Part 5

Jokainen mies laivassa, paitsi Johanson, joka on aivan haltioitunut ylennyksestään, koettaa jollakin tavalla puolustaa oloaan tässä laivassa. Toinen puoli miehistöä on ollut ennen pitkillä matkoilla ja he puolustautuvat sillä, etteivät edeltäpäin tietäneet mitään koko laivasta eikä sen kapteenista. Ne, jotka tuntevat olot täällä, kuiskailevat salaa, että mukana seuraavat ampujat tosin ovat taitavia pyssymiehiä, mutta ovat tunnetut riitaisuudestaan ja huonoista taipumuksistaan eivätkä olleet saaneet pestiä mihinkään kunnon laivaan.

Olen nyt tutustunut erääseen toiseen laivamieheen. Hänen nimensä on Louis ja hän on irlantilainen, kotoisin Nova Scotiasta; hänellä on pyöreät ja hauskat kasvot, hän rakastaa seuraa ja on halukas juttelemaan niin kauan kuin joku vain viitsii kuunnella häntä. Iltapuolella, kun kokki nukkui ja minä kuorin ikuisia perunoitani, tuli Louis keittiöön juttelemaan. Hän puolusti oloaan _Ghost_-laivassa sillä, että hän pestiä ottaessan oli juovuksissa. Hän vakuutti minulle kerta toisensa jälkeen, ettei hän koskaan olisi sitä tehnyt selvällä päällä. Hän näyttää viimeisinä kahtenatoista vuonna joka talvi olleen hylkeenpyynnissä ja kuuluu olevan kummankin laivaston kaikkein parhaita veneenohjaajia.

"Poika rukka", sanoi hän pudistaen vakavasti päätään, "sen pahempaan kuunariin ette olisi voinut joutua, ja kuitenkaan ette ollut humalassa niinkuin minä. Purjelaiva on merimiesten onnela, mutta toisenlaiset laivat sitä olla pitää. Perämies oli ensimmäinen uhri, mutta painakaa mieleenne mitä nyt sanon -- ennenkuin tämä matka on loppunut, on täällä useampiakin ruumiita. Minäpä sanon teille näin meidän kesken, että tuo Susi-Larsen on oikea piru, ja tässä laivassa on aina eletty kuin helvetissä siitä saakka kun hän sai sen haltuunsa. Enkö minä muka sitä tietäisi? Enkö minä muka muista, miten hän Hakodatessa kaksi vuotta sitten riitaantui miehistön kanssa ja ampui neljä kappaletta. Minä olin silloin _Emma L._-laivassa, vain kolmensadan yardin päässä! Ja samana vuonna hän tappoi miehen nyrkillään. Niin, herra, tappoi hänet kerrassaan. Musersi hänen kallonsa kuin munankuoren. Ja sitten Kura-saaren kuvernööri ja poliisipäällikkö -- he olivat japanilaisia herrasmiehiä kumpikin, herra -- tulivat vaimoineen hänen luokseen vieraisille laivaan, ne rouvat olivat tuollaisia pieniä olentoja, joita näkee kuvattuina viuhkoissa. Ja sitten laiva pantiin käyntiin, ja hänen toimestaan nuo suloiset aviomiehet astuivat ensin veneesen, mutta vene irtaantuikin aivan kuin vahingossa ja vei miehet mukanaan selälle. Vasta viikkoa myöhemmin rouvat vietiin maihin saaren toiseen päähän, eikä heillä ollut muu edessä kuin lähteä jalan vuorten yli vaeltamaan kotiansa kohti pienissä, ohuissa olkisandaaleissansa, jotka eivät kestäneet koossa ensimmäistä mailiakaan. Niin, kyllä minä tiedän, millainen hän on. Oikea peto hän on, tuo Susi-Larsen -- samanlainen hirviö, josta Ilmestyskirjassa puhutaan, ja lopulta hukka hänet varmaan perii. Mutta muistakaa, minä en ole sanonut yhtään mitään. En ole hiiskunut ainoatakaan sanaa -- sillä vanha paksu Louis tahtoo kunnialla päättää tämän matkansa, vaikka joka ainoa teistä joutuisikin kalanruoaksi."

