Part 3

"Kyllä, herra!" vastasi Johanson iloisesti ja läksi keulapuolelle. Entinen laivapoika ei sillä välin ollut liikahtanut paikaltaan.

"Mitäs sinä siinä odotat?" kysyi Susi-Larsen.

"Minä en ole ottanut pestiä laivamieheksi, herra", kuului vastaus. "Minä otin laivapojan pestin. En minä halua ruveta laivamieheksi."

"Ota tavarasi ja mene keulapuolelle."

Tällä kertaa Susi-Larsenin käsky oli peloittavan jyrkkä. Nuorukainen vilkaisi ynseästi häneen, mutta ei liikahtanut.

Nyt Susi-Larsenin hirveä voima pääsi jälleen valloilleen. Se tapahtui aivan odottamatta ja äkkiä. Hän hyppäsi kuusi jalkaa eteenpäin ja iski poikaa nyrkillään vatsaan. Samalla tunsin tuskallista kipua aivan samalla kohtaa, ikäänkuin isku olisikin osunut minuun. Mainitsen tämän vain todisteena siitä, kuinka kiihottuneet hermoni olivat ja kuinka tottumaton olin raakoihin kohtauksiin. Laivapoika -- hän painoi ainakin satakuusikymmentäviisi naulaa -- käpertyi kokoon, ja hänen ruumiinsa retkotti hervottomana nyrkin varassa kuin vanha riepu kepin nenässä. Sitten hän heilahti ilmaan, pyörähti ympäri ja putosi pää edellä kannelle vainajan ruumiin viereen, mihin hän sitten jäi makaamaan väännellen itseään tuskissaan.

"No?" kysyi Larsen minulta. "Joko olette päättänyt?"

Olin pitänyt hiukan silmällä kuunaria, joka kulki nyt melkein meidän rinnallamme, vain parin sadan yardin päässä meistä. Se oli siro ja soma pieni alus. Saatoin erottaa suuren mustan numeron purjeessa, kuvia luotsilaivoista olin ennen nähnyt.

"Mikä laiva tuo on?" kysyin.

"Luotsilaiva _Lady Mine_", vastasi Susi-Larsen äreästi. "Se on päässyt kaikista luotseistaan ja on nyt matkalla San Franciscoon. Tällä tuulella se ehtii perille viidessä, kuudessa tunnissa."

"Olkaa hyvä ja antakaa sille merkki, jotta voin päästä maihin!"

"Signaalikirja pahaksi onneksi on pudonnut mereen", selitti hän. Kaikki hylkeenampujat irvistelivät.

Tuumin hetken aikaa, katsellen kapteenia suoraan silmiin. Olinhan nähnyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut laivapoikaa ja tiesin, että minuakin kohdeltaisiin yhtä julmasti, jollei vieläkin julmemmin -- ja siksi tein jotakin, joka mielestäni on uhkarohkeinta mitä eläissäni olen tehnyt. Hyökkäsin laivan reunalle, huidoin käsilläni ja huusin:

"_Lady Mine_, ohoi! Ottakaa minut mukaan! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"

Odotin ja tarkastelin innokkaasti kahta miestä, jotka seisoivat peräsimessä. Toinen piti perää. Toinen kohotti huutotorven huulilleen. En kääntänyt päätäni, vaikka joka hetki odotin, että peto iskisi selkäni takaa minuun. Vihdoin, kun odotus mielestäni oli tuntunut pitkältä kuin vuosisata, en voinut enää kestää sielunjännitystä. Katsoin taakseni. Hän ei ollut liikahtanut paikaltaan. Siinä hän seisoi samassa asennossa kuin ennenkin, hiljaa huojuen laivan keinuessa puolelta toiselle ja sytytti parhaillaan uutta sikaria.

"Mikä hätänä? Onko jotakin hullusti?"

Huuto kajahti _Lady Mine_-laivasta.

"On!" huusin niin kovasti kuin keuhkoni sallivat. "Henki on kysymyksessä! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"

"Elämä Friscossa ei ole ollut minun miehistölleni hyväksi", huusi Susi-Larsen vastaan. "Kas tätä" -- hän osoitti minua peukalollaan, "hän hourailee parast'aikaa merikäärmeistä ja marakateista".

