Part 7

"Siihen minä en pannut erityistä huomiota", selitti hän. "En voinut huomata sen opin välttämättömyyttä, en edes sitä, että se olisi järkevä. Siksi minä hylkäsin sekä lapset että suvun. Niille minä en tahtonut uhrata mitään. Sehän on vain tuollaista hempeämielistä pötyä, sen te kai myönnätte, sitä se on ainakin sille, joka ei usko iankaikkiseen elämään. Jos minä tietäisin varmaan saavuttavani iankaikkisuuden, niin altruismi voisi tulla edulliseksi liikekeinotteluksi. Minähän voisin silloin korottaa sieluni kuinka korkeaan asteeseen tahansa. Mutta kun en edessäni näe muuta kuin kuolemaa, ja kun vain lyhyen aikaa saan nauttia tuosta kiehuvasta ja kuohuvasta matelemisesta, jota sanotaan elämäksi, niin olisi suorastaan epäsiveellistä, jos uhrautuisin toisten tähden. Jokainen uhraus, joka anastaa minulta tilaisuuden liikkua yhtä vapaasti kuin ennen, olisi hulluutta -- eikä yksin sitäkään, sillä samalla tekisin vääryyttä itselleni, ja se olisi huono teko. En saa laiminlyödä ainoatakaan liikettä, jos minun tulee käyttää hyväkseni kaikkea sitä käyteainetta, joka minussa on. Eikä se uhrautuvaisuus eikä itsekkyys, jota minä käydessäni ja madellessani olen osoittanut, voi tehdä helpommaksi eikä vaikeammaksi sitä hiljaisuutta, joka odottaa minua."

"Te olette siis individualisti, materialisti ja loogilliselta kannalta katsoen hedonisti."

"Suuria sanoja", hän sanoi hymyillen. "Mikä on hedonisti?"

Hän nyökäytti myöntävästi päätään, kun olin selittänyt hänelle tämän sanan.

"Ja te olette mies", jatkoin minä, "johon ei koskaan voi luottaa, ei pienimmässäkään asiassa, jolla itsekkyys on kaikki kaikessa".

"Nyt te alatte ymmärtää minua oikein", sanoi hän, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Teiltä puuttuu kokonaan se, mitä maailma sanoo moraaliksi."

"Aivan niin."

"Te olette mies, jota alati täytyy pelätä..."

"Juuri niin."

"Samalla tavalla kuin pelätään käärmettä, tiikeriä tai haikalaa."

"Nyt te tunnette minut", selitti hän. "Tunnette minut siltä puolelta, jolta minut yleensä tunnetaan. Minua sanotaan 'Sudeksi'."

"Te olette oikea peto", jatkoin rohkeasti. "Caliban, joka tahtoisi olla Setebos-jumalan kaltainen ja joka aivan kuin tekin seuraa alati vain oikkujansa."

Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn tehdessäni tuon viittauksen. Hän ei ymmärtänyt sitä, ja minä huomasin, ettei hän ollut lukenut tätä runoa.

"Minä luen parhaillaan Browningin runoja", sanoi hän, "ja se on varsin kovaa työtä. En ole päässyt pitkälle, en jaksa oikein niitä sulattaa."

Tahdon nyt vain mainita, että hain kirjan hänen hytistään ja luin hänelle ääneen "Caliban" runon. Susi-Larsen oli ihastuksissaan. Hän ymmärsi täydellisesti runon alkuperäisen käsityskannan ja ajatuksenjuoksun. Hän keskeytti minut alituisesti lisäyksillään ja huomautuksillaan. Kun olin lukenut sen läpi, tahtoi hän, että lukisin sen vielä toiseen ja kolmanteen kertaan. Me syvennyimme keskustelemaan filosofiasta, tieteestä yleensä, kehitysopista, uskonnosta. Hänen tietonsa olivat puutteellisia niinkuin itseoppineen miehen ainakin, mutta hänen sanoissaan ilmeni sen sijaan alkuperäistä varmuutta ja välittömyyttä. Tässä yksinkertaisuudessa juuri piili hänen voimansa, ja hänen materialismissaan oli paljon enemmän voimaa kuin Charley Furusethin älykkäissä, monimutkaisissa todisteluissa. Tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä siten, että minä -- ilmeinen ja synnynnäinen idealisti, niinkuin Furuseth väitti -- olisin tullut voitetuksi; mutta Susi-Larsen ryntäsi kaikkien minun perustelujeni kimppuun sellaisella voimalla, joka herätti kunnioitustani, jos kohta hän ei voinutkaan muuttaa vakaumustani.

