Part 8

"Sellaiset ovat loppuvaatimukseni ja jos ne hylkäätte; niin saatte minusta vain kuulla pyssynlaukauksien kautta", vastasi John.

"Kuulkaa siis, mitä minullakin on sanomista", vastasi kapteeni, "Jos tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin panen teidät rautoihin ja Englantiin saavuttuamme jätän teidät oikeuden käsiin. Mutta jollette tule niin passitan teidät, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri Smollett, jokaisen helvettiin. Te ette koskaan löydä aarretta ettekä te osaa kuljettaa laivaa, ettekä koskaan voita meitä. Nämät ovat viimeiset sanani teille. Sillä vannon taivaan nimessä että minä ajan kuulan kalloonne, kun ensi kerran teidät tapaan. Laputtakaa nyt täältä tavallista sukkelaampaan."

Silverin kasvot olivat kamalat nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat kamalasti. Hän karisti tupakat piipustaan.

"Antakaa minulle joku, joka auttaa minut aitauksen yli", karjui hän.

"En anna", vastasi kapteeni.

"Kuka tahtoo auttaa minua?" kirkui John.

Ei kukaan meistä hievahtanutkaan paikoiltaan. Päästellen mitä kamalimpia kirouksia kompuroi John hietikössä sauvansa avulla. Tultuaan lähteen luoksi, sylki hän siihen huutaen: "tämä on hyvästijättötervehdykseni. Ja tunnin päästä sären vanhan linnoituksenne kuin rommiastian. Naurakaa te vain! Viimeksi naurava makeimmin nauraa!"

Ja kauheasti kiroten lähti hän kulkemaan edelleen. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen auttoi hänen kumppaninsa hänet aitauksen yli ja pian katosivat he metsään.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Hyökkäys.

Niin pian kuin Silver oli kadonnut, kääntyi kapteeni katsomaan sisälläolijoita, joista vain Gray oli paikoillaan.

Silloin näin hänen ensi kerran äkäisenä.

"Paikoillenne", karjasi hän ja me palasimme vartiopaikoillemme. "Gray, te hoiditte virkaanne, kuten kelpomiehen tulee. Mr Trelawney, minä ihmettelen teitä! Ja tekin tohtori, joka olette kantanut kuninkaallista pukua!"

Tohtori palasi paikoilleen ja muut kiiruhtivat lataamaan pyssyjä.

Kapteeni seisoi jonkun aikaa ääneti ja sanoi sitten: "poikani, tunnin kuluttua he tulevat. Ei tarvinne sanoa, että meitä on vähemmin kuin heitä, mutta me taistelemme suojuksessa. En vähintäkään epäile, ettemme voisi pitää heitä kurissa, mutta se riippuu kokonaan teistä."

Sitten kävi hän vielä kerran katsomassa, että kaikki oli kunnossa.

Rakennuksen kahdella lyhemmällä sivustalla, idän ja lännen puolella oli vain kaksi ampumareikää. Eteläisellä sivulla, jossa oli käytävä, oli niinikään kaksi ampumareikää. Meillä seitsemällä oli parikymmentä pyssyä. Polttopuut olivat ladotut neljään pöydänmuotoiseen kasaan ja kullakin näillä pöydällä oli ladattuja pyssyjä puolustusta varten. Huoneen keskellä olivat kirveet.

"Sammuttakaa tuli", sanoi kapteeni, "sillä nyt ei enään ole kylmä eikä ole hyvä, että meillä ovat silmät savua täynnä."

Tuli sammutettiin.

"Hawkins ei ole ollenkaan saanut aamiaista. Saatte itse sitä hommata ja syödä vartiopaikallanne. Kiiruhtakaa, poikaseni. Hunter, antakaapas konjakkia."

Kun tämä tapahtui, täydensi kapteeni puolustussuunnitelmaansa.

"Tohtori, te otatte ovesta vastataksenne, mutta älkää paljastako itseänne. Pysykää huoneen sisällä ja ampukaa avaimenreijästä, Hunter saa itäisen ja Joyce läntisen sivustan. Te mr Trelawney, joka olette paras ampuja, ja Gray otatte pohjoisen sivustan, jossa on viisi ampuma-aukkoa. Siltä sivustalta suurin vaara uhkaa. Te Hawkins ja minä, kun emme ole erittäin taitavia ampujia, lataamme pyssyjä."

