Part 6

Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä? Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille, vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, että se osittain johtui miehen persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokin yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut mitään yhteistä. Ehkäpä minua myös hämmästytti hänen alkuperäinen luonnollisuutensa. Hän kävi aina ihan suoraan käsiksi kysymykseen, riisti siltä kaikki liiat sivuseikat, ja teki sen niin suurella varmuudella, että minä taistelin ikäänkuin syvässä vedessä ilman minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? Mitenkä voisin vain ilman muuta vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan ollut osannut epäillä. Mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta, jäin minä vastausta vaille.

"Mehän puhuimme siitä eilen", sanoi hän. "Minä väitin, että elämä oli kuin hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää. Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjona ja mitä kysytään, niin on elämä kaikkein halvinta maailmassa. Täällä on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata, niin ja niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan, sitä on mahdoton määrätä. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista hitusta syntymätöntä elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Puh! Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista olioista se on kaikkein arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto sirottelee sitä kaikkialle molemmin käsin. Siihen, missä olisi vain yhdelle tilaa, se kylvää tuhansia ja siksi toinen elämä syö toisen, kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."

"Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. "Mutta te olette käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että taistelu olemassaolosta antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."

Hän kohautti olkapäitään. "Te tiedätte, että tuo teidän mielipiteenne kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi se muka on jotakin muuta. Miksi minä siis säästäisin elämää, joka on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti, että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa enemmän köyhiä, kuin mistä te voitte pitää huolta -- sellaisia, jotka kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan työstä kuin villipedot?"

Hän astui portaitten luo, mutta käänsi siinä päätään ja sanoi: "Ettekö tiedä, ettei elämällä ole muuta arvoa kuin se, minkä se itse antaa itselleen? Ja tietysti se antaa itselleen liian suuren arvon, sillä sen täytyy olla puolueellinen itseänsä kohtaan. Ajatelkaa laivamiestä tuolla ylhäällä. Hän piti kiinni köydestä niin lujasti, kuin hän olisi ollut kallisarvoisempi kuin timantti tai rubiini. Oliko hän teille niin kallisarvoinen? Ei. Minulle? Ei tietenkään. Itselleen? Oli. Mutta minä en hyväksy hänen arvioimistaan. Hän arvaa oman arvonsa aivan liian suureksi. On niin lukemattoman monta elämää, jotka haluavat päästä maailmaan. Jos hän olisi pudonnut alas ja hänen aivonsa olisivat vuotaneet kannelle niinkuin hunaja kennosta, niin maailmalla ei olisi ollut siitä mitään vahinkoa. Maailmalle hän ei merkinnyt mitään. Maailmassa on aivan liian monta elämää tarjona. Vain hänelle itselleen oli hänen elämällään arvoa, ja todisteena siitä, kuinka arvoton tämänkin arvo on itsessään, on se, ettei hän kuoltuaan edes tiedä kadottaneensa elämäänsä. Hän oli vain itse antanut itselleen suuremman arvon kuin timanteille tai rubiineille. Mutta timantit ja rubiinit ovat olleet ja menneet -- ne ajelehtivat kannella ja ämpärillinen merivettä voi huuhtoa ne mereen, eikä hän edes tiedä, että timantit ja rubiinit ovat hukkaan menneet. Hän ei kadota mitään, sillä samalla kun elämä häneltä häviää, ei hän enää tiedä mitä tappio merkitsee. Ettekö te sitä ymmärrä? Mitä te tähän voitte vastata?"

"Että te ainakin olette johdonmukainen", sen enempää en voinut sanoa. Ja minä jatkoin lautasten ja vatien pesemistä.