Ilta kului. Oli jo illallisen aika, eikä pöytä vielä ollut katettu. Tulin levottomaksi ja rauhattomaksi, ja kun Thomas Mugridge kurkisti ovesta sisään sairaan ja äkäisen näköisenä, aioin tehdä lähtöä suorittaakseni toimeni. Mutta Susi-Larsen huusi Mugridgelle:

"Jouduttakaa töitänne, Cooky. Minä tahdon jutella Humpin kanssa, ja te saatte tulla toimeen ilman häntä niin hyvin kuin voitte."

Ja taaskin tapahtui jotakin käsittämätöntä. Sinä iltana minä istuin pöydässä kapteenin ja pyyntimiesten kanssa, ja Thomas Mugridge palveli meitä ja pesi astiat jäljestäpäin se oli Susi-Larsenin oikku, Calibanin päähänpisto, josta minulle tietysti koitui ikävyyttä perästäpäin. Ja koko ajan me keskustelimme lakkaamatta -- pyyntimiesten suureksi harmiksi, sillä he eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä me sanoimme.

Yhdeksäs luku

Kolme kokonaista päivää, kolme ihanaa päivää sain nyt levätä Susi-Larsenin kanssa. Minä söin hänen pöydässään enkä tehnyt muuta kuin keskustelin kaikenlaisista kysymyksistä, jotka koskivat elämää, kirjallisuutta ja koko luomakuntaa, ja sillä välin puhisi ja raivosi Thomas Mugridge ja suoritti oman työnsä ohessa kaikki minunkin askareeni.

"Varokaa vihuria, muuta en voi sanoa teille", varoitti Louis, kun Susi-Larsen oli asettamassa jotakin riitaa pyyntimiesten kesken ja minä vietin loma-aikaa kannella.

"Ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu", jatkoi Louis, kun pyysin häntä tarkemmin selittämään sanojansa. "Hän on yhtä vaihtelevainen kuin tuuli ja aallot. Ei voi koskaan tietää, mikä hänen päähänsä pistää. Juuri kun luulette tuntevanne hänet niin perin pohjin, että voitte hyvin tulla toimeen hänen kanssaan, hän tekee äkkikäänteen, nousee teitä vastaan ja repii rikki kaikki teidän hyvänilman purjeenne."

En siis hämmästynyt kovinkaan suuresti, kun Louisin ennustama vihuri kohtasi minua. Olimme keskustelleet kiivaasti yhdessä -- elämästä tietystikin -- ja minä olin siksi rohkea, että ahdistin Susi-Larsenia itseään ja hänen elämäänsä. Minä suoraan sanoen tein oikean leikkauksen, tutkin hänen sieluaan yhtä rohkeasti ja perinpohjaisesti, kuin hän tavallisesti tutki toisia. Minulla on ehkä joskus tapana puhua hiukan loukkaavasti, sillä minä heittäydyin nyt aivan vapaaksi ja iskin ja pistelin, kunnes Susi-Larsen aivan puhisi vihasta. Hänen tummanruskeat, ahavoituneet kasvonsa mustuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Hänessä ei ollut enää vähintäkään levon eikä järjen jälkeä -- hän raivosi vain kuin mieletön. Minä sain nyt nähdä suden hänessä, äärimmäisyyteen asti ärtyneen suden.

Hän hyökkäsi kimppuuni melkein ulvoen ja tarttui käsivarteeni. Minä olin terästänyt itseäni siihen määrään, että uhkarohkeasti ojensin käteni häntä vastaan, vaikka sisällisesti vapisinkin, mutta Susi-Larsenin tavaton voima oli minulle kuitenkin liikaa. Toisella kädellä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja rutisti sitä, jotta minun täytyi huutaa kivusta. Jalat horjahtivat allani, en suorastaan voinut kivulta pysyä pystyssä. Lihakseni eivät tehneet enää tehtäväänsä. Tuska oli siksi suuri. Käsivarteni oli musertua aivan murskaksi.

