Part 21

Ja kuitenkin me elimme, ja vene pysyi pystyssä ja tuuli entisessä voimassaan. Kolmannen päivän iltana se vielä enemmän yltyi. Aallon harja huuhtoi äkkiä veneen keulan yli, ja vene täyttyi neljännekselleen vedellä. Minä viskasin vettä kuin hullu. Nyt kun vesi painoi veneen syvemmälle veteen ja riisti siltä sen joustavuuden, oli vaara entistään suurempi, että uusi aalto voisi jälleen tunkeutua veneeseen. Ja tuollainen uusi huuhtelu tekisi meistä kerrassaan lopun. Saatuani veneen tyhjäksi vedestä oli minun pakko ottaa öljykangas Maudilta ja levittää se kokan yli. Ja hyvä se olikin, sillä se peitti kolmanneksen koko veneestä, ja kolmasti näinä lähimpinä tunteina se esti veden virtaamasta veneeseen, kun keula sukelsi aaltoihin.

Maud oli surkuteltavassa tilassa. Hän istui kyyryssä veneen pohjalla sinertävin huulin, ja hänen värittömistä kasvoistaan kävi ilmi, kuinka kovasti hän kärsi. Mutta hän katsoi sittenkin pelottomasti minuun, ja hänen huuliltaan kuului alati rohkaisevia sanoja.

Pahimmin tuuli varmaan raivosi sinä yönä, vaikka minulla ei ollut täyttä käsitystä siitä. Olin niin väsynyt, että torkuin istuallani perässä. Neljännen päivän aamuna oli tuuli hiljentynyt hiljaiseksi huminaksi, aallot asettuivat ja aurinko alkoi paistaa. Oi, tuo suloinen aurinko! Miten me lämmittelisimme jäykistyneitä jäseniämme sen lämmössä, kuinka me heräisimme uudestaan eloon aivan kuin pikku elukat tai madot rajuilman jälkeen! Me saatoimme jälleen hymyillä toisillemme, laskea leikkiä ja arvostella tilaamme valoisammalta kannalta. Ja kuitenkin oli tilamme jos mahdollista vielä entistä tukalampi. Me olimme nyt kauempana Japanista kuin lähtiessämme matkaan _Ghost_-laivalta. Ja vain umpimähkään saatoin arvata, millä leveys- ja pituusasteella olimme. Olettaen että olimme kulkeneet noin kaksi mailia tunnissa seitsemänkymmentä tuntia kestäneessä myrskyssä, olimme joutuneet ainakin sataviisikymmentä mailia koilliseen. Mutta oliko tämä lasku oikea? Käsitykseni mukaan olisimme voineet kulkea neljäkin mailia tunnissa kahden asemesta. Ja siinä tapauksessa olimme vielä toiset sataviisikymmentä mailia kauempana.

Missä me olimme, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta luultavaa oli, että olimme _Ghostin_ läheisyydessä. Minä näin hylkeitä siellä täällä, ja milloin tahansa odotin, että joku hylkeenpyytäjälaiva tulisi näkyviin. Iltapuolella sellainen alus ilmestyikin taivaanrantaan, kun luoteistuuli taaskin oli alkanut puhaltaa. Mutta kuunari katosi varsin pian näkyvistä, ja me olimme taaskin yksin meren ympyränmuotoisella pinnalla.

Seurasi sitten sumuisia päiviä, jolloin Maudkin kävi alakuloiseksi eikä ainoatakaan rohkaisevaa sanaa kuulunut hänen huuliltaan; seurasi tyyniä päiviä, jolloin me ajelehdimme eteenpäin tuolla loppumattomalla lakeudella, jossa meren valtava suuruus painosti mieltämme ja me kummaksuen ajattelimme sitä ihmettä, joka piilee elämänkipinässä -- sillä mehän elimme yhä ja taistelimme henkemme puolesta; seurasi lumiräntäisiä päiviä, tuulta ja lumituiskua, jolloin emme millään voimalla voineet pysyä lämpiminä; seurasi sateisia päiviä, jolloin täytimme vesisäiliömme märistä purjeista tippuvilla vesipisaroilla.