"Susi-Larsen!" hän jatkoi hetken kuluttua. "Ajatelkaa tuota nimeä! Susi -- sehän hän juuri onkin. Hänellä on kova sydän, niinkuin monella muulla. Sillä hänellä ei ole sydäntä nimeksikään. Merisusi, se juuri hän onkin. Eikö teidänkin mielestänne se nimi sovi hänelle?"

"Mutta jos kaikki tietävät millainen hän on", sanoin minä, "niin kuinka hän voi saada miehistöä lainkaan laivaansa?"

"Niin, mistä se johtuu, että voidaan saada ihmisiä tekemään vaikka mitä sekä maalla että merellä?" huudahti Louis kelttiläisen kiivaudella. "Luuletteko, että minä olisin nyt täällä, jollen olisi ollut sikahumalassa ottaessani pestiä? On sellaisia, jotka eivät voi purjehtia kunnon ihmisten kanssa -- niinkuin nämä pyyntimiehet esimerkiksi -- ja sitten on sellaisiakin, jotka eivät tunne häntä, niinkuin nuo raukat tuolla keulassa. Mutta kyllä he sen vielä oppivat, kyllä he sen vielä oppivat, ja saavatpa vielä surra sitäkin, että lainkaan ovat maailmaan syntyneet. Voisinpa itkeä noiden raukkojen tähden, jos vain voisin olla ajattelematta paksua Louis-parkaa ja hänen huoliaan. Mutta minä en ole sanonut sanaakaan, muistakaa se -- en koskaan yhtä ainoatakaan sanaa!"

Hän vaikeni hetkeksi, mutta häntä näytti vaivaavan kroonillinen kielevyys, sillä hän aloitti melkein heti uudestaan: "Nuo pyyntimiehet ovat kelvotonta joukkoa, mutta malttakaahan, kunnes ne alkavat riidellä ja juonitella, niin kyllä hän saa ne vaikenemaan. Hän saa heidän syntiset, mädäntyneet sydämensä pelkäämään Jumalaa. Hylkeenampuja Horner, tiedättehän, 'Jock' Horner, niinkuin he nimittävät häntä -- hän, joka on niin hiljainen ja sävyisä ja puhuu niin lempeästi kuin nainen, tuo simasuu -- uskotteko, hän tappoi viime vuonna veneensä ohjaajan? He väittivät, että se tapahtui vahingossa, mutta minä tapasin jälkeenpäin soutajan Yokohamassa, ja hän kertoi koko jutun juurta jaksain. Ja tuo pieni musta piru, Smoke, hän harjoitti salakalastusta Copper-saarella, joka on ryssäin aluetta, ja sai istua kolme vuotta Siperian suolakaivoksissa. Siellä hänet kahlehdittiin sekä kädestä että jalasta toiseen mieheen kiinni. Mutta nuo miehet riitaantuivat jollakin tavalla, ja Smoke lähetti silloin toisen kiulussa ylös kaivoksesta. Se kävi vain vähän kerrallaan, nähkääs, ensimmäisenä päivänä hän lähetti jalan, toisena käsivarren, kolmantena pään ja niin edespäin."

"Ette nyt tarkoita täyttä totta!" huudahdin minä kauhuissani.

"Mitä?" kysyi hän nopeasti. "Minä en ole sanonut mitään. Minä olen sekä kuuro että mykkä -- ja niin on paras teidänkin olla, äitinne tähden. Joka kerta avatessani suuni olen puhunut vain hyvää heistä ja hänestä -- Jumala tuomitkoon kadotukseen hänen sielunsa, kärventyköön hän tuhat vuotta kiirastulessa ja menköön sitten suoraa päätä pahimpaan ja syvimpään helvettiin!"

Johnson, mies, joka oli hieronut minut verille tullessani laivaan, näytti vähimmin epäilyttävältä kaikista sekä keula- että peräkannen miehistä. Hänessä ei todellakaan ollut mitään oudoksuttavaa. Hänen suoruutensa ja miehuutensa pisti heti silmiin, ja sen ohella hän teki tavattoman vaatimattoman, melkein ujon tai pelokkaan vaikutuksen. Mutta mikään pelkuri hän ei ollut. Päinvastoin hän oli rohkea ja miehuullisen varma. Siksipä hän heti tuttavuutemme alussa pani jyrkästi vastaan, kun sanoin häntä Yonsoniksi. Ja nyt alkoi Louis puhua hänestä.