Hän näytti jälleen tointuvan, sillä hänen silmissään välkähti ja naurahtaen hän päästi käsivarteni irti, vaikka hänen naurunsa kuulostikin melkein mörinältä. Minä kaaduin maahan ja voimani olivat aivan lopussa. Hän kävi istumaan, sytytti sikarin ja väijyi minua aivan kuin kissa hiirtä. Kun minä vääntelin itseäni, niin huomasin hänen katselevan minua yhtä suurella uteliaisuudella, kuin olin ennen nähnyt hänen tarkkaavan muita. Hänen katseensa ilmaisi hämmästystä ja ihmettelyä, se oli niin tutkiva, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää mistä oikeastaan oli kysymys.

Vihdoin minä kömmin pystyyn ja nousin kajuutanportaita ylös. Kaunis ilma oli nyt loppunut, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin palata keittiöön. Vasen käsivarteni oli aivan halvaantunut, ja kesti useita päiviä, ennenkuin saatoin sitä taas käyttää -- vasta viikkojen kuluttua jäykkyys ja kivut siitä kokonaan katosivat. Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään muuta kuin puristanut kättäni. Hän ei ollut sitä vääntänyt eikä rytyyttänyt. Hän oli vain tarttunut siihen lujasti kiinni ja puristanut sitä. Vasta seuraavana päivänä käsitin täydellisesti, mitä hän olisi voinut tehdä minulle, kun hän pisti päänsä keittiöön ja ikäänkuin hieroen ystävyyttä kysyi minulta, mitenkä käsivarteni laita oli.

"Olisi sen voinut käydä pahemminkin", sanoi hän hymyillen.

Minä kuorin parasta aikaa perunoita. Hän otti perunan vadista. Se oli iso, luja ja kuorimaton. Hän litisti sitä kädessään -- ja peruna puristautui soseena hänen sormiensa lomitse. Hän viskasi jätteet takaisin vatiin ja meni tiehensä -- ja minä ymmärsin nyt täydellisesti, mitenkä minunkin olisi käynyt, jos hän koko voimallaan olisi käynyt minuun käsiksi.

Mutta nuo kolme rauhallista päivää olivat sittenkin tehneet minulle hyvää, sillä sinä aikana oli polveni saanut levätä. Se oli nyt paljon parempi, pöhötys oli vähentynyt, ja polvilumpio näytti asettuneen paikoilleen. Mutta nuo kolme rauhallista päivää tuottivat minulle myös sen ikävyyden, jota edeltäpäin jo olin aavistanut. Thomas Mugridge näytti aikovan kostaa minulle näiden päivien rauhan. Hän kohteli minua hyvin ilkeästi, kiroili alituisesti ja sälytti minun hartioilleni osan omia töitänsäkin. Uskalsipa hän uhata minua nyrkilläkin, mutta minäkin olin jo muuttumaisillani pedoksi ja sähätin hänelle niin julmasti vasten kasvoja, että hän peloissaan väistyi syrjään. Enpä voi väittää, että tuo muisto itsestäni -- Humphrey van Waydenistä -- olisi ollut kovin miellyttävä, minun seisoessani haisevassa keittiössä, kumartuneena työni yli, kasvot kääntyneinä kokkiin, joka oli aikeissa lyödä minua, huulien värähdellessä kuin murahtavan koiran ja silmien säihkyessä pelkoa ja avuttomuutta sekä sitä rohkeutta, joka johtuu pelosta ja avuttomuudesta. Tuo kuva ei miellytä minua. Se muistuttaa liian selvästi satimeen joutunutta rottaa. En mielelläni edes sitä ajattelekaan -- mutta se teki kai sittenkin kokkiin hyvän vaikutuksen, sillä uhkaava isku ei kohdannutkaan minua.

