Part 13

Mutta ajatellessani merimiehiämme rohkaisin jälleen mieleni ja tähystellessäni eteeni unohdin kokonaan pelkoni. Kokonaiseen tuntiin en voinut nähdä mitään autiolla, kuohuvalla vedenpinnalla. Mutta äkkiä tunkeutui harhaileva auringonsäde esiin ja valoi hopeaansa valtameren ärjyvälle pinnalle, ja samassa huomasin pienen mustan pilkun, joka silmänräpäyksen ajan kohosi ilmaan ja taas katosi. Odotin kärsivällisesti. Taaskin pieni musta pilkku ilmestyi keskelle hopeahohdetta. En yrittänytkään huutaa Susi-Larsenille, mutta ilmoitin hänelle keksintöni heiluttamalla kättäni. Hän muutti heti suuntaa, ja minä annoin merkin, kun musta pilkku oli suoraan edessämme.

Pilkku suureni suurenemistaan -- se kasvoi niin nopeasti, että vasta sen nähdessäni käsitin, kuinka äärettömällä vauhdilla me kuljimme. Susi-Larsen antoi minulle merkin, että laskeutuisin alas, ja seisoessani hänen vieressään hän neuvoi, miten alus oli pantava piihin.

"Valmistautukaa siihen, että koko helvetti voi milloin tahansa päästä valloilleen", varoitti hän, "mutta älkää välittäkö siitä. Teidän velvollisuutenne on hoitaa työtänne ja katsoa, että Cooky seisoo paikallansa."

Minun onnistui päästä kokkaan. Yhdentekevää mitä puolta kulki, sillä laivan molemmat partaat painuivat vuorotellen veden alle. Sanottuani Thomas Mugridgelle, mitä hänen tuli tehdä, kiipesin pari jalkaa köysitikapuita ylös. Vene oli nyt hyvin lähellä, ja minä saatoin selvästi nähdä, että se ajelehti tuulen mukana ja veti perässään mastoa ja purjeita, jotka nyt tekivät ajoankkurin virkaa. Kaikki kolme miestä olivat hengissä. Jokainen aalto peitti heidät näkyvistäni, ja pelolla ja tuskalla odotin, että he katoaisivat ikuisiksi ajoiksi. Mutta vene kohosikin jälleen vaahtoavan myrskyn keskeltä, kokka korkealla ilmassa, niin että saatoin nähdä koko sen märän ja mustan pohjan, aivan kuin se olisi seisonut pystyssä. Vilahdukselta näin nuo kolme miestäkin, jotka hurjasti viskasivat vettä veneestä pohjattomaan syvyyteen, kokka suoraan alaspäin kääntyneenä ja perä melkein pystysuoraan ilmassa. Joka kerta kun vene jälleen tuli näkyviin tuntui se mielestäni oikealta ihmeeltä.

Äkkiä _Ghost_ muutti suuntaa, laski loitommalle, ja mieleeni iski se kauhea ajatus, että Susi-Larsen ehkä oli luopunut aikeestaan pelastaa nuo onnettomat. Mutta sitten käsitin, että hän valmistautui kiertämään, ja laskimme nyt aivan vasten tuulta, ja vene oli kaukana meistä toisella puolellamme. Kuunari hiljensi äkkiä vauhtiaan, hetken se seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten vauhti taas yltyi -- laiva kääntyi tuuleen.

Tuuli tarttui nyt purjeihin täydellä voimalla, jota tähän saakka olimme voineet välttää. Onnettomuudeksi käännyin tyhmyydessäni vasten tuulta. Se kohosi eteeni kuin muuri ja täytti keuhkoni ilmalla, jota en saanut jälleen puristetuksi ulos. Ja haukkoessani henkeä ja ollessani tukehtumaisillani näin suuren vesipylvään kohoavan pääni yläpuolella juuri kun _Ghost_ kallistui toiselle laidalleen ja nousi korkealle tuuleen. Käännyin sivulle, vedin henkeäni ja katsoin jälleen taakseni. Aalto oli korkeampi kuin laiva; auringonsäteet kimalsivat sen vaahtoavassa huipussa ja läpinäkyvän vihertävän veden läpi näin maidonvalkean vaahdon vyöryvän.