Mies _Lady Mine_-laivalla nauroi torveensa. Ja luotsilaiva kulki eteenpäin.

"Piru hänet periköön!" kajahti vielä lopuksi ja molemmat merimiehet huitoivat käsiään hyvästiksi toisilleen.

Kumarruin epätoivoissani reunan yli ja näin kuinka pian veden harmaa pinta suureni ja laajeni meidän ja siron pienen kuunarin välillä. Tuo kuunari pääsisi varmaan viiden tai kuuden tunnin kuluttua San Franciscoon! Pääni oli vähällä haljeta! Tunsin tuskallista kipua kaulassani, ikäänkuin sydämeni olisi noussut kurkkuun saakka. Sitten kuohuva aalto iski laivan kylkeä vasten, niin että suolainen vaahto pirskahti huulilleni. Sitä seurasi kova tuulenpuuska, _Ghost_ keikahti toiselle puolelle, ja suojanpuoleinen parras painui veden alle. Kuulin veden virtaavan alas kannelle.

Kun samassa käännyin taakseni, näin laivapojan nousevan horjuen pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet tuskasta. Hän näytti hyvin sairaalta.

"No, Leach, oletko menossa keulaan?" kysyi Susi-Larsen.

"Kyllä, herra", kuului murtuneen sielun vastaus.

"Entäs te?" tämä kysymys tarkoitti minua.

"Paha teidät periköön...", aloitin minä, mutta puheeni keskeytyi.

"Säästäkää sanojanne! Aiotteko hoitaa laivapojan tehtäviä? Vai pitääkö minun ensin kurittaa teitä?"

Mitä minä saatoin tehdä? Mitä hyötyä minulla olisi ollut siitä, jos hän olisi raa'asti lyönyt minua tai ehkäpä tappanutkin minut. Minä katsoin lujasti noihin julmiin, harmaihin silmiin. Ne olivat niin kylmät ja kovat kuin graniitti. Ihmisten silmistä pilkistää usein heidän sielunsa esiin, mutta Susi-Larsenin silmät olivat yhtä sileät ja kylmät ja harmaat kuin itse meri.

"No?"

"Kyllä", vastasin minä.

"Sanokaa: kyllä, herra!"

"Kyllä, herra", toistin minä.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Van Weyden, herra."

"Entä etunimenne?"

"Humphrey, herra; Humphrey van Weyden."

"Kuinka vanha?"

"Kolmekymmentäviisi, herra."

"Hyvä. Menkää kokin luo, niin saatte tietää, mitä teidän tulee tehdä."

Ja siten minä tahtomattani jouduin Susi-Larsenin palvelukseen. Hän oli voimakkaampi minua, siinä kaikki. Mutta se tuntui minusta aivan käsittämättömältä, ja kun nyt palautan mieleeni tuon ajan, tuntuu se minusta vieläkin mahdottomammalta. Tuo aika on aina pysyvä mielessäni ihmeellisenä, käsittämättömänä, hirveänä ja ahdistavana unena.

"Malttakaapa! Älkää menkö vielä!"

Pysähdyin kuuliaisesti keittiön ovelle.

"Kutsukaa miehistö paikalle, Johanson! Nyt, kun kaikki on järjestyksessä, niin pitäkäämme hautajaiset, jotta saamme kannen puhtaaksi tuosta roskasta."

Sillä välin kun Johanson kävi kutsumassa lepovuoron miehiä alhaalta, asettivat muutamat laivamiehet kapteenin käskystä säkkikankaaseen ommellun ruumiin laivaluukulle. Molemmin puolin kantta oli kiinnitetty koko rivi pieniä veneitä reunan varaan, pohjat ylöspäin. Miehet nostivat ylös luukun sekä sen synkän taakan, kantoivat sen suojapuolelle ja asettivat sen veneitä vastaan, jotta ruumiin jalat riippuivat reunan yli. Jalkapuoleen oli kiinnitetty hiilisäkki, jonka kokki oli tuonut.