Thomas Mugridge astui askeleen taakse ja tuijotti minuun yhtä uhkaavasti ja ilkeästi kuin minäkin. Me olimme petoja kumpikin, jotka oli suljettu samaan häkkiin ja näyttivät hampaita toisilleen. Mugridge ei uskaltanut lyödä minua siksi, etten edeltäpäin valittanut; ja sentähden hän koetti toisella tavalla peloitella minua. Keittiössä oli yksi ainoa hyvä veitsi. Vuosien kuluessa sen terä oli kulunut ohueksi ja pitkäksi. Se näytti kovin vaaralliselta, ja alussa minä värisin joka kerta, kun minun oli pakko tarttua siihen. Kokki pyysi nyt Johansonilta lainaksi kovasinta ja alkoi hioa veistä. Hän teki sen suurella komeudella ja katseli merkitsevästi minuun. Kaiken päivää hän hioi sitä. Joka hetki, kun hänellä oli hiukankin aikaa, hän istui veitsi ja kovasin kädessä ja hioi sitä tavattoman huolellisesti. Terä tuli teräväksi kuin partaveitsi. Hän koetteli sitä peukaloaan ja kynsiään vasten. Sitten hän ajoi karvoja kädestään, tarkasteli terää hyvin tarkasti ja huomasi -- tai oli huomaavinaan siinä aina jonkun epätasaisuuden. Sitten hän tarttui jälleen kovasimeen ja hioi ja hioi niin ahkerasti, että olisin voinut purskahtaa nauruun -- niin koomilliselta se näytti.

Mutta olipa asialla vakavakin puolensa, sillä sain kokea, että hän osasi käyttääkin veistänsä -- että kaiken hänen pelkurimaisuutensa takana piili pelkurin rohkeuttakin, aivan kuin minulla itsellänikin, mikä saattoi johtaa hänet tekoon, jota koko hänen luontonsa vastusti ja pelkäsi panna toimeen, "Cooky hioo veistään Humpia varten", kuiskailivat miehet, ja toiset alkoivat moittia hänen käytöstään. Mutta sitä hän ei pannut yhtään pahakseen, hän nyökkäsi vain salaperäisesti päätään, ja vihdoin entinen laivapoika George Leachkin laski karkeaa leikkiä asiasta.

Asian laita oli nyt sellainen, että Leach muiden muassa oli saanut käskyn kaataa vettä Mugridgen niskaan hänen pelattuaan korttia kapteenin kanssa. Ja Leach oli varmaan suorittanut tämän tehtävän niin perinpohjaisesti, ettei Mugridge ollut sitä unohtanut, sillä heidän välillään syntyi sanakiista ja he haukkuivat toisiaan minkä ennättivät. Mugridge uhkasi veitsellä, jota hän hioi minua varten. Leach nauroi ja sätti häntä edelleen, ja ennenkuin hän tai minä tiesin asiatakaan, oli veitsi iskenyt haavan Leachin käsivarteen kyynärpäässä aina ranteeseen asti. Kokki vetäytyi veitsi ojossa syrjään, kasvoillaan pirullinen ilme. Mutta Leach näytti aivan rauhalliselta, vaikka verta juoksikin haavasta kannelle aivan kuin vettä lähteestä.

"Kyllä minä tämän vielä maksan", sanoi Leach, "ja oikein korolla. Mutta ei sillä mitään kiirettä ole. Ilman tuota veistä te saatte olla, kun minä maksan velkani."

Näin sanoen hän kääntyi pois ja meni levollisesti kokkapuolelle. Mugridge oli kalmankalpea, sillä sekä hänen oma tekonsa että toisen uhkaus peloitti häntä. Mutta hän kohteli sen jälkeen minua vielä entistäänkin pahemmin. Vaikka hän pelkäsikin toisen kostoa, niin oli tämä kohtaus hänen mielestään hyvä opetus minulle, ja sen vuoksi hän käyttäytyi vielä entistä varmemmin ja pöyhkeilevämmin. Nähdessään veren, jonka hän itse oli vuodattanut, valtasi hänet himo, joka tuntui melkein mielettömältä. Hän alkoi kaikkialla nähdä punaista. Tosin tätä seikkaa on psykologisesti varsin vaikea selittää, mutta minä saatoin sittenkin lukea hänen ajatuksensa yhtä selvästi kuin avonaisesta kirjasta.