Ja sitten se tuli -- hornan henget olivat nyt valloillaan ja kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tunsin iskun, joka aivan musersi ja lamautti minut -- tuo isku ei sattunut mihinkään ja kuitenkin joka paikkaan. Se riuhtaisi minut irti siitä tuesta, johon olin tarttunut kiinni, ja vei minut veden valtaan, ja äkkiä päähäni iski ajatus, että hirveintä olisi varmaan tulla siten lakaistuksi meren syvyyteen. Vähän väliä ruumiini kolahti ja pyörähti ympäri, ikäänkuin se vaistomaisesti olisi ajautunut eteenpäin, ja kun en enää voinut pidättää hengitystäni, sain kitkerää suolavettä keuhkoni täyteen. Mutta koko ajan yksi ajatus kiersi aivoissani -- _kliivari oli siirrettävä_ tuulen puolelle. En pelännyt kuolemaa. Olin aivan varma siitä, että kaikki jollakin ihmeellisellä tavalla päättyisi hyvin. Ja kun minun sekavissa aivoissani selveni se ajatus, että minun tuli panna täytäntöön Susi-Larsenin käskyt, olin näkevinäni hänet peräsimen ääressä keskellä raivoavaa myrskyä, uhmaillen rajuilmankin voimaa.

Minä iskin luultavasti pääni parraskaidetta vasten, vedin henkeä, ja keuhkoni täyttyivät jälleen ilmalla. Koetin nousta pystyyn, mutta löin taaskin pääni ja vaivuin jälleen käsieni ja polvieni varaan. Vesi oli kuljettanut minut aivan kanssin ovelle. Ryömiessäni eteenpäin nelinkontin kolahdin Thomas Mugridgeen, joka makasi valittaen maassa. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin. Minun täytyi siirtää kliivari toiselle puolelle.

Päästyäni kannelle tuntui aivan kuin maailmanloppu olisi tullut. Kaikkialla puuosat ja metalli ja purjeet paukkuivat ja narisivat, _Ghost_ oli murskautua rikki. Keulapurje ja keulamärssypurje oli repeytynyt säpäleiksi, ja raskas puomi murskautui. Ilmassa lenteli pirstaleita, irtaantuneet köydet kiemurtelivat ja sähisivät kuin käärmeet, ja keulapurjeen kahveli putosi alas keskelle sekasortoa.

Se suhahti varmaan aivan läheltä ohitseni, koska se yllytti minut toimeen. Ehkäpä meidän tilamme ei sittenkään ollut aivan toivoton. Mieleeni muistui Susi-Larsenin varoitus.

Hän oli odottanut, että helvetti alkaisi raivota, nyt se oli tapahtunut. Missä hän oli? Minä näin hänet nyt ison jalusnuoran kimpussa, hän hilasi sitä jättiläisvoimin kuunarin perän kohotessa korkealle ilmaan ja hänen vartalonsa kuvastuessa ohikiitävää valkeaa vaahtoa vasten. Kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin -- kokonaisen kadotuksen ja sekasorron maailman -- olin ehtinyt nähdä ja kuulla niin lyhyessä ajassa kuin viidessätoista sekunnissa.

En malttanut tarkastaa, mihin pieni vene oli joutunut, vaan tartuin kiireimmän kautta kliivarin jalusnuoraan. Purje oli nyt alkanut elää, kovasti paukkuen se vuoroin pullistui ja taas velttoni, mutta kiristäen nuoraa kaikin voimin joka kerta, kun purje paukkui, sain sen hitaasti vetäytymään paikalleen. Sellaista työtä minä osasin suorittaa, ja minä tein parastani. Minä hilasin ja vedin, kunnes veri vuoti sormenpäistäni, ja ollessani tässä toimessa halkesi sekä jaakari että haruspurje ukkosen jyrinällä ja hajosi tuuleen.

