Part 17

Kaikkein selvimmin on mieleeni painunut se, mikä tapahtui _Ghost_-laivalla niiden kahden vuorokauden kuluessa, jotka seurasivat sitä päivää, jolloin huomasin rakastavani Maud Brewsteria. Minä, joka sitä ennen olin viettänyt levollista elämää ja viidenneljättä vanhana joutunut kaikkein mahdottomimpiin seikkailuihin, en koskaan ole kokenut sen jännittävämpiä ja onnettomampia tapauksia, kuin mitä näinä päivinä tapahtui. En voi myöskään olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä muistellessani, etten silloin käyttäytynyt niinkään huonosti.

Hyväksi aluksi Susi-Larsen ilmoitti päivällispöydässä, että pyyntimiehet tämän jälkeen saivat syödä välikannella. Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut millään hylkeenpyytäjälaivalla, sillä niissä on aina tapana, että pyyntimiehille annetaan aivan sama arvo kuin päällystöllekin. Susi-Larsen ei selittänyt millään tavalla tätä ilmoitustaan, mutta syy oli kylläkin selvä. Horner ja Smoke olivat uskaltaneet hiukan mielistellä Maud Brewsteria, juttu oli itsessään varsin naurettava eikä voinut vähintäkään vahingoittaa häntä, mutta se ei varmaankaan ollut Susi-Larsenille mieleen.

Tämä sanoma otettiin ääneti vastaan, mutta neljä pyyntimiestä katsoi merkitsevästi niihin molempiin, jotka olivat syynä karkotukseen. Jock Horner oli aina hiljainen käytökseltään, hänen ilmeensä ei muuttunut vähääkään, mutta Smoken otsa kävi tummanpunaiseksi ja hän avasi suunsa vastatakseen. Susi-Larsen katsoi odottavasti häneen, silmissään teräksen kiilto, mutta Smoke sulki suunsa sanomatta sanaakaan.

"Onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi Susi-Larsen yllyttävästi.

Mutta Smoke ei halunnut ruveta taistelemaan.

"Minkä johdosta?" kysyi hän niin viattomasti, että Susi-Larsen joutui hämilleen ja muut vetivät suunsa nauruun.

"Ei minkään", sanoi Susi-Larsen veltosti. "Mutta minusta näytti, ikäänkuin te olisitte kaivannut potkaisua."

"Minkä vuoksi?" kysyi parantumaton Smoke.

Nyt hänen toverinsa irvistelivät aivan peittelemättä. Kapteeni olisi voinut iskeä hänet kuoliaaksi, ja olen aivan varma, että verta olisikin vuodatettu, jollei Maud Brewster olisi ollut läsnä. Joka tapauksessa hänen läsnäolonsa oli antanut Smokelle rohkeutta siihen, minkä hän oli tehnyt. Hän oli muuten liian viisas ja varovainen ärsyttääkseen Susi-Larsenia itseänsä vastaan, silloin kun hänen vihansa saattoi puhjeta esiin voimakkaammallakin tavalla kuin vain sanoilla. Minä pelkäsin, että voisi tapahtua väkivaltaisuuksia, mutta kiista loppuikin, kun kannelta samassa kajahti huuto.

"Savua, ohoi!" huusi mies peräsimestä, ja hänen äänensä tunkeutui alas avoimesta kajuutan ovesta.

"Mistä päin?" huusi Susi-Larsen takaisin.

"Suoraan peräpuolelta, herra."

"Ehkäpä se on ryssä", sanoi Latimer.

Tämä oletus nostatti hätäisen ilmeen toisten pyyntimiesten kasvoille. Ryssä ei voinut olla muuta kuin -- risteilijä. Pyyntimiehet, jotka eivät muuten olleet oikein selvillä laivan suunnasta, tiesivät vain, että olimme lähellä kielletyn alueen rajaa ja että Susi-Larsen oli kuuluisa salakyttä. Kaikkien silmät kääntyivät häneen.

"Me olemme hyvässä turvassa", selitti hän naurahtaen.

"Suolakaivoksista ei puhettakaan tällä kertaa, Smoke. Mutta lyönpä vetoa viidestä yhtä vastaan, että se on _Macedonia_."

Ei kukaan tahtonut lyödä vetoa hänen kanssaan, ja hän jatkoi: "Jos se on hän, niin lyön vetoa kymmenestä yhtä vastaan, että meille koituu ikävyyttä."