Useita päiviä kului, _Ghost_ kiiti yhä edelleen pasaatituulessa, ja olisin voinut vaikka vannoa, että mielenhäiriö, jonka näin Mugridgen silmissä palavan, yhä vain lisääntyi. Myönnän, että minua peloitti, aivan kauheasti peloitti. Hän hioi ja hioi ja hioi kaiket päivät. Ilme hänen silmissään, kun hän koetti veitsen terää ja katsoi minuun, oli suorastaan ihmissyöjän. Minä en uskaltanut kääntyä häneen selin, vaan kuljin aina takaperin keittiöstä ulos -- miehistön ja metsästäjien suureksi iloksi, jotka kerääntyivät katselemaan minua. Jännitys tuli aivan liian suureksi. Joskus luulin tulevani hulluksi -- mikä ei olisi ollut kummakaan näitten petojen ja hullujen parissa. Joka tunti, joka hetki uhkasi vaara minua. Ihmissielu oli suuressa hädässä, mutta ei kukaan ympäristössäni säälinyt sen vertaa, että olisi tullut avukseni. Joskus aioin turvautua Susi-Larsenin apuun ja vedota hänen sääliinsä, mutta muistaessani hänen pirullisia silmiänsä, jotka katselivat vain kysyen elämää ja pilkkasivat sitä, luovuin tästä ajatuksestani. Toisin hetkin tuumin vakavasti tehdä itsemurhan, ja yön pimeydessä olisinkin varmaan heittäytynyt mereen, jollei valoisa elämänkäsitykseni olisi tullut avukseni.

Susi-Larsen koetti useamman kerran viekoitella minua jälleen keskusteluihin, mutta minä vastasin vain aivan lyhyesti ja vältin häntä. Vihdoin hän käski, että aterioitsisin jälleen hänen kanssansa kajuutassa ja antaisin kokin suorittaa työni. Silloin minä puhuin suuni puhtaaksi, sanoin hänelle, mitä noiden kolmen päivän tähden, jolloin hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, olin saanut keittiössä kärsiä. Susi-Larsen katseli minua hymyillen.

"Vai niin, te pelkäätte -- vai mitä?" kysyi hän pilkallisesti.

"Kyllä", vastasin minä uhkarohkeasti ja rehellisesti, "minä pelkään."

"Sellaisia te ja teidän kaltaisenne aina olette", sanoi hän puoleksi harmistuneena, "te puhutte niin hempeämielisesti kuolemattomista sieluistanne ja pelkäätte kuitenkin kuolemaa. Nähdessänne terävän veitsen tuollaisen pelkurin kädessä te unohdatte kokonaan rakkaan unelmanne ja takerrutte kaikin voimin elämään kiinni. Mutta, rakas Hump -- tehän elätte ikuisesti! Te olette Jumala, eikä Jumalaa voi tappaa. Eihän Cooky voi tehdä teille mitään vahinkoa. Tehän tiedätte aivan varmaan nousevanne jälleen kuolleista. Mitä te siis pelkäätte? Onhan teillä ikuinen elämä edessänne. Te olette miljonääri, kun kuolemattomuudesta on kysymys -- miljonääri, jonka omaisuus ei voi joutua hukkaan; jonka rikkaus on katoamattomampi kuin tähdet ja joka on yhtä kestävä kuin aika ja paikka. Teidän on aivan mahdoton hävittää kapitaalianne. Kuolemattomuudella ei ole alkua eikä loppua. Ikuinen on ikuisesti olemassa ja jos te täällä kuolettekin, niin elätte te jossakin muualla jäljestäpäin. Ja onhan se kaunista, kun ihminen pudistaa yltään ruumiin, ja vapautunut henki liitää kohti korkeutta. Ei, Cooky ei voi vahingoittaa teitä. Hän voi vain antaa teille pienen nykäyksen sillä tiellä, jota teidän täytyy ikuisesti kulkea. Ja jos teidän ei nyt juuri tee mielenne saada tuota nykäystä, niin miksikä te ette itse anna tuota nykäystä Cookylle? Onhan teidän käsityksenne mukaan hänkin kuolematon miljonääri. Ette te mitenkään voi sallia, että hän tekee vararikon. Hänen paperinsa täytyy aina olla täydessä kurssissa. Te ette voi lyhentää hänen elämäänsä tappamalla häntä, sillä hänellä ei ole alkua eikä loppua. Hänen on pakko elää jossakin jollakin tavalla. Antakaa hänelle siis pieni nykäys. Pistäkää häntä veitsellä, niin hänen henkensä pääsee vapaaksi. Nykyään se oleskelee varsin inhottavassa vankilassa, ja te tekisitte siis vain ystäväntyön, jos murtaisitte sen oven. Ja ken tietää -- ehkäpä hyvinkin kaunis henki liitää taivaaseen hänen ruumiistaan. Antakaa hänelle nykäys, niin te saatte hänen paikkansa -- hänellä on neljäkymmentäviisi dollaria kuussa."