"Hän on kelpo mies, tuo kunnon Johnson", sanoi hän, "paras kaikista laivamiehistä. Hän on minun soutajani. Mutta pelättävää on, että hän joutuu riitaan Susi-Larsenin kanssa, kun täällä alkaa säkenöidä. Kyllä minä sen tiedän. Minä näen sen hiljalleen lähestyvän aivan kuin rajuilman. Olen puhunut hänelle kuin veljelle, mutta hän ei tahdo purjehtia väärän lipun alla eikä salata ajatuksiaan. Hän ei voi olla vaiti, kun hänen mielestään täällä tehdään vääryyttä, ja ainahan sitä joku käy kielimässä Sudelle. Ja susi on väkevä -- hänen susiluontonsa ei siedä toisia voimakkaita luonteita, ja Johnsonilta ei voimaa puutu, sen hän saa nähdä, hän ei alistu eikä vastaa haukkumisiin ja lyönteihin vain siivosti: 'kyllä, herra, nöyrin kiitos, herra'. Oi, kyllä siinä vielä peli syntyy! Ja Jumala tiesi mistä minä saan toisen soutajan! Luuletteko, että se tälle koskaan sanoo muuta kuin: 'Nimeni on Johnson, herra!' kun ukko nimittää häntä Yonsoniksi? Ja ensi kerralla hän tavasi nimensä kirjain kirjaimelta. Olisittepa nähnyt silloin Sutta! Luulin, että hän karkaisi hänen niskaansa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, mutta kyllä se aika vielä tulee -- hän nitistää tuon kelpo Johnsonin, jos tunnen oikein meritavat ja menot."

Thomas Mugridge käy yhä sietämättömämmäksi. Minun täytyy sanoa häntä herraksi joka kerta puhuessani parikin sanaa hänelle. Osittain siihen on syynä se, että Susi-Larsen näyttää suosivan häntä. Enpä usko kenenkään koskaan kuulleen, että kapteeni ja kokki samassa laivassa olisivat ystäviä, mutta niin täällä kuitenkin on laita. Pari kolme kertaa on Susi-Larsen jo pistänyt päänsä keittiön ovesta sisään ja jutellut ystävällisesti Mugridgen kanssa, ja kerran -- juuri tänään iltapuolella -- hän seisoi kannelle johtavien portaiden luona ja puheli hänen kanssaan runsaan neljännestunnin. Keskustelun loputtua Mugridge palasi keittiöön kasvot tyytyväisyyttä loistaen, ja askaroidessaan hän hyräili merimieslauluja hermostuttavan kimakalla äänellä.

"Minä voitan aina päällikköjeni suosion", sanoi hän minulle tuttavallisesti. "Sillä minä tiedän, miten heitä on mielisteltävä, nähkääs. Entinen laivurini -- hän kysyi aina, enkö halunnut pistäytyä kajuuttaan hetkeksi juttelemaan hänen kanssansa ja kallistelemaan lasia kaikessa ystävyydessä. 'Mugridge', sanoi hän minulle, 'te olette joutunut väärälle uralle'. 'No, mikäs minusta sitten olisi pitänyt tulla?' sanoin minä. 'Te olisitte ollut kuin luotu herrasmieheksi, ja silloin teidän ei olisi tarvinnut tehdä työtä elatukseksenne', sanoi hän. Pääni pantiksi, Hump, jollei hän sanonut aivan niin, kun minä istuin hänen omassa kojussansa ja mukavasti poltin hänen sikarejansa ja join hänen rommiansa."

Hänen lorunsa olivat vähällä tehdä minut hulluksi. En koskaan ole vihannut kenenkään ääntä niin syvästi kuin hänen. Hänen rasvainen, mielistelevä puhetapansa ja hänen tavaton itserakkautensa hermostutti minua siinä määrin, että usein koko ruumiini vapisi. Sen vastenmielisempää ihmistä en eläissäni ole nähnyt. Mahdotonta on kuvailla, kuinka epäsiististi hän valmisti ruokaa, ja koska hän keitti joka palan, jota laivassa syötiin, täytyi minun suurella varovaisuudella valita ruokani, jotta saisin vähimmin sotkuiset palat hänen laitoksistansa.

