Part 19

Miten omituinen ja peloittava tuo näky oli: pieni suoja, lukemattomat makuukojut, heiluvat ja huojuvat seinät ja lattia -- hämärä valaistus -- vuoroin pitenevät ja lyhenevät liehuvat varjot -- paksu, savuinen ilma, ihmisruumiiden ja jodoformin haju -- ja punakkakasvoiset miehet -- puoli-ihmiset, tekisi mieleni melkein sanoa. Minä pidin silmällä Ufti-Uftia, kun hän kuunnellen toisten iloa piteli kiinni siteen toisesta päästä. Hänen samettisilmänsä loistivat ja kimmelsivät tulenvalossa aivan kuin metsäkauriin silmät, ja kuitenkin minä tiesin, että hänen rinnassaan väijyi raaka hornanhenki, joka jyrkästi erosi siitä lempeydestä ja miltei naisellisesta hellyydestä, jota hänen ulkomuotonsa ilmaisi. Ja minä tarkastelin Harrisonin poikamaisia kasvoja -- niillä oli aikoinaan ollut hyväsydäminen ilme, nyt ne ilmaisivat pikemmin pirullisuutta, niin kerrassaan intohimo ne vääristi hänen kertoessaan uusille tulokkaille siitä helvetistä, johon he olivat joutuneet, ja kiroillessaan ja sättiessään Susi-Larsenia.

Niin, Susi-Larsen oli kaikkeen syynä. Merisusi -- tuo orjakauppias ja ihmiskiusaaja, miehinen Kirke! Ja laivamiehet, ne olivat hänen sikojansa -- kiusaantuneita luontokappaleita, jotka ryömivät hänen edessään ja nousivat kapinaan vain juovuspäissään ja salavihkaa. Kuuluinkohan minäkin hänen luontokappaleittensa joukkoon? ihmettelin itsekseni. Entäs Maud Brewster! Ei! Minä kiristin vihoissani hampaitani, kunnes mies, jonka haavaa sidoin, väänteli itseään tuskasta, ja Ufti-Ufti katseli uteliaasti minuun. Minä tunsin äkkiä omituista voimaa. Vastaherännyt rakkauteni antoi minulle jättiläisvoimat. En pelännyt enää mitään. Minä saattaisin tahtoni perille huolimatta Susi-Larsenista ja niistä kolmestakymmenestäviidestä vuodesta, jotka olin viettänyt vain kirjojen ääressä. Kaikki kävi vielä hyvin. Siitä minä kyllä pitäisin huolen. Melkein huumautuneena, ihmeellisen voiman vallassa käänsin selkäni tälle huutavalle helvetille ja palasin kannelle, missä sumu hiljalleen kuin aave ajelehti yössä ja ilma oli lauhkea ja puhdas ja tyyni.

Välikannella, jossa kaksi haavoittunutta makasi, vallitsi samanlainen elämä kuin alhaalla kanssissakin, paitsi ettei siellä kiroiltu Susi-Larsenia, ja suurella helpotuksella minä nousin sieltä jälleen kannelle ja läksin peräpuolelle kajuuttaan. Illallinen oli valmis, ja Susi-Larsen ja Maud odottivat minua.

Sillä välin kuin koko hänen miehistönsä parhaillaan joi itsensä humalaan, oli hän itse aivan selvä. Hän ei nauttinut ainoatakaan pisaraa väkeviä. Hän ei uskaltanut juoda, sillä laivassa ei ollut ketään muuta kuin Louis ja minä, joihin hän saattoi luottaa, ja Louis oli nyt peräsimessä. Me purjehdimme eteenpäin sumussa ilman tähystäjää ja ilman lyhtyjä. Minua ihmetytti, että Susi-Larsen oli antanut viinaa väellensä, mutta hän tunsi varmaan heidän psykologiansa sekä tiesi, että viisainta oli peittää hyväntahtoisuudella se, minkä hän julmuudella oli pannut alulle.