Päivänselväähän oli, etten koskaan voisi saada mitään apua enkä myötätuntoa Susi-Larsenin puolelta. Mitä ikänä oli tehtävä, se oli minun yksin suoritettava, ja minä päätin, sillä rohkeudella, jonka pelko herätti minussa, voittaa Thomas Mugridgen hänen omilla aseillansa. Minä lainasin kovasimen Johansonilta. Louis oli varhemmin pyytänyt ja rukoillut, että hankkisin hänelle hiukan säilykemaitoa ja sokeria. Ruokasäiliö, jossa sellaisia herkkuja talletettiin, oli kajuutan lattian alla. Sopivassa tilaisuudessa varastin sieltä viisi purkkia maitoa, ja illalla, kun Louis oli kannella vahdissa, vaihdoin ne tikariin, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin Mugridgen veitsi. Tikari oli ruosteinen ja tylsäpäinen, mutta minä väänsin tahkoa Louisen teroittaessa tikarin päätä. Sinä yönä nukuin paremmin kuin moneen aikaan.

Seuraavana aamuna, ennen aamiaista, alkoi Mugridge hioa ja hioa niinkuin tavallisestikin. Minä vilkaisin häneen sivulta, sillä olin polvillani maassa ja tyhjensin tuhkaa uunista. Heitettyäni tuhkan mereen palasin keittiöön ja kuulin hänen silloin keskustelevan Harrisonin kanssa, jonka rehelliset orjankasvot loistivat ihastusta ja ihmetystä.

"Niin", sanoi Mugridge juuri minun astuessani sisään, "sen vuoksi sain istua kaksi vuotta Readingin vankilassa. Mutta mitäpä minä siitä olisin välittänyt. Toinen oli saanut aivan kyllikseen. Olisittepa vain nähnyt hänet! Veitsi oli juuri tällainen. Minä iskin sen häneen niin kevyesti, ikäänkuin mies olisi ollut voita, ja hauskempi oli kuulla hänen huutavan kuin käydä teatterissa," Mugridge vilkaisi nyt minuun nähdäkseen olinko kuullut siitä osani, ja jatkoi sitten: "'En minä mitään tarkoittanut, Tommy', sanoi mies surkealla äänellä, 'ei, jumal'avita, en minä mitään tarkoittanut'. -- 'Kyllä minä sittenkin annan sinulle tästä, jotta tiedät', sanoin minä ja seurasin hänen kintereillään. Minä iskin sen suoraan kylkiluiden väliin, ja hän valitti ja huusi koko ajan. Kerran hän tarttui veitseen ja koetti riistää sen minulta. Mutta minä riuhtaisin sen irti ja viilsin hänen sormensa luita myöten. Se vasta joltakin näytti, sen minä voin teille vakuuttaa."

Perämiehen huuto keskeytti tämän julman jutun, ja Harrison kiiruhti perälle. Mugridge kävi istumaan korkealle keittiön kynnykselle ja alkoi taas hioa veistään. Minä laskin kädestäni kihvelin ja kävin levollisesti istumaan hiililaatikolle aivan häntä vastapäätä. Hän tuijotti ilkeästi minuun. Yhtä levollisesti kuin äskenkin, vaikka sydämeni tykyttikin kuin hullu, otin esille tikarin, jonka olin vaihtanut itselleni ja aloin hioa sitä. Olin odottanut, että Mugridge alkaisi sättiä minua, mutta suureksi ihmeekseni hän ei edes näyttänyt huomaavan mitä tein. Hän hioi yhä edelleen veistään. Minä tein samoin. Ja kaksi kokonaista tuntia me istuimme siten vastatusten ja hioimme lakkaamatta, kunnes huhu levisi ylt'ympäri laivaa ja toinen puoli miehistöä keräytyi keittiön ovelle katselemaan meitä.

Siinä sitä annettiin runsaasti sekä neuvoja että kehoituksia, ja Jack Horner -- tuo levollinen ja hiljainen pyyntimies, joka ei näyttänyt tahtovan tehdä kärpäsellekään pahaa -- kehoitti, että jättäisin kylkiluut rauhaan, mutta sensijaan pistäisin häntä puukolla vatsaan ja iskiessäni vääntäisin puukkoa niinkuin espanjalaisilla on tapana tehdä. Leach, jonka käsivarsi oli sidottu, tunkeutui toisten eteen ja pyysi että jättäisin jonkin verran työtä hänellekin. Susi-Larsen pysähtyi pari kertaa peräkannen astimelle ja katseli uteliaasti meidän hommiamme, mikä hänen mielestään oli kai vain sen käyteaineen nousemista ja liikkumista, jota hän nimitti elämäksi.

