Part 20

Nyt täytyi vielä hankkia ampumavaroja, mikä ei ollutkaan vaikeata, vaikka minun olikin pakko mennä välikannen portaita alas saadakseni mitä tarvitsin. Siellä nimittäin pyyntimiehet säilyttivät patruunalaatikkojaan, joita he kuljettivat veneissä mukanaan -- ja sieltä minä anastin kaksi tuollaista laatikkoa, vaikka olinkin vain parin jalan päässä heidän meluavista juomakesteistänsä.

Mutta nyt oli vene laskettava vesille. Se ei ollut helppo työ yksinäiselle miehelle. Irrotettuani köyttönuorat hilasin ensin kokkataljan ja sitten perätaljan, jotta vene selvisi laivan partaasta, laskin sitten vuorotellen toista ja toista taljaa pari jalkaa kerrassaan, kunnes vene riippui tasapainossa veden pinnan yläpuolella laivan kupeella. Tarkastin, että siinä oli kaikki tarvittavat airot, hangat ja purjeet. Vettä ei saanut myöskään unohtaa, ja minä anastin joka ainoasta veneestä niiden vesisäiliöt. Koska veneitä oli kaikkiaan yhdeksän, niin saimmehan me siten vettä aivan riittämiin asti, vieläpä painolastiksikin; sillä pikemmin saattoi pelätä, että veneeseen tulisi liiaksikin lastia, kun olin ottanut niin paljon muutakin mukaan.

Sillä aikaa kun Maud ojensi minulle kaikki tavaramme ja minä asetin ne paikoilleen veneeseen, nousi eräs laivamies kanssista kannelle. Hän seisoi hetken aikaa tuulenpuoleiseen partaaseen nojautuneena -- me puuhailimme suojapuolella -- astui sitten hitaasti keskilaivaa kohti ja pysähtyi jälleen kääntäen kasvonsa vasten tuulta ja seisoen selin meihin. Kuulin sydämeni tykyttävän kyyristyessäni alas veneeseen. Maud oli lyyhistynyt kokoon kannella, ja minä tiesin, että hän pysytteli aivan liikkumattomana laivan parrasta vasten. Mutta mies ei kääntynyt meihin päin. Oiottuaan käsivarsiaan päänsä yli ja haukoteltuaan ääneensä hän astui takaisin kokkapuolelle ja katosi kansiluukusta alas.

Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki tavarat paikoillaan veneessä, ja sitten minä laskin veneen veteen. Auttaessani Maudia alas ja tuntiessani hänet aivan lähelläni oli minun vaikea olla huudahtamatta hänelle: "Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" Niin, Humphrey van Weyden oli todenteolla rakastunut -- tuo ajatus täytti minut riemulla, kun hän piti kiinni kädestäni ja minä autoin hänet veneeseen. Pitelin kiinni partaasta toisella kädelläni ja toisella kannatin koko hänen ruumiinsa painoa -- ja sinä hetkenä minä ylpeilin voimannäytteestäni. Niin voimakas en muutamia kuukausia sitten tosiaankaan ollut sanoessani jäähyväiset Charley Furusethille ja astuessani onnettomaan _Martinez_-laivaan palatakseni San Franciscoon.

Aalto kohotti venettä. Maudin jalat ylettyivät veneen pohjaan, ja minä päästin irti hänen kätensä. Sitten irroitin taljat ja hyppäsin jäljessä veneeseen. En koskaan eläissäni ollut ennen soutanut, mutta minä pistin airot veteen ja suurella vaivalla sain veneen ohjatuksi pois laivan kyljestä. Sitten kokeilin purjeilla. Olin monta kertaa nähnyt veneenohjaajien ja pyyntimiesten nostavan purjeita, mutta tämä oli ensimmäinen kokeeni. Se, minkä he varmaan suorittivat kahdessa minuutissa, vei minulta vähintään kaksikymmentä, mutta vihdoin minun onnistui kuitenkin saada kaikki kuntoon, ja mela kädessä ohjasin veneen tuulen yläpuolelle.

