikäänkuin ruumistunut hänen kasvoillensa, tuntui tuo perinnöllinen, painostava raskasmielisyys suurentavan hänen suunsa, silmiensä ja otsansa piirteitä, jotta ne näyttivät kauniimmilta ja täydellisemmiltä kuin mitä ne oikeastaan olivat.

Ihmeekseni huomasin seisovani aivan toimettomana ja katselevani vain häntä. Minun on aivan mahdoton selittää, missä määrin tuo mies herätti mielenkiintoani. Kuka hän oli? Mikä hän oli? Miten hän oli sellaiseksi tullut? Hänessä näytti olevan niin sanomattoman paljon mahdollisuuksia, niin paljon kykyä -- eikö hän tosiaankaan ollut muuta kuin halpa laivuri, joka hylkeenpyytäjien parissa oli kuuluisa peloittavasta raakuudestaan?

Uteliaisuuteni pääsi valloilleen kokonaisena sanatulvana. "Mistä se johtuu, että te ette ole saanut aikaan jotakin suurta maailmassa? Teidän lahjoillanne te olisitte voinut päästä vaikka kuinka pitkälle. Te, joka olette vailla omaatuntoa ja moraalista vaistoa, olisitte voinut tulla koko maailman herraksi, olisitte voinut murskata sen voimallanne. Ja kuitenkin te, seisoessanne juuri elämänne korkeimmalla huipulla, jolloin voimat hitaasti alkavat mennä alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, vietätte vain kurjaa elämää, pyydystätte merieläimiä, joilla tyydytetään naisten turhamaisuutta ja koreilunhalua, ryvette eläimellisyydessä -- käyttääkseni teidän omia sanojanne -- mikä on kaikkea muuta kuin kunniakasta. Miksette ole ihmeellisellä voimallanne toimittanut jotakin suurta? Eihän mikään olisi ollut teidän tiellänne, eihän mikään olisi voinut estää teitä. Mistä se riippuu? Eikö teillä ole ollut kylliksi kunnianhimoa? Jouduitteko te jonkin kiusauksen uhriksi? Mikä oli siihen syynä? Mikä?"

Hän kohotti silmänsä minuun, kun aloin puhua, ja hän katseli minua levollisesti, kunnes olin lopettanut ja seisoin siinä aivan hengästyneenä ja ymmällä. Hän oli hetken aikaa vaiti, ikäänkuin hän olisi tuuminut mitä sanoa ja alkoi sitten:

"Oletteko lukenut vertausta kylväjästä, joka läksi kylvämään, Hump? Siinä tapauksessa te ehkä muistatte, että osa siemenistä lankesi kivistöön, jossa ei ollut paljon maata, ja ne itivät nopeasti, siksi ettei niillä ollut syvää maata. Mutta kun aurinko nousi, niin pouta poltti ne ja ne kuivettuivat, siksi ettei niillä ollut juuria. Ja osa lankesi orjantappuroihin ja orjantappurat kasvoivat ja tukahduttivat ne."

"No hyvä?", sanoin minä.

"No hyvä?" toisti hän puoleksi harmistuneena. "Ei se ollut yhtään hyvä. Toinen noista tapauksista soveltuu minuun."

Hän kumartui jälleen työnsä yli ja jatkoi jäljentämistään. Minä lopetin askareeni ja olin jo avannut oven lähteäkseni, kun hän puhutteli minua jälleen.

"Jos te tarkastelette kartalla Norjan länsirannikkoa, Hump, niin näette siinä syvän uurteen, jota sanotaan Romsdalin vuonoksi. Minä synnyin sadan mailin päässä tämän vuonon suusta. Mutta minä en ole norjalainen. Olen tanskalaista syntyperää. Vanhempani olivat kumpikin tanskalaisia, en tiedä, miten he joutuivat tuohon autioon seutuun länsirannikolle. En ole koskaan kuullut siitä. Muuten siinä jutussa ei ole mitään salaperäistä. He olivat köyhiä ja oppimattomia. He olivat köyhien ja oppimattomien ihmisten lapsia -- noita meren kylväjiä, jotka niittävät aalloista satonsa, niinkuin aina maailman alusta asti on tehty. Ei siitä ole sen enempää sanottavana."

