Part 4

Maatessani nyt siinä ja tuumiessani pyörivät ajatukseni tietysti itseni ja oman kohtaloni ympärillä. Olihan jotakin kuulumatonta, jotakin, jota olisi ollut aivan mahdoton edeltäpäin aavistaa, että minä, Humphrey van Weyden, oppinut mies ja jos niin tahdotte, taiteen ja kirjallisuuden harrastaja, loikoilin hylkeenpyytäjälaivalla kaukana Beringin merellä. Ja päällepäätteeksi laivapoikana! Minä, joka en koskaan ollut tehnyt mitään karkeaa työtä käsilläni enkä ikipäivinä askaroinut keittiössä! Koko ikäni olin viettänyt levollista, yksitoikkoista ja hiljaista elämää, niinkuin lukuja harjoittava mies ja erakko ainakin, kun hänellä on varma ja riittävä toimeentulonsa. Myrskyisä elämä ja urheilu ei ollut koskaan miellyttänyt minua. Kirjatoukka minä aina olin, siksi ainakin isäni ja sisareni olivat nimittäneet minua jo lapsena ollessani. Yhden ainoan kerran eläissäni läksin seikkailuretkelle, mutta erosin melkein heti tovereistani ja palasin mukavaan kotiini. Ja tässä minä nyt elin ja sain luultavasti loppumattomasti kattaa pöytää ja palvella toisia, kuoria perunoita ja pestä astioita! Ruumiiltani en ollut lainkaan voimakas. Lääkärit olivat aina sanoneet, että ruuminrakenteeni oli erinomaisen hyvä, mutta etten ollut kylliksi kehittänyt sitä. Lihakseni olivat heikot ja pehmeät kuin naisen -- sitä ainakin lääkärit useasti olivat väittäneet kehoittaessaan minua ottamaan osaa uudenaikaisiin urheiluihin. Mutta minä tein mieluummin työtä aivoillani kuin ruumiillani; en ollut siis lainkaan valmistunut siihen kovaan elämään, joka minulla nyt oli edessä.

Tämä oli vain vähäinen osa niistä ajatuksista, jotka risteilivät aivoissani, ja minä mainitsen sen vain siksi, että voisin edeltäpäin hiukan puolustaa heikkouttani ja avuttomuuttani siinä osassa, jota minun nyt tuli näytellä. Ajattelin myöskin äitiäni ja sisaruksiani, ja kuvailin mielessäni heidän suruaan. Minä olin ollut niiden joukossa, jotka Martinez-laivan haaksirikossa olivat saaneet surmansa, minun ruumistani ei koskaan löydettäisi. Olin näkevinäni lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet sanomalehdissä; näin toverini Yliopisto-klubissa ja "Bibelot"-seurassa pudistavan päätään ja sanovan: "Poikaparka!" Ja näin Charley Furusethin edessäni sanoessani hänelle jäähyväiset aamulla lähtiessäni -- hän loikoili yönutussaan sohvalla ikkunan luona ja kevensi mieltään päästämällä huuliltaan kokonaisen tulvan kaunopuheisia ja synkkämielisiä mietelmiä.

Ja kaiken aikaa kuunari keinui, kynti eteenpäin, kohosi liikkuvien vuorien harjalle ja laskeutui vaahtoaviin laaksoihin, ponnistellen yhä eteenpäin Tyynellä merellä -- ja minä olin siinä mukana. Kuulin tuulen vinkuvan yläpuolellani. Sen ääni tunkeutui luokseni kumeasti karjuen. Vähän väliä kajahti askelten ääntä pääni päältä. Kaikkialta kuului hirveää ratinaa, palkit ja taklaus narisivat ja vinkuivat ja valittivat tuhansissa eri äänilajeissa. Hylkeenampujat riitelivät ja huusivat yhä edelleen aivan kuin ihmishaamun saaneet matelijat. Ilma oli täynnä kirouksia ja ruokottomuuksia. Näin heidän pahanilkiset ja kiihottuneet kasvonsa, jotka edestakaisin heiluvien lamppujen kalpeankeltaisessa valossa näyttivät vielä monta kertaa raaemmilta. Paksussa savussa olisi voinut luulla kojuja eläintarhan häkeiksi. Seinillä riippui öljyvaatteita ja pitkävartisia saappaita, ja siellä täällä oli rihlapyssyjä ja muita ampumakojeita telineissänsä. Siinä oli koko varustus, joka olisi kelvannut entisajan merirosvoille. Mielikuvitukseni oli koko ajan liikkeessä, mutta en voinut nukkua. Ja yö tuntui pitkältä, vaivalloiselta ja ikävältä, ennen kaikkea hirveän pitkältä.