Käteni tuottivat minulle suurta vastusta, ne kun olivat aivan tottumattomat työhön. Kynnet mustuivat ja iho kävi niin likaiseksi, etten edes harjalla voinut saada sitä puhtaaksi. Lisäksi sain rakkoja kädet täyteen ja toiseen käsivarteeni ison palohaavan, kun kerran laivan pahasti heilahtaessa menetin tasapainoni ja törmäsin vasten kuumaa rautauunia, ja polveni oli yhä kipeä. Turvotus ei ollut hävinnyt, ja lumpio törrötti pystyssä niinkuin ennenkin. Se ei parantunut siitä vähääkään, että minun täytyi nilkuttaa sillä päivät pitkät.

Olisin tarvinnut lepoa ja rauhaa, jotta se olisi voinut parantua.

Lepoa! En koskaan ennen ollut ymmärtänyt tämän sanan merkitystä. Olin levännyt koko ikäni tietämättä sitä. Mutta jos nyt olisin saanut istua edes puolen tuntia työttömänä, tarvitsematta edes ajatella, niin olisi se mielestäni ollut parasta maailmassa. Toiselta puolen elämänkokemukseni suuresti lisääntyi. Tämän jälkeen voin antaa oikean arvon työväenluokan elämälle. En voinut uneksiakaan, että työ olisi niin kauheaa. Kello puoli kuudesta aamulla kymmeneen illalla olen ympäristöni orja, en ainoatakaan hetkeä ole oma herrani, jollen ota lukuun muutamia minuutteja, joita saatoin varastaa itselleni toisen iltapäivävahdin jälkeen. Jos hetkenkin katselen, miten aallot kimaltelevat auringonpaisteessa tai joku laivamiehistä kiipeää kahvelihuippupurjeesen tai kulkee pitkin kokkapuuta, voin olla varma siitä, että hirveä ääni karjaisee minulle: "Tulkaa tänne, Hump! Ei nyt ole aika uneksia! Kyllä minä pidän teitä silmällä!"

Keskikannella näyttää paha tuuli olevan vallalla, ja huhu käy miehestä mieheen, että Smoke ja Henderson ovat riidassa. Henderson on epäilemättä hauskin hylkeenampujista, hiljainen ja rauhallinen mies, joka ei hevin suutu. Mutta varmaan he ovat nyt saaneet hänet suuttumaan, sillä Smoken toinen silmä on musta ja paisunut ja hän näytti aivan erityisen äkäiseltä tullessaan kajuuttaan illalliselle.

Juuri vähää ennen oli tapahtunut jotakin hyvin inhottavaa, jotakin, mikä oli erittäin kuvaavaa näille sydämettömille ja raaoille miehille. Miehistössä on eräs aivan nuori poika, kömpelö, maalta kotoisin oleva nuorukainen nimeltä Harrison, joka varmaan seikkailuhalusta on lähtenyt tälle ensimmäiselle matkallensa. Vaihtelevien tuulien puhaltaessa oli laivaa useamman kerran käännetty tuuleen, jolloin purjeet aina siirrettiin toiselta puolelta toiselle ja joku mies lähetettiin ylös mastoon siirtämään etumaista kahvelihuippupurjetta. Kun Harrison oli maastossa, sattui köysi jollakin tavalla takertumaan väkipyörään, jonka läpi se kahvelin päässä juoksee. Ymmärtääkseni vahinko olisi voitu kahdella tavalla korjata -- joko laskemalla fokki alas, mikä oli verrattain helppoa ja vaaratonta, tai kiipeämällä itse kahvelin päähän, mikä olisi hyvin vaarallista.

Johanson huusi Harrisonille, että hänen piti kiivetä kahvelin päähän. Kaikki näkivät, että poika pelkäsi. Ja siihen oli syytäkin, sillä eipä ollut mikään vähäinen asia heittäytyä noiden ohuiden ja heiluvien köysien varaan kahdeksankymmenen jalan korkeudessa ilmassa. Jos tuuli olisi ollut tasainen, niin se ei olisi ollut niin vaikeata, mutta _Ghost_ keinui aikalailla aallokossa, ja joka kerta kun laiva keinahti, paukkuivat ja lepattivat purjeet, ja nostoköydet vuoroin höltyivät ja kiristyivät. Mies olisi yhtä helposti pudonnut sieltä alas kuin kärpänen piiskansiimasta.

