Part 22

Nyt minun vuorostani piti olla iloinen, ja minä näyttelin osaani parhaan kykyni mukaan. Tein sen niin suurella menestyksellä, että hymy palasi hänen silmiinsä ja laulu kajahti jälleen hänen huuliltaan. Hän lauloi todellakin minulle ennen maatapanoaan. Ensimmäistä kertaa vasta kuulin hänen laulavan, ja minä makasin tulen ääressä ja kuuntelin ihastuneena, sillä kaikin puolin hän oli täysi taiteilija, ja vaikkei hänen äänensä ollutkaan vahva, niin se oli sen sijaan suloinen ja tunteellinen.

Minä nukuin edelleen öisin veneessä, makasin kauan aikaa valveilla ja katselin pitkästä aikaa ensi kerran taas tähtiä ja mietin meidän oloamme. Susi-Larsen oli ollut aivan oikeassa. Minä olin seisonut kokonaan isäni jaloilla. Notaarini ja asianajajani olivat hoitaneet omaisuuttani. Minä itse en ollut edesvastuussa mistään. _Ghostissa_ olin vasta oppinut vastaamaan teoistani. Ja ensimmäistä kertaa olin nyt edesvastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä edesvastuu oli minulle vakavampi kuin mikään muu, sillä olihan hän ainoa nainen koko maailmassa -- ainoa pikku nainen, niinkuin minulla oli tapana ajatuksissani häntä nimittää.

Kolmaskymmenes luku

Oli aivan luonnollista, että me nimittäisimme saarta Kokeilusaareksi. Kaksi viikkoa kului meiltä majan rakentamiseen. Maud tahtoi välttämättä auttaa minua, ja minä olisin voinut vaikka itkeä nähdessäni hänen haavoittuneet ja veriset kätensä. Ja kuitenkin minä samalla olin ylpeä hänestä. Olihan siinä jotakin sankarimaista, että tämä hienosti sivistynyt nainen kesti meidän hirveät kärsimyksemme ja vähäisillä voimillaan suoritti talonpoikaisnaisen töitä. Hän kokosi kiviä, joista minä rakensin majan seinät, eikä hän ollut kuulevinaankaan, kun pyysin häntä jättämään sen työn sikseen. Joskus hän kuitenkin suostui suorittamaan kevyempiä töitä, keittämään ruokaa ja keräämään ajopuita ja sammalia talvitarvettamme varten.

Majan seinät kohosivat vaivalloisesti, mutta kaikki kävi kuitenkin hyvin, kunnes katonkattamiskysymys nousi eteen. Mitä hyötyä oli noista neljästä seinästä ilman kattoa? Ja mistä katto voitaisiin tehdä? Tosin oli olemassa kolme vara-airoa. Ne kelpaisivat katonkannattimiksi, mutta mistä saataisiin peite niiden päälle? Sammal ei siihen kelvannut. Tundraruoho oli epäkäytännöllistä. Purje tarvittiin venettä varten, ja öljykangas oli alkanut vuotaa.

"Winters peitti majansa hylkeennahoilla", sanoin minä.

"Onhan täällä hylkeitä", vastasi Maud.

Seuraavana päivänä alkoi pyydystys. En osannut lainkaan ampua, mutta minun onnistui kuitenkin saada selkoa miten se oli tehtävä. Ja kun olin hukannut kolmekymmentä patruunaa kolmea hyljettä kohti, niin huomasin, että ampumavarat loppuisivat, ennenkuin olisin saavuttanut tarpeellista taituruutta. Olin myöskin käyttänyt kahdeksan patruunaa tulen sytyttämistä varten, ennenkuin keksin sen keinon, että laitoin märästä sammalesta aitauksen hehkuvien hiilien ympärille, eikä laatikossa ollut enää kuin toista sataa patruunaa jäljellä.