Viides luku

Mutta tämä ensimmäinen yöni hylkeenampujain välikannella oli myös viimeiseni. Seuraavana päivänä Susi-Larsen ajoi uuden perämiehen, Johansonin, pois kajuutasta ja lähetti hänet välikannelle, missä hän sai makuupaikkansa, jota vastoin minä sain huostaani pienen kajuutan viereisen kojun, jolla matkani ensimmäisen vuorokauden kuluessa oli ollut jo kaksi eri omistajaa. Metsästäjät huomasivat heti, miksi tämä muutos oli tapahtunut, ja osoittivat sen johdosta tyytymättömyyttään. Tuntuipa siltä, kuin Johanson joka yö olisi uudestaan elänyt edellisen päivän kaikki tapahtumat. Hän puhui yhtämittaa, huusi ja komensi unissaan, häiriten siten Susi-Larsenin unta, ja siksi hän oli siirtänyt tämän vastuksen pyyntimiesten puolelle.

Unettoman yön jälkeen nousin vuoteeltani väsyneenä ja tuskaisena yrittääkseni jälleen töihini. Thomas Mugridge ajoi minut ylös kello puoli kuusi, aivan samalla tavalla kuin Bill Sykes [erään Dickensin romaanihenkilön nimi] potkaisee hereille koiransa. Mutta mr Mugridgelle maksettiin hänen raakuutensa takaisin ja vieläpä korkoineen. Pitäessään turhanpäiten melua -- olinhan maannut koko yön silmät auki -- hän varmaan herätti jonkun hylkeenampujan, sillä raskas kenkä lensi äkkiä ilman halki puolipimeässä, ja kirkaistuaan tuskasta pyysi mr Mugridge jokaiselta nöyrästi anteeksi. Tultuani keittiöön huomasin, että hänen toinen korvansa oli veressä ja paisunut. Se ei koskaan tullut aivan entiselleen, eikä miehistö nimittänyt häntä siitä pitäen enää muuksi kuin "kukkakaalikorvaksi".

Koko päivä oli täynnä surkeutta ja ikävyyttä. Edellisenä iltana olin ottanut omat kuivuneet vaatteeni keittiöstä ja kaikkein ensiksi vaihdoin kokin lainavaatteet niihin. Tunnustelin kukkaroani. Paitsi hiukan kuparirahaa -- tuollaisissa asioissa minulla oli tarkka muisti -- oli siinä ollut satakahdeksankymmentä dollaria kullassa ja seteleinä. Kukkaro oli tallella, mutta kaikki rahat, paitsi kuparit, olivat kadonneet. Mainitsin siitä kokille tullessani kannelle töihin, ja vaikka olinkin valmistunut kiivaaseen vastaukseen, niin en kuitenkaan koskaan olisi voinut olettaa saavani vastaani niin äkäistä sanatulvaa.

"Kuulkaapa, Hump", murahti hän vihaisesti, silmissään pahaaennustava välke, "tahdotteko, että lyön teitä vasten turpaa? Jos luulette, että olen varas, niin on parasta, että pidätte epäilyksenne ominanne, tai muuten näytän teille, kuinka suuresti te olette erehtynyt! Olettepa te tosiaankin kiitollinen! Te tulette tänne, tuollainen surkea, hunningolle joutunut ihminen, ja minä otan teidät keittiööni ja kohtelen teitä oikein siivosti, ja saan nyt tämän palkakseni. Ensi kerralla saatte mennä helvettiin, tekisipä mieleni hiukan auttaakin teitä sillä matkalla."

Näin sanoen hän kohotti nyrkkinsä ja hyökkäsi askeleen minua kohti. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että väistyin syrjään ja pakenin keittiön ovesta ulos. Mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä? Raaka voima -- eikä mikään muu -- hallitsi tässä petomaisessa laivassa. Järkisyyt eivät merkinneet täällä mitään. Ajatelkaahan: keskikokoinen, ruumiinrakenteeltaan hento mies, jonka lihakset olivat heikot ja kehittymättömät ja joka on viettänyt hiljaista, rauhallista elämää kaukana kaikista väkivaltaisuuksista -- mitäpä hän olisi voinut tehdä! Yhtä vähän olisin voinut otella tämän ihmispedon kuin jonkun villin eläimen kanssa.