Minä hilasin ja vedin yhä edelleen, ja vihdoin nuora alkoikin helpommin juosta. Sitten Susi-Larsen tuli avuksi ja hilasi loput yksin minun kääriessäni kokoon irrallaan olevan pään.

"Kiinnittäkää!" komensi hän. "Ja tulkaa tänne!"

Seuratessani hänen jäljissään huomasin, että laiva oli taas jonkinmoisessa järjestyksessä, vaikka hävitys olikin ollut hirveä. _Ghost_ oli pantu piihin. Vielä se kykeni työhön. Vaikka muut purjeet olivatkin repaleina niin kliivari -- se oli pakattu vastatuuleen -- ja hankamyötäiseen kinnattu isopurje pitivät puoliansa, ja kuunari oli käyttökelpoinen raivoavassa rajuilmassa.

Minä tähystelin nyt venettä sillä välin kun Susi-Larsen selvitteli venetaljoja, ja minä näin suunnattoman aallon nostavan veneen ylös tuulen alla vain parinkymmenen jalan päässä meistä! Ja niin täsmällisesti Susi-Larsen oli tehnyt laskunsa, että me ajauduimme aivan kauniisti sitä kohti, ei ollut enää muuta tehtävää kuin kiinnittää taljat koukuilla veneen molempiin päihin ja hilata se ylös laivaan. Mutta sitä ei ollut kuitenkaan yhtä helppo tehdä kuin sanoa.

Kokassa istui Kerfoot, Ufti-Ufti oli perässä ja Kelly keskituhdolla. Ajautuessamme lähemmäksi kohosi vene aallon harjalle, jota vastoin me suistuimme niin syvälle, että näin kolmen miehen kasvot melkein yläpuolellani laivan reunan tasalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kohosimme ylös ja he vaipuivat syvälle meidän allemme. Ihme ja kumma, jollei _Ghost_ ensi kerralla murskaisi tuota pientä alusta.

Mutta juuri oikeassa hetkessä minä viskasin taljan Uftille, samassa kun Susi-Larsen heitti omansa Kerfootille keulaan. Siinä tuokiossa olivat molemmat taljat kiinnitetyt, ja nuo kolme miestä pitivät varansa ja hyppäsivät yhtaikaa kuunariin. Kun _Ghostin_ parras kohosi vedestä, nostettiin vene varsin mukavasti laivaan, ja ennenkuin se seuraavan kerran kallistui, me olimme asettaneet veneen ylösalaisin turvalliseen paikkaan kannelle. Huomasin että Kerfootin vasemmasta kädestä vuoti verta. Keskisormi oli jollakin tavalla musertunut. Mutta hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla, että se tuotti hänelle kipua, vaan auttoi meitä oikealla kädellään asettaessamme venettä paikoillensa.

"Kliivari toiselle puolelle, Ufti!" komensi Susi-Larsen samassa hetkessä, kun vene oli saatu korjuuseen. "Kelly tulkoon perälle, ja höllittäköön isonpurjeen nuoraa! Te, Kerfoot menette kokkaan ja katsotte, mihin Cooky on joutunut! Ja te, mr van Weyden, kiipeätte taas ylös ja raivaatte pois kaikki roskat, mitä tiellenne sattuu."