"Meidän täytyy tappaa nuijalla hylkeitä", selitin minä, huomattuani kuinka kehno ampuja olin. "Olen kuullut hylkeenpyytäjien puhuvan hylkeitten nuijimisesta."

"Ne ovat niin kauniita", sanoi Maud. "Minun on mahdoton sietää sitä ajatusta, että niitä kohdeltaisiin niin julmasti. Sehän olisi suorastaan raakaa -- aivan toista on ampua niitä."

"Mutta me tarvitsemme katon majaamme", vastasin minä äreästi. "Talvi tulee pian. Meidän tai hylkeiden henki on nyt kysymyksessä. Pahaksi onneksi ei meillä ole kylliksi ampumavaroja, mutta luulenpa myöskin, että ne kärsivät vähemmän nuijimisesta kuin lukemattomista ampumahaavoista. Ja minä tietysti pidän huolta nuijimisesta."

"Sitähän minä juuri...", alkoi hän innolla, mutta keskeytti äkkiä hämillään lauseensa.

"Mutta tietysti -- jos te tahdotte mieluummin...", sanoin minä.

"Mitä minä sitten voin tehdä?" sanoi hän lempeästi, ja hänen äänestään saatoin päättää, että hän aikoi pyytämällä saada sydämeni heltymään.

"Koota ajopuita ja keittää ruokaa", vastasin minä nopeasti.

Hän pudisti päätään. "Teidän on vaarallista yksin tehdä tuollaisia kokeita."

"Kyllä minä tiedän, kyllä tiedän", sanoi hän minun koettaessani väittää vastaan. "Minä en ole muuta kuin heikko nainen, mutta juuri minun apuni voi pelastaa teidät vaarasta."

"Mutta nuijiminen?" sanoin minä.

"Sen te tietysti saatte hoitaa. Minä tulen luultavasti huutamaan. Mutta minä katson syrjään, kun..."

"Kun on vaara suurin", lisäsin minä nauraen.

"Minä päätän itse milloin tahdon katsoa, milloin en", vastasi hän kopeasti.

Seurauksena oli se, että hän tuli minun mukanani seuraavana aamuna. Minä soudin viereiseen lahteen aivan rantaäyräälle saakka. Kaikkialla ympärillämme vedessä oli hylkeitä, ja rannalta kuului haukuntaa tuhansista kidoista, joten meidän täytyi huutaa kuullaksemme toistemme ääntä.

"Minä tiedän, että hylkeenpyytäjillä on tapana nuijia niitä", sanoin minä koettaen rohkaista omaa mieltäni. Ja minä katselin epäröivästi isoa koirashyljettä, joka noin kolmenkymmenen jalan päässä meistä oli kohonnut etukäpäliensä varaan ja tuijotti lakkaamatta minuun. "Mutta kysymys on nyt vain: millä tavalla niitä nuijitaan?"

"Kerätään tundraheinää ja katetaan sillä maja", sanoi Maud.

Hän oli tästä yrityksestä yhtä levoton kuin minäkin, ja meillä oli tosiaankin syytä pelkoomme, kun läheltä näimme niiden kiiluvat torahampaat ja koiramaiset kuonot.

"Minä olen aina luullut, että hylkeet pelkäisivät ihmisiä", sanoin minä. "Ja mistäpä tiedän, etteivät ne pelkäisikin", lisäsin heti sen jälkeen, soudettuani vielä pari aironvetoa rantaa pitkin. "Jos minä nyt nousisin aivan pelotta maihin, niin ehkäpä ne pakenisivat, niin etten saisi kiinni ainoatakaan."

Minä epäröin yhä edelleen.

"Olen kerran kuullut kerrottavan miehestä, joka joutui keskelle metsähanhiparvea", sanoi Maud. "Ja ne tappoivat hänet."

"Hanhetko?"

"Niin, hanhet. Veljeni kertoi sen minulle, kun olin pieni tyttö."