Se seikka, että hän oli voittanut veljensä, näytti vaikuttavan aivan ihmeellisellä tavalla häneen. Edellisenä iltana hän oli puhunut itsensä synkkämieliseksi, ja joka hetki olin odottanut, että tavallinen raivokohtaus olisi puhjennut esiin. Mutta ei mitään ollut tapahtunut, ja nyt hän oli mainiolla tuulella. Ehkäpä se seikka, että hänen oli onnistunut anastaa niin monta venettä ja pyyntimiestä, oli ollut tavallisen reaktion vastapainona. Joka tapauksessa oli alakuloisuus kokonaan kadonnut, vaikk'ei raivonhenki ollutkaan päässyt riehumaan. Siten minä ajattelin silloin -- mutta, oi surkeutta! kuinka vähän minä oikeastaan tunsin häntä, enhän tiennyt edes, että hän ehkä juuri samana hetkenä hautoi mielessään tekoa, joka oli hirveämpi kuin kaikki se, mitä ennen olin nähnyt.

Niinkuin sanottu, hän tuntui olevan erinomaisella tuulella, kun tulin alas kajuuttaan. Päänsärky ei ollut rasittanut häntä useaan viikkoon, hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset kuin taivaanlaki, hänen pronssinvärinen ihonsa oli tuore ja kaunis, ja elämä virtasi hänen suonissaan raikkaasti ja voimakkaasti. Odotellessaan minua hän oli joutunut vilkkaaseen keskusteluun Maudin kanssa. He näyttivät keskustelevan "kiusauksista", ja päättäen niistä muutamista sanoista, jotka minä kuulin, hän näytti puolustavan sitä mielipidettä, että kiusaus on kiusaus vain siinä tapauksessa, että ihminen antautuu sen valtaan ja lankeaa.

"Sillä nähkääs", sanoi hän, "minun mielipiteeni on se, että ihminen tekee kaikki minkä hän tekee vain siksi, että hänellä on halua siihen. Hänellä on paljon pyyteitä. Hän voi olla halukas välttämään sitä, mikä on kiusallista, tai nauttimaan siitä, mikä on mieluista. Mutta mitä ikinä hän tehneekin, hän tekee kaikki vain siksi, että hänellä on siihen halua."

"Mutta olettakaapa, että hänellä on halua kahteen aivan vastakkaiseen tekoon, joista toinen estää häntä tekemästä toista?" keskeytti Maud hänen puheensa.

"Siihen minä juuri pyrinkin", sanoi hän.

"Ja juuri näiden ristiriitaisten pyyteiden välillä tulee ihmisen sielun tulla näkyviin", jatkoi Maud. "Jos sielu on hyvä, niin sen tulee sekä tahtoa että tehdä sitä, mikä on hyvää, ja jos sielu on paha, niin se tekee päinvastoin. Sielusta ratkaisu riippuu."

"Lorua!" huudahti Susi-Larsen kärsimättömästi. "Kaikki riippuu halusta, pyyteestä. Ajatelkaamme esimerkiksi miestä, joka haluaa -- sanokaamme vaikka juoda itsensä juovuksiin. Mutta samalla hän haluaa myöskin pysyä raittiina. Mitä hän tekee? Ja miten hän sen tekee. Hän on vain marionetti. Hän on omien himojensa leikkikalu ja hän seuraa sitä halua, joka hänessä on voimakkaampi, siinä kaikki. Miten hän voi samalla kertaa haluta juopuvansa ja pysyvänsä raittiina? Jos raittius voittaa, niin se voittaa vain siksi, että se halu oli hänessä voimakkaampi.

"Kiusauksella ei ole mitään merkitystä, jollei..." hän vaikeni tarttuessaan kiinni uuteen ajatukseen, joka oli juolahtanut hänen mieleensä -- "jollei se viekoittele häntä pysymään raittiina. -- Hahahaa!" nauroi hän ääneensä, "mitä te siitä ajattelette, mr van Weyden?"