Olin aina kuvaillut mielessäni, että hautaus merellä olisi hyvin juhlallinen ja kunnioitustaherättävä toimitus, mutta tässä tilaisuudessa kaikki nämä kuvitteluni katosivat, ainakin näihin hautajaisiin nähden. Eräs hylkeenampujista, pieni tummasilmäinen mies, jota toiset kutsuivat nimeltä "Smoke", kertoi parast'aikaa jotakin juttua, jota hän höysti kirouksilla ja hävyttömyyksillä, ja noin kerran minuutissa koko pyyntimiesparvi purskahti kovaan nauruun, joka kuulosti minun mielestäni susien ulvonnalta ja helvetinkoirien haukunnalta. Miehistö astui meluten peräpuolelle, muutamat levolla olleet hieroivat unta silmistään ja keskustelivat puoliääneen. He näyttivät miettiviltä ja harmistuneilta. Saattoi selvästi huomata, ettei matka tämän kapteenin seurassa miellyttänyt heitä, se kun oli alkanut näin ikävästi. Vähän väliä he katsoivat salavihkaa Susi-Larseniin, ja minä huomasin, että he pelkäsivät häntä.

Susi-Larsen astui laivaluukun ääreen ja kaikki paljastivat päänsä. Minä tarkastelin miehistöä -- heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä henkeä, siis kaksikolmatta yhdessä perämiehen ja minun kanssani. Olihan varsin ymmärrettävää, että katselin uteliaisuudella näitä ihmisiä, koska kohtalo näytti määränneen, että minun piti elää vankina heidän kanssaan tässä pienessä, veden varassa kelluvassa maailmassa kukaties kuinka monta viikkoa tai kuukautta. Melkein kaikki nämä merimiehet olivat englantilaisia tai skandinaaveja, ja heidän kasvonsa olivat karkeat ja tylsät. Pyyntimiesten kasvot sitä vastoin ilmaisivat enemmän voimaa ja luonteenlujuutta, piirteet olivat kovemmat ja niissä näkyi hillittömien intohimojen selvät jäljet. Ihmeellistä kyllä -- tuo seikka pisti heti silmääni -- Susi-Larsenin kasvoissa ei ollut tätä leimaa. Niissä ei näkynyt vähintäkään paheen jälkeä, kaikki piirteet ilmaisivat vain lujuutta ja päättäväisyyttä. Ne näyttivät pikemmin avonaisilta ja rehellisiltä, ja tämä vaikutus oli sitä tuntuvampi, kun hänen poskensa olivat sileäksi ajetut. Saatoin tuskin uskoa -- ennenkuin näin uuden todistuksen -- että sellainen mies saattoi kohdella niin julmasti toisia, kuin hän oli kohdellut laivapoikaa.

Kun hän nyt avasi suunsa puhuaksensa, heilautti iloinen tuulenpuuska toisensa jälkeen kuunaria niin kovasti, että parras painui veden alle. Tuuli vinkui hurjasti köysissä. Hylkeenampujista jotkut tähystelivät levottomina ylöspäin. Suojanpuoleinen parras, missä ruumis lepäsi, oli veden alla, ja kun laiva jälleen kohosi, huuhteli vesi kantta ja kasteli meiltä kengänkärjet. Kova sadekuuro iski äkkiä päällemme, ikäänkuin pisarat olisivat olleet rakeita. Kun kuuro oli mennyt ohi, alkoi Susi-Larsen puhua paljaspäisten miesten heiluessa edestakaisin laivan tahdissa.

"En muista hautajaismenoista muuta kuin pari sanaa", sanoi hän, "ja ne kuuluvat: Ruumis on laskettava mereen. Nyt te saatte laskea sen mereen!"

Hän vaikeni. Miehet, jotka pitivät kiinni laivaluukusta, jolla ruumis lepäsi, näyttivät noloilta, varmaan juhlamenojen lyhyys hämmästytti heitä. Susi-Larsen joutui vimmoihinsa.

"Kohottakaa toista päätä, sen vietävät! Piruko teitä riivaa?"

Miehet kohottivat äkkiä luukun toisen pään pystyyn, ja aivan kuin koira, joka heitetään mereen, liukui vainaja jalat edellä veteen. Hiilisäkki painoi hänet syvyyteen. Hän oli poissa.

"Johanson", sanoi Susi-Larsen nopeasti uudelle perämiehelle. "Kaikki miehet työhön, kun he nyt kerran ovat täällä. Ottakaa alas laiva- ja viistopurjeet ja tehkää se pian. Me saamme kohta aika puuskan kaakosta. Reivatkaa fokka- ja isopurje saman tien."