Harrison kuuli käskyn ja ymmärsi mitä häneltä vaadittiin, mutta hän epäröi. Luultavasti hän ensi kertaa eläissään oli niin korkealla ilmassa. Johansoniin näytti tarttuneen Susi-Larsenin itsevaltius, sillä hän alkoi kiroilla ja sättiä minkä kerkesi.

"Jo riittää, mr Johanson", sanoi Susi-Larsen äreästi. "Minä tahdon vain sanoa teille, että minä tässä laivassa pidän kiroilemisesta huolta. Jos tarvitsen siinä suhteessa teidän apuanne, niin ilmoitan teille!"

"Hyvä, herra", vastasi perämies nöyrästi.

Sillä välin Harrison läheni nostoköyttä. Minä seisoin keittiön ovella ja katselin, ja huomasin, että hän vapisi kovasti, ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti.

Hän siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin, tuuma tuumalta. Kuvastuessaan taivaan kirkasta sineä vasten hän näytti isolta hämähäkiltä, joka kömpi eteenpäin verkkonsa keskellä.

Tie kulki suoraan ylöspäin, sillä fokki pistäikse korkealle ilmaan ja nostoköydet, jotka kulkivat useiden väkipyörien läpi sekä kahvelissa että mastossa, tarjosivat käsille ja jaloille tukikohtia. Mutta vaara oli siinä, että tuuli ei ollut kyllin vahva eikä tasainen, jotta purjeet olisivat pysyneet pullollaan. Kun Harrison pääsi puolitiehen, keikahti _Ghost_ hitaasti tuulenpuolelle ja taas takaisin kahden hyökyaallon välissä. Hän seisahtui ja tarrautui kiinni. Kahdeksankymmentä jalkaa alempana näin hänen lihastensa tuskallisesti jännittyvän, kun hän henkensä kaupalla tarrasi kiinni. Purje riipotti rentona ja kahveli ponnahti laivan keskelle. Nostoköydet höltyivät, ja vaikka kaikki tapahtui hyvin nopeasti, niin näin niiden sittenkin taipuvan hänen ruumiinsa painon alla. Sitten kahveli kääntyi aivan äkkiä sivulle, isopurje paukkui kuin kanuunanlaukaus ja reivinuorat hakkasivat purjetta vasten kuin pyssynluodit. Harrison piti kiinni ja seurasi mukana huimaavassa kulussa ilman halki. Mutta matka loppui äkkiä. Nostoköydet pinnistyivät salaman nopeudella. Vaikutus oli kuin piiskansiiman isku kärpäselle. Hän ei jaksanut enää pitää kiinni. Toinen käsi irtaantui. Toinen pysytteli vielä hetken aikaa nuorassa, mutta seurasi sitten toisen esimerkkiä. Ruumis heilahti alaspäin, mutta hänen onnistui jollakin tavalla pysyä jaloillaan kiinni ja hän jäi riippumaan pää alaspäin. Kauheasti ponnistaen hän vihdoin sai tarratuksi nostoköysiin, mutta kesti kauan, ennenkuin hän pääsi entiseen asentoonsa. Ja siinä hän nyt riippui surkean näköisenä.

"Lyönpä vetoa, ettei hänelle tänään illallinen maita", kuulin Susi-Larsenin sanovan. Hänen äänensä tunkeutui korviini keittiön toisesta päästä. "Varokaa, Johanson, älkää seisoko aivan hänen alapuolellaan! Varokaa, nyt sitä tulee!"

Harrison oli todellakin hyvin sairas, niinkuin ainakin merikipeä ihminen, ja hyvän aikaa hän piti vain kiinni horjuvasta tuestaan koettamattakaan liikkua eteenpäin. Johanson kehoitti kuitenkin lakkaamatta ja raa'asti häntä saattamaan työnsä täytäntöön.

"Mikä häpeä", kuulin Johansonin mutisevan kiusallisen pitkäveteisesti ja virheettömästi englanninkielellä. Hän seisoi köysien ääressä parin jalan päässä minusta. "Poika on varsin sävyisä. Kyllä hän on hyvä oppimaan, kun hänelle vain annetaan tilaisuutta siihen. Mutta tämä on suorastaan...", hän vaikeni kesken, mutta hänen aikomuksensa oli sanoa "murhaa".

"Olkaa vaiti!" kuiskasi Louis hänen korvaansa. "Ajatelkaa Jumalan tähden äitiänne -- ja pitäkää suunne kiinni."