"Että te molemmat vain saivartelette", sanoin minä. "Ihmisen sielu on hänen pyyteensä. Tai jos te niin haluatte, hänen sielunsa on hänen pyyteittensä summa. Te olette kumpikin väärässä. Te, kapteeni Larsen, panette painoa pyyteelle erottaen siitä sielun, ja miss Brewster panee painoa sieluun erottaen sen pyyteestä, mutta sielu ja pyyteet ovat oikeastaan sama asia. Miss Brewster on kuitenkin oikeassa siinä suhteessa, että kiusaus on kiusaus, olkoonpa että ihminen vajoaa siihen tai voittaa sen. Tuulessa tuli kiihtyy, kunnes leimahtaa ilmiliekkiin. Ja pyyde on kuin tuli. Se alkaa kyteä, kun ihminen näkee edessään halutun esineen tai kuulee siitä kerrottavan uudella ja viekoittelevalla tavalla. Siinä piilee kiusaus. Tuuli puhaltaa pyyteeseen, kunnes se leimahtaa ja hallitsee kaiken muun. Se on kiusaus. Ehkäpä se ei puhalla kyllin voimakkaasti, jotta pyyde voittaisi kaiken muun, mutta niin pian kuin se vain näyttäytyykin, se on jo kiusaus. Ja niinkuin te äsken sanoitte -- se voi viekoitella yhtä hyvin johonkin hyvään kuin pahaan."

Minä tunsin jonkinmoista ylpeyttä, kun me kävimme pöytään istumaan. Sanani olivat ratkaisseet kysymyksen. Ainakin ne olivat lopettaneet keskustelun.

Mutta Susi-Larsen tuntui olevan tavattoman puheliaalla tuulella, puheliaampi kuin koskaan ennen. Tuntuipa siltä, kuin tukahdutettu tarmo olisi yrittänyt räjähdyttää hänet, ikäänkuin sen jollakin tavalla olisi täytynyt päästä ilmoille. Hän alkoi melkein heti keskustella rakkaudesta. Niinkuin tavallisestikin hän oli aivan materialistisella kannalla ja Maud ihanteellisella. Minä puolestani sanoin vain silloin tällöin jonkin sanan joukkoon, mutta en varsinaisesti yhtynyt väittelyyn.

Susi-Larsen oli loistava väitellessään, samoin Maudkin. Hetkeksi minulta hävisi keskustelun säie, sillä minä tarkastelin Maudin kasvoja hänen puhuessansa. Niissä oli vain harvoin väriä, mutta nyt hänen kasvonsa näyttivät vilkkailta ja kukoistavilta. Hänen loistava sukkeluutensa leikitteli rohkeasti sanoilla, ja hän näytti nauttivan väittelystä yhtä paljon kuin Susi-Larsenkin -- ja Susi-Larsen, hän nautti koko olennollansa. Jostakin syystä, vaikk'en tiedä mistä, -- sillä katselin lakkaamatta pientä ruskeaa kiharaa Maudin tukan rajassa -- tuli Susi-Larsen lausuneeksi erään Swinburnen runon, jossa runoilija antaa kuvaamansa henkilön riemuita rakkaussynnistään.

Samoin kuin hän oli vainunnut synkkämielisyyttä Omarin sanojen takana, tunsi hän nyt riemua ja hurmausta Swinburnen säkeissä. Tuo tunne oli oikea, ja hän lausui hyvin. Mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat sanotuksi, kun Louis pisti päänsä esille porrasaukosta ja kuiskasi: "Hiljaa, hiljaa! Sumu on alkanut nousta, ja jonkun laivan vasemmanpuoleinen lyhty kulkee juuri meidän ohitsemme."