Sillä tavalla minä ajattelin, sillä tahdoin jollakin keinoin puolustaa itseäni ja rauhoittaa omaatuntoani. Mutta se ei kuitenkaan tyydyttänyt minua. Yhtä vähän muistellessani näitä tapauksia voin nytkään olla täysin tyytyväinen. Asema oli sellainen, että siihen olisi pitänyt kovakouraisesti tarttua kiinni, ei siinä kylmäverinen pohdinta riittänyt. Jos tarkastelee asiaa muodollisen logiikan valossa, ei siinä ole vähintäkään häpeämisen syytä -- mutta sittenkin minä häpeän joka kerta, kun ajattelen sitä, ja ylpeyteni sanoo minulle, että se jollakin selittämättömällä tavalla on tahrannut ihmisarvoani.

Tämä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu kertomuksen kulkuun. Kiiruhtaessani keittiöön tunsin kovaa kipua polvessani ja avuttomana vaivuin peräkannelle johtavalle portaalle. Mutta kokki ei ollut seurannut jäljessäni.

"Katsokaahan kuinka hän juoksee! Katsokaa häntä!" kuulin hänen huutavan. "Tulkaa tänne, mamman pikku lellipoika parka. En minä tee teille mitään pahaa; en totta tosiaankaan."

Minä käännyin ja jatkoin työtäni; siten tämä kohtaus loppui tältä kerralta, vaikka sitä myöhemmin vielä jatkettiinkin. Minä katoin aamiaispöydän kajuuttaan ja tarjosin ruokaa hylkeenampujille ja päällikölle kello seitsemältä. Myrsky oli heikontunut yön aikana, vaikka vieläkin aallot kävivät korkeina ja tuuli oli kova. Aamuvahdin aikana oli purjeita taas lisätty, joten _Ghost_ kiiti nyt eteenpäin täysin purjein, molemmat laivapurjeet ja jaakari vain puuttuivat. Mutta keskustelusta pöydässä kuulin, että nuo kolme purjetta nostettaisiin heti aamiaisen jälkeen. Kuulin myöskin, että Susi-Larsen tahtoi käyttää hyväkseen myrskyä niin paljon kuin suinkin, sillä se ajoi laivan lounaaseen, siihen osaan valtamerta, missä hän toivoi kohtaavansa luoteisia pasaatituulia. Tässä tasaisessa tuulessa hän arveli siten pääsevänsä suurimman osan matkasta Japaniin, ja tehtyään kaarroksen etelään päin kuumaan vyöhykkeeseen ja päästyään Aasian rannikon läheisyyteen hän aikoi suunnata kulun jälleen pohjoista kohti.

Aamiaisen jälkeen sattui minulle uusi ikävyys. Lopetettuani astioiden pesun puhdistin kamiinan kajuutassa ja kannoin tuhkan ulos heittääkseni sen mereen. Susi-Larsen ja Henderson seisoivat peräsimen luona ja keskustelivat innokkaasti keskenään. Johanson piti perää. Kun astuin tuulen puolelle, teki hän äkkiä liikkeen päällään, jonka minä käsitin vain tervehdykseksi. Hän tarkoitti kuitenkin sillä, että minun piti heittää tuhka suojapuolelta mereen. Aavistamatta erehdystäni astuin Susi-Larsenin ja metsästäjän ohi ja heitin tuulen puolelta tuhkan laivan reunan yli veteen. Mutta tuuli tarttui tuhkaan ja tuprutti sitä sekä minun että Susi-Larsenin ja Hendersonin silmille. Samassa Susi-Larsen potkaisi minua, aivan kuin olisin ollut koira. En koskaan ollut aavistanut, että potku voisi tehdä niin kipeätä. Horjahdin ja nojauduin puoleksi tajuttomana kajuutan seinää vasten. Kaikki pyöri silmissäni, tunsin itseni aivan sairaaksi, minua kuvotti, ja vaivoin pääsin takaisin laivan reunalle. Mutta Susi-Larsen ei vilkaissutkaan minuun. Hän karisti tuhkan vaatteistaan ja jatkoi keskusteluaan Hendersonin kanssa. Johanson oli nähnyt koko tapauksen ylävältä paikaltaan, ja käski parin laivamiehen siivota jälkeni.