Mutta Johnson katseli ylös ilmaan ja mutisi edelleen.

"Kuulkaahan, kapteeni", sanoi hylkeenampuja Standish Susi-Larsenille, "tuo on minun soutajani, enkä minä tahdo kadottaa häntä".

"Aivan oikein, Standish", kuului vastaus. "Hän on teidän soutajanne, kun hän on teidän veneessänne, mutta hän on minun laivamieheni niin kauan kuin hän on laivassa, ja silloin minä teen hänelle mitä ikinä haluan."

"Mutta ei suinkaan ole syytä...", aloitti Standish innokkaasti.

"Kyllä se asia on järjestetty", selitti Susi-Larsen. "Olen sanonut teille niin paljon kuin on tarpeen ja sillä hyvä. Mies on minun, ja minä voin vaikka keittää soppaa hänestä ja syödä hänet, jos tahdon."

Pahanilkinen välke syttyi hylkeenampujan silmiin, mutta hän kääntyi äkisti pois ja astui välikannelle vievään porraskäytävään. Siihen hän pysähtyi ja katsoi ylös. Kaikki miehet olivat kerääntyneet kannelle ja kaikkien katseet olivat suuntautuneet sinne, missä ihmishenki kamppaili kuoleman kanssa. Nuo miehet, joille elinkeinojärjestys oli antanut vallan toisten ihmisten yli, olivat äärettömän sydämettömiä. Minä, joka olin elänyt maailman hyörinän kiertokulun ulkopuolella, en koskaan olisi voinut uneksiakaan, että työtä tehtiin sillä tavalla. Ihmishenki oli aina minun mielestäni ollut jotakin tavattoman pyhää; täällä sitä vastoin sillä ei ollut minkäänlaista arvoa, se oli vain tekijä kauppalaskennossa. Minun täytyy kuitenkin lisätä, että itse miehistöllä oli enemmän inhimillisiä tunteita, mikä kävi ilmi Johnsonin käytöksestä. Mutta heidän päällikkönsä sen sijaan -- hylkeenampujat ja kapteeni -- olivat sydämettömän välinpitämättömiä. Standishin vastustus johtui vain siitä, ettei hän tahtonut menettää soutajaansa. Jos Harrison olisi ollut jonkun muun ampujan soutaja, niin hän samoin kuin toinenkin olisi vain nauranut koko tapaukselle.

Mutta palaan Harrisoniin. Johansonin täytyi torua ja komentaa poikaparkaa kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai hänet taas liikkeelle. Hetken kuluttua hän pääsi kahvelin päähän, missä hän kävi kahdareisin istumaan itse puomille, ja siinä hänen oli myös helpompi pysytellä kiinni. Hän irrotti köyden ja aikoi palata nostoköyttä myöten maston luo. Tie oli hiukan viettävä. Mutta nyt hänen rohkeutensa oli kokonaan lopussa. Vaikka hänen asemansa olikin kovin epävarma, niin hän ei sittenkään halunnut vaihtaa sitä vieläkin epävarmempaan laskeutumalla köyttä myöten alas.

Hän silmäsi köyttä ja katsoi sitten alas kannelle. Hän tuijotti eteensä silmät selkoselällään, ja hänen ruumiinsa vapisi. En eläissäni ole nähnyt ihmiskasvoissa kuvastuvan niin kauheaa pelkoa. Johanson käski turhaan häntä laskeutumaan alas. Joka hetki hän oli vaarassa pudota, mutta pelko teki hänet aivan avuttomaksi. Susi-Larsen astui edestakaisin keskustellen Smoken kanssa, eikä pannut vähintäkään huomiota Harrisoniin, vain kerran hän huusi ankaralla äänellä peränpitäjälle:

"Te ette pysy oikeassa suunnassa, tyhmeliini! Hoitakaa kunnolla peräsintä, jos tahdotte välttää ikävyyksiä."

"Kyllä, kyllä, herra", vastasi mies ja käänsi peräsintä.

Hän oli useamman kerran poikennut hiukan oikeasta suunnasta, jotta keulapurje kokoaisi niin paljon tuulta kuin suinkin ja pysyisi vakavana. Hän oli koettanut auttaa Harrison-parkaa, välittämättä siitä, vaikka Susi-Larsen sen johdosta häneen vihastuisikin.