Susi-Larsen hyökkäsi ylös kannelle niin nopeasti, että kun me tulimme sinne hänen jäljessänsä, oli hän jo sulkenut välikannen luukun, missä juopuneet pyyntimiehet olivat, ja kiiruhtanut keulaan sulkeakseen myöskin kanssiaukon. Ilmassa oli yhä sumua, mutta se oli kohonnut ylemmäksi himmentäen valon, ja täydellinen pimeys vallitsi yössä. Suoraan edessämme saatoin erottaa kirkkaanpunaisen valon sekä toisen, valkoisen, ja kuulin höyrykoneen tykytystä. Se oli varmaan _Macedonia_.

Susi-Larsen oli palannut peräkannen korokkeelle, ja me seisoimme ääneti ja katselimme, miten lyhdynvalo kiiti nopeasti laivan kyljen ohitse.

"Onneksi hänellä ei ole valonheittäjää", sanoi Susi-Larsen.

"Miten kävisi, jos huutaisin nyt täyttä kurkkua?" kysyin minä kuiskaten.

"Silloin kaikki olisi hukassa", vastasi hän. "Mutta oletteko myös ajatellut, mitä siitä heti seuraisi?"

Ennenkuin saatoin sitä kysyäkään, oli hän tarttunut gorillansormillaan minun kurkkuuni ja hiukan liikutellen lihaksiaan hän antoi minun tuntea, millä tavalla hän olisi taittanut niskani. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän laski minut irti, ja me tähystelimme yhä edelleen _Macedonian_ lyhtyä.

"Entä jos minä huutaisin?" kysyi Maud.

"Minä pidän teistä liian paljon tehdäkseni teille pahaa", sanoi hän lempeästi, -- niin, hänen äänensä oli suorastaan hivelevän hellä, ja minä säpsähdin kuullessani sen sävyn. "Mutta älkää huoliko sitä sittenkään tehdä, sillä siinä tapauksessa minä väännän mr van Weydenin niskat nurin."

"Silloin miss Brewsterillä on lupa huutaa", sanoin minä uhmaillen.

"Enpä usko, että te haluatte panna alttiiksi amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä parhaan arvostelijan hengen", vastasi Susi-Larsen pilkallisesti.

Me emme sanoneet sen enempää ja me olimme siksi tottuneet toistemme seuraan, ettei äänettömyys rasittanut meitä. Ja kun punainen ja valkea valo oli kadonnut, palasimme kajuuttaan lopettaaksemme keskeytyneen illallisemme.

He palasivat entiseen keskustelunaiheeseensa ja toivat esiin uusia esimerkkejä. Maud lausui Dowsonin runon "Impenitentia Ultima". Hän lausui erittäin kauniisti, mutta minä en katsellut häntä, vaan Susi-Larsenia. Se katse, jonka Susi-Larsen kiinnitti Maudiin, sai minut aivan hulluksi. Hän oli suorastaan haltioissansa, ja minä näin hänen huuliensa vaistomaisesti liikkuvan ja muodostuvan niiden sanojen mukaan, joita Maud lausui. Äkkiä hän keskeytti hänet.

"Niin, teidän äänessänne on musiikkia", sanoi hän nopeasti, ja kullan välke kimalteli hänen silmissään.

Olisin voinut ääneen riemuita nähdessäni, kuinka hyvin Maud hillitsi itseään. Hän lopetti runon aivan levollisesti, hänen äänensä ei värissyt vähintäkään, ja sitten hän johti keskustelun vähemmän vaarallisille aloille. Ja koko ajan minä istuin ikäänkuin huumeessa juomaseuran melskeen tunkeutuessa välikannelta luoksemme ja miehen, jota minä pelkäsin, keskustellessa sen naisen kanssa, jota minä rakastin. Ruoka ei ollut korjattu pöydästä. Se miehistä, joka oli saanut Mugridgen toimen osakseen, oli varmaan yhtynyt toveriensa seuraan kanssissa.