"Kiitoksia paljon", selitti Latimer, "Minä lyön kyllä mielelläni vetoa, mutta en tahdo kuitenkaan olla aivan ilman voittamisen mahdollisuutta. Tuskinpa lienee tapahtunut kertaakaan, että te tavatessa veljenne olisitte säästynyt ikävyyksiltä -- voisinpa lyödä vetoa vaikka kahdestakymmenestä yhtä vastaan."

Nyt seurasi yleinen nauru, johon Susi-Larsenkin yhtyi. Päivällinen jatkui varsin hiljaisesti, sillä minä pysyin aivan rauhallisena, vaikka hän kohtelikin minua inhottavasti koko ajan, pilkkasi minua ja oli niin suojeleva ja armollinen, että kiehuin vihasta. Mutta minä tiesin, että minun täytyi hillitä itseäni Maud Brewsterin tähden, ja minä sain palkintoni, kun hän nopeasti vilkaisi minuun ja kehoitti katseellaan minua varovaisuuteen.

Me nousimme pöydästä ja menimme kannelle, sillä olihan laiva aina tervetullut keskeytys yksitoikkoisella merellä, ja sitä jännittävämpää se oli, kun tiesimme, että Surma-Larsen ja _Macedonia_ olivat tulossa. Edellisenä iltapuolena oli tuuli ollut varsin kova ja laineet korkeat, mutta aamupäivän kuluessa oli tuuli vaimentunut, joten saatoimme laskea veneet veteen iltapuolen pyyntiä varten. Ja luultavasti oli hyvä saalis odotettavissa. Aamusarastuksesta saakka emme olleet nähneet ainoatakaan hyljettä, mutta nyt olimme tulleet keskelle parvea. Laivan savu oli vielä usean mailin päässä meistä, mutta se lähestyi nopeasti meidän laskiessamme veteen veneet, jotka sitten hajaantuivat ja ohjautuivat pohjoiseen päin. Kerta kerralta me näimme purjeen jälleen kohoavan pystyyn. Hylkeitä oli hyvin tiheässä, tuuli väheni, kaikki näytti lupaavan runsasta saalista. Ja kun aioimme asettua määräasentoon reunimmaisen suojanpuoleisen veneen mukaan, niin huomasimmekin, että koko vedenpinta oli täynnä nukkuvia hylkeitä. En koskaan ennen ollut nähnyt niin runsaasti hylkeitä yhdessä paikassa -- kaksi tai kolme, jopa kokonaisia ryhmiä lepäsi pitkänään veden pinnassa ja nukkui hyvässä rauhassa kuin joukko koiranpentuja.

Savu tuli yhä lähemmäksi ja laiva näkyi yhä selvemmin. Se oli _Macedonia_. Erotin nimen kiikarilla, kun laiva kulki ohitsemme oikealta puoleltamme tuskin mailin päässä meistä. Susi-Larsen katsoi äkeissään siihen, Maud Brewster näytti uteliaalta.

"No, mihin kaikki ikävyydet nyt jäivät, joista te olitte niin varma, kapteeni Larsen?" sanoi Maud Brewster iloisesti.

Susi-Larsen katseli häntä ja näytti huvitetulta. Ja tuo iloinen ilme muutti äkisti hänen äkäiset kasvonsa lempeämmiksi.

"Mitä te odotitte? Luulitteko, että he tulisivat tänne ja leikkaisivat meiltä kaulat poikki?"

"Jotakin senkaltaista", myönsi Maud Brewster. "Täytyyhän teidän ymmärtää, että hylkeenpyynti on minulle jotakin uutta ja vierasta, että voin odottaa vaikka mitä."

Susi-Larsen nyökäytti päätään. "Aivan oikein, aivan oikein. Teidän erehdyksenne onkin vain siinä, ettette osannut odottaa kaikkein pahinta."

"Oi, mikä voisi olla pahempaa kuin kaulan poikki leikkaaminen?" kysyi Maud Brewster suloisen ja naiivin hämmästyneenä.

"Että he ryöstävät rahat meiltä", vastasi Susi-Larsen. "Ihminen on nykyään luotu sillä tavalla, että hänen elämiskykynsä riippuu vain siitä, minkä verran rahaa hänellä on."

"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa samalla selkäsaunan", sanoi Maud Brewster.