Ja alati minun rakkauteni Maudia kohtaan vain lisääntyi. Hän oli niin monipuolinen, hänen luonteessaan oli niin paljon eri vivahteita -- hän oli oikea proteus-luonne, niinkuin minä häntä nimitin. Mutta tuon nimen, samoin kuin monet muutkin, minä annoin hänelle ajatuksissani. Rakkaudentunnustukseni pyöri tosin tuhansia kertoja huulillani, mutta minä tiesin, ettei aika ollut sopiva sellaisiin tunnustuksiin. Jollei muunkaan vuoksi, niin olisihan ollut kovin sopimatonta pyytää naiselta hänen rakkauttaan silloin, kun hän oli kokonaan riippuvainen toisen turvasta, kun toinen juuri koettaa kaikin tavoin pelastaa hänen henkeään. Kuinka arkaluontoinen meidän asemamme olikin, sekä tässä että muissakin suhteissa, niin voin kiitoksekseni mainita, että olin hienotunteinen, etten ainoallakaan katseella enkä ilmeellä ilmaissut rakkauttani hänelle. Me kohtelimme toisiamme kuin hyvät ystävät, ja päivä päivältä meistä tuli yhä paremmat toverit.

Minä ihmettelin suuresti sitä seikkaa, ettei hän osoittanut vähintäkään pelkoa eikä arkuutta. Mylvivä meri, heikko vene, myrskyt, kärsimykset, yksinäisyys -- kaikki tuo, mikä olisi herättänyt pelkoa voimakkaimmankin naisen mielessä -- näytti tuskin tekevän minkäänlaista vaikutusta häneen, joka kuitenkin oli oppinut tuntemaan elämää ainoastaan sen suojatuimmalta ja keinotekoisimmalta puolelta, ja joka itse oli kuin tulta, kastetta ja sumua, lahjakas henki, jossa oli kaikkea sitä, mikä naisessa oli suloisinta, hellintä ja miellyttävintä. Hän oli sekä arka että ujo, mutta hänellä oli sielun voimaa. Perintönä oli hänellä heikko ruumis, mutta tämä heikkous painosti vain itse ruumista. Henki oli hänessä kokonaan hallitsevana, hän oli eteerinen olento -- yhtä levollinen kuin hänen levolliset silmänsä -- ja varma vaihtelevan maailmanjärjestyksen ikuisesta olemassaolosta.

Seurasi myrskypäiviä, myrskyisiä päiviä ja öitä, jolloin meri uhkasi meitä mylvivällä valkeudellaan ja tuuli lakkaamatta heitteli jättiläisvoimilla alustamme. Ja alituisesti me ajauduimme yhä kauemmaksi koilliseen. Kaikkein pahimman myrskyn pauhatessa, mitä olimme saaneet kestää, loin sattumalta katseeni suojapuolelle; aikomukseni ei ollut tähystellä mitään, olin vain väsynyt taistelemaan luonnonvoimia vastaan ja tahdoin vain ikäänkuin sanattomasti rukoilla ärtyneitä voimia, että ne lakkaisivat kiusaamasta meitä ja päästäisivät meidät rauhaan. Ja se mitä ensin näin, tuntui minusta suorastaan mahdottomuudelta. Valvottuani päiviä ja öitä yhtä mittaa olivat aivoni varmaan vain tuskasta ja kärsimyksestä sekaantuneet. Minä katsoin Maudiin, ikäänkuin päästäkseni selville ajasta ja paikasta. Nähdessäni hänen rakkaat, märät poskensa, hänen liehuvat suortuvansa ja rohkeat ruskeat silmänsä, vakuuttauduin, että en nähnyt harhanäkyjä. Sitten katsoin jälleen suojapuolelle ja näin taaskin kallioisen niemen kohoavan mustana ja korkeana ja paljaana, näin kallion juurella ärjyviä tyrskyjä, joista vesi suihkuna pärskyi kallion kuvetta vasten, näin mustan ja luoksepääsemättömän rannan, joka ulottui kauas luoteeseen, valkoisen vaahdon reunustaessa sitä leveänä vyönä.