"Onpa niinkin", vastustin minä. "Koko asia on vieläkin yhtä hämärä."

"Mitä minä sitten sanoisin teille?" kysyi hän kiivaasti. "Kerronko teille lapsen ilottomasta elämästä? Kalaruoasta ja kaikin puolin tukalasta elämästä? Veneretkistä, joilla olin mukana niin pian kun osasin kävellä? Veljistänikö, joista toinen toisensa jälkeen läksi pitkille matkoille eikä koskaan palannut? Itsestänikö, joka ennenkuin osasin edes kirjoittaa tai lukea, jouduin jo kymmenen vuoden vanhana laivapojaksi rannikkolaivaan? Huonosta ruoastako ja vielä huonommasta kohtelusta -- jolloin lyönnit ja potkut useinkin saivat palkita vuoteen ja aamiaisen, ja jolloin pelko ja viha ja tuska alituisesti valtasivat mieleni? En tahdo muistella tuota kaikkea, sillä vain ajatellessanikin tuota aikaa tunnen tulevani melkein hulluksi. Mutta tuolla rannikolla on laivureita, jotka mieheksi vartuttuani olisin voinut tappaa, jollei kohtalo olisi vienyt minua kauaksi niiltä seuduilta. Äskettäin kävin siellä, mutta pahaksi onneksi nuo laivurit olivat jo kaikki kuolleet, paitsi yksi ainoa. Hän oli perämies, kun muinoin erosin hänestä, ja laivuri tavatessani hänet jälleen. Lähtiessäni tuonnoin hänen luotaan oli hän raajarikko, joka ei koskaan enää voinut astua askeltakaan."

"Mutta kuinka te, joka luette Spenceriä ja Darwinia ettekä koskaan ole edes nähnyt koulua -- kuinka te opitte lukemaan ja kirjoittamaan?" kysyin minä.

"Palvellessani englantilaisissa kauppalaivoissa. Kaksitoistavuotiaana tulin kajuutanvahdiksi, neljäntoista vuoden vanhana laivapojaksi, kuudentoista jungmanniksi, seitsemäntoista-vuotiaana laivamieheksi ja sitten kokiksi. Ääretön kunnianhimo ja alituinen yksinäisyys pakotti minua lukemaan omin päin -- minä luin merenkulkutiedettä, matematiikkaa, tieteellisiä teoksia, kaunokirjallisuutta, kaikkea! Ja mitä hyötyä siitä on ollut? Tultuani nyt elämäni korkeimmalle huipulle, jolloin, niinkuin te sanotte, voimani alkavat mennä alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, omistan minä oman laivan. Kurjaa se on, eikö totta? Ja kun aurinko nousi, niin pouta poltti minut ja minä kuivetuin, siksi ettei minulla ollut juuria."

"Mutta historia tietää kertoa orjista, jotka voittivat itselleen purppuran", sanoin minä moittivasti.

"Ja historia kertoo myöskin niistä tilaisuuksista, jolloin orjat saattoivat anastaa itselleen purppuran", vastasi hän äreästi. "Ei kukaan ihminen voi itse luoda sellaisia tilaisuuksia. Kaikki, mitä tuollaiset suuret miehet saivat aikaan, riippui kokonaan siitä tilaisuudesta, mikä heille tarjoutui. Siten korsikalainen teki. Minun unelmani ovat olleet yhtä suuret kuin konsanaan hänen. Minä olisin ottanut tilaisuudesta vaarin, jos se olisi tullut, mutta sitä ei tullut koskaan. Ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat minut. Ja nyt voin sanoa teille, Hump, että te tiedätte minusta enemmän kuin kukaan muu elävä olento, omaa veljeäni lukuunottamatta."

"Kuka hän on? Ja missä hän on?"

