Part 18

Veneen purje oli laskettu alas, ja alus laski meidän kylkeemme. Pyyntimies, jonka parta oli kullankeltainen kuin vedenjumalan, kiipesi reunan yli laivaan. Mutta vaikka hän vartaloltaan olikin kuin jättiläinen, kuvastui hänen kasvoiltaan sittenkin epäilystä. Ne olivat hyvin avonaiset, vaikka suunnaton parta peittikin suurimman osan niitä, ja jonkinmoisella helpotuksella hän siirsi katseensa Susi-Larsenista minuun, huomatessaan, ettei kannella ollut muita kuin me kaksi vain, ja sitten hän katsahti tyytyväisenä kahteen toveriinsa, jotka olivat seuranneet hänen jäljissään. Hänellä ei tosiaankaan ollut pelon syytä, sillä hän seisoi Susi-Larsenin edessä kookkaana ja komeana kuin Goljat. Varmaan hän oli kuusi jalkaa ja kahdeksan tai kymmenen tuumaa pitkä, ja myöhemmin sain kuulla, että hän painoi kaksisataaneljäkymmentä naulaa. Hänen ruumiissaan ei ollut vähintäkään rasvaa. Vain luita ja lihaksia.

Epäilevä ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen, kun Susi-Larsen pyysi häntä kajuuttaan. Mutta hän rauhoittui, katsellessaan laivan isäntää -- olihan tämäkin tosin suurikasvuinen, mutta sittenkin vain kääpiö jättiläismäisen vieraansa rinnalla. Ja siten katosivat kaikki epäilykset, ja molemmat miehet menivät alas kajuuttaan. Sillä välin olivat hänen molemmat seuralaisensa, niinkuin merimiesten kesken on tapana, menneet kokkapuoleen vieraillakseen puolestaan kanssissa.

Äkkiä kuului kajuutasta kovaa, tukahdutettua mörinää sekä hurjan taistelun meteliä. Jalopeura ja leopardi siellä tappelivat, ja jalopeura se meteliä piti. Susi-Larsen oli leopardi.

"Siitä te nyt näette, kuinka pyhänä me pidämme vieraanvaraisuutta", sanoin minä katkerasti Maud Brewsterille.

Hän nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut sanani, ja minä näin, miten väkivaltaisuus herätti hänessä saman kuvottavan vastenmielisyydentunteen, joka oli minuakin niin hirveästi kiusannut ensimmäisinä viikkoina _Ghost_-laivalla.

"Eiköhän olisi parempi, jos menisimme kokkaan, esimerkiksi porraskäytävän kautta välikannelle, kunnes kaikki on ohitse" ehdotin minä.

Hän pudisti päätään ja katseli surkeana minuun. Hän ei pelännyt, mutta tuo inhimillinen eläimellisyys, joka täällä puhkesi ilmi, kauhistutti häntä.

"Ymmärrättehän, että jos minä jollakin tavalla otan osaa siihen mikä täällä tapahtuu tai myöhemmin tulee tapahtumaan, niin teen sen vain pakosta -- vain sen vuoksi, että te ja minä joskus pääsisimme hengissä pois tästä hirveästä paikasta." Minä käytin hyväkseni tilaisuutta sanoakseni sen hänelle. "Mutta se ei ole mieluista minulle", lisäsin minä.

"Kyllä ymmärrän", vastasi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä, ja minä näin hänen katseestaan, että hän ymmärsi minua.

Melu kajuutassa hiljeni varsin pian. Sitten Susi-Larsen tuli yksin kannelle. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat hiukan punaiset, mutta muusta ei olisi voinut nähdäkään hänen olleen tappelussa.

"Kutsukaa molemmat miehet perälle, mr van Weyden", sanoi hän.

Minä tottelin, ja hetken kuluttua he seisoivat Susi-Larsenin edessä.

"Nostakaa veneenne laivaan", sanoi hän heille. "Teidän ampujanne on päättänyt jäädä joksikin aikaa tänne eikä hän tahdo, että vene hankautuisi kuunarin kylkeä vasten. -- Nostakaa vene laivaan, sanon minä", toisti hän, kun he epäröivät hiukan. Tällä kertaa hänen äänensä oli terävämpi.