Annettuaan nämä käskyt hän harppasi jälleen perälle peräsimen luo aivan kuin tiikeri. Kiivetessäni köysitikapuita ylös _Ghost_ laskeutui hitaasti myötätuuleen. Kun me nyt vaappuilimme laineiden lomassa ja aallot huuhtelivat kantta, ei ollut enää mitään purjeita riistettävissä. Ja kiivettyäni puolitiehen ylös saalinkiin, tuulen painaessa minua koko voimallaan rikiä vasten -- joten minun olisi ollut aivan mahdoton pudota -- näin, en alapuolellani, vaan melkein suorakulmaisesti ylhäältä, _Ghostin_ kannen -- laiva oli kyljellään vedessä ja sen mastot olivat yhdensuuntaiset meren kanssa. En kuitenkaan voinut nähdä sen kantta, vaan ainoastaan sen paikan, missä oletin kannen olevan, sillä se oli hautaantunut vyöryvän veden alle! Keskeltä tätä veden paljoutta kohosivat kahden maston päät, siinä kaikki. _Ghost_ oli tällä hetkellä veden alla. Kun alus sitten vähitellen kohosi ja hirveä sivulta tuleva paino hiukan hellitti, tuli kansi jälleen näkyviin, se nousi kuin hylkeenselkä veden pintaan.

Siten kiidimme hurjasti eteenpäin aavalla merellä, minun riippuessani ylhäällä saalingissa kuin kärpänen ja tähystellessäni toisia veneitä. Puolen tunnin kuluttua näin yhden aluksen, se oli mennyt kumoon ja keinui nyt ylösalaisin laineilla. Jock Horner, paksu Louis ja Johnson pitelivät tuskissaan kiinni kaatuneesta veneestä. Sillä kertaa minä pysyttelin ylhäällä, ja Susi-Larsen sai kuunarin piihin ilman vesiryöppyä. Taljat kiinnitettiin veneeseen ja köydet viskattiin noille kolmelle miehelle, jotka kiipesivät kuin apinat laivaan. Vene musertui kuunaria vasten, kun se saatiin ylös, mutta hylky kierrettiin köydellä kiinni, sillä sen saattoi vielä korjata kuntoon.

Vielä kerran myrsky painoi _Ghostin_ veden alle, ja niin syvälle että hetken aikaa luulin, ettei se koskaan enää voisi siitä noustakaan. Komentosiltakin, joka kuitenkin oli paljon korkeammalla kuin keskiosa laivaa, joutui yhä uudestaan veden valtaan. Sellaisina hetkinä tunsin olevani, aivan yksin Jumalan kanssa ja katselin vain sitä hävitystä, jonka hänen vihansa oli saanut aikaan. Mutta sitten komentosilta kohosi jälleen näkyviin ja samalla Susi-Larsenin leveät hartiat ja kädet, jotka lujasti ohjasivat kuunaria eteenpäin. Hän seisoi siinä kuin jokin jumalolento, halliten myrskyä, singahduttaen päällesyöksyvät vesimassat luotaan ja käyttäen niitä omiin tarkoituksiinsa. Ja mikä ihme! Mikä ihme, että heikot ihmiset saattoivat elää ja hengittää ja tehdä työtä sellaisissakin olosuhteissa ja kuljettaa noin heikkoa puusta ja purjekankaasta kokoonpantua alusta keskellä luonnonvoimien hurjaa raivoa!

_Ghost_ kohosi jälleen syvyydestä, kansi nousi meren helmasta ja alus kiiti eteenpäin ulvovassa myrskyssä. Kello oli nyt puoli kuusi, ja puolta tuntia myöhemmin, kun viimeinenkin päivänvalo väistyi sumuisen ja uhkaavan hämärän tieltä, silmäni keksi kolmannen veneen. Sekin oli kumossa, eikä miehistöstä näkynyt ainoatakaan. Susi-Larsen toisti saman tempun kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt se ei onnistunut, ja me kuljimme veneen ohi neljänkymmenen jalan päästä.

"Se oli numero neljä!" huusi Ufti-Ufti, jonka terävät silmät olivat keksineet veneen numeron sinä lyhyenä hetkenä, jolloin alus oli kohonnut aallon harjalle.