"Maud", sanoin minä. "Maud."

Hän käänsi päätään ja näki saman kuin minäkin.

"Se ei voi olla Alaska?" huudahti hän.

"Ei, pahaksi onneksi", vastasin minä. "Osaatteko te uida?"

Hän pudisti päätään.

"En minäkään", sanoin. "Meidän täytyy siis päästä maihin muulla tavalla kuin uimalla -- laskea vene johonkin kallionkoloon ja sitten nousta maihin. Mutta meidän täytyy toimia reippaasti, niin reippaasti kuin suinkin -- ja varmasti."

Minä puhuin suurella luottamuksella; mutta hän tiesi, ettei minulla sitä sittenkään ollut, sillä hän katsoi levollisesti minuun ja sanoi:

"En ole vielä kiittänyt teitä kaikesta siitä, mitä olette tehnyt minun puolestani..."

Hän epäröi, ikäänkuin olisi etsinyt sanoja, joilla parhaiten olisi voinut ilmaista kiitollisuuttaan.

"No, entäs sitten?" sanoin minä kiivaasti, sillä en ollut oikein tyytyväinen siihen, että hän kiitti minua.

"Teidän pitää auttaa minua", sanoi hän hymyillen.

"Tunnustaa oikeaksi teidän kiitollisuudenvelkanne, ennenkuin te kuolette? En ensinkään. Emme me kuole. Me nousemme maihin tuon saaren rannassa ja elämme siellä aivan rauhallisesti ja hyvin, ennenkuin tämä päivä on lopussa."

Minä puhuin rohkeasti ja varmasti, mutta en itse uskonut sanaakaan siitä, mitä sanoin. En valehdellut pelosta. En pelännyt vähintäkään, vaikka olinkin aivan varma siitä, että kuolema kohtaisi minut noiden kuohuvien hyrskyjen ja kallioiden keskellä, joita kohti me nyt kuljimme suurella vauhdilla. Aivan mahdotonta oli nostaa purjeita ja päästä tuon rannan ohi. Tuuli kaataisi heti veneen, ja laineet huuhtoisivat sen yli samassa hetkessä, kun se laskeutuisi aallonpohjaan, ja sitäpaitsi laahautui purje vara-airoihin kiinnitettynä meidän edellämme meressä.

Niinkuin jo äsken sanoin -- en pelännyt lainkaan kuolemaa omasta puolestani, mutta se ajatuskin, että Maudin täytyisi kuolla, teki minut aivan hervottomaksi. Mielikuvituksessani näin hänet murskautuneena kallioita vasten, ja se oli liian hirveää. Koetin pakottaa itseäni ajattelemaan, että pääsisimme onnellisesti maihin, ja siksi en sanonut mitä uskoin, vaan mitä minä hartaimmin toivoin.

Minua kauhistuttikin ajatella tätä hirveää kuolemaa, ja hetkeksi iski päähäni se hurja ajatus, että riistäisin Maudin syliini ja heittäytyisin veneestä mereen. Mutta sitten päätin odottaa ja vasta viime hetkessä, kun meillä ei enää olisi mitään pelastuksen mahdollisuutta, tahtoisin painaa hänet syliini, tunnustaa hänelle rakkauteni, hypätä epätoivoissani mereen ja kuolla yhdessä hänen kanssaan.