Ja minun täytyy tunnustaa, että sinä hetkenä elämä oli minunkin mielestäni melkein yhtä arvotonta. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä jumalallista -- emmehän me olleet muuta kuin kaksi toisiaan pelkäävää, liikkuvaa esinettä, jotka hioimme veitsiä, ja nuo toiset liikkuvia esineitä, jotka pelokkaasti tai rohkeasti katselivat noiden kahden tointa. Puolet heistä -- siitä olen aivan vakuutettu -- olisi hyvin mielellään tahtonut nähdä meidän vuodattavan toistemme verta. Enkä usko, että ainoakaan olisi koettanut estää, jos me olisimme ruvenneet tappelemaan oikein henkemme kaupalla.

Toisaalta koko tämä juttu oli sekä naurettava että lapsellinen. Siinä sitä vain hiottiin ja hiottiin -- ajatelkaahan vain, Humphrey van Weyden, joka istui laivakeittiössä, hioi veistään ja koetteli sen terää peukaloaan vasten! Kaikista kohtauksista oli tämä ehkä sittenkin kaikkein mahdottomin. Ehkäpä minua täydellä syyllä aina oli nimitetty "Sissy" van Weydeniksi -- ja että "Sissy" van Weyden saattoi tehdä jotakin tällaista, oli ehkä kaikkein hämmästyttävintä itse Humphrey van Weydenille, joka ei tietänyt, pitikö hänen sen johdosta nauraa vai hävetä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Kahden tunnin kuluttua Thomas Mugridge laski pois veitsen ja kovasimen ja ojensi kätensä.

"Ei meidän kannata istua tällä tavalla ja näytellä itseämme tuolle roskajoukolle", sanoi hän. "He eivät pidä meistä ja kylläpä he riemuitsisivat, jos me katkaisisimme toistemme kaulat. Te olette kelpo mies, Humph! Te vasta olette poikaa, niinkuin sanotaan, ja minä tavallani pidän teistä. Ojentakaa minulle kätenne."

Vaikka olinkin suuri raukka, niin en sittenkään pelännyt yhtä pahasti kuin hän. Minä olin voittanut, enkä tahtonut vähimmälläkään tavalla antaa myöten, en edes puristamalla hänen inhottavaa kättänsä.

"Samapa se", sanoi hän vaatimattomasti, "ojentakaa kätenne minulle tai olkaa ojentamatta, en silti pidä teistä sen vähemmän". Ja pelastaakseen kunniansa hän kääntyi kiivaasti katselijoidemme puoleen. "Pois minun oveltani, senkin kirotut vääpelit."

Varmuuden vuoksi hän tarttui kiehuvaan vesikattilaan, ja silloin merimiehet heti katosivat. Tämä merkitsi jonkinmoista voittoa Mugridgelle, ja sen kautta hänen oli helpompi kestää varsinaista tappiotaan, vaikka hän tietystikin oli siksi varovainen, ettei edes yrittänytkään ajaa pyyntimiehiä pois.

"Nyt Cookyn valta on loppunut", kuulin Smoken sanovan Hornerille.

"Se on varma!" kuului vastaus. "Tästä lähin Hump hallitsee keittiössä, ja Cooky saa pistää kyntensä piiloon."

Mugridge kuuli kaikki ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta minä en ollut tietävinänikään mistään. En voinut aavistaakaan, että voittoni olisi niin suuri ja täydellinen, mutta minä päätin, etten päästäisi sitä käsistäni. Smoken ennustus näytti täyttyvän. Kokki oli nöyrempi ja alistuvaisempi minulle kuin itse Susi-Larsenillekaan. Minä en nimittänyt häntä enää herraksi, en pessyt enää likaisia pannuja enkä kuorinut perunoita. Minä hoidin vain omat askareeni enkä mitään muuta, ja suoritin ne milloin ja miten itse arvelin parhaaksi. Sitä paitsi ripustin tikarin merimiesten tapaan vyölleni ja kohtelin Thomas Mugridgea aina jonkinmoisella ylemmyydellä, pilkalla ja halveksumisella.

Kymmenes luku