"Ken tietää, vaikka purjehtisittekin jonkin aikaa minun kanssani", hän lisäsi lempeämmin, mutta ääni oli samalla uhkaavakin, kun miehet läksivät täyttämään hänen käskyään, "ja silloinhan on parasta, että koetamme olla ystävyydessä. Pitäkää kiirettä! Surma-Larsenkin saa teidät parempaa kiirettä pitämään, sen te kyllä tiedätte."

Miesten liikkeet kävivät nopeammiksi hänen komentaessansa, ja kun vene oli nostettu kannelle, sain minä käskyn mennä kokkaan auttamaan keulapurjeita toiselle puolelle. Susi-Larsen seisoi peräsimessä ja suuntasi laivan _Macedonian_ toista tuulenpuoleista venettä kohti.

Kun minulla sattumalta ei ollut mitään tekemistä, käänsin huomioni veneiden asemaan. Kaksi meidän veneistämme hyökkäsi _Macedonian_ kolmannen tuulenpuoleisen veneen kimppuun, toiset ahdistivat neljättä venettä, ja _Macedonian_ viides vene kiiruhti auttamaan läheisintä toveriaan. Taistelu oli jo alkanut pitkän matkan päästä, ja laukauksia pamahti vähän väliä. Tuuli nostatti kiivaita laineita, joten ampuminen kävi tukalaksi, ja tullessamme lähemmäksi näimme kuulien lakkaamatta suhahtavan laineenharjalta toiselle.

Vene, jota me ajoimme takaa, oli laskenut myötätuuleen päästäkseen meitä pakoon, ja voidakseen paetessaan auttaa tovereitaan meidän hyökkäystämme vastaan.

Hoitaessani köysiä ja halsseja ei minulla ollut enää tilaisuutta seurata tapahtumia merellä, mutta sattumalta oli peräkannen korokkeella, kun Susi-Larsen käski molempien vieraiden merimiesten mennä kanssiin. He tottelivat vastahakoisesti. Sitten hän pyysi miss Brewsteria menemään kannen alle ja hymyili nähdessään äkkiä kauhun kuvastuvan hänen silmissään.

"Ei alhaalla ole mitään hirveää", selitti hän, "ei siellä ole muuta kuin vahingoittumaton mies, joka on lujasti kiinnitetty rengaspulttiin. Luultavasti kuulia tulee lentämään kannellakin, enkä tahdo, että he tappavat teidät, ymmärrättekö?"

Tuskin hän oli saanut nämä sanat suustaan, kun kuula iski peräsimen pyörää vasten, josta hän piti kiinni, ja siitä se kimposi ilmaan tuulen puolelle.

"Katsokaahan", sanoi Susi-Larsen miss Brewsterille ja kääntyi sitten minun puoleeni: "Tahdotteko olla hyvä ja hoitaa peräsintä, mr van Weyden?"

Miss Brewster oli mennyt alas porraskäytävään, niin että ainoastaan hänen päänsä oli näkyvissä. Susi-Larsen oli hakenut rihlapyssyn ja latasi sen. Minä rukoilin silmilläni, että miss Brewster menisi alas, mutta hän sanoi hymyillen:

"Vaikka me molemmat olemmekin vain maamyyriä, jotka emme voisi seisoa edes omin jaloin, niin voimme ainakin näyttää kapteeni Larsenille, että olemme yhtä rohkeita kuin hänkin."

Susi-Larsen katsoi häneen ihaillen.

"Nyt minä pidän teistä sata kertaa enemmän kuin ennen", sanoi Susi-Larsen. "Teillä on kirjatietoja, älyä ja rohkeutta. Te olette tosiaankin rikas. Sinisukka, joka sopisi vaikka merirosvon vaimoksi. Hm -- siitä saamme keskustella myöhemmin", hän sanoi hymyillen, kun kuula tärähti kajuutan seinään.

Minä näin jälleen kullankimallusta hänen silmissään ja miss Brewsterin katseessa sanatonta kauhistusta.

"Me täällä olemme sittenkin rohkeimmat", kiiruhdin minä selittämään. "Ainakin voin vastata itsestäni, sillä tiedän, että olen rohkeampi kuin kapteeni Larsenkin."

Nyt Susi-Larsen käänsi silmänsä minuun. Hän ihmetteli varmaan, tahdoinko tehdä pilkkaa hänestä. Minä väänsin peräsintä, jotta välttäisin mutkan, jonka _Ghost_ yritti tehdä noustessaan tuulen yläpuolelle, ja pidin sitten laivan tasaisessa kulussa. Susi-Larsen odotti yhä selitystä, ja minä viittasin polviini.