"Hän kuljettaa _Macedonia_-laivaa, hän on hylkeenpyytäjä", kuului vastaus. "Me tapaamme hänet varmaan Japanin rannikolla. Häntä sanotaan Surma-Larseniksi."

"Surma-Larseniksi!" huudahdin minä. "Onko hän teidän kaltaisenne?"

"Tuskinpa vain. Hän on oikea karhu ja pölkkypää. Hän on saanut kaiken sen, mikä minussa on..."

"Raakaa", ehdotin minä.

"Niin -- kiitos, että autoitte minua, kaiken sen mikä minussa on raakaa, hän osaa töin tuskin lukea ja kirjoittaa."

"Ei suinkaan hän koskaan haudo mielessään kaikenlaisia elämänkysymyksiä", lisäsin minä.

"Ei", vastasi Susi-Larsen tavattoman surullinen ilme kasvoillaan. "Hänen elämänsä on paljon onnellisempi, sillä hän on antanut elämän olla rauhassa. Itse eläminen vaatii kaikki hänen ajatuksensa, niin ettei hän ennätä sitä surra. Kuinka paljolta olisinkaan säästynyt, jollen minäkään olisi ruvennut lukemaan kirjoja!"

Yhdestoista luku

_Ghost_ on tehnyt kierroksensa Tyynellä merellä niin kauaksi etelään, kuin sen oli määrä, ja on nyt suunnannut kulkunsa luoteeseen erästä asumatonta saarta kohti, missä meidän tulee ottaa vettä, ennenkuin jatkamme matkaa Japanin rannikolle ja ryhdymme hylkeenpyyntiin. Ampujat ovat koetelleet pyssyjänsä, ja soutajat ja veneiden ohjaajat ovat laittaneet kuntoon purjeensa, kietoneet nahkaa ja plattinkia airojen ja hankatappien ympärille, jotta voisivat äänettömästi päästä hylkeitten läheisyyteen, ja siistineet veneensä hienoiksi kuin omenapaistos -- käyttääkseni Leachin hauskaa puheenpartta.

Hänen käsivartensa oli parantunut varsin hyvin, mutta arpi siihen jää ikipäiviksi. Thomas Mugridge pelkää häntä aivan kauheasti eikä uskalla mennä kannelle pimeän tultua. Kanssissa on pari kolme seisovaa riitakysymystä vireillä. Louis on kertonut minulle, että miehistön puheet ovat levinneet peräkannellekin ja että toverit ovat aika tavalla läksyttäneet juorujen levittäjiä. Hän pudistaa huolissaan päätään puhuessaan Johnsonista, joka on soutajana samassa veneessä kuin hänkin. Hän pelkää, että hänen käy vielä huonosti, sillä hän on ollut liian varomaton puheissaan, ja pari kolme kertaa hän on joutunut kiistaan Susi-Larsenin kanssa nimensä ääntämisen johdosta. Johansonille hän eräänä iltana antoi aika selkäsaunan välikannella, ja siitä pitäen on perämies lausunut oikein hänen nimensä. Mutta eihän Johnson voi koettaa samaa keinoa Susi-Larsenille.

Louis on myös kertonut minulle yhtä ja toista Surma-Larsenista, ja nuo tiedot pitävät aivan yhtä kapteenin antaman kuvauksen kanssa. Me tapaamme Surma-Larsenin luultavasti Japanin rannikolla. "Silloin vasta nousee oikea vihuri", ennustaa Louis, "sillä nuo veljekset vihaavat toisiaan kuin sudenpenikat ja sudenpenikoita he juuri ovatkin! Surma-Larsen on laivurina _Macedoniassa_, joka on ainoa höyryalus koko hylkeenpyyntilaivastossa. Ja hänen laivassaan on neljätoista venettä, jota vastoin muissa kuunareissa on vain kuusi. Kerrotaanpa aivan yleisesti, että hänellä on tykkejäkin laivassaan, ja että se tekee hyvin kummallisia retkiä -- kuljettaa salaa oopiumia Yhdysvaltoihin ja aseita Kiinaan, harjoittaapa sitä paitsi julkista merirosvoustakin." Minun täytyy ehdottomasti uskoa Louisin sanoja, sillä en kertaakaan ole saanut häntä kiinni valheesta, ja hän tuntee perinpohjin kaikki laivat ja laivurit.