"Tuolla päin on Japani", sanoin minä, "suoraan edessämme".

"Humphrey van Weyden", sanoi Maud, "te olette rohkea mies".

"En", vastasin minä, "mutta te olette rohkea nainen".

Me käänsimme molemmat päätä, yhteinen tunne pakotti meidät vielä viimeisen kerran katselemaan _Ghostia_. Laivan syvällä kulkeva runko kohosi aallolle ja kierähti tuulen puolelle; purjeet näyttivät synkiltä yöllisessä ilmassa; kiinnisidottu peräsin ratisi ja paukkui -- mutta sitten kaikki katosi näkyvistä ja kuuluvista, ja me olimme yksin pimeällä merellä.

Seitsemäskolmatta luku

Aamu alkoi sarastaa harmaana ja kolkkona. Vene kulki raittiissa hankatuulessa, ja kompassi osoitti, että kuljimme suoraan Japania kohti. Vaikka minulla oli paksut lapaset käsissä, niin sormeni olivat sittenkin kohmettuneet ja niitä kirveli pitäessäni kiinni kovasta peräsimestä. Jalkojani myöskin särki kylmässä, ja toivoin sydämestäni, että aurinko alkaisi paistaa.

Jaloissani, veneen pohjalla makasi Maud. Lämmin hänen ainakin täytyi olla, sillä hänellä oli paksuja vaippoja sekä allaan että yllään. Ylimmän olin vetänyt hänen kasvojensa yli suojellakseni häntä yöilmalta enkä voinut nähdä hänestä muuta kuin vartalon epämääräiset rajaviivat ja vaaleanruskean tukan, joka pisti vaipan alta esiin ja kimalteli kastehelmissä.

Minä katselin häntä kauan hänen maatessaan siinä, kiinnitin katseeni siihen ainoaan kohtaan hänestä, jonka saatoin nähdä, katselin kuin vain mies voi katsella naista, joka on hänelle kaikkein kallein maailmassa. Katseeni oli niin kiihkeä, että hän vihdoin alkoi liikkua vaipan alla, ylin kulma viskautui syrjään ja hän hymyili minulle unisin silmin.

"Hyvää huomenta, mr van Weyden", sanoi hän. "Joko näette rantaa?"

"En", vastasin minä, "mutta me lähestymme sitä kuuden mailin vauhdilla tunnissa."

Hänen kasvoilleen ilmestyi pettynyt ilme.

"Mutta se merkitsee sataaneljääkymmentäneljää mailia vuorokaudessa", lisäsin minä rohkaisevasti.

Hänen kasvonsa kirkastuivat. "Ja kuinka pitkä matka meillä on kaikkiaan?"

"Siperia on tuolla", sanoin minä ja viittasin länttä kohti. "Mutta lounaisessa, noin kuudensadan mailin päässä, on Japani. Jos tätä tuulta kestää, niin pääsemme sinne viidessä päivässä."

"Entä jos myrsky nousee? Silloin kai vene hukkuu?"

Hänellä oli omituinen tapa katsoa toista silmiin saadakseen tietää totuuden, ja hän tarkasteli minua juuri sillä tavalla tehdessään tuon kysymyksen.

"Silloin pitäisi myrskyn olla hyvin ankara", sanoin minä rauhoittaen.

"Mutta jos nousee kova myrsky?"

Minä taivutin päätäni. "Milloin tahansa jokin hyljealus voi pelastaa meidät. Sellaisia aluksia on vaikka kuinka paljon näillä seuduin valtamerta."

"Oi, tehän olette aivan kylmettynyt!" huudahti hän nyt. "Kas -- tehän aivan värisette vilusta! Älkää kieltäkö yhtään -- minä näen, että teitä palelee. Ja täällä minä olen vain maannut lämpimässä!"