"Tuossa kohtaa te voitte huomata hiukan väristystä", sanoin minä. "Se johtuu siitä, että pelkään, minun ruumiini pelkää eikä mielenikään ole peloton, sillä minä en tahdo kuolla. Mutta henkeni hallitsee vapisevaa ruumistani ja levotonta mieltäni. Minä olen enemmänkin kuin peloton. Minä olen rohkea. Teidän ruumiinne ei pelkää. Te ette ole arka. Toiselta puolen te ette pelkää vähintäkään vaaraa, toiselta puolen se tuottaa teille suorastaan nautintoakin. Te iloitsette siitä. Te voitte olla peloton, kapteeni Larsen, mutta teidän täytyy tunnustaa, että oikea rohkeus on minun puolellani."

"Te olette oikeassa", myönsi hän heti. "En koskaan ennen ole sitä ajatellut. Mutta onko vastakohta myöskin oikea? Jos te olette rohkeampi kuin minä, niin pitäisi minun myös osoittaa suurempaa pelkurimaisuutta kuin te."

Me nauroimme molemmat tälle mahdottomuudelle, ja hän astui alas kannelle ja laski pyssynsä poikittain laivan reunalle. Kuulat, jotka olivat osuneet laivaan, olivat lentäneet lähes mailin päästä, mutta me olimme nyt tulleet puolimatkaan. Hän tähtäsi tarkalleen ja ampui kolme laukausta aivan perätysten. Ensimmäinen kuula lensi viidenkymmenen jalan päähän yläpuolelle venettä, toinen kiiti pitkin sen kuvetta, ja kolmannen laukauksen pamahtaessa päästi veneen ohjaaja melan kädestään ja vaipui veneen pohjalle.

"Eivätköhän he nyt malta mieltänsä", sanoi Susi-Larsen ja kohosi pystyyn. "En osunut pyyntimieheen, ja voihan olla, ettei soutaja osaa pitää perää. Siinä tapauksessa ei pyyntimies voi samalla kertaa sekä hoitaa peräsintä että ampua."

Hänen laskunsa oli aivan oikea, vene nousi heti tuulen yläpuolelle, ja ampuja kiiruhti ohjaajan paikalle. Siitä veneestä ei ammuttu enää, mutta toisista paukahti kiivaasti laukaus toisensa jälkeen.

Ampuja oli saanut veneen taas oikeaan suuntaan, mutta me ajoimme suoraan heitä kohti ja meidän vauhtimme oli ainakin puolta kovempi kuin heidän. Kun tulimme noin sadan yardin päähän heistä, näin soutajan ojentavan ampujalle pyssyn. Susi-Larsen astui nyt keskilaivalle ja nosti naulasta kokoonkierretyn touvin. Sitten hän tähysteli laivan reunan yli pitäen pyssyä ojossa. Kahdesti näin ampujan irrottavan toisen kätensä melasta ja tavoittavan pyssyä, mutta malttavan taas mielensä. Me kuljimme nyt rinnakkain, hetken kuluttua _Ghost_ oli kiitänyt sen ohi.

"Hei!" huusi Susi-Larsen äkkiä soutajalle. "Kiinnittäkää nuora!"

Hän heitti touvin ilmaan. Se osui suoraan maaliinsa, oli vähällä kaataa kumoon soutajan, mutta tämä ei totellut käskyä. Hän katsoi sen sijaan ampujaan saadakseen häneltä käskyn. Ampuja oli pahassa pulassa. Pyssyä hän piteli polviensa välissä, mutta jos hän heittäisi kädestään melan ampuaksensa, pyörähtäisi vene ympäri ja kolahtaisi kuunariin. Sitä paitsi hän näki Susi-Larsenin pyssynsuun aivan edessään ja tiesi, että Susi-Larsen ampuisi hänet jo ennen kuin hän saisi oman pyssynsä laukeamaan.

"Kiinnittäkää nuora!" sanoi ampuja levollisesti soutajalle.

Tämä totteli, kiinnitti touvin pieneen kokkatuhtoon ja päästi köyden juoksemaan, kunnes se pingoittui. Vene kieppui puolelle ja toiselle, mutta ampuja ohjasi sen jälleen oikeaan suuntaan, jotta se kulki laivan rinnalla noin kahdenkymmenen jalan päässä siitä.