"Mutta minä tiedän, että on tapana nuijia hylkeitä", intin minä itsepäisesti.

Päinvastoin kuin mitä Maud tarkoitti, tekivät hänen sanansa minut aivan hurjaksi, ja minä päätin tehdä yrityksen. Enhän voinut näyttää hänelle olevani pelkuri.

"Tässä me voimme laskea maihin", sanoin minä ja huopasin toisella airolla, niin että keula kääntyi rantaan.

Nousin veneestä ja lähestyin rohkeasti pitkäharjaista koirashyljettä, joka makasi naaraittensa keskellä. Minulla oli kädessä tavallinen nuija, jolla soutajat tappavat harppuunalla haavoitettuja hylkeitä. Nuija oli vain puolentoista jalan pituinen, ja suuressa tyhmyydessäni ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että ne nuijat, joilla pesäpaikoilla tapetaan hylkeitä, ovat neljän tai viiden jalan pituisia. Naaraat väistyivät tieltäni, ja minä tulin yhä lähemmäksi koirasta. Se kohosi äkäisesti etukäpälilleen. Se oli noin kahdentoista jalan päässä minusta. Minä astuin rohkeasti eteenpäin, odottaen että se milloin tahansa kääntyisi ja juoksisi karkuun.

Kun me olimme vain kuuden jalan päässä toisistamme, iski päähäni kauhea ajatus: mitäpä, jollei se pakenekaan! No, silloin minä tietysti iskisin sitä nuijalla. Kauhuissani olin unohtanut, että olin tullutkin sinne pyytämään hylkeitä enkä karkoittamaan niitä pakosalle. Samassa hylkeen kurkusta nousi kuorsaava mörinä ja se hyökkäsi minua vasten. Sen silmät kiiluivat, kita oli selkosen selällään, ja hampaat loistivat peloittavan valkeina. Vähääkään häpeämättä minä tunnustan, että käännyin ympäri ja aloin juosta pakoon. Hylje juoksi kömpelösti, mutta nopeasti. Se oli vain kahden jalan päässä minusta, kun hyppäsin veneeseen, ja kun työnsin sen toisella airolla vesille, tarttui hylje hampain aironlapaan. Paksu puu murskautui kuin munankuori. Maud ja minä katsoimme ihmeissämme toisiimme. Silmänräpäyksen kuluttua se oli sukeltanut veneen alle ja tarttunut hampain köliin kiinni pudistaen raivoisasti alustamme.

"Herranen aika!" sanoi Maud. "Käännytään pois."

Minä pudistin päätäni. "Minä voin tehdä mitä muutkin, ja minä tiedän, että toiset ovat nuijineet hylkeitä. Mutta taitaa olla parasta jättää koiraat rauhaan."

"Minä toivoisin, että jättäisitte kaikki rauhaan", sanoi hän.

"Vai niin -- älkää nyt vain sanoko: 'Oi, olkaa niin hyvä'!" huudahdin minä melkein ärtyisellä äänellä.

Hän ei vastannut mitään, ja minä tiedän, että ääneni sävy varmaan oli loukannut häntä.

"Antakaa anteeksi", sanoin minä -- tai pikemmin huusin täyttä kurkkua, jotta ääneni pääsisi kuuluville keskellä hylkeitten hirveää melua. "Jos tahdotte, niin käännytään takaisin, mutta suoraan sanoen, minä mieluummin olisin sitä tekemättä."

"Älkää koettakokaan väittää, että teillä on ollut huono onni siksi, että teillä on nainen matkassanne", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. Ja minä tiesin, että hän oli täydellisesti leppynyt.

Minä soudin pari sataa jalkaa rantaa pitkin rauhoittaakseni hermojani, sitten laskin taaskin rantaan.

"Olkaa varovainen", huusi hän jälkeeni.