Vaistomaisesti me siirryimme lähemmäksi toisiamme veneen pohjalla. Minä tunsin Maudin käden omassani. Ja sitten me odotimme loppua sanomatta sanaakaan toisillemme. Aivan ohitsemme kulki tuulenpuuska pitkin kallioisen niemen vasenta reunaa, ja minä tähystelin sinne toivoen, että virta tai rannasta kuohahtava laine ajaisi meidät ohi, ennenkuin joutuisimme keskelle hyrskyjä.

"Kyllä me tästä suoriudumme", sanoin minä luottavasti, vaikka tiesinkin, etteivät nuo sanat voineet pettää meitä kumpaistakaan.

"Tuhat tulimmaista -- me selviydymme tästä sittenkin!" huudahdin viisi minuuttia myöhemmin.

Mieleni oli niin kiihottunut, että kirous pääsi huuliltani -- luullakseni ensimmäinen kirous eläissäni, jollei kiroukseksi ole luettava niin viatonta sanaa kuin "pahus", jota joskus nuoruudessani käytin.

"Antakaa anteeksi", sanoin minä.

"Teidän sananne saivat minut uskomaan, että tarkoititte täyttä totta", sanoi hän heikosti hymyillen. "Minä tiedän nyt, että me todellakin selviydymme tästä."

Olin huomannut kaukaisen niemen kallion uloimman huipun toisella puolella, ja kun me nyt tähystelimme sitä kohti, niin näimme siellä syvän lahdelman, jonka ranta yhä laajeni ja kasvoi silmiemme edessä. Samassa kajahti korviimme voimakas, yhtämittainen haukunta. Se kuulosti melkein yhtä voimakkaalta kuin kaukainen ukkonen, ja ääni tuli suoraan tuulen alta, voittaen hyrskyjen pauhinan ja kulkien myrskyä vastaan. Kuljettuamme niemen ohi näimme koko lahdelman edessämme, puolikuunmuotoisen kaaren, jonka valkoista hiekkarantaa vasten aallot hyrskyivät. Rannassa oli kymmentuhansittain hylkeitä, ja niiden ukkosenvoimainen haukunta oli meidän korviimme kajahtanut.

"Hylkeitten pesä!" huudahdin minä. "Nyt me luultavasti olemme pelastuneet. Täällä on varmaan lähiseutuvilla risteilijöitä ja vartiomiehistöjä, jotka pitävät hylkeitä silmällä, jotta ei pyydystettäisi luvattomilla ajoilla. Mahdollisesti on joku hylkeenpyyntiasemakin lähellä." Mutta tarkasteltuani hyrskyä, joka vyöryi vasten rantaa, sanoin minä: "Kova paikka tässäkin on edessä, vaikkei yhtä paha kuin äskeinen. Mutta jos kohtalo on meille suopea, niin kuljemme vielä seuraavankin niemen ohi ja pääsemme johonkin aivan suojattuun rantaan, jossa voimme nousta maihin kastamatta edes jalkojamme."

Ja kohtalo oli meille suopea. Molemmat niemet olivat aivan samassa linjassa kuin lounaistuulikin, mutta kun onnellisesti olimme päässeet toisenkin ohi -- sivuutimme sen aivan peloittavan läheltä -- niin näimme vielä kolmannenkin niemen, sekin oli samassa linjassa kuin tuuli ja molemmat edelliset. Mutta välillä oli lahdelma! Se tunkeutui syvälle maahan, ja virta kuljetti meitä nopeasti niemen suojaan. Täällä vesi oli tyyntä, vain hiljaiset, raskaat mainingit vierivät, ja minä nostin ankkurin ylös ja aloin soutaa. Niemestä ranta teki polvekkeen, joka kulki yhä enemmän etelää ja länttä kohden, ja lopulta löysimme lahdenpohjukan, pienen suojatun valkaman, jossa vesi oli tyyntä kuin lammessa, silloin tällöin vain hienot tuulen väreet karahtelivat sen pinnalla, kun myrsky kohisten syöksähti alas kalliojyrkänteitä, jotka kohosivat noin sadan jalan päässä maan puolella.

