Part 2

Johnson kääntyi tottelevaisesti ovelle ja vilkaisi minuun kokin olkapään yli hämmästyttävän vakavasti ja ikäänkuin varoittaen, niinkuin hän olisi tahtonut panna vielä enemmän painoa keskeytyneelle puheelleen ja uudestaan varoittaa minua, jotta puhuisin vain siivosti kapteenin kanssa.

Kokin käsivarrella oli avara ja ryppyinen, kulunut ja pahalta haiseva puku.

"Ne ovat maanneet kosteina, herra", selitti hän arvokkaasti. "Mutta voivathan ne kelvata sen aikaa, kunnes olen kuivannut teidän omat vaatteenne."

Nojaten seinään ja horjahtaen joka kerta, kun laiva heilahti, sain vihdoin kokin avulla karhean villapaidan ylleni. Tuo epämiellyttävä kosteus sai aikaan sen, että tunsin pistelyä ja kihelmöimistä ihossani. Kokki, joka huomasi, että värisin ja irvistelin vaistomaisesti, sanoi hymyillen:

"Toivottavasti teidän ei koskaan elämässänne tarvitse tottua tällaiseen, sillä teillähän on hieno iho kuin naisella, en mokomata ole ennen nähnyt. Heti teidät nähtyäni olisin voinut vaikka vannoa, että olette hieno herra."

Alusta alkaen olin tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuo tunne vain lisääntyi hänen auttaessaan vaatteita ylleni. Minusta tuntui vastenmieliseltä tulla hänen lähellensä. Minä peräydyin aina, kun hän kosketteli minua; luontoni nousi häntä vastaan. Ja tämän tunteen vallassa sekä kiusaantuneena siitä hajusta, joka läksi monista liedellä kiehuvista ja porisevista pannuista, pyrin niin pian kuin suinkin raittiiseen ilmaan. Sitä paitsi tahdoin mitä pikimmin tavata kapteenia saadakseni tietää, mihin keinoihin he saattoivat ryhtyä viedäkseen minut maihin.

Yksinkertainen pumpulipaita, jonka kaulus oli repaleinen ja rinta tahraantunut, ikäänkuin siinä olisi ollut vanhoja veripilkkuja, puettiin ylleni hartain anteeksipyynnöin ja selityksin. Sitten sain kömpelöt kengät jalkaani sekä vaaleansiniset, virttyneet housut, joista toinen lahje oli ainakin kymmenen tuumaa pitempi toista. Tuo lyhyempi lahje teki minuun sen vaikutuksen kuin piru olisi aikonut siepata itselleen kokin sielun, mutta saanutkin palan todellisuutta varjon asemesta.

"Ketä minä saan kiittää tästä ystävällisyydestä?" kysyin minä ollessani täysissä tamineissa, päässä pieni pojanlakki ja yllä takin sijasta likainen, raidallinen pumpulimekko, joka riippui vain vyötäisille saakka ja jonka hihat eivät ulottuneet kyynärpäitä pitemmälle.

Kokki ojensi vartaloaan sirosti, vaikka samalla nöyrästi ja hänen huulillaan karehti mielistelevä hymyily. Sen kokemuksen nojalla, mikä minulla oli valtameren laivojen palvelusväestä, matkan lähetessä loppuaan, olisin voinut vannoa, että tuo asento oli aivan tiedoton. Epäilemättä se johtui vain perinnöllisestä matelevaisuudesta.

"Mugridge, herra", leperteli hän rasvaisen hymyn levitessä hänen naisellisten kasvojensa vii. "Thomas Mugridge, herra, nöyrin palvelijanne."

"Hyvä, Thomas", sanoin. "Pidän teitä mielessäni, kun vaatteeni ovat kuivuneet."

Lempeä välke kirkasti hänen kasvojaan, ja hänen silmänsä kiilsivät, ikäänkuin jossakin syvällä hänen sielussaan hänen esi-isänsä olisivat heränneet ja muistelleet hämärästi niitä juomarahoja, joita he entisen elämänsä aikana olivat saaneet.