Seitsemäs luku

Kolmen päivän vaihtelevien tuulien jälkeen olemme vihdoinkin saaneet koillisia pasaatituulia. Nukuttuani hyvin yöni, vaikka polveani pakottikin, nousin kannelle ja huomasin, että _Ghost_ kiiti eteenpäin raittiissa myötätuulessa vaahtoavaa merenpintaa pitkin, se lensi täysin purjein, ainoastaan viistopurjeet puuttuivat. Oi, tämä ihmeellinen pasaatituuli! Koko yön ja päivän me purjehdimme, ja koko seuraavan ja sitä seuraavan päivän -- päivän toisensa jälkeen, alati myötätuulessa, joka puhalsi tasaisesti ja voimakkaasti. Laiva hoiti itse itsensä. Ei tarvittu hilata eikä vetää jalusnuoria ja nostoköysiä, ei kääntää latvapurjeita, miehistöllä ei ollut mitään muuta työtä kuin vain hoitaa peräsintä. Iltaisin, kun aurinko meni mailleen, päästettiin purjeet höllälleen, ja aamuisin, kun yöllinen kaste hävisi, tiukennettiin niitä jälleen -- siinä kaikki.

Kymmenen solmua, kaksitoista solmua, yksitoista solmua -- siten meidän nopeutemme vaihtelee. Ja yhtämittaa tuo ihana tuuli puhaltaa koillisesta ja ajaa meitä kaksisataaviisikymmentä mailia eteenpäin vuorokaudessa. Minä iloitsen ja olen pahoillani samalla kertaa tästä nopeudesta, joka vie meidät yhä kauemmaksi San Franciscosta ja yhä lähemmäksi kuumaa vyöhykettä. Joka päivältä lämpimyys huomattavasti enenee. Toisen iltapuolivahdin aikana tulevat laivamiehet alastomina kannelle ja heittelevät ämpärillä vettä toistensa päälle. Lentokaloja ilmestyy näkyville, ja öisin kuulen, miten vahti hyökkää kannen poikki, koettaen ottaa kiinni niitä, jotka ovat pudonneet laivaan. Aamuisin, kun Thomas Mugridgea on lahjottu, leviää mieluisa paistetun kalan haju keittiöstä, ja delfiininlihaa tarjotaan kaikille niinä päivinä, jolloin Johnson, istuessaan kokkapuun varassa, on saanut pyydetyksi jonkun näistä kimaltelevista kaunottarista.

Johnson näyttää istuvan kaikkina vapaahetkinään tuolla kokkapuulla tai ylhäällä saalingissa katsellen miten _Ghost_ viiltää vettä purjeiden painon alla. Hänen silmissään kimaltelee intohimoinen ihailu, ja hän kulkee ylt'ympäri haltioituneena, silmäillen ihastuneena pullistuneita purjeita, kuohuvaa vanavettä ja laivan keinuvaa kulkua kirkkailla laineilla, jotka aaltoilevat eteenpäin juhlallisessa kulussa.

Sekä päivät että yöt ovat täynnä ihmeitä ja hurjaa huimausta, ja vaikka minulla ei olekaan monta vapaata hetkeä ikävän työni lomassa, katselen kuitenkin varkain silloin tällöin tätä ihmeellistä ihanuutta, jommoista en koskaan olisi voinut uneksiakaan maailmassa olevan. Yläpuolellamme kaareutuu kirkas syvänsininen taivas -- se on yhtä sininen kuin itse meri, joka laivan keulapuolessa kimaltelee kuin taivaansininen silkki. Ylt'ympärillä taivaanrannassa valoisia, villavia pilviä, jotka eivät muuta muotoaan eivätkä liikahda paikaltaan, vaan näyttävät ikäänkuin tahratonta, turkoosinsinistä holvia ympäröivältä hopeakehykseltä.