Hetken kuluttua kaikki miehet olivat kannella täydessä työssä. Johanson antoi käskyjä, ja laivamiehet hilasivat ja höllittivät monenlaisia köysiä -- mikä tietysti tuntui vain hirveältä sekamelskalta tällaisen maakravun silmissä kuin minä olin. Mutta kaikkein enimmin hämmästytti minua koko jutussa miesten tavaton sydämettömyys. Vainaja oli haihtunut kaikkien mielestä, ei kukaan ajatellut enää koko tapausta, ei muistanut miestä, joka makasi rääsyihin ommeltuna, hiilisäkki jaloissaan, laivan jatkaessa matkaansa ja miesten suorittaessa töitään. Ei kukaan osoittanut vähintäkään liikutusta. Hylkeenampujat nauroivat jälleen Smoken jutuille; laivamiehet hilasivat ja vetivät, ja kaksi heistä kiipesi ylös köysitikapuita; Susi-Larsen tarkasteli synkkää taivaanlakea tuulenpuolelta; ja vainaja, joka oli kuollut niin inhottavalla tavalla ja saanut niin surkean hautauksen, vajosi yhä syvemmälle merenpohjaan...

Meren julmuus, sen säälimättömyys, sen peloittavuus valtasi nyt mieleni. Elämä oli muuttunut äkkiä aivan arvottomaksi, se oli kuin raaka ja tolkuton olento, liikkeiltään yhtä sieluton kuin lieju tai lima. Minä seisoin tuulenpuolella, köysitikapuiden luona, pidellen kiinni laivan reunasta, ja annoin katseeni kulkea autioiden, vaahtopäisten laineiden yli matalia sumusärkkiä kohti, jotka peittivät San Franciscon ja Kalifornian rannan. Sadekuuroja iski alas vähän väliä, niin että töin tuskin saatoin nähdä sumua. Ja tämä kummallinen alus ja sen peloittava miehistö keinui lakkaamatta tuulen ja meren painamana ylös ja alas ja kulki suoraan lounaista kohti, Tyynen meren loppumattomalla ja autiolla pinnalla.

Neljäs luku

Koettaessani alistua uusiin oloihin _Ghost_-laivassa sain ensi alussa kokea vain nöyryytystä ja kiusaa. Kokki, jota miehistö nimitti "tohtoriksi", hylkeenampujat "Tommyksi" ja Susi-Larsen tavallisesti vain nimellä "Cooky", oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Se käänne, joka minun elämässäni oli tapahtunut, sai aikaan vastaavan muutoksen siinä tavassa, jolla hän minua nyt kohteli. Yhtä mateleva ja mielistelevä kuin hän aluksi oli ollut, yhtä kopea ja ärtyisä hän nyt oli. Minä en ollut enää mikään herrasmies, jolla oli hieno iho kuin "naisella", vaan aivan tavallinen, kehno laivapoika.

Itsepäisesti hän piti kiinni siitä vaatimuksesta, että minun puhutellessani häntä tuli sanoa "mr Mugridge", ja neuvoessaan minulle tehtäviäni hän teki sen aivan sietämättömän kopeasti. Paitsi kaikkea sitä työtä, jota minun tuli suorittaa kajuutassa sekä neljässä pienessä kojussa, täytyi minun myös auttaa häntä keittiössä, ja koska olin aivan tottumaton sellaisiin toimiin kuin perunoitten kuorimiseen tai likaisten patojen puhdistamiseen, niin taitamattomuuteni oli alituisena ivan ja hämmästyksen lähteenä. Hän ei tahtonut lainkaan ottaa huomioon asemaani, tai oikeammin niitä oloja, joissa olin elänyt ja joihin olin tottunut. Tämä oli vain toinen puoli siitä tavasta, jolla hän oli päättänyt minua kohdella, ja minun täytyy myöntää, että ennenkuin päivä oli loppuun kulunut, minä vihasin häntä kiihkeämmin kuin ketään muuta ihmistä eläissäni.