"Kiitos, herra", sanoi hän samalla kertaa sekä nöyrästi että kiitollisena.

Yhtä hiljaa kuin ovi, joka avautui, hän soljui syrjään, ja minä astuin kannelle. Olin vielä uuvuksissa pitkällisen vedessä-oloni jälkeen. Tuulenpuuska tarttui minuun, ja minä horjuin pitkin keinuvaa kantta kajuutan nurkkausta kohti, josta pidin kiinni saadakseni hiukan tukea. Kuunari heilui hirveästi kyntäessään Tyynen meren loivia laineita. Jos laiva, niinkuin Johnson oli sanonut, oli matkalla lounaiseen, niin tuuli minun laskuni mukaan puhalsi melkein etelästä. Sumu oli hälvennyt, ja kimalteleva aurinko loisti meren pinnalla. Käännyin itää kohti, jossa tiesin Kalifornian olevan, mutta en voinut nähdä muuta kuin matalia sumusärkkiä -- varmaan sama sumu oli _Martinez_ laivankin tuhonnut ja saattanut minut nykyiseen tilaani. Pohjoisessa, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, kohosi vedenrajan yläpuolella ryhmä paljaita kallioita, ja yhdellä niistä saatoin erottaa majakan. Lounaisessa, melkein aivan edessämme, häämötti jotakin pyramidintapaista, siellä oli varmaan purjelaiva.

Tarkasteltuani taivaanrantaa käänsin katseeni lähempää ympäristöä kohti. Kaikkein ensiksi iski mieleeni se ajatus, että mies, joka oli pelastunut haaksirikosta ja ollut aivan kuoleman kielissä, olisi ansainnut enemmän huomiota, kuin mitä minun osakseni tuli. Perämies tuijotti uteliaana minuun, mutta muuten ei kukaan välittänyt minusta vähääkään.

Sen sijaan kaikkien huomio näytti kiintyneen johonkin, mikä tapahtui keskilaivalla. Siellä kookas mies makasi selällään laivaluukulla. Hän oli täysissä pukimissaan, mutta paita oli rinnasta reväisty auki. Ihoa ei näkynyt kuitenkaan yhtään, sillä rintaa peitti musta karva, aivan kuin koiran pörröinen turkki. Kasvot ja kaula olivat mustan, harmahtavan parran peitossa, joka luonnostaan olisi ollut jäykkä ja tuuhea, mutta valui nyt velttona ja vetelänä ja likomärkänä rinnalle. Silmät olivat suljetut, ja mies nähtävästi aivan tajuton, mutta suu oli silti selkosen selällään ja rinta kohoili, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtua ja koettanut kiihkeästi vetää henkeään. Vähänväliä, aivan koneellisesti ja jonkinmoisella tottumuksella, eräs laivamiehistä laski nuoran varassa kankaisen sangon mereen, hilasi sen vähitellen ylös ja kaatoi sen sisällyksen tajuttoman miehen päälle.