Minä nyökkäsin ja astuin eteenpäin hyökätäkseni lähimmän haaremin kimppuun. Kaikki kävi hyvin, kunnes tähtäsin nuijallani erästä naarasta päähän, joka makasi hiukan erillään toisista, ja iskin syrjään. Se murahti äkäisesti ja koetti paeta. Minä astuin lähemmäksi ja iskin uudelleen, mutta tällä kertaa satutin sitä kylkeen enkä päähän.

"Varokaa!" kuulin Maudin huutavan.

Innoissani en ollut kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun, ja kun katsahdin ylös, näin haaremin hallitsijan hyökkäävän minua kohti. Taaskin pakenin veneeseen hylkeen ajaessa minua takaa. Mutta sillä kertaa ei Maud pyytänyt minua lähtemään pois.

"Minun luullakseni olisi parempi, jos te jättäisitte kaikki haaremit rauhaan ja sen sijaan kävisitte yksinäisten, rauhallisten hylkeitten kimppuun", sanoi Maud. "Olen varmaan joskus lukenut niistä. Muistaakseni tohtori Jordanin kirjassa. Nuo koiraat ovat liian nuoria, jotta niillä olisi omat haareminsa. Hän nimitti niitä varmaan holostjakeiksi tai joiksikin senkaltaisiksi. Ja jos me voisimme saada selkoa siitä, missä ne asustavat..."

"Minusta tuntuu, kuin teidän taistelunhalunne olisi herännyt", sanoin minä nauraen.

Hän punastui kovasti. "Minä myönnän, että tappio on minulle yhtä vastenmielistä kuin teillekin, vieläkin vastenmielisempää kuin noiden kauniiden ja vaarattomien elukoiden tappaminen."

"Kauniiden!" sanoin minä naureskellen. "Minä en yhtään ymmärrä mitä kaunista noissa pedoissa on, jotka vaahtoavin suin ajavat minua takaa."

"Se riippuu teistä", sanoi hän nauraen. "Te ette ollut kyllin pitkän välimatkan päässä. Jos teidän ei olisi ollut pakko tulla niitä niin lähelle..."

"Kas, siinä se juuri onkin!" huudahdin minä "Minä tarvitsen pitempää nuijaa. Ja tässä on murtunut airo juuri parhaaseen tarpeeseen."

"Mieleeni muistuu nyt juuri, että kapteeni Larsen kertoi minulle, mitenkä he tappavat hylkeitä niiden pesäpaikoilla. He ajavat niitä jonkin matkaa maihin pienissä parvissa, ennenkuin he tappavat ne."

"Enpä haluaisi ajaa takaa ainoatakaan näiden haaremien asukkaista", panin minä vastaan.

"Mutta onhan siellä myöskin holostjakkeja", sanoi Maud. "Holostjakit pysyttelevät erillään, ja tohtori Jordan sanoo, että haaremien välissä kulkee teitä, ja niin kauan kuin holostjakit pysyttelevät näillä teillä, antavat vanhat koiraat niiden olla rauhassa."

"Tuossa tulee nyt juuri eräs", sanoin minä ja osoitin kädelläni nuorta koirashyljettä vedessä. "Pidetään sitä silmällä ja seurataan sen jäljissä, jos se nousee rannalle."

Hylje ui suoraan rantaan ja kapusi ylös kahden haaremin välistä aukkoa myöten; niiden hallitsijat päästivät tosin varoittavia huutoja, mutta eivät kuitenkaan käyneet sen kimppuun. Me näimme sen hitaasti jatkavan matkaansa ylös maihin, luovien haaremipaikkojen välitse, luultavasti pysytellen tarkalleen tiellä.

"Tästä se varmaan käy", sanoin minä ja nousin veneestä. Mutta minä myönnän, että sydän nousi kurkkuun ajatellessani, että minun tuli astua tämän suunnattoman joukon läpi.

"Olisi kai viisainta kiinnittää vene", sanoi Maud.

Hän oli noussut minun jäljissäni, ja minä katsoin ihmeissäni häneen.