"Päästäkää purje alas ja laskekaa laivan kylkeen!" käski Susi-Larsen.

Susi-Larsen ei laskenut pyssyä kädestään, ei edes silloin, kun hän toisella kädellään päästi taljat alas. Kun ne oli kiinnitetty sekä perä- että kokkapuoleen ja molemmat miehet alkoivat nousta laivaan, tarttui ampuja pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut panna sen hyvään talteen.

"Pois pyssy!" jyrähti äkkiä Susi-Larsenin ääni, ja ampujan sormet irtaantuivat nopeasti pyssystä, ikäänkuin se olisi polttanut häntä.

Kun molemmat vangit olivat tulleet kannelle, he nostivat käskystä veneen laivaan, ja Susi-Larsen piti huolta siitä, että haavoittunut veneenohjaaja kannettiin kanssiin.

"Jos meidän viisi venettämme hoitavat tehtävänsä yhtä hyvin kuin me täällä, niin saamme tänne piankin suuren miehistön", sanoi Susi-Larsen minulle.

"Ei suinkaan se, jota te ammuitte, -- ei suinkaan hän?" änkytti Maud Brewster.

"Pieni haava olkapäässä", vastasi Susi-Larsen. "Se ei ole vaarallista. Mr van Weyden saa hänet kyllä muutaman viikon kuluttua aivan entisiin voimiinsa. Nuo tuolla sen sijaan tuskin koskaan enää pääsevät jalkeille, sen mukaan kuin voin täältä nähdä", hän lisäsi viitaten _Macedonian_ kolmanteen veneeseen, jota kohti minä olin suunnannut laivan ja joka nyt oli aivan lähellä. "Se on Hornerin ja Smoken työtä. Ja kuitenkin minä sanoin heille, että me tarvitsemme eläviä emmekä kuolleita. Mutta on hyvin houkuttelevaa koettaa osata maaliinsa, kun kerran on oppinut ampumaan. Onko teillä se kokemus, mr van Weyden?"

Minä pudistin päätäni ja katselin heidän työtänsä. Siinä oli tosiaankin vuodatettu verta, sillä taistelun aikana oli kolme meidän veneistämme liittynyt heihin ja yhdessä he sitten olivat ahdistaneet vihollisen kahta jäljellejäänyttä venettä. _Macedonian_ kolmas vene oli heille joukon jatkona, se keikkui aallokossa edestakaisin, ja varpapurje liehui ja paukkui tuulessa. Ampuja sekä soutaja makasivat molemmat tunnottomina veneen pohjalla, mutta ohjaaja riippui puoleksi reunan yli, käsivarret laahautuivat vedessä, ja pää heilahti milloin millekin puolelle.

"Älkää katsoko sinne, miss Brewster -- älkää katsoko sinne", pyysin minä, ja ilokseni hän seurasikin kehoitustani, joten häneltä säästyi tuo julma näky.

"Ohjatkaa keskelle parvea, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen.

Kun me tulimme lähemmäksi, taukosi ampuminen, ja me näimme, että tappelu oli loppunut. Meidän viisi venettämme oli anastanut molemmat vihollisen veneet, ja kaikki seitsemän odottivat nyt yhdessä ryhmässä, että me nostaisimme ne ylös laivaan.

"Katsokaa tuonne!" minä huudahdin vaistomaisesti ja viittasin koilliseen.

Savupilkku, joka osoitti missä _Macedonia_ oli, oli jälleen tullut näkyviin.

"Kyllä, minä olen sen nähnyt", vastasi Susi-Larsen levollisesti. Hän mittasi silmillään, pitkältäkö oli sumutöyrääseen, ja käänsi sitten poskensa vasten tuulta. "Eiköhän se kuitenkin käyne. Siitä te ainakin voitte olla varmat, että herra veljeni On huomannut leikkimme ja ajaa meitä nyt takaa. Katsokaahan vain!"

Savupilkku oli äkkiä suurentunut ja näytti hyvin mustalta.

"Minä voitan sinut sittenkin, veli veikkonen", sanoi hän nauraen. "Minä voitan sinut, ja toivonpa, että särjet vanhat koneesi säpäleiksi."