Mies, joka sattumalta oli luonut katseensa merelle ja siten pelastanut minut veden vallasta, astui nyt edestakaisin aukeaman kohdalla ja pureskeli äkeissään sikarinsa päätä. Hän oli ainakin viiden jalan ja kymmenen tuuman pituinen, mutta hänen pituutensa ei sittenkään ensi hetkessä tehnyt minuun syvintä vaikutusta, vaan hänen voimansa. Ja kuitenkaan, vaikka hän oli karkeatekoinen, hartiakas ja korkearintainen, en sanoisi, että hänen ruumiinvoimansa olisi ollut aivan kiinteää laatua. Se oli pikemmin jäntevää ja luisevaa, sellaista, jota tavallisesti näkee laihoilla ja sitkeillä ihmisillä, mutta hänen jykevä ruumiinrakenteensa muistutti ensi sijassa jotakuta uutta gorillalajia. Ulkonaisesti hän ei kuitenkaan yhtään ollut gorillan näköinen. Minä yritänkin vain kuvata tuota voimaa sellaisenaan, panematta huomiota hänen ulkonaiseen hahmoonsa. Hänessä oli samanlaista voimaa kuin esimerkiksi alkuperäisissä esineissä, villeissä eläimissä ja niissä olennoissa, jommoisiksi me kuvittelemme puissa eläneet perikuvamme -- tuollaista hurjaa ja julmaa voimaa, jossa itsessään on eloa, sitä elämän nestettä, joka kykenee liikkumaan, itse alkuainetta, josta monet elämänmuodot ovat syntyneet: sanalla sanoen, sitä voimaa, joka saattaa käärmeen ruumiin kiemurtelemaan vielä sittenkin, kun sen pää on murskattu ja käärme sellaisenaan kuollut, tai joka piilee muodottomassa kilpikonnan lihamöhkäleessä ja saattaa sen värähtelemään, jos sormella sitä koskettaa.

Sellaisen voimakkaan vaikutuksen teki minuun tuo mies, joka kulki siinä nyt edestakaisin. Koko hänen ryhtinsä oli luja ja vakava, askeleet tasaiset ja varmat. Pieninkin lihaksen liike, sekä hartioiden kohoaminen että huulten pinnistys niiden lujasti pusertaessa sikaria, ilmaisi vastustamatonta ja yliluonnollista voimaa. Mutta vaikka tämä voima näytti hallitsevan jokaista hänen tekoansa, niin sittenkin se ikäänkuin vain kuvasti toista, vieläkin suurempaa voimaa, joka oli kätketty häneen, joka uinaili ja vain silloin tällöin näyttäytyi, mutta joka milloin hyvänsä saattoi herätä, riehua ja raastaa aivan kuin ärsytetty jalopeura tai raivoava myrsky.

Kokki pisti päänsä keittiökojunsa ovesta ulos ja irvisteli minulle rohkaisevasti, viitaten peukalollaan siihen suuntaan, missä tuo voimakas mies astui. Siten hän tahtoi ilmoittaa minulle, että tuo mies oli kapteeni, "ukko", niinkuin kokki oli häntä nimittänyt, se henkilö, jonka puoleen minun tuli kääntyä ja pyytää, että hän jollakin keinoin saattaisi minut maihin. Olin juuri astunut pari askelta, jotta niin pian kuin suinkin saisin suoritetuksi tuon viiden minuutin keskustelun, jonka pelkäsin käyvän varsin myrskyisäksi, kun onneton olento, joka makasi kannella, sai entistään kovemman tukehduskohtauksen. Hän väänteli ja heitteli itseään suonenvedontapaisesti. Leuka ja märkä, musta parta kohosi yhä korkeammalle, selkälihakset pingoittuivat ja rinta paisui ponnistellen tiedottomasti ja vaistomaisesti saadakseen enemmän ilmaa. Vaikka en nähnytkään mitään, niin tiesin sittenkin, että iho parran alla muuttui sinipunertavaksi.

Kapteeni eli Susi-Larsen, niinkuin miehet häntä nimittivät, pysähtyi ja tarkasteli kuolevaa. Hänen kuolinkamppailunsa oli niin raju, että se miehistä, joka huuhteli häntä vedellä, lakkasi työstään ja tuijotti uteliaana häneen, kallistaen sankoa, jotta vesi virtasi siitä kannelle. Kuoleva rummutti koroillaan laivaluukkua, ojensi suoraksi jalkansa, pingoitti ruumistaan hirveällä ponnistuksella ja heitteli päätään edestakaisin. Sitten hänen lihaksensa herposivat, pää ei enää viskautunut puolelle eikä toiselle ja syvä helpotuksen huokaus pääsi hänen huuliltansa. Alaleuka painui alas, ylähuuli vetäytyi ylöspäin, ja kaksi tupakasta ruskettunutta hammasriviä tuli näkyviin.