Hän nyökkäsi lujasti päätään. "Niin, minä aion seurata teidän mukananne, siksi on parasta, että kiinnitätte veneen ja myöskin annatte minulle nuijan."

"Käännytään takaisin", sanoin minä alakuloisesti. "Eiköhän tundraruohokin kelpaa, kun siksi tulee."

"Kyllä te tiedätte, ettei siitä ole mihinkään", kuului vastaus. "Astunko edellä?"

Kohauttaen olkapäitäni, mutta sydämessäni ihaillen hänen rohkeuttansa annoin murtuneen airon hänelle ja itse otin toisen. Hermostuneina ja levottomina me läksimme astumaan. Kerran Maud huudahti peloissaan, kun yksi naaraista uteliaasti nuuski hänen toista jalkaansa, ja usean kerran minä kiiruhdin askeliani samasta syystä. Mutta paitsi varoittavia yskimisiä ei käynyt vähintäkään vihamielisyyttä ilmi. Tällä pesäpaikalla ei luultavasti koskaan ollut käynyt pyytäjiä, ja sen vuoksi hylkeet olivat sekä hyväntahtoisia että pelottomia.

Mutta keskellä parvea vallitsi hirveä jymy. Se oli melkein lyödä korvat lukkoon. Minä pysähdyin ja hymyilin rohkaisevasti Maudille, sillä olin pikemmin rauhoittunut kuin hän. Minä näin, että hän yhä pelkäsi hirveästi. Hän tuli aivan minun luokseni ja huusi:

"Minua peloittaa aivan kauheasti!"

Mutta minä en pelännyt. Vaikka en ollut vielä täysin selvillä tästä uudesta aikeestamme, niin oli hylkeitten levollisuus rauhoittanut minutkin. Maud vapisi pelosta.

"Minä samalla pelkään enkä kuitenkaan pelkää", änkytti hän kalisevin hampain. "Minun surkea ruumiini pelkää, mutta en minä itse."

"Kaikkihan käy hyvin, oikein hyvin", sanoin minä rohkaisevasti ja laskin suojelevasti käsivarteni hänen vartalonsa ympärille.

En koskaan unohda, miten minä äkkiä tänä hetkenä tunsin oman miehuuteni. Alkuperäisin voima minussa heräsi äkkiä. Minä tunsin olevani mies, tunsin olevani luotu heikompaa suojelemaan, aivan kuin tappeluun valmis koiras. Ja kaikkein parasta oli se, että tunsin Voivani suojella sitä, jota rakastin. Maud nojautui minuun, aivan kuin heikko, hento lilja, ja kun hän oli voittanut vavistuksensa, olin mielestäni sanomattoman voimakas. Olin valmis taistelemaan parven hurjimman koiraan kanssa ja minä tiedän, että jos sellainen olisi hyökännyt kimppuuni, niin olisin astunut sitä vastaan aivan levollisena, silmääkään räpäyttämättä -- ja tiedän myöskin, että olisin tappanut sen.

"Nyt minun on taas hyvä olla", sanoi Maud ja katsoi minuun, silmissään kiitollinen ilme. "Jatketaan matkaa."

Sydämeni riemuitsi ajatellessani, että minun voimani oli rohkaissut häntä ja antanut hänelle luottamusta. Alkuperäisen rodun nuoruudenvoima näytti puhkeavan esiin minussa, liikasivistyksen turmelemassa miehessä, ja minä elin nyt unohtuneitten esi-isieni metsäläiselämää. Minä olin Susi-Larsenille suuressa kiitoksenvelassa -- tuo ajatus seurasi minua astuessamme tietä pitkin hylkeitten haaremien välitse.

Kuljettuamme neljänneksen mailia saavuimme holostjakkien -- nuorten koirasten -- olinpaikalle, missä ne viettivät poikamiespäiviään ja kokoilivat voimia voidakseen kerran voittaa itselleen paikan haaremien hallitsijoiden rivissä.