Nyt jos koskaan elämänilo kohosi Susi-Larsenissa korkeimmilleen. Kerta kerralta minä irtaannuin omista ajatuksistani seuratakseni hurmaantuneena hänen puhettansa, ja minä seurasin sitä ihmetyksellä, hetkeksi hurmaantuen hänen ihmeellisestä neroudestaan, hänen intohimoisten sanojensa lumousvoimasta, sillä kapinanhenki oli nyt saanut hänessä vallan. Miltonin Lucifer vedettiin tietysti esimerkkinä esille, ja kun Susi-Larsen älykkäästi eritteli ja selitti tätä luonnetta, hänen koko tukahdutettu nerollisuutensa puhkesi ilmi. Hänen väitteensä toivat mieleeni Tainen mietteitä, vaikka tiesin, ettei Larsenilla ollut aavistustakaan tästä loistavasta, vaikkakin vaarallisesta ajattelijasta.

"Hän puolusti tappiolle joutunutta asiaa, eikä hän pelännyt Jumalan ukonnuolta", sanoi hän. "Vaikka hän olikin syösty alas helvettiin, niin hän ei sittenkään ollut voitettu. Hän oli vienyt mukanansa kolmannen osan Jumalan enkeleistä; hän alkoi heti yllyttää ihmistä Jumalaa vastaan ja voitti puolelleen suurimman osan ihmiskunnan kaikista sukupolvista. Miksi hänet karkotettiin taivaasta? Oliko hän vähemmän rohkea kuin Jumala? Vähemmän kunnianhimoinen? Ei! Tuhat kertaa ei! Jumala oli voimakkaampi, niinkuin hän sanoi -- 'hänet ukkonen oli tehnyt suuremmaksi'. Mutta Lucifer oli vapautta janoava henki. Orjan työ oli hänestä samaa kuin kuolema. Hän tahtoi mieluummin kärsiä vapaudessa kuin nauttia siitä onnesta, jonka mukava orjuus saattoi tarjota. Hän ei tahtonut olla Jumalan orja. Hän ei ollut mikään leikkikalu. Hän seisoi omin jaloin. Hän oli itsenäinen olento."

"Ensimmäinen anarkisti", sanoi Maud nauraen ja nousi pöydästä mennäkseen hyttiinsä.

"Silloin anarkistit ovat hyviä!" huudahti Susi-Larsen. Hänkin oli noussut pystyyn ja katseli Maudia suoraan kasvoihin, kun tämä seisoi hyttinsä ovella. Ja tulisesti hän lausui Miltonin "Kadotetusta paratiisista" nuo ylväät sanat: "-- hallita minä tahdon, vaikka syvyyden kuilussa, ja mieluummin olen kuninkaana helvetissä kuin orjana taivaan ilossa." Hänen voimakas äänensä kajahti kajuutassa, hänen pronssinväriset kasvonsa loistivat, hänen päänsä oli pystyssä, ja hänen silmänsä -- ilme niissä oli kullalta kimmeltävä ja hellä, niin ihmeellisen hellä ja intohimoinen -- leimahtivat kuin tuli, kun hän kiinnitti ne Maudiin.

Maudin silmissä kuvastui jälleen kauhua, ja hän sanoi melkein kuiskaten: "Te olette Lucifer!"

Ovi sulkeutui ja hän oli kadonnut. Susi-Larsen seisoi varmaan minuutin ja tuijotti hänen jälkeensä, sitten hän tuli taas entiselleen.

"Minä päästän Louisin lepäämään", sanoi hän aivan lyhyesti, "ja keskiyön aikana te saatte tulla minun paikalleni. Nyt voitte mennä hetkeksi nukkumaan."

Hän veti lapaset käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja astui portaita ylös, minä seurasin hänen neuvoaan ja menin levolle. Jostakin syystä, jota en itsekään ymmärtänyt, ikäänkuin jonkin salaperäisen vaiston johdosta, en riisuutunut, vaan heittäydyin pukimissani vuoteelle. Hetken aikaa makasin ja kuuntelin pyyntimiesten äänten hälinää ja ajattelin sitä rakkauden tunnetta, joka täytti sydämeni. Mutta uneni laivalla oli tullut terveemmäksi ja luonnollisemmaksi, ja pian hävisivät sekä huudot että hoilotukset, silmäni painuivat umpeen ja minä vaivuin unen tiedottomaan, puolikuolleeseen tilaan.