"En ymmärrä, mitä se olisi asiaa parantanut, jos te olisitte valvonut ja palellut", sanoin minä nauraen.

"Sen minä ainakin teen niin pian kuin olen oppinut pitämään perää, ja sen minä varmaan opin hyvin pian."

Hän kävi istumaan ja alkoi korjata pukuaan. Hän laski hajalleen hiuksensa, niin että ne peittivät hänen kasvonsa ja hartiansa kuin ruskea pilvi. Oi, noita rakkaita, kosteita, ruskeita hiuksia! Olisin tahtonut suudella niitä, kietoa ne sormieni ympärille, kätkeä niihin kasvoni. Minä tuijotin niihin kuin lumottu, kunnes vene kääntyi tuulen yläpuolelle ja purje alkoi lepattaa -- se varoitti minua hoitamaan velvollisuuksiani. Sellainen idealisti ja romantikko kuin minä olin ja aina olin ollut, niin taipuvainen kuin olinkin ollut tekemään analyyseja, en tähän asti ollut pannut suurtakaan huomiota rakkauden ulkonaisiin tunnusmerkkeihin. Minun mielestäni rakkaus miehen ja naisen välillä oli vain kahden sielun hienointa sopusointua, tunne, joka yhdisti heidän henkensä ja veti ne toisiaan kohtaan. Minun rakkausmaailmassani ei pantu suurtakaan huomiota ruumiiden yhdistymiseen. Mutta minulle selvisi nyt omin päin se suloinen oppi, että ruumis edustaa sielua, että sielu ruumiin kautta antaa itsensä ilmi -- että yhtä mieluista sielulle on nähdä rakastetun suortuvia, kosketella niitä tai hengittää niiden tuoksua kuin nähdä hänen silmiensä loistetta ja kuulla hänen ajatustensa pukeutuvan sanoiksi. Kun kaikki kävi ympäri, niin sielu oli vain jotakin käsittämätöntä, jotain, jota saattoi vain aavistaa ja tuntea -- omin päin se ei koskaan voisi antaa itseään ilmi. Jehova oli ihmisen kaltainen siksi, että hän saattoi puhua juutalaisille ainoastaan sellaisin sanoin, joita he ymmärsivät ja käsittivät, ja siksi he käsittivät hänet myös ikäänkuin omaksi perikuvakseen, ikäänkuin pilveksi tai tulipatsaaksi -- joksikin oleelliseksi ja ruumiilliseksi olennoksi, jota israelilaiset saattoivat aistimillaan käsittää.

Niin minä siinä sitten istuin ja katselin Maudin hiuksia ja rakastin niitä ja opin siten paremmin ymmärtämään rakkautta kuin mitä kaikki runoilijat ja laulajat olivat ennen opettaneet minulle runoillaan ja lauluillaan. Sitten hän äkkiä ravisti päätään ja heitti hiuksensa taakse, että hänen hymyilevät kasvonsa pilkistivät jälleen esiin.

"Miksi naiset eivät aina käy hajalla hapsin?" kysyin minä. "Se on paljon kauniimpaa kuin kaikki hiuslaitteet."

"Kun ne eivät vain sotkeentuisi niin hirveästi", vastasi hän nauraen. "Kas niin -- olen kadottanut yhden kallisarvoisista hiusneuloistani!"