Myöhemmin aamupuolella tapahtui minulle aivan toisenlainen yllätys. Kokin käskystä olin mennyt Susi-Larsenin kojuun laittamaan hänen vuodettaan ja siivoamaan. Aivan päänaluksen yläpuolella oli hylly täynnä kirjoja. Silmäsin niitä ja huomasin hämmästyksekseni siellä Shakespearen, Tennysonin, Poen ja De Quincyn teoksia. Olipa siinä tieteellisiäkin kirjoja, niinkuin Tyndallin, Proctorin ja Darwinin teoksia. Tähtitiede ja fysiikkakin oli edustettuina, ja näinpä siellä Bullfinchin Sadun aikakauden, Shaw'n Englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuudenhistorian sekä Johnsonin Luonnonhistorian kahtena paksuna nidoksena. Sitä paitsi siellä oli koko joukko kielioppeja, esim. Metcalfin ja Reed & Kelloggin kieliopit -- enkä voinut olla vetämättä suutani nauruun, kun näin teoksen, joka käsitteli Englannin kirkkokieltä.

Minun oli aivan mahdoton huomata mitään yhdyssidettä näiden kirjojen ja sen Susi-Larsenin välillä, jonka minä tunsin, ja ihmettelin itsekseni, tokko hän todellakin pystyi niitä lukemaan. Mutta ruvettuani laittamaan vuodetta kuntoon löysin vaippojen joukosta kirjan, joka varmaan oli pudonnut häneltä kädestä hänen vaipuessaan uneen -- siinä oli Drowningin kootut teokset. Kirja oli avattu "Parvekkeella" runon kohdalta ja siellä täällä oli lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia. Laivan heilahtaessa äkkiä putosi kirja kädestäni ja sen sisästä lensi paperipala, joka oli täynnä mittausopillisia kuvioita ja laskuja.

Aivan selvää siis oli, että tuo kauhea Susi-Larsen ei ollut mikään oppimaton hölmö, niinkuin olisi voinut päättää hänen raa'asta käytöksestään. Hän oli minulle nyt täydellinen arvoitus. Kumpaisetkin puolet hänen luonteestaan olivat täysin ymmärrettäviä, mutta molemmat yhdessä sitä vastoin kerrassaan käsittämätöntä. Taisin jo mainita, että hän puhui hyvin puhtaasti englanninkieltä ja teki vain aivan vähäisiä virheitä. Jokapäiväisessä puheessaan hylkeenampujain ja miehistön kanssa hän teki tosin koko joukon kielivirheitä, joita saattoi pitää murteellisuuksina, mutta ne harvat sanat, jotka hän minulle oli lausunut, olivat olleet aivan virheettömiä ja oikeita.

Huomatessani tämän uuden puolen Susi-Larsenissa kasvoi rohkeuteni, ja päätin puhua hänelle kadonneista rahoistani.

"Minun rahani on varastettu", sanoin hänelle hetken perästä, kun hän astui yksin peräkannella edes ja takaisin.

"Herra", oikaisi hän ankarasti, vaikkei äreästi.

"Minun rahani on varastettu, herra", toistin nöyrästi.

"Miten se on tapahtunut?" kysyi hän.

Minä kerroin hänelle koko tapauksen -- sanoin, että vaatteeni olivat olleet kuivumassa keittiössä ja että myöhemmin olin saada selkääni kokilta, kun mainitsin vahingostani hänelle.

Hän nauroi kertomukselleni. "Löytötavaraa", sanoi hän; "Cooky ottaa talteen ne vähät, mitkä hän löytää. Sitä paitsi, eikö teidän kurja henkenne ole sen summan arvoinen? Voitte pitää tätä terveellisenä opetuksena. Te olette nyt saanut oppia pitämään itse huolta rahoistanne. Luultavasti olette tähän asti antanut jonkun juristin tai muun luottomiehen tehdä sitä puolestanne."

Ymmärsin hänen ivansa, mutta kysyin sitten: "Miten voin saada rahani takaisin?"

"Se on oma asianne. Täällä ei ole juristeja eikä luottomiehiä käytettävänä, vaan saatte hoitaa itse asianne. Jos saatte dollarin, niin pitäkää kiinni siitä. Jollei pidä huolta rahoistaan, niinkuin te nyt, niin kadottaa ne. Sitä paitsi te olette tehnyt syntiä. Teillä ei ole oikeutta saattaa lähimmäistänne kiusaukseen. Te saatoitte kokin kiusaukseen, ja hän lankesi. Te olette syössyt turmioon hänen kuolemattoman sielunsa. Asiasta toiseen -- uskotteko te sielun kuolemattomuuteen?"

Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan tehdessään tämän kysymyksen, ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi paljastanut minulle sielunsa syvyyden, niin että saatoin nähdä aina sen pohjaan asti. Mutta se oli vain harhaluulo. Ei kukaan ole koskaan nähnyt syvälle Susi-Larsenin sieluun, tuskin edes vilahdukseltakaan sitä, siitä olen aivan varma. Myöhemmin sain kokea, että hänellä oli erakon sielu, joka ei paljasta sisintään kellekään, vaikka hän joskus oli sitä tekevinäänkin.

"Teidän silmissänne kuvastuu kuolemattomuus", vastasin sanomatta häntä herraksi -- koe, johon minulla mielestäni oli oikeus keskustelun laatuun nähden.

Hän ei oikaissut minua. "Minä ymmärrän teitä siten, että te näette niissä jotakin elollista, mutta ei sen sittenkään ole pakko elää iankaikkisesti."

"Minä näen niissä enemmänkin", jatkoin rohkeasti.

"Silloin te näette niissä myös itsetietoisuutta. Te näette niissä elävää elämää, mutta se ei ulotu sittenkään sen kauemmaksi -- niissä ei ole mitään, mikä todistaisi, että tuo elämä jatkuu ikuisesti."

Kuinka selvä hänen ajatuksenjuoksunsa oli ja kuinka hyvin hän lausui ilmi ajatuksensa! Hän oli katsellut minua uteliaasti, mutta nyt hän käänsi päänsä ja tarkasteli lyijynväristä vedenpintaa tuulen puolella. Hänen silmänsä synkkenivät ja ilme suun ympärillä tuli ankaraksi ja kovaksi. Hän oli epäilemättä raskaalla mielellä.

"Ja mitä hyötyä siitä olisikaan?" kysyi hän äkkiä kääntyen jälleen minun puoleeni. "Jos olisinkin kuolematon -- niin mitä sitten?"

Minä epäröin. Miten voisin selittää ihanteellista käsityskantaani tälle miehelle? Miten voisin sanoin selittää tunnetta, joka oli ikäänkuin unessa kuultua soittoa -- jotakin, josta olin täysin vakuutettu, mutta jota oli mahdoton sanoin selittää?

"Mitä te sitten uskotte?" sanoin minä.

"Minä uskon, että elämä on vain sekamelskaa", vastasi hän nopeasti. "Se on kuin hapatus, käyteaine, joka liikkuu ja voi hetken aikaa olla liikkeessä, tunnin, vuoden tai sata vuotta, mutta joka lopulta sittenkin kadottaa liikkumiskykynsä. Suuret syövät pienet voidakseen edelleen olla liikkeessä, vahvat syövät heikot pysyäkseen voimakkaina. Ne, joilla on hyvä onni, syövät enimmin ja liikkuvat kauimmin, siinä kaikki. Mihin nuo esimerkiksi kelpaavat?"

Hän osoitti kärsimättömästi muutamia laivamiehiä, jotka puuhailivat köysien ääressä keskilaivalla.

"He liikkuvat -- ja sitä limaeläinkin tekee. He liikkuvat saadakseen syödä, jotta voisivat edelleen liikkua. Siinä koko juttu! He elävät vatsansa vuoksi, ja vatsa on olemassa heidän tähtensä. Se on ikuinen kiertokulku -- siitä ei pääse minnekään. Eivät hekään. Mutta vihdoin tapahtuu pysähdys. He eivät liiku enää. He kuolevat."

"Mutta he uneksivat tulevaisuudesta", sanoin minä, "heillä on kauniita, kirkkaita unelmia..."

"Ruoasta", lisäsi hän painokkaasti.

"Ja sen lisäksi vielä..."