En tiedä mikä minut herätti, mutta äkkiä huomasin olevani pystyssä, aivan hereillä, ja koko sieluni vapisi, ikäänkuin jokin vaara olisi uhannut ja varoittava torven toitotus olisi herättänyt minut. Minä tempasin oven auki. Kajuutta oli himmeästi valaistu. Ja minä näin Maudin, oman Maudini kaikin voimin koettavan riistäytyä irti Susi-Larsenin syleilystä -- minä näin hänen turhaan ponnistelevan, näin hänen painavan päänsä hänen rintaansa vasten työntääkseen hänet luotaan. Kaiken tämän näin yhdessä ainoassa silmäyksessä ja samassa hyökkäsin myös paikalle.

Minä löin Susi-Larsenia nyrkillä vasten kasvoja, kun hän kohotti päätään, mutta se oli vain heikko, pieni isku. Hän karjui kuin petoeläin ja työnsi minua toisella kädellään. Se oli vain pieni töytäys, vain vähäinen käden kosketus, mutta hänen voimansa oli niin suuri, että minä viskauduin takaperin ikäänkuin olisin saanut iskun viskuukoneesta. Ponnahdin niin kovasti vasten sen kojun ovea, missä Mugridge ennen oli asunut, että ovipieli murskautui rikki. Vain vaivoin irtaannuin ovensirpaleista ja nousin jälleen pystyyn, ajattelematta olinko ehkä vahingoittanut itseäni. En tuntenut muuta kuin ääretöntä raivoa. Luullakseni minä ärjyin kovalla äänellä riistäessäni puukon kupeelta ja hyökätessäni toistamiseen hänen kimppuunsa.

Mutta sillä välin oli jotakin tapahtunut. Susi-Larsenin käsivarret päästivät otteensa. Seisoin aivan hänen vieressään puukko ojossa, mutta hillitsin itseni. Olin aivan ymmällä hämmästyksestä. Maud seisoi nojautuen toisella kädellään seinään, mutta Susi-Larsen horjui edestakaisin, painaen kättään otsaansa vasten ja hapuillen toisella kädellään ympärilleen. Kun käsi tapasi seinän, niin tuntui siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi tuntenut suurta helpotusta, ikäänkuin hän jälleen olisi tointunut, tietänyt missä oli ja saanut tukea ja turvaa.

Silloin minä jälleen näin silmissäni vain punaista. Kaikki ne vääryydet ja nöyryytykset, joita olin saanut kokea, kohosivat äkkiä selvästi eteeni -- kaikki omat kärsimykseni sekä myös toisten hirveät tuskat tällä laivalla -- kaikki kauhistuttava itse hänen olemassaolossansa. Minä hyökkäsin sokeasti ja hurjasti hänen päälleen ja iskien veitseni hänen hartiaansa. Samassa tiesin, etten ollut iskenyt häneen muuta kuin ihohaavan -- olin tuntenut veitsen raapaisevan hänen lapaluutaan -- ja minä kohotin sen uudelleen haavoittaakseni häntä herkempään kohtaan.

Mutta Maud oli nähnyt kaikki ja hän huusi: "Ei, ei -- älkää tehkö sitä!"

Hetkeksi käsivarteni painui alas, mutta vain silmänräpäykseksi. Minä kohotin sen jälleen, ja Susi-Larsen olisi varmaan kuollut minun käteni kautta, jollei Maud olisi tullut väliin. Hän tarttui käsivarteeni, ja hänen hiuksensa koskettivat kasvojani. Valtimoni iski kiihkeämmin kuin koskaan ennen, mutta vimmani yltyi samalla kertaa. Hän katsoi pelotta minua silmiin.