Minä en hoitanut huolellisesti venettä, vaan päästin purjeet kerta kerralta höllälle, niin suurella ihastuksella seurasin hänen pienintäkin liikettään, kun hän etsi hiusneulaansa vaippojen seasta. Olin aivan ihmeissäni ja iloissani huomatessani, että hänessä oli niin paljon naista, ja jokainen uusi naisellinen piirre tuotti minulle yhä suurempaa iloa. Sillä aikaisemmin olin mielessäni asettanut hänet aivan liian korkealle, liian paljon yläpuolelle inhimillistä tasoa ja omaa itseäni. Olin pitänyt häntä jumalallisena olentona, jota oli mahdoton lähestyä. Ja sentähden minä iloitsin kaikista pikkupiirteistä, jotka osoittivat, että hän sittenkin oli vain nainen -- esimerkiksi kun hän heitti hiuksensa taakse ja etsi kiihkeästi neulaansa. Hän oli siis sittenkin vain nainen, kuului samaan sukuun kuin minä itsekin, seisoi samalla tasolla kuin minä -- ja se ihastuttava tuttavallisuus, joka voi vallita miehen ja naisen välillä, ei siis meidänkään välillämme ollut mahdoton, vaikkei kunnioitus ja arvonanto, jota tunsin häntä kohtaan, koskaan voisikaan kadota.

Ihastuttavasti huudahtaen hän löysi neulansa, ja nyt minä käänsin huomioni taas etupäässä siihen työhön, joka minulla oli käsillä. Tein usein kokeita melallani, kunnes sain veneen pysymään suuremmitta vaikeuksitta tuulen yläpuolella. Sattuihan joskus, että vene nousi liian korkealle tai laskeutui liiaksi alas, mutta se korjautui aina itsestään, ja yleensä kaikki kävi varsin hyvin.

"Ja nyt syömme kai aamiaista", sanoin minä. "Ensin teidän täytyy kuitenkin pukeutua oikein lämpimästi."

Otin esille lämpimän villaröijyn, joka oli Susi-Larsenin sälyistä kotoisin ja tehty villakankaasta. Minä tiesin ennaltaan, että tuollainen röijy oli niin paksu ja tiivis, että se kesti kosteutta eikä päästänyt vettä lävitsensä monen tunnin sateessakaan. Kun hän oli pukenut ylleen tämän röijyn, vaihdoin hänen merimieslakkinsa oikeaan lakkiin, joka oli niin iso, että se peitti hänen hiuksensakin, ja kun reunat laskettiin alas, niin se suojeli sekä niskaa että korvia. Hän näytti aivan ihastuttavalta. Hänen kasvonsa olivat sellaiset, että niiden täytyi esiintyä edukseen missä olosuhteissa tahansa. Ei mikään voinut pilata niiden tavattoman hienoa soikeutta, melkein klassillisia piirteitä, kauniita hienoja, kulmakarvoja tai suuria tummia silmiä, jotka olivat kirkkaat ja levolliset, niin ihanan levolliset.

Tuulenpuuska, tavallista voimakkaampi, osui samassa meihin. Se heilautti venettä juuri sen hypähtäessä aallon harjalta. Se heilahti toiselle puolelle, veneenreuna pyyhkäisi pitkin vedenpintaa, ja vettä tuli veneeseen pienen ämpärillisen verran. Avasin parastaikaa säilykepurnukkaa, jossa oli kieltä, ja hyökkäsin pystyyn, ehtien parahiksi hellittämään köyttä. Purje paukkui ja lepatti, ja vene painui alemmaksi. Parin minuutin kuluttua se kulki taaskin oikeaan suuntaan, ja minä jatkoin aamiaisvalmistuksiani.

"Kaikkihan näyttää käyvän erinomaisesti -- vaikka enhän minä ymmärrä mitään merenkulusta", sanoi Maud nyökäyttäen päätään ja osoittaen siten hyväksyvänsä minun perämiestoimeni.

"Mutta tällä tavalla voi menetellä vain myötätuulessa", selitin minä. "Vasta- tai laitatuulessa minun on pakko koko aika pitää perää."

"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä kerrassaan mitään asian teknillisestä puolesta", selitti hän, "mutta teidän johtopäätöksenne minä ymmärrän, eikä se ole minulle lainkaan mieleen. Ettehän te voi pitää perää yötä päivää yhteen mittaan. Siksi pyydän, että annatte minulle ensimmäisen opetustunnin jo aamiaisen jälkeen. Ja sitten te panette maata. Me vuorottelemme siinä aivan samoin kuin laivassakin."