Kaikki kävi hyvin. Näyttipä siltä, kuin olisin tietänyt tarkalleen mitä minun piti tehdä ja millä tavalla minun oli meneteltävä. Huutamalla ja kirkumalla, huitomalla käsiäni ja heiluttamalla nuijaani, töytäämällä kylkeenkin noita laiskoja elukoita sain parikymmentä nuorta hyljettä erotetuksi toisten parista. Heti kun joku yrittikin vain kääntyä mereen päin, iskin minä sitä päähän. Maud oli minulle hyväksi avuksi, hän huusi ja heilutti lakkaamatta murtunutta airoaan. Mutta minä huomasin kuitenkin, että jos joku hylje näytti väsyneeltä ja voimattomalta, niin hän antoi sen päästä karkuun. Mutta minä näin myöskin, että jos joku taistelunhaluisena koetti päästä hänen ohitsensa, iskivät hänen silmänsä tulta ja hän kolautti sitä aika tavalla nuijallaan.

"Hyvänen aika, kuinka kiihottavaa tämä on!" huudahti hän levähtäessään hiukan aikaa, sillä hän oli aivan väsynyt. "Minun täytyy hetkeksi istahtaa."

Minä ajoin pientä parvea -- siinä ei enää ollutkaan kuin tusinan verran, sillä Maud oli päästänyt monta karkuun -- noin sata yardia kauemmaksi, ja kun Maud tuli paikalle, olin ottanut ne kaikki jo hengiltä ja aioin juuri ruveta niitä nylkemään. Tunnin kuluttua läksimme ylpeinä rantaan, palaten samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Kahdesti me kuljimme tätä tietä laahaten hylkeennahkoja rantaan, jolloin meillä mielestäni olikin jo riittävästi kattamista varten. Minä nostin purjeen, tein polvekkeen ulapalle, ja toisella laskimme jo omaan pieneen lahteemme.

"Tuntuupa siltä, kuin tulisimme kotiin", sanoi Maud veneen törmätessä rantaan.

Minä kuuntelin hänen sanojansa sykkivin sydämin -- kaikki kävi tosiaankin ihmeen tuttavallisesti ja luonnollisesti, ja minä sanoin:

"Minusta tuntuu, kuin aina olisin elänyt tällaista elämää. Se maailma, johon kirjat ja kirjallinen sivistys kuuluvat, on mielestäni paremmin unta kuin todellisuutta. Aivan kuin koko elämäni ajan olisin vain metsästänyt ja samoillut metsiä ja maita ja taistellut. Ja tekin minun mielestäni kuulutte tähän alkuperäiseen maailmaan. Te olette..." Vähällä olin sanoa: vaimo, joka on annettu minulle, mutta minä muutinkin nopeasti sanani ja sanoin: "erittäin hyvä kestämään vaivoja ja vastuksia".

Mutta hän oli huomannut äkillisen keskeyttämiseni. Hän ymmärsi, että olin hillinnyt ajatukseni kesken sen lentoa. Hän katsoi nopeasti minuun.

"Sitä te ette tarkoittanut. Mitä te aioitte sanoa?"

"Että Amerikan mrs Meynell elää villinaisen elämää ja onnistuu siinä erinomaisesti", sanoin minä levollisesti.

"Oi!" muuta hän ei vastannut. Mutta olisin voinut vannoa, että hänen äänensä kuulosti pettyneeltä.

Mutta "vaimo, joka on annettu minulle" kaikui koko loppupäivän korvissani ja monta päivää vielä jälkeenkinpäin. Eivätkä ne sanat koskaan kajahtaneet sen selvemmin kuin illalla, jolloin näin hänen poistavan sammalet hiilien ympäriltä, puhaltavan tulen sytyksiin ja laittavan illallista. Varmaan viimeiset jäännökset muinaisesta metsäläisluonteesta heräsivät minussa, koska nuo vanhat sanat, jotka ovat niin läheisesti liittyneet rodun alkuaikaan, saattoivat liikuttaa minua ja tehdä minuun niin syvän vaikutuksen. Ja ne väikkyivät mielessäni, kunnes vaivuin uneen, yhä uudestaan mutisten niitä itsekseni.