Ja nyt tapahtui jotakin hyvin kummallista. Kapteeni alkoi kuolleelle purkaa vihaansa kuin ukkonen. Kirouksia tulvi virtanaan hänen suustaan. Eivätkä ne olleet mitään mietoja kirouksia eikä vain raa'an luonteen purkauksia. Jokainen sana oli oikea herjaus, eikä häneltä puuttunut sanoja. Ne pihisivät ja räiskyivät kuin sähkökipinät. En eläissäni ollut kuullut mitään senkaltaista, en olisi edes luullut mitään sellaista mahdolliseksikaan. Minä, joka harrastin kirjallisuutta ja suosin jossakin määrin voimakkaita kuvia ja sanoja, uskallan väittää, että käsitin paremmin kuin kukaan muu sen erikoisen voiman ja eloisuuden sekä sen hirveän herjauksen, joka puhkesi esiin tuossa hänen sanatulvassaan. Syynä hänen vihaansa luullakseni oli se, että vainaja, laivan perämies, oli elänyt kevytmielisesti San Franciscossa ennen matkallelähtöä, ja oli nyt pahaksi onneksi kuollut aivan matkan alussa, jotta Susi-Larsenilla ei ollut enää riittävästi miehistöä.

Turhaa minun on mainita, ainakin ystävilleni, että mieleni joutui aivan kuohuksiin. Kiroukset ja kaikenlaiset rivot puheet olivat aina olleet minulle vastenmielisiä. Minut valtasi kuvottava tunne, sydämenahdistus, miltei pyörrytys. Kuolema oli aina merkinnyt minulle jotakin juhlallista ja arvokasta, joka levitti ympärilleen rauhaa ja toi mukanaan pyhiä menoja. Kaikki sen synkemmät ja kammottavammat muodot olivat minulle aivan outoja. Minä toistan vieläkin, että samalla kun osasin panna arvoa tämän hirveän herjaustulvan hurjalle voimalle, joka virtasi Susi-Larsenin huulilta, olin aivan poissa suunniltani. Tuo kuohuva laavavirta oli polttavan kuuma, enkä olisi lainkaan ihmetellyt, jos kuolleen märkä musta parta olisi alkanut käpertyä ja äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin. Mutta mies makasi siinä aivan hiljaa. Hän irvisteli yhä edelleen ivallista, leikkisää, kyynillistä, pilkkaavaa ja uhmailevaa irvistystään. Hän oli tilanteen herra.

Kolmas luku

Susi-Larsen lakkasi kiroilemasta yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin. Hän sytytti sikarinsa uudelleen ja katseli ympärilleen. Hänen katseensa osui sattumalta kokkiin.

"No, kokki?" sanoi hän lempeällä äänellä, joka oli samalla kylmä kuin teräs.

"Mitä, herra?" vastasi kokki innokkaasti, levollisen ja anteeksipyytävän matelevasti.

"Etteköhän ole jo kylliksi kurottanut kaulaanne? Se voi vahingoittaa teitä, nähkääs. Perämies on kuollut, eikä minulla ole varaa kadottaa vielä teitäkin. Teidän täytyy varoa terveyttänne, kokki, ymmärrättekö?"

Hänen viimeiset sanansa, jotka olivat räikeänä vastakohtana sille lempeälle äänelle, jolla hän vasta oli puhunut, tuntuivat ikäänkuin kiivaalta piiskaniskulta. Kokki käpristyi aivan kokoon.

"Kyllä, herra", vastasi hän nöyrästi, ja pää katosi keittiön ovesta.