"Minä en ymmärrä, miten voin opettaa teitä", vastasin minä, "kun itsekin vasta opettelen koko taitoa. Kun te uskoitte itsenne minun huostaani, niin ette suinkaan ajatellut, ettei minulla ollut vähintäkään kokemusta veneiden hoidossa. Ensimmäistä kertaa vasta olen tällaisessa aluksessa."

"Sitten me opettelemme yhdessä, hyvä herra. Te olette kokonaista yötä minua edellä, ja te saatte opettaa minulle sen, minkä olette sinä aikana oppinut. Nyt me syömme. Oi, kuinka meri-ilmassa tulee hyvä ruokahalu!"

"Kahvia ei ole", sanoin minä alakuloisesti, ojentaessani hänelle laivakorpun, jolla oli voita ja kieltä. "Emmekä me saa teetä, lihalientä, emmekä yleensä mitään lämmintä ruokaa, ennenkuin pääsemme jossakin maihin."

Yksinkertaisen aamiaisen jälkeen, jonka lopuksi me joimme kylmää vettä, Maud sai ensimmäisen tuntinsa peränpidossa. Sillä aikaa kun opetin häntä, opin itsekin koko lailla, vaikka samalla käytinkin hyväkseni niitä tietoja, joita olin hankkinut itselleni ohjatessani _Ghostia_ ja katsellessani miten veneenohjaajat hoitivat pikku veneitänsä. Maud oli erinomainen oppilas, hän oppi nopeasti pitämään venettä oikeassa suunnassa, luovaamaan, kun tuulenpuuska yllätti, ja hellittämään köysiä, kun vaara uhkasi.

Kun hän näytti väsyvän, jätti hän melan minulle. Minä olin koonnut vaipat kokoon, mutta nyt hän levitti ne uudestaan veneen pohjalle. Kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä, sanoi hän:

"Nyt te, hyvä herra, panette maata. Ja teidän pitää nukkua aamiaiseen -- tai päivälliseen asti"; oikaisi hän muistaen ruokajärjestystä laivalla.

Mitä minä saatoin tehdä? Hän oli itsepäinen ja sanoi: "Oi, olkaa niin hyvä -- oi, olkaa niin hyvä!" ja silloin minä jätin melan hänelle ja tottelin. Tunsin suloista nautintoa ryömiessäni sille vuoteelle, jonka hän oli omin käsin järjestänyt. Sama levollisuus ja rauha, joka oli niin ominainen hänelle itselleen, näytti tarttuneen vaippoihinkin, joten suloinen väsymys ja tyytyväisyys sai vallan minussakin; minä näin kapeiden kasvojen ja ruskeiden silmien kiikkuvan ylös ja alas edessäni, milloin ne kohosivat vasten harmaita pilviä, milloin ne laskeutuivat alas harmaata vettä vasten -- ja sitten minulle äkkiä selvisi, että olin nukkunut.

Katsoin kelloani. Se oli yksi. Olin nukkunut seitsemän tuntia! Ja hän oli seitsemän tuntia pitänyt perää! Ottaessani melan hänen kädestään täytyi minun ensin taivuttaa hänen yhteenpuristuneet sormensa suoriksi. Hänen voimansa olivat kokonaan lopussa, hän ei voinut edes liikuttaa itseään. Minun täytyi laskea köysi valloilleen siksi aikaa kuin autoin hänet vaippojen alle ja hieroin hänen käsiään ja käsivarsiaan.

"Minä olen niin kovin väsynyt", sanoi hän hengittäen syvään, ja huoaten hän painoi väsyneenä päänsä alas.

Mutta hän nosti sen jälleen pystyyn. "Älkää toruko -- älkää koettakokaan", sanoi hän leikillisen uhkaavasti.

"Toivottavasti en näytä suuttuneelta", vastasin vakavasti, "sillä voin vakuuttaa, etten ole lainkaan suuttunut".