Aika kului ja jännitys oli aivan kauhea. Thomas Mugridgen mielestä koko tapaus oli vain naurettava juttu -- vähän väliä hän pisti päänsä keittiön ovesta ulos ja teki leikillisiä huomautuksia. Kuinka minä vihasin häntä! Vihani yltyi yltymistään tänä hirveänä hetkenä, kunnes sillä ei ollut enää minkäänlaisia rajoja. Ensimmäisen kerran eläissäni minun teki mieleni tappaa -- näin "punaista edessäni", niinkuin joku kirjailijoistamme on kuvannollisesti sanonut. Elämä semmoisenaan saattoi vielä olla pyhää, mutta Thomas Mugridgeen nähden se oli kadottanut kaiken pyhyytensä. Kun minulle selvisi, että näin "punaista edessäni", valtasi minut kauhu, ja mieleeni iski ajatus, että ehkä ympäristöni raakuus oli tarttunut minuunkin -- minuun, joka olin vastustanut kuolemanrangaistuksen oikeutusta silloin, kun kaikkein inhottavimmat rikokset olivat kysymyksessä!

Puoli tuntia kului, ja nyt huomasin, että Johnson ja Louis olivat joutuneet jonkinlaiseen kiistaan. Se päättyi siten, että Johnson työnsi syrjään toisen käsivarren, joka yritti pidättää häntä, ja hyökkäsi eteenpäin. Hän kiiruhti suoraan kannen yli, hyppäsi etumaisiin köysitikapuihin ja alkoi kiivetä. Mutta Susi-Larsenin terävä silmä huomasi hänet.

"Halloo -- mitäs te siellä teette?" huusi hän.

Johnson pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi kapteeniaan suoraan silmiin ja vastasi hitaasti:

"Minä kiipeän pojan avuksi, jotta hän pääsee alas."

"Laskeutukaa tikapuilta alas ja heti paikalla -- kuuletteko? Alas!"

Johnson epäröi, mutta totunnainen kuuliaisuus sai vallan hänessä. Hän laskeutui vastahakoisesti alas ja palasi keulapuolelle.

Puoli kuuden aikaan menin kattamaan pöytää kajuuttaan, mutta minä tuskin tiesin mitä tein, sillä silmissäni ja aivoissani kummitteli koko ajan kalmankalpean ja vapisevan pojan kuva; hän muistutti naurettavasti täitä kompuroidessaan pitkin heiluvaa kahvelia. Kun minun kuudelta tuli tarjota illallista ja astuin kannen poikki hakeakseni ruokaa keittiöstä, näin Harrisonin yhä entisessä asennossaan. Keskustelu pöydässä liikkui aivan muissa asioissa. Ei kukaan näyttänyt välittävän nuorukaisesta, joka aivan turhan päiten oli hengenvaarassa. Mutta kun hiukan myöhemmin menin uudestaan keittiöön, näin ilokseni, että Harrison astui vaivalloisesti ja horjuen köysitikapuiden luota kansiluukkua kohti. Hän oli siis vihdoinkin uskaltanut tulla alas.

Ennenkuin lopetan kertomukseni tästä tapahtumasta, tahdon myös kertoa osan siitä keskustelusta, joka minulla oli Susi-Larsenin kanssa alhaalla kajuutassa, pestessäni astioita illallisenjälkeen.

"Te olette näyttänyt kovin surkealta tänään iltapuolella", aloitti hän. "Mistä se johtuu?"

Huomasin kyllä, että hän tiesi, mikä oli tehnyt minut melkein yhtä sairaaksi kuin Harrisoninkin, ja että hän tahtoi vain tietää mitä minä ajattelin, ja siksi vastasin: "Se johtuu vain siitä, että Harrisonia on raa'asti kohdeltu."

Hän naurahti. "Se on vain meritautia, vai mitä? Toisilla on siihen taipumusta, toisilla ei."

"Sitä se tässä tapauksessa ei ole", väitin minä vastaan.

"Onpa sittenkin", selitti hän. "Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä kaikki."

"Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen mitään arvoa?"

"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni niissä kyynillistä hymyä. "Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte sitä? Ja kuka arvioi sitä?"

"Minä", vastasin.

"No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen ihmisen henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa, minkä arvoinen se on?"