En koskaan voi unohtaa erästä yötä, jolloin loikoilin kannen katoksella ja katselin veden ihmeellistä kuohua, joka ryöppysi _Ghostin_ keulan kummallekin puolen. Se kohisi aivan kuin puro, joka kuohuu sammaleisten kivien yli rauhallisessa notkossa, ja tämä soriseva laulu viekotteli minut kauaksi, kauaksi itsestäni, niin etten enää ollut laivapoika Hump enkä liioin Humphrey van Weyden, joka oli uneksinut kolmekymmentäviisi vuotta kirjojen parissa. Mutta ääni, joka tuli selkäni takaa, herätti minut unelmistani, ja minä jäin kuuntelemaan runoa, jota Susi-Larsen lausui tavattoman miehuullisella varmuudella ja samalla pehmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen käsittävän runoilijan sanoja.

"No, mitä te siitä pidätte, Hump?" kysyi hän hetken kuluttua.

Minä katselin häntä. Hänen kasvonsa loistivat aivan kuin merikin, ja hänen silmänsä tuikkivat tähtien valossa.

"Minusta, suoraan sanoen, on hyvin ihmeellistä, että te voitte innostua mihinkään", vastasin kylmästi.

"Katsokaa, tämä on elämää, oikeaa elämää!" huudahti hän.

"Puh! Eihän elämällä ole mitään arvoa", vastasin hänen omilla sanoillaan.

Hän nauroi, ensi kertaa vasta kuulin hänen äänessään iloa.

"Onpas se, etten voi saada teitä ymmärtämään, etten voi ajaa teidän päähänne mitä elämä on. Tietysti se on arvotonta, kaikille muille paitsi ihmiselle itselleen. Ja minäpä voin sanoa teille, että minun elämäni tänä hetkenä on hyvin suuren arvoinen -- minulle itselleni. Sen arvo on aivan verrattoman suuri, ja se tietysti on ääretöntä liioittelua, se teidän täytyy myöntää, mutta minä en mahda sille mitään, siksi että elämä, joka on minussa, on määrännyt sen arvon."

Hän näytti etsivän sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja vihdoin hän jatkoi:

"Minä olen ihmeellisen mielialan vallassa; tuntuu aivan siltä, kuin koko menneisyys kajahtaisi minussa, kuin kaikki voima olisi minun. Minä näen totuuden, voin erottaa ehdottomasti hyvän pahasta, oikean väärästä. Minä näen selvästi ja kauaksi. Voisinpa melkein uskoa Jumalaan! Mutta" -- hänen äänensä sävy muuttui, ja valoisa välke katosi hänen kasvoiltansa -- "mitä tämä mieliala oikeastaan on? Tämä elämänilo? Tämä elämään haltioituminen? Tämä inspiraatio, joksi sitä kai voisi nimittää? Niin, se on mieliala, joka valtaa ihmisen silloin, kun ruoansulatus ei ole epäkunnossa, kun vatsa tekee tehtävänsä, ruokahalu on hyvä ja kaikki käy hyvin. Se on jotakin, joka lahjoo ja lumoo ihmisen, se on veren samppanjaa, käyteaineen kuohua -- joka toisissa ihmisissä herättää pyhiä ajatuksia, toisten eteen loihtii Jumalan, tai luopi hänet, jolleivät he itse voi häntä nähdä. Siinä kaikki, elämän huumausta, käyteaineen kuohumista ja paisumista, elämän poreilua, joka hurjasti iloitsee omasta olemassaolostaan. Puh! Huomenna saan maksaa sakkoa huumeestani niinkuin juopunut. Ja silloin minulle selviää, että minun täytyy kuolla, luultavasti merellä, minun oma mateluni loppuu ja minut heitetään yhdessä kaiken muun mädänneen kera mereen; minun lihaksieni voima ja liikuntakyky lakkaa, jotta kalojen evät, suomukset ja suolet saisivat voimaa ja liikuntakykyä. Puh! Samppanja on jo laimentunut. Se ei enää poreile ja kuohu, juoma on mautonta ja äitelää."