"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa oikeuteni elää", kuului vastaus, "huolimatta kaikista vanhoista sananparsista. Sillä samallahan minulta varastetaan leipä, ruoka ja vuode, ja siten joutuu henkeni vaaraan. Ei ole olemassa kylliksi kansankeittiöitä eikä leivänjakelupaikkoja, sen te kyllä tiedätte, ja kun kukkarossa ei ole rahoja, saa ihminen kuolla kurjan kuoleman -- jollei ole tilaisuutta niin pian kuin suinkin taas täyttää kukkaroansa."

"Mutta minä en ymmärrä, että tuo laiva uhkaisi teidän kukkaroanne."

"Odottakaahan, niin saatte nähdä", vastasi Susi-Larsen katkerasti.

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Kun _Macedonia_ oli usean mailin päässä meidän reitiltämme, alkoi se itse laskea veneitään mereen. Me tiesimme, että sillä oli neljätoista venettä, jota vastoin meillä oli vain viisi kappaletta (mehän olimme kadottaneet yhden Wainwrightin paetessa), ja ensimmäinen vene laskettiin kauaksi alapuolelle meidän viimeistä venettämme, ja toiset hajaantuivat sitten aivan meidän reittiemme yli, niin että viimeinen joutui kauaksi tuulenpuolelle meidän ensimmäisestä veneestämme. Koko meidän pyyntimme oli pilattu. Takanamme ei ollut ainoatakaan hyljettä, ja edessämme olivat nuo neljätoista venettä, jotka lakaisivat kuin suunnaton luuta eteenpäin koko hyljeparven.

Meidän veneemme jatkoivat pyyntiään sen parin kolmen mailin levyisellä alalla, joka oli niiden ja _Macedonian_ veneiden välillä, sitten ne kääntyivät takaisin. Tuuli oli asettunut hiljaiseksi suhinaksi, meri tyyntyi yhä enemmän, ja edullinen ilma sekä tavattoman suuren hyljeparven läheisyys olisi taannut heille erittäin hyvän pyyntionnen -- sellaisen, jommoista ei tavallisesti tarjoudu kuin kahdesti tai kolmesti hyvänä pyyntiaikana. Joukko raivostuneita miehiä -- soutajat sekä ohjaajat olivat yhtä kiihottuneet kuin ampujatkin -- hyökkäsi ylös laivaan. Jokainen tunsi tulleensa petetyksi, ja veneet nostettiin kauheasti kiroillen laivaan; nuo kiroukset, jos niillä olisi ollut jokin voima, olisivat varmaan ratkaisseet Susi-Larsenin kohtalon ikipäiviksi, tuominneet hänet "kuolemaan ja ikuiseen kiroukseen", niinkuin Louis sanoi iskiessään minulle silmää ja huoahtaessaan hetkisen kesken veneensä nostoa.

"Kuunnelkaa heidän puhettansa ja sanokaa sitten, eikö ole vaikea keksiä jotain kaunista piirrettä heidän sieluissaan", sanoi Susi-Larsen. "Onko se uskoa? Tai rakkautta? Tai jaloja ihanteita? Tai jotakin hyvää? Tai kaunista? Tai totta?"

"Heidän luonnollinen oikeudentuntonsa on tullut loukatuksi", sanoi Maud Brewster, joka nyt yhtyi keskusteluun.

Hän seisoi noin kahdentoista jalan päässä meistä, nojaten toisella kädellään mastotouviin, ja hänen vartalonsa huojui kevyesti laivan hiljaisten liikkeiden tahdissa. Hän oli puhunut tavallista kovemmalla äänellä, ja kuitenkin sen kirkas kellomainen kaiku hämmästytti minua. Oi, kuinka suloisesti se kajahti minun korvissani! En uskaltanut juuri silloin katsoa häneen, jotten ilmaisisi itseäni. Hänellä oli merimieslakki päässä, ja hänen vaaleanruskeat hiuksensa, jotka olivat kevyesti ja ilmavasti kammatut ja kimaltelivat auringossa, muodostivat ikäänkuin sädekehän hänen hienojen, kapeiden kasvojensa ympärille. Hän oli suorastaan hurmaava seisoessaan siinä, ja ennen kaikkea suloinen ja henkevä, jotten sanoisi yliluonnollinen. Kaikki entiset ajatukset elämän ihmeistä heräsivät jälleen katsellessani tätä ihanaa olentoa -- Susi-Larsenin käsitys elämästä ja sen merkityksestä oli tosiaankin varsin naurettava.