Täällä ei ollut hylkeitä. Veneen pohja törmäsi kovaa rantahiekkaa vasten. Minä hyppäsin veneestä ja ojensin käteni Maudille. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi minun rinnallani. Kun päästin irti hänen kätensä, tarttui hän nopeasti käsivarteeni kiinni. Samassa minä horjahdin ja olin vähällä kaatua kumoon. Se johtui ihmeeksemme siitä, ettemme enää olleet liikkeessä. Me olimme olleet liian kauan kiikkuvalla merellä, että liikkumattomalla ja vakavalla maalla kadotimme tasapainomme. Me oletimme kai, että ranta kohoaisi ja laskeutuisi, että kallioseinät keinuivat edestakaisin samoin kuin veneen reunat, ja kun me vaistomaisesti pingoittaen hermojamme odotimme näitä liikkeitä, niin emme voineetkaan pysyä pystyssä, kun niitä ei ollut olemassa.

"Minun täytyy käydä istumaan", sanoi Maud naurahtaen hermostuneesti ja tehden kädellään liikkeen joka ilmaisi, että häntä pyörrytti, ja hän kävi heti maahan istumaan.

Minä kiinnitin veneen ja istahdin sitten hänen viereensä. Sillä tavalla me jouduimme Kokeilusaarelle, joksi me tätä saarta sittemmin nimitimme, maakipeinä pitkällisen merimatkamme jälkeen.

Yhdeksäskolmatta luku

"Mieletöntä!" huudahdin minä harmistuneena.

Olin purkanut tavarat veneestä ja kantanut ne rantaan, jonne olin alkanut laittaa leiripaikkaa. Rannalla oli hiukan ajopuita, ja kun silmäni osuivat kahvipurnukkaan, jonka olin ottanut mukaan _Ghost_-laivasta, tulin ajatelleeksi tulta.

"Kurja hullu!" jatkoin minä.

Mutta Maud sanoi: "Hiljaa, hiljaa!" lempeän moittivalla äänellä ja kysyi sitten, miksi minä haukuin itseäni hulluksi ja mielettömäksi.

"Ei ainoatakaan tulitikkua!" valitin minä. "En ainoatakaan ole ottanut mukaan, ja nyt saamme olla ilman kahvia, keittoa, teetä ja ihan kaikkea!"

"Eikö Robinson Crusoe hieronut kahta puupalasta vastatusten saadakseen tulta?" sanoi hän hitaasti.

"Mutta minä olen lukenut lukemattomista haaksirikkoutuneista, jotka turhaan ovat sitä yrittäneet", vastasin minä. "Mieleeni muistuu Winters, eräs sanomalehtimies, joka oli käynyt Alaskassa ja Siperiassa. Tapasin hänet kerran Bibelot-klubissa, ja hän kertoi meille, miten hän oli koettanut saada tulta hieromalla kahta puuta vastatusten. Se oli hyvin huvittavaa. Hän kertoi erinomaisen hyvin, mutta koe ei onnistunut. Muistan aivan selvästi hänen loppusanansa. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän sanoi: 'Hyvät herrat -- Tyynen meren asukkaille se ehkä onnistuu, malaijilaiset voivat sen tehdä, mutta uskokaa minua; valkoinen mies ei siihen kykene.'"

"No niin, olemmehan me niin kauan tulleet toimeen ilman tulta", sanoi Maud reippaasti. "Enkä minä ymmärrä, miksikä me emme edelleenkin tulisi toimeen ilman sitä."

"Mutta ajatelkaahan kahvia!" huudahdin minä. "Ja se on hyvää kahvia, sen minä tiedän. Otin sen Susi-Larsenin omasta varastosta. Katsokaahan noita mainioita puita!"