Hän läksi luotani yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja hyppäsi kannelle voimakkaasti ja notkeasti kuin tiikeri. _Ghost_ kynti tietään edelleen. Veden porina kokassa kuului minusta ikäänkuin kuorsaukselta, ja kuunnellessani tätä ääntä haihtui vähitellen mielestäni se vaikutus, jonka Susi-Larsenin huumauksen äkillinen vaihtuminen epätoivoksi oli jättänyt minuun. Sitten kuulin erään pitkämatkaisista merimiehistä laulavan kauniilla tenoriäänellään laulua pasaatituulen ylistykseksi.

Kahdeksas luku

Joskus luulen Susi-Larsenia hulluksi, tai ainakin puolihulluksi, hänellä kun on niin paljon kummallisia oikkuja ja päähänpistoja. Toisin ajoin hän mielestäni on suuri mies, joka on joutunut väärälle uralle. Ja lopulta minä olen aivan vakuutettu siitä, että hän on alkuperäisen ihmisen täydellinen tyyppi, joka on syntynyt maailmaan tuhatta vuotta tai ihmispolvea liian myöhään -- suoranainen anakronismi tässä korkeampaan sivistykseen kohonneessa vuosisadassa. Hän on aivan varmaan kaikkein selvä tyyppisin individualisti. Eikä yksin sitäkään, hän seisoo myös aivan yksin. Hänen ja laivan muiden miesten välillä ei ole vähintäkään sielunsukulaisuutta. Hänen tavaton miehuuden- ja sielunvoimansa antaa hänelle erikoisaseman. Muut ovat vain lapsia hänen rinnallansa, yksinpä pyyntimiehetkin ja hän kohtelee heitä myös kuin lapsia, laskeutuu suurella vaivalla heidän tasollensa ja leikittelee heidän kanssaan kuin penikoiden kera. Tai hän tutkii heitä yhtä kylmäverisesti kuin leikkauksentekijä, kopeloi heidän sisuksiaan ja tutkii heidän sielujaan, ikäänkuin tahtoisi ottaa selkoa siitä, mistä aineesta he ovat tehdyt.

Lukemattomia kertoja olen nähnyt hänen pöydässä loukkaavan milloin mitäkin hylkeenampujaa katsellen heitä kylmästi ja tutkivasti ja jonkinmoisella mielenkiinnolla, tai tarkaten heidän tekojaan, vastauksiaan ja harmistuneita huudahduksiaan uteliaisuudella, joka tuntui melkein naurettavalta sivullisen mielestä. Mitä hänen omiin vihanpurkauksiinsa tulee, niin olen vakuutettu siitä, että ne eivät ole luonnollisia, ei useinkaan mitään muuta kuin kokeiluja, mutta etupäässä sittenkin vain paha tapa, jolla hän kohtelee muita ihmisiä. En koskaan, paitsi ehkä perämiehen kuollessa, ole nähnyt hänen toden perästä suuttuvan. Enkä tahtoisikaan nähdä häntä oikein täydessä raivossaan, jolloin hän laskisi koko voimansa valloilleen.

Mitä hänen oikkuihinsa ja päähänpistoihinsa tulee, niin kerronpa, mitä Thomas Mugridgelle tapahtui kajuutassa, ja samalla voin myöskin täydentää erästä jo mainitsemaani tapausta. Eräänä päivänä, kun aamiainen oli jo syöty ja minä olin korjannut ruoat pöydästä, astui Susi-Larsen portaita ylös, Thomas Mugridge jäljessä. Kokilla oli tosin pieni koju kajuutan takana, mutta itse kajuutassa hän ei koskaan uskaltanut viipyä, vaan kiiruhti joka kerta sen läpi kuin pelästynyt kummitus.

"Vai niin, osaatteko te pelata 'nap'-peliä, Cooky", sanoi Susi-Larsen tyytyväisenä. "Olisihan minun pitänyt se tietää, koska olette englantilainen. Minä olen itsekin oppinut sen pelin englantilaisessa laivassa."