Yhdesneljättä luku

"Kyllä nuo haisevat pahalta", sanoin minä, "mutta ne pitävät lämmintä ja estävät sateen ja lumen pääsemästä sisään".

Me tarkastimme valmista hylkeennahkakattoa.

"Se on kömpelö, mutta se täyttää tarkoituksensa ja sehän on pääasia", lisäsin minä, toivoen että Maud lausuisi minulle tunnustuksensa.

Ja hän taputti käsiään ja selitti, että hän oli hyvin tyytyväinen.

"Mutta täällä on pimeä", sanoi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ja kohautti olkapäitään vaistomaisesti hiukan väristen.

"Miksette puhunut ikkunasta, kun seiniä rakennettiin", sanoin minä. "Maja rakennettiin teitä varten, ja teidän olisi pitänyt tietää, että siellä tarvittaisiin ikkunakin."

"Mutta minä en tiedä koskaan sitä, mikä on itsestään selvää, sen te kyllä tiedätte", sanoi hän nauraen. "Ja sitä paitsi te voitte iskeä kolon seinään milloin hyvänsä."

"Aivan oikein -- sitä en tullut ajatelleeksi", vastasin minä ja nyökäytin päätäni viisastellen. "Mutta oletteko muistanut tilata ikkunalaseja? Tehän voitte soittaa tehtaaseen -- 4451 muistaakseni -- ja ilmoittaa millaista lasia haluatte ja minkä kokoista."

"Se merkitsee kai samaa kuin...", alkoi hän.

"Olla ilman ikkunaa."

Tuo maja oli pimeä ja ruma. Sivistyneessä maassa se enintään olisi kelvannut sioille. Mutta meidän mielestämme, jotka niin kauan olimme saaneet asua avonaisessa veneessä, se oli oikein hauska pieni asunto. Pidettyämme huolta lämmityksestä, joka kävi siten, että aloimme käyttää hylkeenrasvaa öljynä ja tervattua pumpulia lampunsydämenä, läksimme hankkimaan lihaa talvitarpeiksi, ja sitten päätimme rakentaa vielä toisen majan. Metsästäminen kävi meiltä nyt aivan helposti, me läksimme aamulla varhain matkaan ja palasimme päivällisen aikana mukanamme koko veneellinen hylkeitä. Ja kun minä sitten aloin rakentaa majaa, sulatti Maud rasvasta öljyä pitäen heikolla tulella hylkeenlihaa. Olin kuullut kerrottavan, millä tavalla lihaa kuivattiin aroilla, ja leikattuamme ohuita viipaleita ja ripustettuamme ne savuun ne kuivuivat mainiosti.

Toista majaa oli helpompi rakentaa, sillä minä pystytin sen toisen viereen, jottei siihen tarvittu kuin kolme seinää. Mutta työtä se sittenkin kysyi, kovaa työtä. Maud ja minä teimme työtä aamusta iltaan, kunnes olimme aivan uupuneet, ja kun ilta tuli, jaksoimme tuskin laskeutua levolle ja nukuimme sitten yhtä raskaasti kuin eläimet. Mutta Maud väitti sittenkin, ettei hän koskaan ollut tuntenut olevansa terveempi eikä vahvempi kuin nyt. Minä tiesin omasta kokemuksestani, että asian laita todellakin oli niin, mutta hän ei sittenkään ollut hentoa liljaa vahvempi, ja minä pelkäsin, että hän voisi kokonaan murtua. Monta monituista kertaa, kun hän oli aivan uuvuksissa, näin hänen heittäytyvän selälleen hiekkaan levätäkseen ja saadakseen uusia voimia. Sitten hän nousi taas pystyyn ja teki yhtä kovasti työtä kuin koskaan ennen. Mistä hän sai tuon voiman, sitä en voi ymmärtää.