Tämä ensimmäinen päivä oli minulle kovin tukala myös sen vuoksi, että _Ghost_ kulki eteenpäin pohjaanreivatuin purjein -- tällaisia termejä minä opin vasta myöhemmin -- "ulvovassa lounaistuulessa", niinkuin mr Mugridge sanoi. Puoli kuuden aikana olin hänen käskystään asettanut kajuutassa myrskyastiat telineineen pöytään, ja sen jälkeen oli minun määrä viedä teetä ja lämmintä ruokaa keittiöstä. Tässä yhteydessä en malta olla kertomatta, miten ensikerran jouduin tekemisiin aaltojen kanssa, jotka valtasivat koko laivan.

"Pitäkää varanne, ettei meri vie teitä", kuului mr Mugridgen jäähyväisvaroitus, kun astuin ulos keittiöstä mahtava teekannu toisessa ja useita vastaleivottuja leipiä toisessa kädessä. Eräs hylkeenampujista, pitkä, veltto mies nimeltä Henderson, oli menossa peräpuolelle kajuuttaan "välikannelta", joksi metsästäjät piloillaan nimittivät keskilaivalla sijaitsevia makuupaikkojansa. Susi-Larsen seisoi ylävällä peräkannella ja poltti ikuista sikariansa.

"Tuossa se tulee -- varokaa!" huusi kokki.

Pysähdyin epäröiden, sillä en tiennyt lainkaan, mikä oli tulossa, ja näin keittiön oven paukahtavan kiinni. Samassa huomasin, että Henderson tarttui kuin hullu taklaukseen kiinni ja kiipesi köysitikapuita myöten ylöspäin, kunnes oli monen jalan korkeudessa pääni yläpuolella. Näin myöskin, että ääretön väreilevä ja vaahtoava aalto kohosi korkealle laivan reunan vii. Ja itse seisoin aivan sen alapuolella. Ajatukseni eivät voineet kulkea nopeasti, sillä kaikki oli minulle niin vierasta ja outoa. Ymmärsin vain, että vaara uhkasi minua, mutta en mitään muuta. Seisoin aivan hiljaa vapisten kauhusta. Susi-Larsen huusi peräkannelta:

"Tarttukaa kiinni johonkin, Hump!"

Mutta se oli myöhäistä. Hyökkäsin taklausta kohti, johon olisin voinut tarttua kiinni, mutta vesiryöppy syöksyi vastaani. Ja kaikki se, mikä nyt seurasi, sai pääni aivan pyörälle. Jouduin veden alle, olin vähällä tukehtua ja hukkua. En pysynyt enää pystyssä, vaan pyörähdin ympäri ja vesi huuhteli minut mukanaan -- minne, sitä en tiennyt. Useamman kerran kolahdin kovia esineitä vasten, kerran oikea polveni sai ankaran tärähdyksen. Sitten vesitulva vähitellen vähentyi ja saatoin jälleen hengittää. Se oli laahannut minut keittiön puolelle, välikannen portaitten ohi suojapuolelle, valureikien luo. Loukkaantuneeseen polveeni koski kauheasti. En voinut nojata jalkaani, tai ainakin luulin, etten voisi sitä tehdä -- aivan varmaan se oli katkennut. Mutta kokki oli kintereilläni, hän huusi keittiön ovelta, suojapuolelta.

"Tulkaa tänne! Ette te kaiken iltaa saa maata ja puhkia tuolla! Missä teekannu on? Meressäkö? Sitä teille olisi pitänytkin, että niskanne olisi mennyt nurin!"

Pääsin vihdoin jalkeille. Iso teekannu oli yhä minulla kädessä. Onnuin keittiöön ja ojensin sen hänelle. Mutta kokki näytti olevan aivan vimmoissaan, joko hänen vihansa oli sitten todellista tai vain teeskentelyä.

"Jumala paratkoon, olettepa te aika rähjys! Mihin te oikeastaan kelpaatte, tahtoisinpa tietää? Mitä? Onko teistä vähintäkään apua? Ette osaa edes kantaa teekannua tärvelemättä sitä! Nyt minun täytyy keittää uutta teetä."

"Ja mitäs te siinä puhkutte?" hän huusi jälleen vihoissaan. "Siksikö että mamman lellipoika satutti hiukan pientä jalkaansa?"