Thomas Mugridge oli aivan hulluna ylpeydestä, kun hän täten pääsi kapteeninsa ystävyyteen. Hänen kasvojensa eleet ja hänen yrityksensä käyttäytyä yhtä luontevasti kuin syntymänsä kautta arvokkaan aseman saavuttanut mies ainakin olisi suorastaan tehnyt inhottavan vaikutuksen, jollei se samalla olisi ollut niin naurettavaa. Hän ei ollut yhtään huomaavinaan minua, ja luulenpa melkein, ettei hän edes nähnytkään minua. Hänen vaaleat, ympyriäiset silmänsä pyörivät päässä, mutta mitä suloisia näkyjä ne näkivät, siitä minulla ei ole aavistustakaan.

"Menkää hakemaan kortit, Hump", käski Susi-Larsen, kun he kävivät pöydän ääreen istumaan. "Ja tuokaa tänne sikarit ja whiskypullo hytistäni."

Tulin juuri parahiksi takaisin näine tavaroineni kuullakseni kokin kertovan, että hänen elämässään oli jotakin salaperäistä -- hän oli muka herrasmiehen poika, joka oli joutunut harhaan elämässä, tai jotakin sentapaista. Sitä paitsi hän oli rahamieskin, sai maksun siitä, että hän pysytteli poissa Englannista. "Minulle maksetaan oikein hyvin, herra", selitti hän, "niin hyvin, etten koskaan ole ilman rahaa".

Olin ottanut esille tavallisia laseja, mutta Susi-Larsen rypisti kulmiaan, pudisti päätään ja käski vaihtaa lasit isoihin pikareihin. Hän täytti ne puolilleen whiskyllä -- "se on herrasmiehen juomaa", selitti Thomas Mugridge. Ja sitten he kilistelivät lasejaan ja valmistuivat pelaamaan "nap'ia", sytyttivät sikarinsa, sekoittivat kortit ja jakoivat ne.

He pelasivat rahasta. He lisäsivät yhä panosten määrää. He joivat whiskyä, tyhjensivät pullon, ja minä sain hakea toista. En tiedä tokko Susi-Larsen petkutti pelatessansa vai ei -- se ei suinkaan olisi ollut mahdotonta -- mutta hän voitti alituisesti. Kokin täytyi vähän väliä hakea lisää rahoja. Joka kerralta hänen askeleensa tuntuivat yhä hoippuvammilta, mutta hän ei koskaan ottanut muuta kuin muutamia dollareita kerrassaan. Hän oli vähän väliä purskahtaa itkuun ja puhui aivan tuttavallisesti, lopulta hän ei voinut enää erottaa kortteja toisistaan eikä istua suorana. Kun hänen jälleen täytyi mennä kojuunsa hakemaan rahaa, hän tarttui kiinni Susi-Larsenin napinreikään ja sanoi kerta toisensa jälkeen: "Minulla on rahaa, tiedättekö, minä olen saanut rahaa -- sillä minä olen herrasmiehen poika."

Whisky ei vaikuttanut Susi-Larseniin kerrassaan mitään, vaikkakin hän tyhjensi lasin toisensa jälkeen, vieläpä kaasi omansa täydemmiksikin kuin kokin. Hänessä ei voinut huomata vähintäkään muutosta. Kokin narrimaisuus ei näyttänyt edes huvittavan häntä.

Vihdoin oli Mugridge, joka vaakutti kovalla äänellä, että hän osasi hävitäkin kuin herrasmies, kadottanut viimeisetkin rahansa. Sitten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Susi-Larsen katseli häntä uteliaasti, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sieluunsa, leikata hänet elävältä, mutta muuttikin päätöksensä, hän tiesi kai entisistä kokeiluista, ettei siinä ollut mitään uutta.