Kun me panimme piihin, vallitsi laivassa äkkiä kova hälinä, vaikka kaikki kävikin hyvässä järjestyksessä. Veneitä nostettiin laivan kummaltakin puolelta yht'aikaa. Heti kun vangit saatiin kannelle, veivät meidän ampujamme heidät kanssiin, ja sillä aikaa laivamiehemme nostivat veneet sikinsokin laivaan ja asettivat ne kannelle minne vain sattui, kiinnittämättä edes niitä. Me olimme jo kulussa, kaikki purjeet oli nostettu, köydet lepattivat vain höllinä tuulessa, kun viimeinen vene kohosi vedestä ja heilahti taljoissa.

Ja kiirettä täytyi jo pitääkin. _Macedonia_ lähestyi meitä koillisesta, ja sen piipusta nousi savu mustanansa. Huolehtimatta muista veneistänsä oli laiva muuttanut suuntaa voidakseen tulla meitä vastaan. Se ei kulkenut suoraan meitä kohti, vaan meidän editsemme. Meidän reittimme yhtyisivät aivan kuin kulman sivut, jonka kärki kosketti sumutöyrään reunaa. Siinä _Macedonia_ saattoi saavuttaa meidät, jos se yleensä onnistuisi siltä. Meidän toivomme kohdistui kuitenkin siihen, että laiva pääsisi tämän pisteen ohi ennen kuin _Macedonia_.

Susi-Larsen hoiti peräsintä, ja hänen silmänsä säkenöivät ja kimaltelivat hänen tutkiessaan tarkasti kaikkia yksityiskohtiakin tässä kilpajuoksussa. Vuoroin hän tähysteli merta tuulen puolelta nähdäkseen hiljenisikö tuuli vai kiihtyisikö se, vuoroin hän katseli _Macedoniaa_, vuoroin hänen silmänsä taas siveli kaikkia purjeitamme ja antoi käskyn milloin höllittää jotakin köyttä, milloin kiristää toista, kunnes hän sai _Ghostin_ täyteen vauhtiinsa. Kaikki erimielisyydet laivalla näkyivät unohtuneen, ja hämmästyksekseni näin, millä innolla kaikki nuo miehet, jotka niin kauan olivat kärsineet hänen raakaa kohteluaan, kiiruhtivat täyttämään hänen käskyjänsä. Ihmeellistä kyllä juolahti onneton Johnson mieleeni laivan kohotessa ja laskeutuessa ja keikkuessa eteenpäin, ja melkeinpä oli mieleni paha, ettei hän ollut elossa ja meidän kanssamme -- hänhän oli niin suuresti ihaillut _Ghostia_ ja sen erinomaista purjehduskykyä.

"Parasta, että pidämme pyssyt varalla, pojat!" huusi Susi-Larsen ampujillemme. Ja nuo viisi miestä asettuivat laivan reunaa vasten suojapuolelle ja odottivat siinä pyssyt kädessä.

_Macedonia_ ei ollut enää kuin yhden mailin päässä meistä. Musta savu tuprusi melkein suorassa kulmassa piipusta, niin mielettömän nopeasti se kiiti laineiden halki seitsemäntoista solmuvälin vauhdilla. "Myrskynä kiitävi hyrskyjen halki", lausui Susi-Larsen vilkaisten Maud Brewsteriin. Me kuljimme vain yhdeksän solmuvälin vauhdilla, mutta sumutöyräs oli myös aivan lähellä.

Samassa kohosi savupilvi _Macedonian_ kannelta, kova paukahdus kajahti, ja meidän isopurjeemme sai pyöreän reiän. He ampuivat meitä pienillä tykeillänsä, joita huhu tiesi heidän kuljettavan mukanaan. Meidän laivamiehemme keräytyivät keskilaivalle, huiskuttivat hattujaan ja kohottivat raikuvan hurraa-huudon. Nyt kohosi uusi savupilvi ja uusi kova paukahdus seurasi sitä. Tällä kertaa osui tykinkuula tuskin kahdenkymmenen jalan päähän meistä veteen, ja kahdesti se kimalteli aalloissa ennenkuin vaipui syvyyteen.

Pyssyillä he eivät ampuneet meitä, sillä heidän ampujansa olivat kaikki joko ulkona veneissä tai meidän vankeinamme. Kun molemmat alukset olivat puolen mailin päässä toisistaan, paukahti vielä kolmaskin laukaus ja repi uuden reiän isoonpurjeeseemme. Samassa me olimme ennättäneet sumuun. Se sulki meidät syliinsä ja kietoi ympärillemme kostean vaippansa.