Tämä ankara, yleinen nuhtelu, jonka kokki läsnäolollaan oli aiheuttanut, vaikutti sen, että toisetkin miehet kävivät välinpitämättömiksi ja ryhtyivät työhön, mikä mihinkin. Muutamat miehet, jotka seisoivat keittiön ja laivaluukun välisillä portailla eivätkä näyttäneet laivamiehiltä, keskustelivat yhä edelleen matalalla äänellä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat pyyntimiehiä, joiden oli määrä ampua hylkeitä ja jotka omasta mielestään olivat paljon parempia kuin tavalliset merimiehet.

"Johanson!" huusi Susi-Larsen. Yksi laivamiehistä lähestyi häntä kuuliaisesti. "Noutakaa purjekinnas ja neula ja ommelkaa tuo rahjus pussiin! Purje-arkussa on palanen vanhaa jäykistevaatetta. Katsokaa että se riittää."

"Mitä minä panen hänelle jalkoihin, herra?" kysyi Johanson vastattuaan tavanmukaisesti: "Kyllä, herra!"

"Kyllä me siitä huolen pidämme", vastasi Susi-Larsen. "Kokki!" huusi hän kovalla äänellä.

Thomas Mugridge hyökkäsi keittiöstä aivan kuin vieterinukke rasiasta.

"Mene alas ja pane hiiliä säkkiin!"

"Onko kellään teistä raamattua tai rukouskirjaa!" kysyi kapteeni taaskin, kääntyen tällä kertaa pyyntimiesten puoleen, jotka seisoivat portaille.

He pudistivat päätään, ja joku heistä sanoi jotakin nauraen, vaikken voinutkaan kuulla mitä se oli, mutta se herätti aivan yleisen naurun.

Susi-Larsen teki nyt saman kysymyksen laivamiehille. Raamatut ja rukouskirjat näyttivät olevan täällä harvinaista tavaraa, mutta joku laivamiehistä lupasi kysyä alhaalla lepovuorolla olevilta. Hetken kuluttua hän palasi ilmoittaen, ettei sielläkään sellaista ollut.

Kapteeni kohautti olkapäitään. "Sitten me upotamme hänet mereen ilman minkäänlaisia metkuja, jollei pappimainen löytöläisemme osaa hautajaiskaavaa ulkoa."

Hän oli kääntynyt taakseen ja katseli minua suoraan silmiin.

"Te olette kai pappi?" kysyi hän.

Kaikki hylkeenampujat -- heitä oli kuusi -- kääntyivät nyt myös taakseen ja tarkastelivat minua. Tunsin vaistomaisesti, että näytin varmaan linnunpelättimeltä. Nauru kajahti, kun he näkivät minut -- nauru, jota ei hillinnyt eikä taltuttanut vähintäkään se seikka, että kuollut makasi pitkänään ja irvisteli meidän edessämme kannella; -- nauru, joka oli yhtä raakaa, kovaa ja voimakasta, kuin itse valtameri, ja jota vain ne osaavat nauraa, jotka mieleltään ovat raakoja ja tunteeltaan tylsistyneitä ja jotka yhtä vähän ymmärtävät kohteliaisuuden kuin ystävällisyyden vaatimuksia.

Susi-Larsen ei nauranut, vaikkakin hänen harmaissa silmissään piili veitikka. Olin astunut aivan hänen lähelleen, ja tällä hetkellä sain ensimmäisen vaikutuksen miehestä itsestään, miehestä, ottamatta lukuun hänen vartaloaan ja sitä kiroustulvaa, joka minun läsnäollessani oli syössyt hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa olivat suuripiirteiset ja voimakkaat, leveät ja täyteläiset ja tekivät ensi näkemällä jykevän vaikutuksen. Mutta hänen kasvojensa laita oli aivan sama kuin hänen vartalonsakin, tuo jykevyyden tunne katosi ja tuntuipa melkein siltä, kuin hänen sielussaan olisi syvällä uinunut tavaton ja hirvittävä henkinen voima. Poskipielet, leuka, kaareva otsa, joka painui ulospäin silmien yläpuolella, -- kaikki nuo yksityiskohdat, vaikka ne itsessään olivatkin äärettömästi voimakkaita, näyttivät ilmaisevan tavatonta henkistä joustavuutta ja voimaa, jota silmin oli mahdoton nähdä. Aivan turhaa olisi myös ollut koettaa tutkia sellaista henkeä, mitata sen syvyyttä ja määrätä sen laajuutta ja rajoitusta, luokittaa sitä johonkin määrättyyn luokkaan samantapaisten tyyppien joukkoon.