Minun täytyy myöntää, että kaipasin äärettömästi kahvia. Eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkuin pääsin selville siitä, että kahvi kuului Maudinkin heikkouksiin. Sitä paitsi olimme niin kauan eläneet vain kylmällä ruoalla, että olimme aivan jäykistyneet sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Lämmin juoma olisi vaikuttanut ihmeen hyvää. Mutta minä lakkasin valittamasta ja aloin valmistaa Maudille telttaa purjeesta.

Luulin, että se kävisi hyvin helposti, kun minulla oli airot, masto, puomi ja purjevarpa, puhumattakaan kaikista nuorista ja köysistä. Mutta kun minulta puuttui kokonaan kokemusta, enkä voinut tehdä kerrassaan mitään kokeilematta, joten jokainen onnistunut yritys oli suorastaan kuin jokin keksintö, niin oli päivä kulunut loppuun, ennenkuin sain suojuksen valmiiksi. Sitten alkoi yöllä sataa, vesi virtasi telttaan, ja Maudin oli pakko etsiä suojaa veneestä.

Seuraavana aamuna kaivoin syvän ojan teltan ympärille, ja tuntia myöhemmin puhalsi äkkiä kova tuulispää kalliolta, raastoi teltan rikki ja viskasi sen hiekkaan noin kolmenkymmenen yardin päähän.

Maud nauroi alakuloiselle ilmeelleni, ja minä sanoin:

"Heti kun tuuli asettuu, lähden tutkimaan saarta. Täällä on varmaan jossakin hylkeenpyyntiasema ja ihmisiä. Ja laivoja käy tietysti siellä. Jokin hallitus suojelee aivan varmaan kaikkia näitä hylkeitä. Mutta minä tahdon järjestää teidän olonne jotakuinkin mukavaksi, ennenkuin lähden matkaan."

"Minä tahtoisin mieluummin seurata teidän mukananne", vastasi Maud.

"Parempi, jos te jäisitte tänne. Teillä on ollut jo kylliksi kärsimyksiä. Ihme ja kumma, että olette vielä hengissä. Eikä ole lainkaan hupaista soutaa ja purjehtia sateessa. Te tarvitsette lepoa, ja siksi minä toivoisin, että jäisitte tänne."

Hänen kauniit silmänsä himmenivät. Ikäänkuin jotakin kosteaa olisi noussut niihin, ja hän painoi ne samassa maahan ja käänsi päänsä poispäin.

"Minä tahtoisin mieluummin seurata mukananne", sanoi hän hiljaisella äänellä, melkein rukoilevasti. "Minä voisin ehkä hiukan auttaa teitä --", hänen äänensä värähti heikosti. "Ja jos teille tapahtuisi jotakin, -- ajatelkaahan, miten minun sitten kävisi täällä yksin."

"Oi, minä aion olla hyvin varovainen", vastasin minä. "En kulje kauemmaksi, kuin että voin palata ennen pimeän tuloa. Niin, tarkoin punniten arvelen todellakin, että teidän on paljon parempi jäädä tänne nukkumaan, lepäämään ja laiskottelemaan."

Hän kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua silmiin. Hänen katseensa oli luja ja lempeä.

"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä!" sanoi hän ihmeen vienosti.

Olin päättänyt kieltää ja pudistin päätäni. Mutta hän odotti sittenkin ja katseli minua. Minä yritin sanoin ilmilausua kieltoni, mutta epäröin vielä. Samassa näin ilonsäteen säihkyvän hänen silmissään ja tiesin olevani voitettu. Aivan mahdotonta oli kieltää enää tämän jälkeen.

Tuuli asettui iltapuolella, ja me valmistuimme lähtemään matkaan seuraavana aamuna. Oli aivan mahdoton lähteä löytöretkelle sisemmälle saareen suojapaikastamme, sillä kallionkyljet kohosivat pystysuorina rannasta, ja lahden molemmissa päissä ne nousivat yhtä pystysuorina merestä.