"Te olette hempeämielinen", sanoi Susi-Larsen, "aivan kuin mr van Weydenkin. Nuo miehet kiroilevat siksi, että heidän himonsa ei tullut tyydytetyksi. Siinä kaikki. Mitä he himoitsivat? He himoitsivat hyvää ruokaa ja toivoivat saavansa pehmeän vuoteen päästyään maihin, kaikkea sitä he olisivat hyvästä päiväpalkasta voineet hankkia itselleen -- voineet saada naisia ja väkeviä, ruokaa ja juomaa vatsansa täydeltä ja saaneet harjoittaa kaikkea sitä eläimellisyyttä, mikä on olennaista heidän persoonallisuudelleen, mikä on parasta heissä itsessään, heidän korkein pyrkimyksensä, ihanteensa, jos te välttämättä tahdotte sitä siksi nimittää. Tämä heidän tunteittensa purkaus ei ole mikään miellyttävä ilmiö, mutta se osoittaa, kuinka syvästi tuo tapaus on koskenut heihin, sillä jos koskee heidän rahoihinsa, niin samalla uhkaa heidän sieluansa."

"Mutta te ette käyttäydy lainkaan niinkuin teidän kukkaroonne olisi kosketettu", sanoi Maud Brewster hymyillen.

"Se johtuu kai sitten siitä, että minä tuon ilmi tunteeni toisella tavalla kuin he, sillä sekä kukkaroani että sieluani on loukattu. Laskien sen hinnan mukaan, joka Lontoon markkinoilla tavallisesti maksetaan hylkeennahoista, ja rehellisesti arvioiden mitä tämän iltapuolen pyynti olisi voinut minulle tuottaa, jollei _Macedonia_ olisi sitä pilannut, on _Ghost_ menettänyt suunnilleen tuhatviisisataa dollaria."

"Ja sen te sanotte aivan levollisesti...", aloitti Maud Brewster.

"Mutta minä en ole lainkaan levollinen. Minä voisin ottaa hengiltä sen, joka on tehnyt meille tämän kepposen", keskeytti hän. "Niin -- minä tiedän -- tuo mies on veljeni -- turhaa hempeämielisyyttä! Pyh!"

Hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä. Ääni oli vähemmän kova ja ohut ja aivan teeskentelystä vapaa, kun hän jatkoi:

"Te olette varmaan onnellisia, te hempeämieliset ihmiset, te olette todellakin onnellisia, kun voitte uneksia ja kuvitella mielessänne, että kaikki on hyvää ja että te tunnette olevanne hyvät siksi, että olette huomanneet jotakin hyvää.

"No, sanokaapa minulle molemmat, näettekö te minussakin jotakin hyvää?"

"Teitä on tavallaan hyvä katsella", selitin minä.

"Teissä on paljon mahdollisuuksia hyvään", kuului Maud Brewsterin vastaus.

"Katsokaa vain!" huudahti Susi-Larsen puoleksi harmissaan. "Nuo ovat vain tyhjiä sanoja minun korvissani. Teidän vastauksessanne ei ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa. Ei mitään, josta voisi pitää kiinni. Siinä ei oikeastaan ole mitään ajatustakaan, se ilmaisee vain havainnon, tunteen, jotain, joka perustuu kuvitteluun eikä ole missään tekemisissä teidän järkenne kanssa."

Hänen äänensä muuttui jälleen lempeäksi, ja se kuulosti melkein luotettavalta. "Tiedättekö, joskus minä ihmeekseni huomaan toivovani, etten minäkään näkisi elämää todelliselta kannalta, vaan eläisin vain kuvitteluissa ja luulotteluissa. Ne ovat tietysti kaikki vääriä ja sotivat kokonaan tervettä järkeä vastaan, mutta kun tarkastelen niitä lähemmin, niin sanoo sittenkin järkeni, että -- olkoot ne vääriä tai ei, mutta nuo unelmat ja kuvittelut elämässä tuottavat sittenkin ihmiselle enimmin nautintoa. Ja kun kaikki käy ympäri, niin nautintoa me juuri tavoittelemmekin. Ilman nautintoa ei elämällä olisi mitään arvoa. Elämä ilman palkintoa olisi vieläkin pahempaa kuin kuolema. Se, joka nauttii enimmän, hänellä on enimmän iloa elämässä, ja teidän unelmanne ja kuvittelunne ovat vähemmän häiritseviä ja enemmän tyydyttäviä kuin minun totuuteni."