Ja hänen silmänsä -- kohtalo piti huolta siitä, että sain tutustua niihin varsin hyvin -- olivat suuret ja kauniit, avonaiset niinkuin suurien mestarien muotokuvissa, voimakkaan otsan ja tuuheitten mustien kulmakarvojen varjostamat. Hänen silmänsä olivat harmaat, tuota ihmeellistä, alituisesti vaihtelevaa harmaata väriä, joka vivahtelee ja vaihtelee väriltään aivan kuin monivärinen silkki auringonpaisteessa, joka on sekä vaalean- että tummanharmaata, vihertävänharmaata, vieläpä joskus syvänsinistäkin kuin meri. Nämä silmät saattoivat salata sielun syvyyttä tuhannella eri tavalla, mutta sattuipa joskus, että ne avautuivatkin ja päästivät sielun valloilleen, antoivat sen ikäänkuin hyökätä alastomana maailmaan keskelle jotakin ihmeellistä seikkailua. Nuo silmät saattoivat vaipua mietteihin yhtä toivottoman synkkinä kuin lyijynraskaat pilvet; ne saattoivat salamoida ja kipinöidä ikäänkuin ne olisivat heitelleet ympärilleen liekehtiviä miekkoja; ne saattoivat olla yhtä jääkylmät kuin napamaisema, mutta ne saattoivat myös lämmetä ja pehmetä ja säteillä syvää, miehuullista hellyyttä, vetää ja viekoitella puoleensa tavalla, joka sekä lumoaa että hallitsee naisia, kunnes he ilolla, huojennuksella ja auliudella ovat valmiit antautumaan.

Mutta palatkaamme asiaan. Minä vastasin hänelle, että ikävä kyllä en voinut suorittaa hautausmenoja, koska en ollut pappi, ja silloin hän kysyi:

"Millä tavalla te sitten ansaitsette elatuksenne?"

Minun täytyy myöntää, ettei minulle koskaan ennen ollut tehty sellaista kysymystä; enkä itsekään ollut sitä koskaan pohtinut. Seisoin siinä aivan ymmällä, ja ennenkuin toinnuin hämmästyksestäni olin typerästi kyllä sammaltanut:

"Minä minä olen herrasmies."

Hänen ylähuulensa käpertyi ivallisesti.

"Kyllä minä olen tehnyt työtä -- ja teen yhä vieläkin!" huudahdin innokkaasti ikäänkuin hän olisi ollut tuomarini ja minun olisi ollut pakko puolustautua hänen edessään. Samalla tunsin, kuinka typerästi menettelin antautuessani keskustelemaan tästä asiasta.

"Elatukseksenneko?"

Hänen olennossaan oli jotakin niin käskevää ja hallitsevaa, että olin aivan ymmällä -- "nolona" niinkuin Furuseth olisi sanonut -- aivan kuin lapsi, joka vapisee ankaran koulumestarin edessä.

"Kuka elättää teitä?" kuului hänen seuraava kysymyksensä.

"Minä elän koroillani", vastasin rohkeasti, mutta jo seuraavassa hetkessä olisin voinut purra kieleni poikki. -- "Tällä asialla -- suokaa anteeksi, että sen sanon -- ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, josta haluan puhua teidän kanssanne."

Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota vastustukseeni.