Numero neljä oli Hendersonin vene, ja yhdessä hänen kanssaan olivat siis Hovoak ja Williams -- yksi pitkämatkaisista merimiehistä -- saaneet surmansa. Sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät he olleet hukkuneet. Mutta vene oli tallella, ja Susi-Larsen teki vielä rohkean yrityksen pelastaakseen sen. Olin juuri tullut alas kannelle, ja kuulin Hornerin ja Kerfootin vastustavan häntä.

"Jumalavita, en minä anna minkään myrskyn anastaa veneitäni, vaikkapa se puhaltaisi suoraan helvetistä!" huusi Susi-Larsen. Vaikka me neljä seisoimme aivan lähetysten, päät päissä kiinni, niin hänen äänensä kuulosti sittenkin aivan heikolta ja epäselvältä, ikäänkuin se olisi kajahtanut jostakin hyvin kaukaa.

"Mr van Weyden!" huusi hän, ja minä kuulin sen hiljaisena kuin kuiskauksen myrskyn läpi. "Hoitakaa kliivaria Johnsonin ja Uftin kanssa! Te muut menette perälle! Pian nyt -- tai minä lähetän teidät kaikki suoraan toiseen maailmaan! Ymmärrättekö?"

Ja kun hän sitten väänsi peräsintä, ja _Ghost_ käännähti, eivät pyyntimiehet voineet muuta kuin totella ja auttaa parhaan kykynsä mukaan. Kuinka suuri vaara oli, sen huomasin parhaiten, kun jälleen hautaannuin hyökylaineiden alle, ja pidin kynsin hampain kiinni keulamastosta. Mutta sormeni irtaantuivat ja vesi riisti minut ja heitti laidan vii. En voinut uida mutta ennenkuin ehdin vajota syvyyteen, heitti aalto minut takaisin laivaan. Voimakas käsi tarttui kiinni minuun, ja kun _Ghost_ vihdoin taas kohosi vedestä, huomasin että sain kiittää Johnsonia pelastuksestani. Näin hänen katselevan levottomasti ympärilleen, ja huomasin, että Kelly, joka juuri viime hetkessä oli kulkenut kokkaan, ei ollut enää näkyvissä.

Kun Susi-Larsen ei tälläkään kerralla saanut venettä pelastetuksi ja koska emme enää olleet samassa asemassa kuin edellisillä kerroilla, täytyi hänen turvautua toisenlaiseen temppuun. Ja sen hän tekikin.

"Suurenmoista!" huusi Johnson korvaani, kun onnellisesti olimme suoriutuneet sitä seuraavasta vedenpaisumuksesta. Minä tiesin, ettei hänen ihastunut huudahduksensa tarkoittanut kuitenkaan Susi-Larsenia, vaan _Ghostin_ erinomaisuutta.

Nyt oli jo niin pimeä, ettei venettä voinut enää erottaa, mutta Susi-Larsen antoi aluksen kulkea takaperin raivoavassa vedessä, ikäänkuin varma vaisto olisi johtanut häntä. Tällä kertaa me tosin vähän väliä hautaannuimme veden alle mutta aallot eivät pyyhkäisseet meitä kuitenkaan pohjattomaan kitaansa, ja me ajauduimme suoraan kumossa olevan veneen päälle, joka vahingoittui koko lailla meidän hilatessamme sen kannelle.

Nyt seurasi parin tunnin hirveä työ, ja sinä aikana me kaikki -- kaksi ampujaa, kolme laivamiestä, Susi-Larsen ja minä -- reivasimme ensin kliivarin ja sitten isonpurjeen. Kun sitten olimme panneet piihin, pysyi kansi jokseenkin vapaana vedestä, ja _Ghost_ lensi ja hyppi aallon harjalta toiselle kuin korkinpalanen.

Minun sormenpäistäni vuoti verta jo työn alussakin, ja reivatessamme purjeita valuivat kyynelet silmistäni, niin kova oli tuskani. Kun työ oli tehty, olin aivan lopussa -- minä vaivuin maahan kuin nainen ja vääntelin tuskissani itseäni.