"Ei -- ei", sanoi hän miettivästi. "Te näytätte vain nuhtelevalta."

"Silloin kasvoni puhuvatkin totta, ne ilmaisevat juuri sitä, mitä minä tunnen. Te ette ole käyttäytynyt oikein minua ettekä itseännekään kohtaan. Kuinka voin enää koskaan luottaa teihin?"

Hän näytti katuvalta. "Kyllä minä olen kiltti", sanoi hän aivan kuin tottelematon lapsi. "Minä lupaan..."

"Totella minua, niinkuin laivamies tottelee kapteeniaan?"

"Kyllä", vastasi hän. "Minä tein tyhmästi, sen tiedän."

"Mutta teidän täytyy luvata minulle myös jotakin muuta", sanoin minä.

"Mielelläni."

"Ettette liian usein sano: 'Oi, olkaa niin hyvä -- olkaa niin hyvä!' Sillä kun te sen teette, niin voitte olla varma siitä, että minun valtani on lopussa."

Hän nauroi ja näytti huvitetulta. Hänkin oli huomannut, mikä voima noissa sanoissa piili.

"Ne ovat hyviä sanoja...", sanoin minä.

"Mutta minä en saa liiaksi kuluttaa niitä", lisäsi hän.

Hänen naurunsa oli väsynyttä, ja hänen päänsä painui jälleen alas. Minä heitin melan kädestäni, kunnes sain vaipat käärityksi hänen jalkojensa ympärille ja vedetyksi ylimmän hänen kasvojensa suojaksi. Oi -- hän ei ollut kovin vahva. Katsoin epätoivoissani lounaiseen ja ajattelin niitä kuuttasataa mailia, jotka meillä oli edessä -- niin, jospa sillä matkalla ei olisikaan ollut muuta kuin vaivoja ja ponnistuksia kestettävänä. Mutta myrskyhän saattoi nousta milloin tahansa ja viedä meidät perikatoon. Ja kuitenkin olin aivan peloton. Minulla ei ollut vähintäkään luottamusta tulevaisuutta kohtaan, päinvastoin olin aina täynnä epäilystä, mutta en sittenkään tuntenut pelkoa. "Kaiken täytyy käydä hyvin, sen täytyy käydä hyvin", toistin minä yhä uudestaan itsekseni.

Tuuli yltyi iltapuoleen, meri aaltoili, ja sekä minulla että veneellä oli kova työ edessä. Mutta suuret ruoka- ja vesivarastot pitivät veneen vakavana, jotta se hyvin kesti aaltoja ja tuulta, ja minä pidin puoliani niin kauan kuin uskalsin. Sitten otin alas purjevarvan ja laskin alas purjeen latvan, ja sillä tavoin me ajelehdimme eteenpäin jonkin aikaa.

Myöhään iltapuolella näin laivan savua taivaanrannassa suojapuolella, ja minä tiesin, että se varmaan oli jokin venäläinen risteilijä, tai myöskin -- mikä oli vieläkin luultavampaa -- _Macedonia_, joka yhä ajoi _Ghostia_ takaa. Koko päivänä ei ollut näkynyt aurinkoa, ja ilma oli purevan kylmä. Kun yö lähestyi mustuivat pilvet, ja tuuli yhä yltyi, niin että Maud ja minä söimme illallisemme käsineet kädessä, ja minä koko ajan istuin peräsimessä ja silloin tällöin vain haukkasin palan tuulenpuuskien lomassa.