Hän pudisti päätään, hitaasti ja miettivästi.

"Usein, hyvin usein minä epäilen, mitä hyötyä järjestä oikeastaan on. Unelmat ovat varmaan oleellisempia ja tyydyttävämpiä. Ne nautinnot, joita tunteet tarjoavat, ovat syvempiä ja kestävämpiä kuin ne, joita järki voi meille tuottaa, ja sitä paitsi totuus tekee vain mielen synkäksi. Tunteiden nautinto sen sijaan tuo mukanaan jonkinmoista väsähdystä, joka hyvin pian katoaa. Minä kadehdin teitä, minä kadehtin teitä tosiaankin."

Hän vaikeni äkisti, ja hänen huulillaan karehti ivallinen hymy hänen jatkaessaan jälleen:

"Tämä kateellisuus on aivoissa -- huomatkaa! -- eikä sydämessä. Järkeni sanoo sen minulle. Kateellisuus on järjen tuote. Minä olen kuin raitis mies, joka katselee juopunutta ja suutuksissaan toivoo, että hänkin olisi juopunut."

"Tai viisas mies, joka katselee hulluja ja toivoo, että hän itsekin olisi hullu", sanoin minä nauraen.

"Aivan niin", myönsi hän. "Te olette molemmat onnellisia, auttamattomia hulluja. Teidän lompakossanne ei ole ainoatakaan tosiasiaa."

"Ja kuitenkin me olemme yhtä anteliaita kuin tekin", selitti Maud Brewster.

"Vieläpä anteliaampiakin, sillä se ei maksa teille mitään."

"Ja siksi, että me asetamme vekselin iankaikkisuuden maksettavaksi", vastasi Maud Brewster.

"No -- joko te teette sitä tai luulette tekevänne, sehän on aivan sama asia. Te annatte mitä ette koskaan ole saaneet, ja palkaksi te saatte suuremman voiton siitä, mitä ette koskaan ole saaneet, kuin minä siitä, mitä todellakin olen saanut ja minkä olen hiellä ja vaivalla voittanut itselleni."

"Miksi ette siis muuta rahanleimasinta?" kysyi Maud Brewster harmistuneena.

Susi-Larsen katsoi häneen nopeasti, puolittain toiveikkaasti, mutta sanoi samassa alakuloisesti: "Se on liian myöhäistä. Vaikka tahtoisinkin, niin en voi. Lompakkoni on täynnä vanhoja rahoja, eikä se käy niinkään helposti. En voi koskaan panna arvoa muuhun kuin todelliseen voittoon."

Hän vaikeni, ja hänen katseensa harhaili tiedottomana kauaksi yli tyynen meren pinnan. Vanha, perinnäinen alakuloisuus oli vallannut hänet. Hän antautui kokonaan sen valtaan. Aprikoiminen oli vähitellen vienyt hänet synkkämielisyyteen, ja parin tunnin jälkeen oli odotettavissa, että daimoni alkaisi hänessä raivota. Minä ajattelin Charley Furusethia ja tiesin, että synkkämielisyys on se sakko, joka materialistin aina täytyy maksaa mielipiteestään.

Viideskolmatta luku

"Te olette ollut kannella, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen seuraavana aamuna aamiaispöydässä. "Miltä siellä näyttää?"

"Varsin kirkkaalta", vastasin minä silmäten aurinkoon, joka virtasi avonaisesta porraskäytävästä sisään. "Hyvä länsituuli, joka varmaan paranee, jos Louisin ennustus käy toteen."

Hän nyökkäsi tyytyväisesti. "Eikö mitään sumun merkkiä?"

"Paksuja töyräspilviä pohjoisessa ja luoteessa."

Hän nyökkäsi jälleen ja näytti vieläkin tyytyväisemmältä kuin äsken.

"Entäs _Macedonia_?"

"Ei näy", vastasin minä.

Olisin voinut vaikka vannoa, että tämä tieto teki hänet alakuloiseksi, mutta miksi se olisi pettymys hänelle, sitä en voinut ymmärtää.