"Ruoasta. Paremmasta ruokahalusta ja tilaisuudesta saada tyydyttää sitä." Hänen äänensä kuulosti kovalta -- leikinlasku oli hänestä kaukana. "Sillä katsokaapas, eivät he toivo muuta kuin että pääsisivät edullisille matkoille, jotka tuottaisivat heille enemmän rahaa, että ylenisivät perämiehiksi ja voisivat koota omaisuutta -- sanalla sanoen, että saisivat tilaisuuden nylkeä lähimmäistään, nukkua rauhassa yönsä, syödä hyvin ja teettää jollakin muulla raskaimmat työnsä. Entäs te ja minä -- mekin olemme aivan samanlaisia. Ero on vain siinä, että me olemme syöneet enemmän ja paremmin kuin he. Minä syön nykyään heidän ja myöskin teidän kustannuksellanne. Mutta ennen muinoin te söitte enemmän kuin minä. Te nukuitte pehmeissä vuoteissa, käytitte hienoja vaatteita ja nautitte hyvää ruokaa. Kuka laittoi teidän vuoteenne? Kuka valmisti teidän vaatteenne? Kuka keitti teille ruokaa? Ette koskaan itse. Te ette koskaan ole tehnyt työtä otsanne hiessä. Te elätte rahoista, jotka isänne on ansainnut. Te olette kuin laivalintu, joka hyökkää toisten kimppuun ja ottaa toisilta kalan, jonka ne ovat pyytäneet. Te olette yksi niistä monista, jotka muodostavat niin sanotun yläluokan, jotka ovat kaikkien muiden herroja, jotka syövät sen ravinnon, jonka nuo toiset hankkivat ja mielellään itsekin söisivät. Te käytte lämpimissä vaatteissa. Mutta he ovat valmistaneet nuo vaatteet, ja kuitenkin he kärsivät vilua riekaleissaan ja kerjäävät teiltä ja juristiltanne tai luottamusmiehiltänne työtä."

"Mutta tämähän on aivan ulkopuolella meidän keskusteluaihettamme", huudahdin minä.

"Ei yhtään." Hän puhui nyt hyvin vilkkaasti, ja hänen silmänsä loistivat. "Se on eläimellistä, mutta elämä on nyt kerran sellaista. Mitä hyötyä tai järkeä siinä olisi, jos tuollainen eläimellisyys olisi iankaikkista? Mikä tarkoitus sillä olisi? Mitä hyötyä siitä olisi? Te ette ole koskaan tehnyt työtä elatukseksenne. Mutta se ruoka, jonka te olette syönyt tai haaskannut, olisi voinut pelastaa parikymmentä niistä onnettomista, jotka tekivät työtä tuon ruoan tähden, mutta eivät saaneet sitä sittenkään syödä. Mitä kuolemattomuutta te olette ansainnut? Taikka he? Ajatelkaahan nyt itseänne tai minua. Mitä teidän kehuttu kuolemattomuutenne merkitsee nyt, kun teidän elämänne on törmännyt yhteen minun elämäni kanssa? Te tahtoisitte palata maihin, jonne teidän eläimellisyytenne paremmin soveltuu. Mutta minua huvittaa pitää teidät täällä, missä minun eläimellisyyteni kukoistaa. Ja täällä minä aion pitääkin teidät. Se voi olla teille hyödyksi, mutta se voi johtaa teidät myös perikatoon. Te voitte menettää henkenne tänään, tällä viikolla tai tämän kuukauden kuluessa. Minä voisin tappaa teidät vaikka tällä hetkellä, iskemällä teitä nyrkillä, sillä te olette kurja raukka. Jos me olisimme kuolemattomia -- niin mitä syytä siihen olisi? Harjoittaa eläimellisyyttä niinkuin te ja minä olemme tehneet koko elämämme ajan, ei juuri sovi kuolemattomille sieluille. Ja minä sanon vielä kerran, mitä se hyödyttäisi? Kuinka minä olen voinut pidättää teidät täällä?"

"Siksi että te olette vahvempi", vastasin nopeasti.

"Mutta miksi minä olen vahvempi?" jatkoi hän heti loppumattomia kysymyksiänsä. "Siksi että minussa on enemmän käyteainetta kuin teissä. Ettekö nyt huomaa? Ettekö huomaa?"

"Mutta sehän on aivan toivoton käsityskanta", vastustelin minä.

"Siinä te olette oikeassa", sanoi hän. "Miksi ihminen siis yhtään liikkuu, koska liikunto on elämää? Ilman tätä liikuntoa -- jollei ihminen olisi hitunen käyteainetta -- ei olisi olemassa mitään toivottomuuttakaan. Mutta -- ja siinä se juuri onkin -- me tahdomme elää ja liikkua, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä, siksi että elämä nyt kerran on elämistä ja liikuntoa ja että se tahtoo elää ja liikkua. Jos niin ei olisi, niin elämä olisi kuollut. Tämän elämän vuoksi, joka teissä on, te uneksitte kuolemattomuudesta. Elämä teissä on elollista ja tahtoo ikuisesti elää. Pyh! Ikuista eläimellisyyttä!"

Hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui keulaa kohti. Kansikorokkeella hän pysähtyi ja huusi minut luokseen.

"Paljonko Cooky on ottanut?" kysyi hän.

"Satakahdeksankymmentäviisi dollaria, herra", vastasin minä.

Hän nyökäytti päätään. Kun hetken kuluttua astuin portaita alas mennäkseni kattamaan päivällispöytää, kuulin hänen keskilaivalla kiroilevan ja huutavan muutamille miehille.

Kuudes luku

Seuraavana aamuna myrsky oli tauonnut kokonaan ja _Ghost_ keinui hiljalleen eteenpäin tyynellä vedenpinnalla. Silloin tällöin tuntui kuitenkin hiukan vetoa, ja Susi-Larsen seisoi koko ajan ylävällä peräkannella silmäillen koilliseen meren yli, josta suuren pasaatituulen oli määrä puhaltaa.

Kaikki miehet olivat kannella ja laittoivat veneitä kuntoon pyyntiä varten. Laivassa oli seitsemän venettä, kapteenin oma vene sekä kuusi muuta, yksi kutakin ampujaa kohti. Jokaiseen veneeseen kuului kolme miestä -- yksi ampuja, soutaja sekä peränpitäjä. Laivassa nämä soutajat ja perämiehet kuuluivat miehistöön. Ampujatkin komennettiin vahtiin ja heidän oli aina pakko totella Susi-Larsenia. Kaiken tämän ja paljon lisää sain nyt tietää. _Ghost_ oli nopein kuunari sekä San Franciscon että Victorian laivaston aluksista. Alkujaan se oli ollut jonkun yksityisen pursi ja rakennettu vartavasten hyvin nopeakulkuiseksi. Laivan muoto ja varustus puhuu aina omasta puolestaan, vaikka minä en sellaisesta ymmärräkään mitään. Johnson kertoi minulle kaiken tämän keskustellessani hetken aikaa hänen kanssaan eilen, toisen iltapäivävahdin aikana. Hän kertoi yhtä innokkaasti tämän laivan erinomaisuudesta kuin monet ihmiset puhuvat kauniista hevosistansa. Hän oli kuitenkin hyvin tyytymätön toimeensa, ja sikäli kuin saatoin ymmärtää, on Susi-Larsen laivurina hyvin huono mies. Itse laiva viekotteli Johnsonia ottamaan pestin, mutta hän on jo alkanut sitä katua.

Hän sanoi, että _Ghost_ on kahdeksankymmenen tonnin kuunari ja erittäin kaunista tekoa. Se on kolmekolmatta jalkaa leveä ja yli yhdeksänkymmentä jalkaa pitkä. Tavaton lyijyköli, jonka painoa tarkoilleen ei tiedetä, tekee sen hyvin vakavaksi, ja purjeet ovat suunnattoman suuret. Se on toista sataa jalkaa korkea kannelta laskien isonmaston ylimpään huippuun asti; keulamasto latvamastoineen on kahdeksan tai kymmenen jalkaa lyhyempi. Mainitsen nämä yksityisseikatkin, jotta lukija voisi kuvailla mielessään kuinka iso tämä pieni veden varassa kelluva maailma oli, jossa eli kaksikolmatta miestä. Olihan se varsin pieni maailma -- tomuhiutale, pieni pilkku -- ja minä ihmettelin, miten ihmiset saattoivat uskaltaa lähteä keskelle valtamerta niin pienessä ja hauraassa kojeessa.

Susi-Larsenilla on myöskin se maine, että hän on aivan tavattoman uhkarohkea merellä. Kuulin Hendersonin ja erään toisen hylkeenampujan, Standish-nimisen kalifornialaisen, puhuvan siitä. Pari vuotta sitten olivat _Ghostin_ mastot taittuneet myrskyssä Beringin merellä, jolloin nykyiset hankittiin sijaan, ja ne ovat kaikella tavalla sekä isommat että järeämmät. Kun ne pystytettiin, kuului Susi-Larsen sanoneen, että hän pikemmin antaisi laivan mennä kumoon kuin luopuisi mastoistansa.