Äkillinen muutos oli hämmästyttävä. Hetki sitten olimme kiitäneet eteenpäin keskellä auringonpaistetta, kirkas taivas oli kaareutunut yläpuolellamme ja vesi vaahtoili ja lainehti aina taivaanrantaan saakka, tulta ja savua ja kuulia purkavan aluksen ajaessa meitä takaa mielettömällä vauhdillaan. Ja sitten aivan äkkiä, yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä katosi aurinko, me emme nähneet enää taivasta, emme edes omia mastonhuippujamme, ja taivaanranta oli yhtä himmeä kuin jos kyynelsilmin olisimme sitä tähystelleet. Harmaa sumu laskeutui ylitsemme kuin sade. Jokainen villalanka vaatteissamme, jokainen hius ja viiksenkarva oli täynnä kimaltelevia kristallihelmiä. Köysitikapuut olivat kosteat, taklauksessa tippui vesipisaroita, ja puomien alla yhtyivät pisarat vesijuoviksi, jotka irtaantuivat ja ropsahtivat alas kannelle joka kerta kun laiva heilahti. Minusta tuntui, kuin jokin olisi painostanut ja tukehduttanut minua. Samalla tavalla kuin laivan kulkiessa sen tykyttävä ääni kimposi sumussa takaisin meidän luoksemme, kävi myös meidän ajatustemme. Ne eivät millään ehdolla tahtoneet kiintyä siihen maailmaan, joka oli meitä ympäröivän kostean vaipan ulkopuolella. Sillä tässähän oli koko maailma, sen rajat olivat niin lähellä, että teki mieli ojentaa kätensä -- ja työntää ne ulommaksi. Tuntui melkein mahdottomalta, että olisi mitään muuta noiden harmaiden seinien ulkopuolella. Kaikki muu oli vain unta, ei muuta kuin haihtunutta unta.

Se oli hyvin omituista, melkein kuin lumottua. Minä katselin Maud Brewsteriä ja huomasin, että hänkin oli melkein saman tunteen vallassa. Sitten silmäsin Susi-Larseniin, mutta hänen olentonsa ei ilmaissut mitään itsekohtaista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut välittömään, hänen itsensä ulkopuolella olevaan hetkeen. Hänen kätensä lepäsi yhä peräsimessä, ja minä käsitin, että hän laski ajan kulkua, luki minuutit, jotka kuluivat laivan jokaisen heilahduksen välillä.

"Menkää kokkaan ja kääntäkää, mutta aivan hiljaa", sanoi hän minulle kuiskaten. "Pingoittakaa ensin huippupurjetta. Mies kunkin köyden päähän. Mutta pitäkää varanne, etteivät väkipyörät kolise eikä sanaakaan vaihdeta. Ei mitään melua, ymmärrättekö, ei mitään melua."

Kun kaikki oli valmiina, kulki komennus "kääntäkää" minun kauttani miehestä mieheen, ja _Ghost_ kääntyi aivan hiljaisesti. Kun jokin reivinuora paukahti tai väkipyörä narahti -- sitä oli aivan mahdotonta välttää -- niin teltta, joka meitä ympäröi, kumahti aivan aavemaisesti.

Tuskin olimme päässeet kääntymään, kun sumu hälveni ja me jouduimme äkkiä taas kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja näimme aavan valtameren lainehtivan edessämme. Mutta ulapalla ei näkynyt ketään. _Macedonia_ ei kyntänyt vihoissaan laineita eikä pimentänyt savullaan ilmaa.

Susi-Larsen ponnisti heti raakapuun tasaan, ja laiva laski pitkin sumutöyrään reunaa. Hänen kepposensa oli päivänselvä. Hän oli laskenut sumuun tuulen yläpuolelta, ja sillä välin kun _Macedonia_ sokeasti kiiti perässä tavoittaaksensa hänet, hän oli livahtanut pois tästä kätköpaikastaan ja palasi nyt sinne takaisin suojapuolelta. Jos tämä keino onnistuisi, niin helpommin olisi voinut löytää nuppineulan heinätukosta kuin _Ghostin_ tästä sumusta.