Pimeän tultua ei vene voinut enää kestää kovaa tuulta ja aallokkoa, ja minä laskin epäröiden purjeen alas ja aloin panna kuntoon ajoankkuria. Pyyntimiesten puheista olin oppinut, miten sellainen oli tehtävä, ja koko juttu oli varsin yksinkertainen. Korjattuani purjeen ja sidottuani sen lujasti maston puomin, purjevarvan ja kahden lisäairon kanssa yhteen, viskasin koko kojeen mereen ja kiinnitin sen nuoralla veneen keulaan. Koska "ankkuri" vaipui syvälle veteen ja oli kokonaan tuulen suojassa, se kulki hitaammin kuin vene. Siitä oli seurauksena, että vene paremmin kesti tuulta ja aallokkoa -- se on varmin keino välttää kumoon kaatumista, kun meri vyöryy valkovaahtoisin lainein.

"Entäs nyt?" kysyi Maud, kun kaikki oli järjestyksessä ja minä vedin käsineet jälleen käteen.

"Nyt me emme kulje enää Japania kohti", vastasin minä. "Me ajelehdimme luoteiseen vähintään kahden mailin vauhdilla tunnissa."

"Mutta se tekee vain neljäkolmatta mailia", sanoi Maud, "vaikka tuuli pysyisikin koko yön yhtä vahvana."

"Niin -- ja ainoastaan sataneljäkymmentä mailia, jos tuuli kestää kolme päivää ja yötä."

"Mutta sitä se ei tee", sanoi Maud levollisesti ja rauhoittavasti. "Kyllä se kääntyy ja helpottaa."

"Meri on uskoton."

"Mutta tuuli!" väitti hän vastaan. "Olen kuullut teidän tulevan suorastaan kaunopuheiseksi ylistäessänne pasaatituulta."

"Paha etten ottanut Susi-Larsenin kronometriä ja sekstanttia mukaan", sanoin minä alakuloisesti. "Kun purjehtii toiseen suuntaan ja ajautuu toiseen -- puhumattakaan virrasta, joka voi viedä vielä kolmanteen suuntaan -- niin ei voi laskea, minne oikeastaan joutuu. Hetken kuluttua emme voi lainkaan tietää, millä kohtaa valtamerta me oikeastaan olemme."

Sitten minä pyysin häneltä anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää lannistaisi hänen mieltään. Hänen kiihkeästä pyynnöstään sallin hänen jäädä vahtiin keskiyöhön saakka. Kello oli silloin yhdeksän, ja minä käärin hänet vaippoihin ja öljytakkiin, ennenkuin panin maata. Nukuin vain vähissä erin. Vene hyppi laineelta toiselle, kuulin hyökyaaltojen hyrskyvän ohitsemme ja näin vaahdon pirskahtavan alituisesti veneeseen. Mutta se ei ollut kuitenkaan mikään vaikea yö, ei kerrassaan mitään verrattuna niihin öihin, joita _Ghost_-laivassa olin saanut kokea, ehkäpä ei myöskään mitään verraten niihin, jotka meillä vielä oli edessämme ja joita meidän täytyi kestää pienessä pähkinänkuoressamme. Veneen laudat olivat kolmenneljänneksen tuuman paksuiset. Ei siis täyden tuumankaan paksuinen puu erottanut meitä meren pohjasta.

Ja kuitenkin -- minä vakuutan sen yhä uudestaan -- en pelännyt vähintäkään. Susi-Larsen ja vieläpä Mugridgekin olivat peloittaneet minua aivan kuolemaan saakka, nyt en pelännyt enää kuolemaa. Sen jälkeen kun Maud Brewster oli ilmestynyt tielleni, olin tullut kuin uudeksi ihmiseksi. Kun kaikki käy ympäri, ajattelin minä, niin on parempi ja kauniimpi rakastaa kuin vastaanottaa rakkautta, koska tuo tunne voi tehdä toisen niin kalliiksi ihmiselle, että voi vaikka kuolla hänen tähtensä. Minä unohdin oman henkeni rakkauden vuoksi, ja kuitenkin -- mikä mahdoton väite! -- en koskaan niin mielelläni olisi tahtonut elää kuin juuri nyt, kun elämälläni mielestäni oli kaikkein vähimmin arvoa. Ei koskaan ennen minulla ole ollut niin paljon syytä elää kuin nyt, se oli viimeinen elävä ajatukseni. Sitten, kunnes vaivuin uneen, koetin vain pimeän läpi nähdä sitä kohtaa, missä tiesin Maudin istuvan kyyristyneenä veneen perässä, katsellen vaahtopäisiä aaltoja, valmiina herättämään minut, jos vähinkin vaara uhkaisi.