Aamu sarasti. Se oli pimeä ja pilvinen, mutta tyyni. Heräsin jo varhain ja laitoin veneen kuntoon.

"Tyhmeliini! Hupsu... Halloo!" huusin minä, kun luulin voivani herättää Maudin. Mutta tällä kertaa minä huusin ilosta ja pyörin avopäisenä rannalla teeskennellen epätoivoa.

Hän pisti päänsä esiin purjeen kulman alta.

"Mikäs nyt?" kysyi hän unisesti, mutta etupäässä uteliaasti.

"Kahvia!" huusin minä. "Mitäpä sanoisitte kahvikupista? Lämpimästä kahvista? Oikein kiehuvan kuumasta?"

"Hyvä ihme, kuinka te peloititte minua!" sanoi hän. "Ja kuinka julma te olette! Olen juuri koettanut hillitä mieltäni voidakseni olla iloinen ilman kahviakin, ja sitten te turhilla toiveilla hävitätte kaikki."

"Katsokaahan tänne!" sanoin minä.

Kallion kolosta minä keräsin hiukan kuivia oksia ja risuja ja taitoin ne pieniksi paloiksi. Sitten repäisin lehden muistikirjastani ja otin patruunan esille ampumavaralaatikosta. Poistettuani tulpan veitsellä kaadoin ruudin litteälle kivelle. Irrotin sitten nallin patruunasta ja asetin ruudin päälle. Nyt oli kaikki valmista. Maud katseli toimiani teltasta. Pitäen vasemmalla kädelläni kiinni paperista iskin nallia isolla kivellä, joka minulla oli oikeassa kädessä. Paksu savu alkoi tupruta, sitten syttyi liekki, paperin epätasainen sivu oli syttynyt tuleen.

Maud taputti käsiään ilosta huudahtaen: "Prometeus!"

Mutta minä olin liian kiintynyt toimeeni voidakseni yhtyä hänen iloonsa. Heikkoa liekkiä tuli huolellisesti hoitaa, jotta se pysyisi elossa. Minä ylläpidin sitä lastuilla ja tikuilla, kunnes se vihdoin alkoi paukkua tarttuen pienempiin lastuihin ja tikkuihin. En ollut ottanut edeltäpäin lukuun sitä mahdollisuutta, että joutuisimme asumattomalle saarelle, eikä meillä ollut minkäänlaisia keittoastioita, mutta aluksi käytin rautakauhaa, jolla me viskasimme vettä veneestä, ja myöhemmin kun toinen säilykepurkki toisensa jälkeen tyhjeni, saimme koko runsaan kokoelman keittoastioita.

Minä keitin vettä, mutta Maud valmisti itse kahvin. Oi, millaista kahvia! Minä puolestani avustin aamiaista säilytetyllä lihalla, joka oli muhennettu yhdessä laivakorppujen ja veden kanssa. Aamiainen onnistui aivan erinomaisesti, ja me istuimme tulen ääressä paljon kauemmin kuin innokkaat tutkimusmatkailijat tavallisesti tekevät, maistelimme kuumaa, mustaa kahviamme ja puhelimme olostamme.

Minä vakuutin, että löytäisimme hylkeenpyyntiaseman jossakin lahdelmassa, sillä minä tiesin, että hylkeitten pesäpaikkoja vartioitiin siten Beringin meren varrella. Mutta Maud väitti -- luullakseni valmistaaksensa minua pettymykseen, jos se nyt siksi todellakin kääntyisi -- että me olimme joutuneet tuntemattomalle hyljepaikalle. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella ja tuli oikein iloiseksi koettaessaan väitellä vakavasti.