"Hump", sanoi hän minulle tavattoman kohteliaasti, "olkaa hyvä ja tarjotkaa käsivartenne mr Mugridgelle ja taluttakaa hänet kannelle. Hän ei voi oikein hyvin. Ja sanokaa Johnsonille, että hän viskaa pari sangollista vettä hänen niskaansa", lisäsi hän kuiskaten, niin että minä yksin kuulin sen.

Minä jätin mr Mugridgen kannelle, jossa pari irvistelevää laivamiestä otti hänet huostaansa. Mr Mugridge soperteli unisena, että hän oli herrasmiehen poika. Mutta kun astuin alas portaita järjestääkseni pöytää, kuulin hänen kirkuvan saadessaan vettä niskaansa.

Susi-Larsen laski parhaillaan voittoaan.

"Tasan satakahdenksankymmentäviisi dollaria", sanoi hän ääneensä. "Aivan niinkuin otaksuinkin. Tuo lurjus tuli laivaan aivan tyhjin taskuin."

"Ja nuo rahat, jotka te olette voittanut häneltä, ovat minun, herra", sanoin rohkeasti.

Hän katseli ivallisesti minuun. "Olen lukenut hiukan kielioppia eläissäni, Hump, ja te ette käytä oikeaa aikamuotoa. 'Olivat minun', olisi teidän pitänyt sanoa, eikä 'ovat minun'."

"Se kysymys ei koske kielioppia, vaan etiikkaa", vastasin minä.

Hän oli ehkä minuutin aikaa ääneti.

"Tiedättekö, Hump", sanoi hän sitten hitaasti ja vakavasti, melkeinpä surunvoittoisesti, "ensi kertaa minä nyt kuulen sanan 'etiikkaa' jonkun ihmisen huulilta. Ja te ja minä olemme ainoat koko laivassa, jotka tiedämme mitä se merkitsee. Kerran eläissäni uneksin", jatkoi hän oltuaan taas hetken aikaa ääneti, "että saisin puhua miesten kanssa, jotka käyttävät sellaisia sanoja -- että minä voisin kohota siitä asemasta, johon elämä oli minut pannut, ja seurustella ja jutella juuri sellaisten kanssa, jotka käyttivät puheessaan tuollaisia sanoja kuin etiikka. Ja tämä on todellakin ensi kerta, jolloin kuulen tätä sanaa lausuttavan. Se ei kuitenkaan ollut paikallansa, sillä te olette väärässä. Tätä kysymystä ei etiikka enemmän kuin kielioppikaan voi ratkaista, vaan tosiasia."

"Kyllä ymmärrän", sanoin minä. "Ja se tosiasia on se, että teillä on rahat."

Hänen kasvonsa kirkastuivat. Minun käsityskykyni näytti huvittavan häntä.

"Mutta sen kautta me vältämme itse varsinaisen kysymyksen", jatkoin minä, "ja se koskee sitä mikä on oikein".

"Ahaa!" sanoi hän rumasti irvistellen, "kyllä ymmärrän, te uskotte vielä sellaisiin seikkoihin kuin oikeaan ja väärään".

"Entäs te sitten? Ettekö te usko?" kysyin minä.

"En ensinkään. Valta merkitsee oikeutta, siinä kaikki. Heikkous on vääryyttä. Toisin sanoen: on hyvä olla voimakas, mutta paha olla heikko -- tai vieläkin toisin: on hauska olla voimakas, koska se on edullista, ja ikävä olla heikko, siksi että se tuottaa ikävyyksiä. On hauska omistaa rahoja. On hyvä omistaa niitä. Koska minä voin omistaa rahaa, niin tekisin vääryyttä itselleni ja sille elämälle, joka minussa on, jos antaisin ne teille ja turmelisin sen ilon, mikä minulla niiden omistamisesta on."

"Mutta te teette minulle vääryyttä pitämällä ne itse", sanoin minä.