Hän ei laskenut kauaksi. Kun olimme jälleen vaihtaneet keulapurjetta ja isoapurjetta ja nostaneet taas latvapurjeet, ohjasi hän laivan jälleen sumun keskelle. Heti päästyämme sinne olisin voinut vaikka vannoa, että näin jonkin ison ja epäselvän haamun tulevan tuulenpuolelta sumusta esiin. Minä silmäsin nopeasti Susi-Larseniin. Sumu oli taaskin kietonut meidät syliinsä, ja hän nyökäytti minulle päätään. Hänkin oli nähnyt sen -- _Macedonian_, joka oli arvannut hänen manööverinsä ja vähällä olisi voinut tuhota sen. Ei epäilystäkään, että olimme päässeet pakoon heidän huomaamattaan.

"Hän ei voi jatkaa tätä peliä", sanoi Susi-Larsen, "hänen on pakko palata veneittensä luo. Käskekää joku peräsimeen, mr van Weyden, ja pysytelkää samassa suunnassa. Te voitte järjestää vahditkin, meiltä ei mene aika hukkaan tänä iltana. -- Antaisinpa vaikka viisisataa dollaria, jos voisin nyt olla viisi minuuttia _Macedoniassa_ ja kuulla veljeni kirouksia", lisäsi hän.

"Ja nyt, mr van Weyden", hän sanoi minulle, kun toinen mies tuli hänen paikalleen peräsimeen, "nyt uusille tulokkaille on annettava tuliaismalja. Antakaa ampujille runsaasti whiskyä ja pitäkää huoli siitä, että pari pulloa eksyy kokkapuolellekin -- lyönpä vetoa, että kukin heistä huomenna lähtee yhtä mielellään pyytämään Susi-Larsenin käskystä kuin konsanaan Surma-Larseninkin."

"Mutta ettekö luule, että he karkaavat samoin kuin Wainwrightkin?" kysyin minä.

Hän nauroi viekkaasti. "Eivät he karkaa niin kauan kuin meidän omilla ampujillamme on jotakin sanottavaa siinä asiassa. Minä annan heille yhteiseksi lisäpalkaksi dollarin kustakin nahasta, jonka tulokkaat ampuvat. Ainakin puolet heidän innostaan on tänään johtunut tästä toiveesta. -- Ei, karkaamisesta ei tule mitään, jos he vain saavat valita. Ehkäpä te nyt menette kokkaan hoitamaan sairaanhoitajavelvollisuuksianne. Eiköhän siellä ole koko lailla työtä teille."

Kuudeskolmatta luku

Susi-Larsen itse jakeli miehistölle whiskyä, ja pullot tulivat näkyviin minun hoitaessani kanssissa uusia potilaitamme. Olinhan nähnyt ennenkin juotavan whiskyä, esim. klubissa, mutta en koskaan ollut nähnyt kenenkään nauttivan sitä sillä tavalla kuin näiden miesten -- läkkikulhoista, maljoista ja pulloista, ja niin perinpohjaisia kulauksia, että kukin kulaus oli jo kohtuuttomuutta. Mutta he eivät tyytyneet vain yhteen tai kahteen kulaukseen. He joivat ja joivat yhtenään, ja alituisesti ilmestyi uusia pulloja heidän yhä vain juodessansa.

Kaikki joivat. Haavoittuneet joivat. Ufti-Ufti, joka auttoi minua, joi myöskin. Louis yksin hillitsi juomishaluaan, hän kostutti vain aivan varovasti huuliaan whiskyllä, vaikka hän otti osaa kemuihin samalla innolla kuin useimmat muutkin. Ja hurjat nuo juomingit vasta olivatkin. Kovalla äänellä he kilpaa huutaen kertoivat päivän taisteluista, riitelivät yksityiskohdista tai heltyivät ja hieroivat ystävyyttä entisten vihollistensa kanssa. Vangit ja heidän voittajansa nikottelivat kilpaa painaen päänsä toistensa olkapäitä vasten, ja kaikki vannoivat kunnioittavansa toisiaan. He itkivät ajatellessaan kärsimyksiänsä ja kaikkea sitä kovaa, mikä heitä kohtaisi Susi-Larsenin raudankovan herruuden alaisina. Ja kaikki vannoivat kadotusta ja kirousta hänelle ja kertoivat hirveitä juttuja hänen julmuudestansa.