Kahdeksaskolmatta luku

Ei ole tarpeen yksityiskohtaisesti kuvata kärsimyksiämme pienessä veneessä niinä monina päivinä, jolloin ajelehdimme edestakaisin valtamerellä. Tuuli puhalsi tuimasti luoteisesta neljäkolmatta tuntia yhtä mittaa, sitten se lauhtui, mutta yöllä se alkoi taas puhaltaa lounaisesta Meillä oli nyt täysi vastatuuli, mutta sittenkin minä nostin ankkurin ja kohotin purjeen ja ohjasin kaakkoa kohti. Me olisimme voineet myös kulkea luoteiseen, mutta etelän lauhkeammat tuulet herättivät minussa halun päästä lämpimämmille seuduille ja se sai minut tekemään päätöksen.

Kolmen tunnin aikana -- muistan varsin hyvin, että oli sydänyö ja pimeämpi kuin mitä koskaan olen vesillä nähnyt -- yltyi luoteistuuli kovaksi myrskyksi, ja minun oli jälleen pakko heittää ankkuri mereen.

Aamu alkoi sarastaa. Minä istuin paikallani kuoppasilmäisenä, valtameri vaahtosi valkeana, ja vene hyppi ylös ja alas ankkurin varassa. Joka hetki uhkasivat valkopäiset laineet täyttää veneemme vedellä. Vaahtoa ja hyrskettä pirskui niin paljon sisään, että minun täytyi alituisesti viskata vettä veneestä. Vaipat kastuivat lävitsensä. Kaikki muu oli läpimärkää, paitsi Maud, joka öljytakissaan, kumisaappaissaan ja merimieslakissaan oli aivan kuiva, vain kasvot ja kädet olivat hänellä kosteina. Pieni kihara pisti esiin lakin alta, ja sekin tietysti oli märkä. Hän auttoi minua väliin veneen tyhjentämisessä, hän viskasi rohkeasti vettä eikä välittänyt myrskystä. Kaikki on suhteellista, tuuli oli oikeastaan vain kovanpuoleinen, mutta meistä, jotka taistelimme henkemme edestä, se tuntui tosiaankin myrskyltä.

Me taistelimme tuon kylmän ja kolean päivän läpi, tuulen piestessä kasvojamme ja aaltojen hyrskyessä ympärillämme. Sitten tuli yö, mutta ei kumpikaan meistä nukkunut. Päivä valkeni, tuuli pieksi meitä yhä edelleen kasvoihin, aallot hyrskyivät samalla voimalla kuin ennenkin. Seuraavana yönä Maud väsymyksestä vaipui uneen. Minä levitin hänen ylitsensä öljytyn vaatteen. Hän oli verraten kuiva, mutta aivan kankea kylmästä. Minä pelkäsin hänen kuolevan yön aikana, mutta uusi päivä koitti jälleen, yhtä kylmänä ja kolkkona, taivas oli pilvessä niinkuin ennenkin, tuuli puhalsi kylmästi, ja aallot vyöryivät yhä yhtä korkealla.

En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Olin läpimärkä, ja minua paleli ytimiäni myöten, pikemmin olin kuollut kuin elävä. Ruumiini oli aivan jäykistynyt sekä rasituksesta että kylmyydestä, ja liikutellessani lihaksiani ne tuottivat minulle mitä hirveintä tuskaa, ja minun täytyi alituisesti niitä liikutella. Koko ajan me ajelehdimme koilliseen päin, suoraan pois Japanista, autiota Beringin merta kohti.