Elämä tässä hirvittävässä helvetinlaivassa on samanlaista välikannella ja perällä kuin kanssissa ja keittiössäkin. Kaikkialla tapellaan aivan hurjasti ja väijytään toisten henkeä. Pyyntimiehet odottavat joka hetki, että pyssynkuula ratkaisee Smoken ja Hendersonin välisen riidan, ja Susi-Larsen on suoraan sanonut, että hän puolestaan tappaa toisen, jos he tekevät itsensä syypääksi sellaiseen tekoon. Hän on myös aivan peittelemättä selittänyt, ettei siihen ole syynä mikään moraalinen periaate, sillä hänen puolestaan ampujat saavat kyllä tappaa ja syödä toisensa, mutta hän tarvitsee heitä pyyntiin. Ja jos he pysyvät vain aisoissa kunnes pyyntiaika on päättynyt, niin hän lupaa panna toimeen suuret kemut, jossa kaikki riidat voidaan ratkaista ja jolloin henkiinjääneet saavat heittää kuolleet mereen ja hyväksi lopuksi keksiä jonkin kauniin jutun, miten nuo vainajat ovat heittäneet henkensä merellä.

Luulenpa, että hänen kylmäverisyytensä hämmästyttää hylkeenampujiakin. Sillä turmeluksestaan huolimatta he sittenkin pelkäävät häntä.

Thomas ryömii edessäni kuin koira, mutta sittenkin minä pelkään häntä. Pelko voi tehdä hänet rohkeaksi -- tuo tunne on minullekin niin ihmeen tuttu -- ja minä hetkenä tahansa tuo rohkeus voi saada vallan hänessä ja hän voi ottaa minut hengiltä. Polveni on nyt paljon parempi, jos kohta sitä ajoittain särkeekin, ja jäykkyys käsivarressani, jota Susi-Larsen puristi, alkaa jo hävitä. Muuten voin erinomaisen hyvin. Lihakseni ovat tulleet voimakkaammiksi ja jykevämmiksi. Mutta käteni ovat surkean näköiset. Ne ovat ikäänkuin keitetyt, kynnet ovat mustat ja halkeilleet ja nahka on kasvanut kuin sieni niiden päälle. Olen sitä paitsi saanut äkämiä, luultavasti ruoan johdosta, sillä sellaisia minulla ei koskaan ennen ole ollut.

Eräänä iltana ihmeekseni näin Susi-Larsenin lukevan raamattua. Raamattu, jota hän matkan alussa oli turhaan etsinyt, oli sittemmin löytynyt vainajan arkusta. Minä ihmettelin mitähän hyvää Susi-Larsen saattoi löytää siitä kirjasta, ja hän alkoi lukea minulle ääneen Salomon Saarnaajaa. Hänen lukiessaan tuntui minusta ikäänkuin hän olisi lausunut ilmi omat ajatuksensa, ja hänen syvä, surullisesti värähtelevä äänensä viehätti ja ihastutti minua. Olkoon, että hän on sivistymätön, mutta hän osaa sittenkin lukea oikealla painolla. Voin kuulla hänen äänensä milloin hyvänsä -- en voi koskaan unohtaa, miten hän luki seuraavat sanat äänessään surumielisen värähtelevä sointu:

"Minä kokosin myös itselleni hopiaa ja kultaa ja tavaraa kuninkailta ja maakunnista; minä toimitin itselleni veisaajia, miehiä ja vaimoja, ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet.

"Ja tulin suureksi ja menestyin enempi kuin kaikki, jotka minun edelläni olivat Jerusalemissa: minun viisauteni pysyi myös minun tykönäni.

"Ja kaikkia, mitä silmäni toivoivat, olen minä heille antanut...