Sillä välin oli Thomas Mugridge laahattu esille kuin märkä rotta kanssista, jonne hän peloissaan oli paennut. Näin, miten he retuuttivat hänet kajuuttaan ja huomasin samassa hämmästyksekseni, että keittiö oli kadonnut. Tyhjä paikka kannella ilmaisi, missä se ennen oli ollut.

Kajuutassa olivat kaikki koolla, myöskin merimiehet, ja sillä välin kuin kahvia keitettiin pienellä kamiinalla, me joimme whiskyä ja söimme laivakorppuja. Ei koskaan eläissäni ruoka ole maistunut minusta niin hyvälle. Eikä koskaan kahvi ole ollut niin maukasta. Mutta laiva heilui ja keinui niin hirveästi, etteivät edes laivamiehet voineet astua askeltakaan pitelemättä kiinni milloin mistäkin, ja monta kertaa huudettuamme: "Nyt sitä mennään!" huomasimme seisovamme yhdessä kasassa alahangan kojujen seinällä, ikäänkuin se olisi ollut laivan kansi.

"Helvettiin kaikki tähysteleminen!" kuulin Susi-Larsenin sanovan syötyämme ja juotuamme kylliksi. "Kannella ei ole mitään tekemistä. Jos meille nyt tapahtuu jotakin, niin ei sitä kuitenkaan voi auttaa. Kas niin, menkää nyt kaikki hetkeksi nukkumaan."

Laivamiehet läksivät keulapuolelle ja asettivat mennessään lyhdyt paikoilleen. Ampujat jäivät sen sijaan kajuuttaan nukkumaan, sillä varovaisinta oli olla avaamatta välikannelle johtavaa luukkua. Susi-Larsen ja minä leikkasimme Kerfootin murskaantuneen sormen pois ja ompelimme haavan umpeen. Mugridge oli koko ajan keittäessään ja tarjotessaan kahvia sekä pitäessään tulta vireillä valittanut sisäisiä vaivoja, ja nyt hän vannoi, että ainakin pari kylkiluuta oli häneltä taittunut. Me tutkimme häntä ja huomasimme, että kolme kappaletta oli mennyt poikki. Mutta hänen hoitonsa sai jäädä seuraavaan päivään, pääasiallisesti siitä syystä, että en tietänyt mitä taittuneille kylkiluille oli tehtävä, vaan minun piti ensin ottaa siitä selkoa.

"Minun mielestäni voitto ei ollut vaivan arvoinen", sanoin minä Susi-Larsenille, "kun voitimme rikkinäisen veneen Kellyn hengellä".

"Mutta Kelly ei ollut myöskään suuren arvoinen", kuului vastaus. "Hyvää yötä!"

Kaiken jälkeen mikä nyt oli tapahtunut -- sormenpäitäni kivisti armottomasti ja kolme venettä oli yhä hukassa, puhumattakaan laivan hirveistä hyppäyksistä -- en olisi luullut voivani nukkua. Mutta silmäni painuivat varmasti umpeen samana hetkenä, jolloin pääni vaipui tyynylle, ja olin niin väsynyt, että nukuin koko yön, sillä välin kun _Ghost_ johdotta ja valvonnatta kamppaili myrskyssä.

Kahdeksastoista luku

Seuraavana päivänä myrskyn hiukan laantuessa, pänttäsimme päähämme, Susi-Larsen ja minä, anatomiaa ja kirurgiaa ja hoidimme Mugridgen kylkiluita. Ja kun myrsky oli kokonaan lakannut, luovaili Susi-Larsen edestakaisin sillä osalla valtamerta, jossa myrsky oli meidät yllättänyt, vaikkakin hiukan lännempänä. Sillä välin korjattiin veneitä ja valmistettiin ja pingoitettiin uusia purjeita. Me kohtasimme toisen hylkeenpyytäjäkuunarin toisensa jälkeen. Ja useimmat niistä etsivät hävinneitä veneitään. Monet olivat myös pelastaneet toisten laivojen miehiä ja veneitä. Sillä useimmat kauppalaivaston laivoista olivat olleet länsipuolella meitä, ja kun veneet hajaantuivat kukin tahollensa, ne olivat hädissään turvautuneet lähimpään apuun.