"Minun tähteni!" sanoi hän rukoilevasti.

"Minä tapan hänet teidän tähtenne!" huudahdin minä ja koetin irrottaa kättäni tekemättä hänelle pahaa.

"Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän ja painoi kevyesti kätensä huulilleni. Olisin voinut suudella sitä, jos olisin uskaltanut, vaikka olinkin raivoissani -- sen kosketus oli niin suloinen, niin ihmeen suloinen. "Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä", pyysi hän, ja näillä sanoillaan hän teki minut aivan aseettomaksi, -- näillä sanoilla, sen sain kokea myöhemmin, oli aina sama ihmeellinen vaikutus minuun.

Väistyin askeleen taakse ja pistin puukon takaisin tuppeen. Katsahdin Susi-Larseniin. Hän seisoi yhä painaen kädellään otsaansa, silmät ummessa. Pää oli alaspainunut -- hän näytti äkkiä tulleen aivan hervottomaksi. Ruumis oli lyyhistyä kokoon, ja leveät hartiat painuivat alas.

"Van Weyden!" huusi hän käheästi, ja äänessä oli hiukan pelokas sävy. "Van Weyden -- missä te olette?"

Minä katsoin Maudiin. Hän nyökkäsi hitaasti, mutta ei sanonut mitään.

"Tässä minä olen!" vastasin minä ja astuin hänen luokseen. "Mitä te tahdotte?"

"Auttakaa minua tuolille", sanoi hän yhtä käheällä ja pelokkaalla äänellä.

"Minä olen sairas mies, hyvin sairas, Hump", sanoi hän, kun hän päästi käteni irti ja vaipui alas tuolille.

Hän painautui pöytää vasten ja kätki kasvot käsiinsä. Vähän väliä hän tuskissansa huojutti päätään edestakaisin. Kerran hän kohotti sitä hiukan, ja minä huomasin, että hiki helmeili hänen tukanrajassaan.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen. "Mitä voin teille tehdä?"

Mutta hän pudisti ärtyisästi käteni pois, ja minä seisoin kauan ääneti hänen rinnallaan. Maud katseli meitä peloissaan. Meidän oli aivan mahdoton ymmärtää mitä hänelle oli tapahtunut.

"Minun täytyy mennä makuulle, Hump", sanoi hän vihdoin. "Pitäkää minua kädestä kiinni. Kyllä tämä hetken kuluttua menee ohi. Se on vain tuota kirottua päänsärkyä. Minä olen aina pelännyt sitä. Minusta tuntui -- ei, enhän minä tiedä, mistä minä puhun. Auttakaa minut vuoteeseen."

Mutta kun olin auttanut hänet sinne, niin hän kätki jälleen kasvot käsiinsä ja peitti silmänsä, ja kun käännyin lähteäkseni, kuulin hänen mutisevan: "Minä olen sairas mies, hyvin sairas."

Maud katsoi kysyvästi minuun, kun palasin. Minä pudistin päätäni ja sanoin:

"Hänelle on jotakin tapahtunut. Mitä se on, sitä en tiedä. Hän on aivan avuton ja pelästyksissään -- varmaan ensi kertaa eläissään. Jotain tapahtui varmaan jo ennen kuin haavoitin häntä, sillä haava on aivan vähäpätöinen. Te näitte varmaan mitä hänelle tapahtui?"

Hän pudisti päätään. "En nähnyt kerrassaan mitään. Minulle koko juttu on yhtä salaperäinen kuin teillekin. Hän päästi minut aivan äkkiä irti ja horjahti. Mutta mitä me voimme tehdä? Mitä minä nyt teen?"

"Tahdotteko ehkä hiukan odottaa täällä, kunnes tulen takaisin", sanoin minä. Nousin sitten kannelle. Louis seisoi peräsimessä.

"Menkää nyt alas", sanoin minä ja kävin hänen paikalleen seisomaan.