En minä puhkinut, mutta voihan olla, että näytin hiukan surkealta, sillä jalkaani särki kovin. Minä hillitsin kuitenkin itseni, purin hammasta ja nilkutin sen suuremmitta ikävyyksittä keittiön ja kajuutan väliä. Kaksi ikävää seurausta oli tällä tapahtumalla: loukkaantunut polveni, jota ei kukaan hoitanut, kiusasi minua useita kuukausia ja nimi "Hump" [= kuhmu, sanaleikki nimestä Humphrey], jonka Susi-Larsen antoi minulle, jäi todellakin nimekseni. Siitä hetkestä alkaen kaikki nimittivät minua sillä nimellä, niin että se vihdoin yhdistyi kokonaan ajatuksiini, tuli osaksi minusta itsestäni, olin omastakin mielestäni vain "Hump", ikäänkuin "Hump" todellakin olisi ja aina olisi ollut minä itse.

Ei ollut lainkaan helppoa tarjota ja palvella pöydässä, jossa Susi-Larsen, Johanson ja kuusi hylkeenampujaa istuivat. Ensinkin oli kajuutta kovin pieni, ja laivan kovasti keinuessa oli varsin vaikea kiertää pöydän ympäri, niinkuin minun oli pakko tehdä. Mutta kovimmin koski minuun se seikka, etteivät ne, joita palvelin, osoittaneet vähintäkään sääliä minua kohtaan. Tunsin polveni paisuvan yhä enemmän vaatteiden alla ja tuskat tekivät minut aivan kipeäksi. Seinäpeilistä näin silloin tällöin oman kuvani, kasvoni olivat kammottavan kalpeat ja vääntyneet tuskasta. Kaikki huomasivat varmaan, kuinka kovin minä kärsin, mutta ei kukaan sanonut sanaakaan, ei kukaan pannut minuun vähintäkään huomiota, joten olin melkein kiitollinen Susi-Larsenille, kun hän jälkeenpäin, minun pestessäni astioita, sanoi:

"Älkää surko noin vähäpätöistä asiaa! Kyllä te sellaiseen totutte vähitellen. Jos saattekin siitä vähäisen vamman, niin opitte samalla astumaan omin jaloin. Se on kai teidän mielestänne paradoksi, vai mitä?" lisäsi hän.

Hän näytti tyytyväiseltä, kun minä nyökkäsin päätä ja vastasin tavanmukaisesti: "Kyllä, herra."

"Teillä on kai hiukan kirjatietoja? Mitä? No, sepä hyvä! Minäpä juttelen teidän kanssanne toisen kerran."

Ja välittämättä minusta sen enempää hän käänsi minulle selkänsä ja meni ylös kannelle.

Kun olin lopettanut kaikki loppumattomat työni illalla, sain mennä nukkumaan välikannelle, missä laitoin itselleni vaatimattoman kojun kuntoon. Olin tyytyväinen, kun pääsin erilleni tuosta inhottavasta kokista ja sain laskeutua levolle. Ihmeekseni olivat vaatteet kuivuneet päälläni enkä huomannut vähintäkään vilustumisen merkkiä, yhtä vähän viimeisen kastumiseni kuin pitkällisen vedessä-oloni jälkeen _Martinez_-laivan hukkuessa. Tavallisissa oloissa olisin kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen joutunut sairasvuoteelle ja tarvinnut koulutetun sairaanhoitajan apua.

Mutta polveni kiusasi minua kauheasti. Sen verran kuin ymmärsin asiaa, oli polvilumpio murtunut ja terävä luu pisti esiin paisuneesta polvesta. Istuessani kojussani ja tutkiessani polveani -- nuo kuusi hylkeenampujaa olivat entisellä paikallaan ja tupakoivat ja juttelivat kovalla äänellä -- kulki Henderson ohitseni ja katseli polveani.

"Se näyttää pahalta", sanoi hän. "Sitokaa riepu sen ympärille, kyllä se sitten paranee."