"Ajatelkaa pitkää lepoaikaa talvella", vastasi hän minulle, kun minä toin epäilyni esille, "silloin luullakseni olisimme hyvinkin mielissämme, jos saisimme jotakin työtä."

Me vietimme pientä harjannostajaisjuhlaa minun majassani sinä iltana, jolloin katto saatiin valmiiksi. Kolmipäiväinen ankara myrsky, joka oli pyöräyttänyt kompassin kaakosta luoteiseen ja puhaltanut suoraan meitä vastaan, oli juuri loppumaisillaan. Laineet hyrskyivät ukkosenjyrinällä ulkolahdelmassa, vieläpä meidänkin suojatussa satamassamme aaltoili meri ankarasti. Suunnaton kallionkylki ei suojellut meitä sitä vastaan, ja myrsky ulvoi ja vinkui majan ympärillä niin ankarasti, että useamman kerran pelkäsin seinien luhistuvan kokoon. Hylkeennahkakatto, jonka mielestäni olin pingoittanut yhtä kireälle kuin tynnyrin kannen, pullotteli ja vinkui tuulen käsissä, ja seiniin ilmaantui useita rakoja, vaikka Maud luuli tukkineensa kaikki sammalilla. Mutta hylkeenrasvaöljy paloi kirkkaasti, ja meidän oli lämmin ja hyvä olla.

Ilta kului todellakin hauskasti, ja me olimme yhtämieltä siitä, että tämä oli hauskin ilta, minkä Kokeilusaarella olimme viettäneet. Me olimme hyvällä tuulella. Olimme täydellisesti alistuneet siihen ajatukseen, että saisimme viettää koko talven täällä, ja varustautuneet myös sen varalta. Hylkeet saisivat nyt meidän puolestamme milloin hyvänsä lähteä salaperäisille matkoilleen etelään, eikä myrsky peloittanut meitä. Me tiesimme voivamme suojella itseämme sekä kosteutta että kylmyyttä ja tuulta vastaan, ja sitä paitsi meillä oli erinomaisen pehmeät sammalpatjat. Maud oli keksinyt sen tuuman ja itse kerännyt sammalet, huolimatta minun avustani. Tänä yönä saisin ensi kertaa käyttää tätä patjaa, ja tiesin, että nukkuisin kahta vertaa makeammin, koska se oli hänen valmistamansa.

Kun Maud nousi mennäksensä, kääntyi hän äkkiä minuun omituisella tavalla ja sanoi:

"Jotakin tapahtuu -- se on jo tapahtunutkin. Minä tunnen sen aivan selvästi. Jokin on tulossa tänne meidän luoksemme. Se lähestyy parasta aikaa. Minä en tiedä mitä se on, mutta se tulee."

"Hyvääkö vai pahaa?" kysyin minä.

Hän pudisti päätään. "Sitä en tiedä, mutta se on jossakin tuolla ulkona."

Hän viittasi meren ja myrskyn puolelle.

"Ehkäpä siellä on suojaisa ranta", sanoin minä nauraen. "Mutta totta tosiaan, mieluummin minä olen täällä kuin lähden sinne tällaisena yönä. -- Ette te suinkaan pelkää?" kysyin minä, kun menin avaamaan hänelle ovea.

Hän katsoi pelotta minuun.

"Ja te olette terve? Täysin terve?"

"En koskaan ole ollut terveempi", vastasi hän.

Me juttelimme vielä hetken aikaa, ennenkuin hän läksi.

"Hyvää yötä, Maud", sanoin minä vihdoin.

"Hyvää yötä, Humphrey!" sanoi hän.