"Kuka on ansainnut teidän kapitaalinne? Mitä? Senhän arvasin. Tietysti teidän isänne. Te elätte siis vainajien kustannuksella. Te ette ole koskaan seisonut omilla jaloillanne. Te ette voisi omin neuvoin elää edes vuorokautta, ette hankkia edes kolmea ateriaa vatsanne täytteeksi. Näyttäkääpäs minulle kätenne!"

Varmaan se ääretön voima, joka uinui hänessä, äkkiä heräsi, tai ehkäpä minä hetken aikaa olin aivan raukea, sillä ennenkuin ymmärsin asiatakaan, oli hän astunut pari askelta lähemmäksi, tarttunut oikeaan käteeni ja kohottanut sen tarkastellakseen sitä. Yritin vetää pois sen, mutta hänen sormensa pusertuivat ilman vähintäkään ponnistusta yhä lujemmin sen ympärille, jotta luulin sen aivan musertuvan. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea ylläpitää arvokkuuttaan. Enhän voinut väännellä itseäni enkä riistäytyä irti kuin koulupoika. En myöskään voinut hyökätä tuon karhun kimppuun, jonka ei tarvinnut muuta kuin hiukan vääntää käsivarttani taittaaksensa sen poikki. Ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa hiljaa ja alistua. Minulla oli aikaa nähdä, että kuolleen perämiehen taskut tyhjennettiin ja että hänen ruumiinsa ja irvistelevät kasvonsa peitettiin kankaan alle, jonka laivamies Johanson ompeli kiinni karkealla, valkoisella purjelangalla, työntäen neulaa kankaan läpi nahkaisen purjekintaan avulla.

Susi-Larsen päästi irti käteni halveksivalla liikkeellä.

"Kuolleiden ihmisten kädet ovat säilyttäneet sen pehmeänä. Ei kelpaa muuhun kuin laivapojan töihin."

"Minä haluan päästä maihin", sanoin lujalla äänellä, sillä olin taas aivan levollinen. "Minä maksan teille vaivanne ja ajanhukkanne."

Hän katseli minuun uteliaasti. Silmissä piili iva.

"Minulla on vastaehdotus, joka varmaan olisi teidän sielullenne hyväksi. Perämies on kuollut, ja täällä tapahtuu useita ylennyksiä. Yksi laivamiehistä pääsee perämieheksi, laivapoika ylenee laivamieheksi ja te saatte ottaa laivapojan paikan ja tehdä kontrahdin täksi matkaksi, saatte kaksikymmentä dollaria kuussa ja vapaan ylläpidon. No, mitä arvelette? Muistakaa, että se koituu teidän sielunne hyväksi. Se kasvattaa teitä. Te saatte ajoissa oppia seisomaan omin jaloin, ehkäpä pääsette hiukan eteenpäinkin hoipertelemaan."

Mutta minä en ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviin. Purjeet, jotka siinsivät lounaisesta, yhä suurenivat ja selvenivät. Köysistö oli siinä samanlainen kuin _Ghost_-laivassakin, mutta laivan runko oli pienempi. Kaunista oli nähdä tämän kuunarin keinuvan ja liitävän meitä kohti, varmaan se sivuuttaisi meidät aivan läheltä. Tuuli oli äkkiä parantunut, ja aurinko oli piiloutunut pilveen kimalleltuaan hetken aikaa veden pinnalla. Meri oli lyijynharmaa ja kuohui yhä kiivaammin, niin että valkopäisiä aaltoja hyrskyi korkealle ilmaan. Nopeus kiihtyi, ja laiva keinui entistä enemmän. Kovassa tuulenpuuskassa laivan parras sukeltui veden alle ja kannelle tulvasi samalta puolelta niin runsaasti vettä, että muutamat pyyntimiehet nostivat nopeasti jalkojansa.

"Tuo laiva kulkee heti meidän ohitsemme", sanoin oltuani hetken aikaa ääneti. "Ja koska se kulkee päinvastaiseen suuntaan, niin se varmaan on matkalla San Franciscoon."