"Jos te olette oikeassa", sanoin minä, "niin täytyy meidän luultavasti jäädä tänne koko talveksi. Meidän ruokavaramme eivät voi riittää niin pitkälle, mutta onhan täällä hylkeitä. Syksyllä ne lähtevät matkoihinsa, joten minun täytyy ruveta keräämään meille lihavaroja. Ja sitten on rakennettava majoja ja koottava puita. Meidän täytyy myös sulattaa hylkeenrasvaa, saadaksemme valoa, kun tulee pimeä. Niin, me saamme työtä yllin kyllin, jos saari todellakin on asumaton. Mutta minä tiedän, ettei se ole."

Maud oli kuitenkin oikeassa. Me purjehdimme hyvässä tuulessa pitkin rantoja, tutkimme kiikarilla lahden pohjukoita ja nousimme silloin tällöin maihin, mutta emme löytäneet vähintäkään jälkeä ihmisistä. Huomasimme kuitenkin, että me emme olleet ensimmäisinä tulleet Kokeilusaarelle. Korkealta rannalta, läheisimmän lahden pohjukasta, löysimme murskaantuneen veneen jäännöksiä. Se oli hylkeenpyytäjävene, sen saattoi selvästi nähdä, sillä hankojen ympärille oli kierretty köysipalmikko, keulassa oli pyssyteline ja veneen laidassa näkyi vielä epäselvästi valkoisella värillä maalattu nimi _Gazelle N:o 2_. Vene oli varmaan maannut siellä kauan, sillä se oli puolillaan hiekkaa, ja pirstaantuneet lankut olivat mustuneet, jommoiseksi puu muuttuu kauan maattuaan ulkoilmassa. Perässä oli pyssy ja merimiespuukko, jonka terä oli taittunut ja niin ruostunut, että tuskin saattoi nähdä mikä se oli.

"He ovat lähteneet täältä", sanoin minä iloisesti. Mutta sydäntäni ahdisti ja mieleeni nousi aavistus, että varmaan jossakin rannalla oli valjenneita ihmisluitakin.

En tahtonut masentaa Maudin mieltä sellaisella löydöllä, ja siksi me jälleen palasimme veneeseemme ja kiersimme saaren koillispään ympäri. Eteläisellä puolella ei ollut rantaäyräitä, ja varhain iltapuolella olimme kulkeneet tuon mustan niemen ohi ja purjehtineet aivan ympäri koko saaren. Minä arvioin sen olevan viisikolmatta mailia ympärimitaten ja sen leveyden vaihtelevan kahden ja viiden mailin välillä. Täsmällisemmin saatoin laskea, paljonko hylkeitä siellä oli -- niitä oli varmaan parisataa tuhatta. Saaren lounaiskärki oli korkein, ja siitä se vähitellen laskeutui alemmaksi, niin että koillinen ranta kohosi vain pari jalkaa meren yläpuolelle. Lukuunottamatta meidän pientä lahdelmaamme viettivät muut rannat noin puolen mailin alalla loivasti taaksepäin muodostaen niin sanoakseni kivisiä niittyjä, joissa siellä täällä kasvoi sammalta ja tundraruohoa. Tänne hylkeet vetäytyivät, ja vanhat koirashylkeet vartioivat haaremejaan, nuorten pysytellessä erillänsä.

Sen tarkempaa kuvausta ei maksa vaivaa antaa Kokeilusaaresta. Paikoin kostea ja soinen, paikoin louhikkoinen ja kivikkoinen; myrskytuulet raivosivat siellä alituisesti, laineet hyrskyivät sen rantoja vasten, ja kahdensadan tuhannen hylkeen haukunta kajahti vähänväliä korvissamme; se oli tosiaankin surkea olinpaikka. Maud, joka oli valmistanut minua tähän pettymykseen ja kaiken päivää oli ollut iloisella ja hyvällä mielellä, kadotti rohkeutensa saavuttuamme omaan rantaamme. Hän koetti uljaasti sitä salata, mutta sytyttäessäni tulen uudestaan palamaan tiesin hyvinkin, että hän teltassa painoi päänsä vaippoihin ja koetti siten tukahduttaa nyyhkytyksensä.