Hän totteli minua nopeasti, ja niinpä olin nyt yksin _Ghostin_ kannella. Niin hiljaa kuin suinkin jiikasin latvapurjeen, laskin alas jääkärin ja haruspurjeen, panin kokkapurjeen pakkiin ja hellitin isoapurjetta. Sitten menin alas Maudin luo. Painoin sormen huuliani vasten merkiksi, että olisimme ääneti, ja menin sitten Susi-Larsenin kojuun. Hän makasi entisessä asennossaan ja huojutti -- tai melkein väänteli päätään edestakaisin aivan kuin ennenkin.

"Enkö voi tehdä teille mitään?" kysyin minä.

Ensin hän ei vastannut mitään, mutta kun minä uudistin kysymykseni, sanoi hän: "Ei, ei -- kyllä näin on hyvä. Antakaa minun olla nyt yksin huomiseen asti."

Mutta mennessäni huomasin, että hän jälleen alkoi huojuttaa päätään. Maud odotti minua kärsivällisesti ulkopuolella, ja ilosta vavisten minä huomasin, kuinka ruhtinaallisen arvokkaasti hän piti päätään pystyssä ja kuinka levollisina hänen silmänsä loistivat. Ne olivat yhtä kirkkaat ja levolliset kuin hänen sielunsakin.

"Uskotteko itsenne minun huostaani ja lähdette kanssani kuudensadan mailin pituiselle matkalle?" kysyin häneltä.

"Tarkoitatteko...", sanoi hän -- ja minä tiesin hänen arvanneen oikein.

"Niin, sitä juuri minä tarkoitan", vastasin hänelle. "Meillä ei ole muuta valitsemisen varaa kuin lähteä matkaan avonaisessa veneessä."

"Minulla, te tarkoitatte", sanoi hän. "Tehän olette tietysti yhtä hyvässä turvassa täällä kuin ennenkin."

"Ei, me emme voi tehdä muuta kuin lähteä veneessä matkaan", toistin minä varmasti. "Olkaa hyvä ja pukeutukaa heti niin lämpimiin vaatteisiin kuin suinkin ja kerätkää kokoon mitä tahdotte ottaa mukaanne. Niin pian kuin suinkin", lisäsin minä, kun hän astui hyttiinsä.

Varastohuone oli kajuutan alla. Minä avasin luukun, otin kynttilän mukaani, laskeuduin tikapuita alas ja aloin tutkia mitä siellä oli. Valitsin etupäässä säilykkeitä, ja kun olin kerännyt kaikki kokoon, ojentautui ylhäältä kaksi kättä alas ja otti vastaan kaiken sen, minkä minä sieltä annoin.

Me teimme aivan ääneti työtä. Otin myöskin vaippoja, käsineitä, öljyvaatteita, myssyjä ja muuta senkaltaista varastohuoneesta. Eipä ollut mikään leikin asia lähteä pienessä veneessä kylmän ja myrskyisen meren selälle, ja oli aivan välttämätöntä suojella itseään kylmää ja kosteutta vastaan.

Me teimme niin kiihkeästi työtä kantaessamme kaikki tavarat kannelle, että Maud, joka ei ollut kovinkaan voimakas, väsyi ja kävi istumaan peräkannen portaalle. Mutta se ei ollut mikään mukava lepoasento, ja siksi hän ojentautui selälleen kovalle lattialle, jotta koko ruumis saisi levätä. Mieleeni muistui, että sisareni joskus oli tehnyt aivan samoin ja että vaikutus oli ollut hyvä ja pikainen. Tiesin myöskin, ettemme voineet tulla toimeen ilman aseita, ja siksi menin Susi-Larsenin hyttiin ottaakseni hänen molemmat pyssynsä. Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut, vaikk'ei hän nukkunutkaan, ja hänen päänsä huojui yhä edelleen edestakaisin.

"Hyvästi, Lucifer!" kuiskasin hiljaa sulkiessani varovasti ovenjälkeeni.