"Se on hyvin luultavaa", vastasi Susi-Larsen, kääntyen sivulle ja huutaen: "Kokki! Hohoi, kokki?"

Kokki hyökkäsi ulos keittiökojusta.

"Missä laivapoika on? Käske hänet tänne."

"Kyllä, herra." Thomas Mugridge liukui nopeasti perälle ja katosi toisia portaita alas, jotka olivat lähellä peräsintä. Hetken kuluttua hän palasi, ja aivan hänen kintereillään seurasi luiseva, kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jonka kasvot olivat punakat ja jöröt.

"Tässä hän on, herra", sanoi kokki.

Mutta Susi-Larsen ei edes katsonut sanantuojaan, vaan kääntyi heti laivapojan puoleen.

"Mikä sinun nimesi on, poika?"

"George Leach, herra", vastasi poika ynseästi. Nuorukaisen käytöksestä saattoi huomata, että hän arvasi miksi hänet oli kutsuttu paikalle.

"Se ei ole mikään irlantilainen nimi", sanoi kapteeni terävästi. "O'Toole tai McCarthy sopisi perhanan hyvin sinun kärsällesi. Mutta ehkäpä äitisi halkopinossa piili joku irlantilainenkin."

Huomasin, että pojan kädet puristuivat nyrkkiin kuullessaan tämän loukkauksen, ja hänen kasvoilleen levisi puna aivan kaulaa myöten.

"No, yhdentekevää", jatkoi Susi-Larsen. "Ehkäpä sinulla on syytäkin unohtaa oikea nimesi, enkä minä laske sitä sinulle viaksi, niin kauan kuin hoidat kunnolla työsi. Sinä tulit tietysti Telegraph Hillistä. Se näkyy kärsästäsikin. Yhtä topakka kuin kaikki muutkin ja kahta vertaa jörömpi. Kyllä minä ne miehet tunnen. No, ole huoleti, kyllä se sinusta täällä saadaan. Ymmärrätkö? Kuka pestasi sinut?"

"McCready & Swanson."

"Herra!" lisäsi Susi-Larsen ukkosäänellään.

"McCready & Swanson, herra!" oikaisi laivapoika silmissään tuima tuike.

"Kuka sai ennakkomaksun?"

"He saivat sen, herra."

"Sen minä arvasinkin. Sinä olit tietysti peevelin iloinen, kun he sen saivat. Et voinut päästä kyllin pian matkaan, kun tiesit eräänlaisten herrojen seuraavan kintereilläsi."

Nuorukainen tuli aivan hurjaksi. Hän kumartui alas ikäänkuin hän olisi aikonut hyökätä toisen kimppuun, ja näytti aivan ärsytetyltä pedolta työntäessään sanat suustaan: "Se on..."

"Mikä?" kysyi Susi-Larsen omituisen lempeällä äänellä, ikäänkuin olisi ollut pakahtua uteliaisuudesta.

Nuorukainen epäröi, mutta hillitsi sitten itsensä. "Ei mitään, herra. Minä peruutan sanani."

"Ja sillä sinä myönnät minun olleen oikeassa." Hän hymyili tyytyväisesti. "Mitenkä vanha olet?"

"Täytin vasta kuusitoista vuotta, herra."

"Se on vale. Olet jo yhdeksännellätoista. Suurikasvuinen ikääsi nähden, lihakset kuin hevosella. Kokoo kampsusi ja siirry kanssiin, keulapuolelle. Sinä olet nyt laivamies. Ylennyt virassasi, ymmärrätkö?"

Odottamatta nuorukaisen myöntävää vastausta kääntyi kapteeni sen miehen puoleen, joka juuri oli lopettanut kammottavan työnsä ja ommellut kuolleen ruumiin pussiin. "Onko teillä aavistustakaan merenkulusta, Johanson?"

"Ei, herra."

"No, yhdentekevää; te olette nyt joka tapauksessa perämies. Muuttakaa tavaranne perämiehenkojuun."