"En ensinkään. Toinen ei voi tehdä toiselle vääryyttä. Ainoastaan itselleen. Ja minä teen itselleni vääryyttä, jos otan huomioon toisten etuja. Ettekö ymmärrä sitä? Kuinka kaksi käyteaineen hitusta voisi tehdä vääryyttä toisilleen koettamalla hävittää toisiaan? Onhan niiden synnynnäinen ominaisuus juuri se, että ne koettavat syödä toisia ja estää syömästä niitä. Jos ne tästä poikkeavat, tekevät ne syntiä."

"Te ette siis usko altruismiin?" kysyin minä.

Tuon sanan hän oli varmaan kuullut ennen, mutta hänen katseensa muuttui miettiväksi. "Malttakaahan -- se tarkoittaa kai yhteisvaikutusta vai kuinka?"

"Niin, tavallaan se tarkoittaa jonkinmoista yhteyttä", vastasin minä. Tuollaiset aukot hänen sanakirjassaan eivät enää hämmästyttäneet minua, sillä hän oli hankkinut kaikki tietonsa omin päin lukemalla itsekseen ja kehittämällä itseään ilman minkäänlaista johtoa, ajattelemalla vain paljon ja puhumalla vähän, jos yleensä lainkaan. "Altruistinen teko on sellainen, joka tarkoittaa toisten hyvää. Se on epäitsekäs ja siis itsekkään teon täysi vastakohta, joka tarkoittaa vain omaa itseä."

Hän nyökkäsi. "Niin -- nyt muistan. Olen lukenut siitä Spencerin teoksissa."

"Spencer!" huudahdin minä. "Oletteko te lukenut Spenceriä?"

"Hyvin vähän", selitti hän. "Ymmärsin koko lailla hänen 'Ensimmäisiä periaatteitaan', mutta hänen 'Biologiassaan' en päässyt minnekään ja 'Psykologia' pani pääni moneksi päiväksi pyörälle. Suoraan sanoen, minä en ymmärtänyt, minne hän tahtoi tulla. Minä oletin silloin, että se johtui minun puutteellisesta käsityskyvystäni, mutta myöhemmin olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ollut kylliksi perustusta. Alkutiedot puuttuivat minulta. Vain Spencer ja minä itse tiedämme, kuinka minä ahkeroitsin hänen kirjojensa ääressä. Hiukan minä sittenkin opin hänen 'Etiikastaan'. Siinä kirjassa minä kohtasin sanan 'altruismi', ja nyt muistan, mitä sillä tarkoitettiin."

Minä ihmettelin itsekseni, mitähän Susi-Larsen oli voinut oppia sellaisesta kirjasta. Muistin sen verran Spencerin teoksia, että tiesin altruismin kuuluvan myös siihen elämänihanteeseen, jonka hän asetti korkeimmaksi. Susi-Larsen oli varmaan seulonut suuren filosofin oppeja hylännyt tai hyväksynyt niitä oman mielensä ja tarpeensa mukaan.

"Mitä muuta te opitte häneltä?" kysyin minä.

Hänen otsansa meni ryppyyn hänen koettaessaan sopivalla tavalla lausua ilmi ajatuksiaan, joita hän ei koskaan ennen ollut pukenut sanoiksi. Minä olin oikein innoissani. Nyt minä tutkin hänen sieluaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä muille. Minä tarkastin aivan raivaamatonta maaperää. Omituinen -- kauhistuttavan omituinen maa-ala oli siinä edessäni.

"Minä sanon sen teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista", alkoi hän. "Spencer opettaa suunnilleen näin: Kaikkein ensiksi ihmisen tulee toimia omaksi hyväkseen -- se on sekä siveellistä että hyvää. Sitten hänen tulee tehdä työtä lastensa hyväksi. Ja kolmanneksi koko suvun hyväksi."

"Ja kaikkein jaloimmat ja kauneimmat ja oikeimmat ovat sellaiset teot, jotka samalla kertaa tarkoittavat meidän omaa, meidän lastemme ja meidän sukumme parasta", lisäsin minä.