Kaksi veneistämme sekä niiden miehistö löytyi _Cisco_-nimisestä laivasta, ja Susi-Larsenin suureksi iloksi ja minun suureksi surukseni olivat Smoke, Nilson ja Leach _San Diego_-laivalla. Viiden päivän kuluttua puuttui enää neljä meidän miehistämme -- Henderson, Holyoak, Williams ja Kelly -- ja pyynti oli jälleen täydessä vauhdissa.

Seuratessamme hyljeparvea pohjoiseen yllättivät hirvittävät merisumut meidät. Päivä päivältä laskimme veneet veteen keskellä sumua, joka nieli ne heti kitaansa, ja me laivassa-olijat toitotimme lakkaamatta torvea ja ammuimme tykeillä joka viidestoista minuutti. Alituisesti veneet hävisivät ja löytyivät jälleen, ja seurauksena oli se, että miehet jättivät saaliinsa aina siihen kuunariin, joka kulloinkin otti ne suojaansa, kunnes ne löysivät taas oman laivansa. Mutta Susi-Larsen, joka oli menettänyt yhden veneistään, anasti -- niinkuin häneltä saattoi odottaakin -- ensimmäisen eksyneen veneen joka hänen tielleen sattui, ja pakotti miehistön pyydystämään hänelle, sallimatta heidän palata omaan laivaansa, kun se tuli meidän näkyviimme. Muistan, että hän ojennetuin pyssyin pakotti hylkeenampujan ja hänen molemmat seuralaisensa piiloutumaan kannen alle, kun heidän kapteeninsa kulki aivan meidän ohitsemme ja kysyi, olimmeko nähneet hänen miehiänsä.

Thomas Mugridge, joka niin ihmeen itsepäisesti pysyi hengissä, kulki taaskin ontuen paikasta toiseen ja hoiti kaksinkertaista tointaan kokkina ja passarina. Johnsonia ja Leachia kiusattiin ja lyötiin yhtä paljon kuin ennenkin, ja he odottivat vain, että he heittäisivät henkensä heti pyyntiajan loputtua, ja toiset viettivät oikeaa koiranelämää, sillä heidän armoton herransa ja isäntänsä kohteli heitä aivan kuin koiria. Mitä Susi-Larseniin ja minuun tuli, elimme me varsin ystävällisissä väleissä, vaikken voinutkaan kokonaan irtaantua siitä ajatuksesta, että minun velvollisuuteni olisi ollut tappaa hänet. Hän suorastaan lumosi minut, ja minä pelkäsin häntä suunnattomasti. Minun oli myös mahdoton ajatella häntä kuolleena edessäni. Hänessä oli jonkinmoista kestävyyttä, ikäänkuin hän ikuisesti pysyisi nuorena, ja tämä seikka esti kaiken muun mahdollisuuden. En voinut ajatella häntä muuten kuin alituisesti elävänä -- käskevänä, taistelevana ja tuhoavana, ikuisesti elävänä.

Yksi hänen huvituksistansa oli se, että kun me olimme keskellä hyljeparvea ja meri raivosi niin kovasti, ettemme voineet laskea veneitä ulos, hän otti mukaansa pari soutajaa ja perämiehen ja läksi itse pyyntiin. Hän oli taitava ampuja ja toi mukanaan joukon nahkoja, vaikka ei ollutkaan mitään pyyntimahdollisuutta, niinkuin hylkeenampujat väittivät. Hänen suurin huvinsa näytti olevan antautua hengenvaaraan ja taistella henkensä puolesta tavattomilla voimilla.