Pian sekin oli minulle selviävä. "Savuaa, ohoi!" kajahti huuto kannelta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen.

"Hyvä!" huudahti hän ja läksi heti pöydästä mennäkseen kannelle ja sieltä välikannelle, jossa pyyntimiehet karkotuksen jälkeen nauttivat ensimmäistä ateriaansa.

Maud Brewster ja minä koskimme tuskin ruokaan; me katselimme sen sijaan toisiamme tuskallisin katsein ja kuuntelimme Susi-Larsenin ääntä, joka selvästi kuului meille saakka. Hän puhui kauan, ja hänen sanojaan tervehdittiin äänekkäillä hyvä-huudoilla. Me emme voineet kuulla mitä hän sanoi, mutta joka tapauksessa se oli pyyntimiesten mieleen, sillä hyvähuutoja seurasi yhtämittainen riemu.

Melusta kannella saatoin päätellä, että miehistö oli liikkeellä ja aikeissa laskea veneet veteen. Maud Brewster seurasi mukanani ylös, mutta hän jäi peräkannen korokkeen reunalle seisomaan, mistä hän saattoi seurata kaikkea olematta itse mukana. Miehet näyttivät tietävän, mitä oli tekeillä, ja suorittivat työnsä vauhdilla ja ilolla, joka todisti oikeaa innostusta. Pyyntimiehet tulivat joukolla kannelle hyljepyssyineen ja ampumavarastoineen, ja ihme kyllä olivat rihlapyssytkin matkassa. Näitä pyssyjä otettiin näet hyvin harvoin veneeseen, sillä jos ampui hylkeen pitkän matkan päästä rihlapyssyllä, niin se vaipui pohjaan, ennenkuin vene ehti paikalle ja hylje saatiin talteen. Mutta nyt oli kaikilla metsästäjillä rihlapyssynsäkin mukana ja runsaasti patruunia. Minä huomasin, että heidän kasvonsa vetäytyivät tyytyväiseen irvistykseen, niin pian kuin he katselivat siihen suuntaan, missä _Macedonian_ savu nousi, ja se kohosi yhä korkeammalle, mitä lähemmäksi laiva tuli.

Kaikki viisi venettä laskettiin vesille kovalla kiireellä, ja ne hajaantuivat joka taholle kuin viuhka, laskien pohjoista kohti, aivan samoin kuin edellisenäkin iltapuolena. Me seurasimme jäljissä. Minä tarkastelin heitä hetken aikaa uteliaasti, mutta ei mitään merkillistä ollut huomattavissa. He laskivat purjeet alas, ampuivat hylkeitä, nostivat purjeet jälleen ja jatkoivat työtään samoin kuin olin nähnyt heidän aina ennenkin tekevän. _Macedonia_ uudisti saman tempun kuin edellisenäkin päivänä, "sulki" meiltä meren lähettämällä veneensä meidän veneittemme eteen ja suoraan meidän reitillemme. Neljätoista venettä tarvitsee koko laajan alan valtamerta voidakseen mukavasti pyytää hylkeitä, ja kun _Macedonia_ oli täydellisesti sulkenut meiltä tien, jatkoi laiva matkaansa koilliseen, laskien yhä uusia veneitä vesille.

"Mitä on tekeillä?" kysyin minä Susi-Larsenilta, voimatta enää hillitä uteliaisuuttani.

"Älkää välittäkö siitä", vastasi hän äreästi. "Te tarvitsisitte tuhat vuotta päästäksenne sen perille, ja sillä välin voitte rukoilla meille suotuisaa tuulta. -- No, voinhan sanoa sen teille", lisäsi hän seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minä aion antaa herra veljeni maistaa omaa lääkettänsä. Minä aion tehdä samoin kuin hänkin, lakaista puhtaaksi koko meren, sen minä teen, en vain kerraksi, vaan koko pyyntiajaksi -- jos onni vain suosii meitä."

"Ja jollei onni suosi meitä?" kysyin minä.

"Se ei tule kysymykseenkään", vastasi hän nauraen. "Sen _täytyy_ aivan yksinkertaisesti onnistua, sillä muuten me olemme surman omat."