Siinä kaikki. Maissa olisin saanut maata vuoteessa tämän vuoksi ja kirurgi olisi hoitanut minua ja käskenyt minua pysymään aivan alallani. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etteivät nämä ihmiset osoittaneet suurempaa kylmäverisyyttä minun kärsimyksiäni kohtaan kuin omiansakaan, kun heille itselleen jotakin sattui. Luullakseni se osittain johtui tottumuksesta, mutta toisaalta myöskin siitä seikasta, että he luonteeltaan olivat vähemmän arkoja. Luulen todellakin, että ihminen, jolla on hienompi ruumiinrakenne ja heikompi hermosto, kärsii monta vertaa enemmän kuin he samasta kivusta.

Vaikka olinkin kovin väsynyt -- kerrassaan raukea -- niin en sittenkään saanut polveni kivuilta nukutuksi. En voinut muuta kuin purra huultani, jotta en valittaisi ääneen. Kotona olisin varmaan päästänyt tuskani valloilleen, mutta uusi, alkuperäinen ympäristöni näytti vaativan tavatonta itsehillitsemistä. Aivan kuin villi-ihmiset nämä miehet näyttivät olevan horjumattomia suurissa asioissa, mutta sitä vastoin lapsellisia, kun joku pieni seikka oli kysymyksessä. Muistan, että kerran matkan varrella Kerfoot, eräs hylkeenampuja, menetti sormensa, se murskaantui näet kokonaan, mutta mies ei päästänyt ainoatakaan ääntä, ei ainoakaan ele hänen kasvoissaan muuttunut. Mutta sama mies saattoi kerta toisensa jälkeen joutua aivan vihan vimmoihinsa jostakin pikkuseikasta.

Parast'aikaa hän oli vihoissansa, hän huusi, melusi, huitoi käsiään ja kiroili kuin hullu, ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että hän kiisteli erään toverinsa kanssa siitä, osasiko hylkeenpoika luonnostaan uida vai eikö. Hän väitti, että hylkeenpoika osaa heti synnyttyään jo uida. Toinen -- hänen nimensä oli Latimer, laiha roikale, oikea yankee-naama, jolla oli kapeat, viekkaat silmät -- väitti päinvastoin. Hän piti kiinni siitä väitteestään, että hylkeenpoika syntyi maalla juuri siksi, ettei se osannut uida, ja että sen emän täytyi opettaa sitä samoin kuin linnut opettavat poikasiaan lentämään.

Enimmäkseen muut neljä pyyntimiestä istuivat kyynärpäät pöydän nojassa tai makasivat kojuissansa antaen riitapukarien yksin kiistellä. Mutta he olivat hyvin huvitetut asiasta, asettuivat puolelle tai toiselle, ja väliin kaikki puhuivat yhteen aikaan, niin että heidän äänensä kohosivat ja laskivat ääniaaltoina, jotka ahtaassa huoneessa tuntuivat ukkosen jyrinältä. Itse kiistanaihe oli kovin lapsellinen ja vähäpätöinen, ja heidän väittelynsä vieläkin lapsekkaampaa. Tuskin sitä saattoikaan sanoa miksikään keskusteluksi. He kiistelivät vain heittäen toisiaan vastaan kiivaita väitteitä, otaksumisia ja paheksuvia huudahduksia. He todistivat, että hylkeenpoikanen syntyessään maailmaan osasi tai ei osannut uida lausumalla väitteensä hyvin riitaisella äänellä ja hyökkäsivät sitten vastaväittäjän kimppuun, moittien hänen mielipidettään, tervettä järkeään, kansallisuuttaan tai entistä elämäänsä. Ja vastustaja piti puoliaan aivan samalla tavalla. Olen kertonut tämän vain osoittaakseni millä henkisellä tasolla nämä ihmiset olivat, joiden yhteyteen nyt olin joutunut. Siinä suhteessa he olivat täysin lapsia, vaikka he ruumiillisesti olivatkin kehittyneitä miehiä.

Ja he tupakoivat, tupakoivat aivan lakkaamatta -- polttivat jotain karkeaa, halpaa, pahalta haisevaa tupakkaa. Ilma oli paksu ja sakea tupakansavusta, ja tässä savussa sekä laivan kovasti keinuessa, sen ponnistellessa myrskyssä eteenpäin, olisin varmaan tullut merikipeäksi, jos minulla olisi ollut taipumusta tähän tautiin. Mutta en tuntenut kuitenkaan muuta kuin äitelyyttä, vaikka se ehkä osittain johtui polveni kivustakin ja yleisestä väsymyksestä.