Minä perehdyin yhä enemmän merimiesammattiin, ja eräänä päivänä -- sellaista tapahtui varsin harvoin -- sain ohjata _Ghostia_ aivan yksin ja nostaa itse veneet laivaan. Susi-Larsen makasi päänsäryssään, ja minä seisoin peräsimessä aamusta iltaan, purjehdin keskellä valtamerta viimeisen suojanpuoleisen veneen jäljessä, panin piihin ja nostin kaikki veneet laivaan saamatta pienintäkään käskyä tai neuvoa Susi-Larsenilta.

Silloin tällöin pieni myrskykin yllätti meidät, sillä me olimme nyt saapuneet kosteaan ja myrskyiseen seutuun, ja kesäkuun keskipaikkeilla kohtasi meidät vihurimyrsky, jota en hevillä voi unohtaa, sillä se vaikutti suuren muutoksen minun elämässäni. Olimme varmaan aivan keskellä myrskypyörrettä, ja Susi-Larsen koetti päästä sitä pakoon laskemalla etelään päin, reivattuaan kokkapurjeen ja laskettuaan vihdoin kaikki purjeet alas. En ollut koskaan voinut kuvailla mielessäni sellaista aallokkoa. Ne laineet, jotka ennen olivat vyöryneet ympärillämme ja ylitsemme, eivät olleet mitään näihin verraten, sillä näiden harjat olivat puolen mailin päässä toisistaan ja kohosivat mastojemmekin yli. Ne olivat niin jättiläismäisiä, ettei Susi-Larsen uskaltanut panna piihin, vaikka me ajauduimmekin kauaksi etelään ja etenimme yhä enemmän hyljeparvesta.

Olimme varmaan joutuneet sille reitille, jota höyrylaivat kulkevat Tyynellä merellä, kun tuppurituuli lakkasi, ja pyyntimiesten suureksi iloksi huomasimme olevamme keskellä hyljeparvea -- se oli toinen, jonkinmoinen jälkiparvi, joka heidän selitystensä mukaan oli jotakin hyvin tavatonta. Heti paikalla laskettiin veneet vesille, ja kaiken päivää kesti ampumista ja teurastusta.

Illan suussa Leach seisoi lähellä minua. Olin juuri merkinnyt muistiin viimeisen saliin, jonka viimeinen vene oli tuonut mukanaan, kun hän pimeässä lähestyi minua ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Voitteko sanoa, mr van Weyden, kuinka kaukana on ranta ja missä suunnassa on Yokohama?"

Sydämeni tykytti ilosta, sillä tiesin, mitä hänellä oli mielessä, ja minä annoin hänelle tarvittavat tiedot: luoteessa, viidensadan mailin päässä.

"Kiitos, herra", sanoi hän ja katosi pimeyteen.

Seuraavana päivänä oli vene numero kolme kadonnut ja sen keralla Leach ja Johnson. Myöskin olivat kaikkien muiden veneiden vesisäiliöt ja ruokalaatikot kadonneet sekä molempien karanneiden vuoteet ja matkalaukut. Susi-Larsen oli raivoissaan. Hän lisäsi purjeita, laski luodetta kohti ja lähetti kaksi pyyntimiestä tähystelemään mastoihin; itse hän kulki kuin ärtyisä jalopeura kannella edestakaisin. Hän tiesi liiankin hyvin, että minä suosin molempia karanneita, ja siksi hän ei lähettänyt minua tähystelemään.

Tuuli oli hyvä, mutta oikullinen, ja yhtä helppoa oli etsiä nuppineulaa heinätukosta kuin saavuttaa pientä venettä tällä aavalla sinisellä ulapalla. Mutta hän antoi _Ghostin_ kulkea täyttä vauhtia ehtiäkseen karkulaisten ja rannikon väliin. Kun hän oletti päässeensä niin kauaksi, alkoi hän luovia edestakaisin sillä kohdalla, josta hän luuli heidän kulkevan.