Hän seisoi peräsimessä, ja minä astuin kokkapuolelle ja sieltä alas kanssiin, jossa molemmat raajarikot, Nilson ja Thomas Mugridge makasivat. Nilson oli erinomaisella tuulella, hänen jalkansa paranivat nopeasti. Mutta Cooky oli hirveän alakuloinen, ja minä tunsin syvää sääliä tuota onnetonta ihmistä kohtaan. Ihmeellisintä oli, että hän yhä vielä oli hengissä. Vuosien kuluessa oli hänen laiha ruumiinsa niin vaivaantunut ja rasittunut, ettei siinä ollut muuta kuin surkea hylky jäljellä, ja sittenkin elonkipinä paloi siinä yhtä kiihkeästi kuin konsanaan.

"Tekojalalla -- sellaisia on aivan erinomaisia olemassa -- te voitte hyppiä keittiössänne elämänne loppuun asti", vakuutin hänelle leikillisesti.

Mutta hän vastasi vakavasti, melkein juhlallisella äänellä: "Minä en ymmärrä teitä, mr van Weyden, mutta sen minä tiedän, etten koskaan eläissäni voi enää tulla iloiselle mielelle, ennenkuin tuo helvetinkoira on todenteolla kuollut. Hän ei saa mistään hinnasta maailmassa elää yhtä kauan kuin minä. Hänellä ei ole oikeutta siihen, sillä Jumala sanoo: 'Amen, ja tapahtukoon se niin pian kuin suinkin!'"

Kun palasin kannelle, näin, että Susi-Larsen hoiti peräsintä toisella kädellä ja piteli toisella kiikaria tutkien veneiden asemaa ja samalla erityisesti tarkastaen _Macedonian_. Ei mikään muu pistänyt silmiin, kuin että veneemme olivat kääntyneet tuulen yläpuolelle ja että ne kulkivat luoteiseen. Minä en voinut ymmärtää, mitä hyötyä tästä manööveristä oli, koska _Macedonian_ viisi suojanpuoleista venettä yhä sulki niiltä tien, ja nekin vuorostaan pyrkivät tuulen yläpuolelle. Täten ne hitaasti ajautuivat länteen ja erosivat rivistä muiden veneiden parista. Meidän veneemme kulkivat sekä purjeiden että airojen varassa. Yksinpä ampujatkin soutivat, ja soutaen kolmella airoparilla he pääsivät piankin toisten rinnalle, joita täydellä syyllä voi sanoa heidän vihollisiksensa.

_Macedonia_-laivan savu näkyi vain sumutäplänä koillisella taivaanrannalla. Itse laivaa ei näkynyt enää yhtään. Me olimme tähän asti vain ajelehtineet eteenpäin lepattavin purjein, käyttämättä hyväksemme tuulen täyttä voimaa. Mutta nyt ajelehtiminen loppui. Köydet pantiin kuntoon, ja Susi-Larsen valmistautui laskemaan laivan täyteen vauhtiinsa. Me sivuutimme oman venerivimme ja laskimme suoraan toisen rivin ensimmäistä tuulenpuoleista venettä kohti.

"Jaakari alas, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen, "ja auttakaa kliivarit toiselle puolelle".

Minä kiiruhdin kokkaan ja olin juuri saanut jaakarin alas, kun laskimme veneen ohi noin sadan jalan päästä. Nuo kolme miestä veneessä katselivat epäillen meitä. He olivat olleet mukana sulkemassa meiltä merta, ja he tunsivat Susi-Larsenin, ainakin kulkupuheitten mukaan. Minä huomasin, että ampuja, kookas skandinaavi, joka istui kokassa, piti pyssyään valmiina polvillansa. Sen paikka olisi pikemmin ollut telineessä. Kun vene oli aivan meidän perämme kohdalla, tervehti Susi-Larsen heitä huiskuttamalla kättänsä. Ja samalla hän huusi:

"Tulkaa kannelle hiukan humisemaan!"

Humisemisella hän tarkoitti juttelemista, kehoittaen siten miehiä hetkeksi tulemaan laivaan, sillä ei mikään merielämän yksitoikkoisuudessa ole tervetulleempaa kuin vieraiden tulo laivaan.

_Ghost_ kääntyi päin tuuleen, ja parahiksi sain työni tehdyksi, jotta ehdin kiiruhtaa perälle hilaamaan isonpurjeen köyttä.

"Olkaa hyvä ja pysykää kannella, miss Brewster", sanoi Susi-Larsen astuessaan vierastaan vastaan. "Ja tekin mr van Weyden."