"Mutta kun minä katsoin kaikkia töitäni, jotka käteni olivat tehneet, ja vaivaa, jolla minä itseni olin vaivannut: niin katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva, eikä auringon alla ole mitään muuta.

"Kaikkien on laita sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin, hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin, niin sen joka uhraa, kuin senkin, joka ei uhraa, niinkuin hyvien niin syntistenkin, niin vannojan kuin sen, joka valaa pelkää.

"Se on paha kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu, että yhdelle käy niinkuin toisellekin, josta myös ihmisten lasten sydän täyttyy pahuudella ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he elävät; sitten täytyy heidän kuolla.

"Mitä pitää siis jonkun valitseman? Niin kauan kuin eletään, on toivo, sillä elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.

"Sillä elävät tietävät kuolevansa, mutta eivät kuolleet tiedä mitään, eivätkä he mitään enää ansaitse, sillä heidän muistonsa on unohdettu.

"On myös heidän rakkautensa ja heidän vihansa ja vainonsa jo rauennut eikä heillä ole yhtään osaa maailmassa kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu."

"Kas tässä se nyt on, Hump", sanoi hän sulkien kirjan ja katsoen minuun. "Salomo, Israelin kuningas Jerusalemissa, ajattelee aivan samoin kuin minä. Te sanotte minua pessimistiksi. Eikö tämä nyt ole kaikkein synkintä pessimismiä? Kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa. -- Kaikkien laita on sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin, hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin -- ja tämä kaikki on kuolemaa ja pahuutta. Sillä Salomo rakasti elämää eikä tahtonut kuolla, ja niinpä hän sanoi: 'Elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.' Hän pani enemmän arvoa turhuuteen ja hengen vaivaan kuin haudan hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Minä teen samoin kuin hänkin. Matelu täällä maan päällä on eläimellistä, mutta inhottavaa olisi ajatella, etten voisikaan sitä tehdä, vaan että olisin vain kuollut möhkäle tai tukki. Se inhottaa sitä elämää, joka on minussa, tätä elämää, jolle liikunta on kaikki kaikessa, jolla on kykyä liikkua ja joka tietää itse omistavansa tämän kyvyn. Elämä itse ei tuota tyydytystä, mutta vieläkin vähemmän voi kuoleman ajatus tyydyttää."

"Te istutte siinä vielä paljon lujemmin kiinni kuin Omar", sanoin minä, "hän heittäytyi nautintoihin päästyään nuoruusajan raskasmielisyydestä vapaaksi ja käsitti materialisminsa aivan toiselta kannalta."

"Kuka on Omar?" kysyi Susi-Larsen -- ja sinä päivänä en suorittanut sen pitemmältä askareitani, enkä liioin seuraavana enkä sitä seuraavanakaan päivänä.

Ahmiessaan mitä erilaisimpia kirjoja ei hänen käsiinsä koskaan ollut sattunut persialaisen runoilijan Omarin Rubaiyat-nimistä mieterunoelmaa ja siitä tuli hänelle nyt aivan pohjaton aarre. Muistin sen melkein kokonaan ulkoa, ainakin kaksi kolmannesta siitä, ja helposti muistui loputkin mieleeni. Tuntikausia me keskustelimme erinäisistä säkeistä, ja hän huomasi niissä haikeutta ja kapinahenkeä, mikä ei koskaan ollut pistänyt minun silmiini. Minä lausuin jotakuinkin vilkkaasti, ja hyvämuistinen kun oli, hän oppi usein säkeistön ulkoa kuultuaan sen kahdesti, vieläpä joskus ensi kerrallakin. Ja hän lausui niitä suurella hehkulla ja intohimoisella kapinahengellä, joka todellakin oli vakuuttava.

Minua huvitti tietää, mikä runo miellyttäisi häntä enimmin, enkä lainkaan ihmetellyt, kun hän mainitsi erään, joka varmaan oli syntynyt hetken kiihkeydessä ja kokonaan soti persialaisen runoilijan tyyntä filosofiaa ja nerokkaita elämänohjeita vastaan.