Pian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui varustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat paitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.

Näin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.

Näin kului tunti.

"Kirotut", sanoi kapteeni, "tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray viheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan."

Ja juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.

"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?"

"Niinhän olen sanonut", ärjäsi kapteeni.

"Kiitoksia herra", vastasi Joyce tyyneesti.

Nyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt näkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus, mutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen pyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen varustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen, mutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja kun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Tarkkasitteko?" kysyi kapteeni.

"Luullakseni en", vastasi Joyce.

"Ladatkaa hänen pyssynsä Hawkins. Kuinka monta luulette hyökkääjiä olleen teidän sivustallanne, tohtori?"

"Kolme laukausta ammuttiin meidän sivustaamme kohti. Minä näin kaksi kuulanreikää aivan lähekkäin ja kolmannen hieman kauvempana."

"Kolme", toisti kapteeni, "ja kuinka monta oli teidän sivustallanne, mr Trelawney?"

Mutta tähän ei ollut niin helppo vastata. Tuomari sanoi kuulleensa seitsemän laukausta, mutta Gray kahdeksan tai yhdeksän. Itäiseltä ja läntiseltä sivustalta oli kuulunut vain yksi laukaus. Oli siis selvää, että hyökkäys tapahtuisi pohjoiselta sivulta ja että muilta sivuilta oli vain näennäisiä vihollisuuksia odotettavana. Mutta kapteeni ei muuttanut määräyksiään. Jos kapinoitsioitten onnistuisi tulla aitauksen sisäpuolelle, niin he hänen arvelunsa mukaan anastaisivat jokaisen ampuma-aukon ja ampuisivat meidät kuin rotat omassa linnoituksessamme.

Muutoin ei meillä ollut liikoja aikoja tuumimiseen, sillä äkkiä ja hurjasti hurraten syöksyi metsästä esiin pieni joukko kapinoitsijoita pohjoista sivustaa kohti ja hyökkäsivät suoraan aitausta kohti. Samalla alkoi uusi ampuminen ympärillä olevasta metsästä. Yksi kuula tuli vonkuen oven kautta ja muserti tohtorin pyssyn.

Piirittäjät kiipesivät kuin apinat aitauksen yli. Tuomari ja Gray ampuivat herkeämättä. Kolme miestä kaatui, kaikki aitauksen sisäpuolella. Mutta näistä oli yksi kai enemmin pelästynyt kuin vahingoittunut ja siksi olikin hän pian jaloillaan ja katosi puitten joukkoon.

Kapinoitsioista oli kaksi kaatunut, yksi paennut, neljä oli saanut jalansijan puolustusalueemme sisällä, ja seitsemän tai kahdeksan miestä kukin luultavasti useammalla pyssyllä varustettuna, pitivät yllä puitten suojaamina vilkasta, joskin hyödytöntä ampumista.

Nuot neljä syöksyivät kovasti huutaen rakennusta kohti ja puitten suojassa olevat miehet melusivat heitä rohkaistakseen. Muutamia laukauksia laukaistiin, mutta niillä ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta. Pian olivat nuo neljä kimpussamme.

Pursimies Job Andersonin pää näkyi keskimäisen ampuma-aukon kohdalla.

"Noitten kimppuun!" kirkui hän käheällä äänellä.

Samassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti pyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä iski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas kulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä hyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.

Asemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa ampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä voineet torjua hyökkäystä.

Varushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että olimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia kaikui korvissani.

"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä", huusi kapteeni, "Kirveet esiin!"

Minä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä antoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota en tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta kapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen antoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.

"Ympäri rakennusta, pojat", huusi kapteeni.

Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves sojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa vastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä. Minulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella uhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että kadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa jyrkännettä alas.

Kun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet aitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas ehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.

Gray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla lyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli ehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin ampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta sisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori oli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet aitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka oli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli päästäkseen pakoon.

"Ampukaa, ampukaa!" huusi tohtori. "Ja te, pojat, palatkaa takasin suojukseen."

Mutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta laukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi muitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä jälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.

Tohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat palata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.

Huone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme oli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa kohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja hengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa ja molemmat olivat yhtä kalpeita.

"Oletteko haavoittunut?" sanoi mr Trelawney.

"Jokos ne menivät pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.

"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta", vastasi tohtori.

"Viisi!" huudahti kapteeni. "Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon paremmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan seitsemän yhdeksäätoista vastaan."

V.

Seikkailuni merellä.

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.

Merirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan metsästä. He olivat saaneet "päiväannoksensa", kuten kapteeni sanoi, ja me saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja tutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen huoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät valitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin hajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.

Kahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa -- se kapinoitsijoista, joka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett. Näistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut tajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.

Kapteenin kaksi haavaa -- ensimäisen sai hän Job Andersonin laukauksesta, -- olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori vakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän voinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.

Se isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.

Päivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä pitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja pistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy olalla yli vallituksen pohjoseen päin.

"Mitä ihmettä", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa päässä, "onko tohtori hullu?"

"Ei kai", sanoin minä. "Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi tulee."

"Olkoonpa niin, toveri", sanoi Gray. "Mutta jollei hän ole hullu, niin olen minä."

"Minä arvelen, että tohtorilla ovat omat tuumansa ja jos oikein arvaan, niin meni hän etsimään Ben Gunnia."

Minäkin sain hyvän tuuman. Minä kadehdin tohtoria, joka sai kuljeskella puitten viileässä varjossa, jota vastoin minä sain paistua kuumuudessa ja nähdä edessäni olevaa kurjuutta.

Koko ajan, kun pesin varushuonetta puhtaaksi verestä ja samoin silloin kun pesin astioita päivällisen jälkeen, lisääntyi kateuteni ja kun olin korppujen läheisyydessä, täytin taskuni niillä, sillä siten ei minun tarvitsisi nälkää heti nähdä, jos aikomallani retkeilyllä jotakin tapahtuisi.

Sitten otin pari pistoolia ja kun minulla oli kuulia ja kruutia niin arvelin olevani hyvin varustettu.

Suunnitelmani oli seuraava. Aioin lähteä hiekkasärkälle, joka erottaa ankkuripaikan avoimesta merestä, etsiä valkea kallio, jonka edellisenä iltana olin nähnyt ja saada selvyys, oliko Ben Gunn kätkenyt sinne venheensä. Ja vieläkin arvelin, että tämä tekoni oli hyvä. Tyhmää asiassa oli vain se, että aioin mennä retkelleni luvatta ja salassa.

Minulle sattui hyvä tilaisuus. Tuomari ja Gray muuttivat kapteenin haavakääreitä. Tie oli vapaa. Minä hyppäsin aitauksen yli ja ennenkuin kukaan poissaoloani huomasi olin jo tiheässä metsässä kaukana toisten kuuluvilta.

Tämä oli toinen hullutukseni ja ensimäistä pahempi, sillä nyt jätin vain kaksi tervettä miestä varustusta suojelemaan, mutta kuten ensi kerrallakin, johtui siitä meidän kaikkien pelastus.

Ohjasin kulkuni saaren itäistä rantaa kohti. Iltapuolta oli jo hyvän matkaa kulunut, mutta silti oli vielä tavattoman lämmin. Etäällä kuului maininkien loiske ja puitten lehtien liikkeestä päätin tuulen koko lailla tyyntyneen. Pian saavuttivat minut kylmät ilmanvirtaukset, ja kun olin vielä muutamia askeleita ottanut, näin meren lepäävän tyyneenä.

Astuin reippaasti rantapengertä pitkin ja arvellen tulleeni kylliksi kauas eteläänpäin, hiivin pensasten suojaan ja varovasti ryömin hiekkasärkän reunaan.

Takanani oli meri, edessäni ankkuripaikka. Merituuli alkoi jo tyyntyä. Ankkuripaikalla, joka oli vasemmalla Benrangelin saaresta oli vallan tyyntä, kuten silloinkin kun ensi kerran tulimme tähän paikkaan. Merirosvojen lippu liehui "Hispaniolan" mastossa.

Sen vieressä oli venhe, jonka perässä istui John Silver ja pari miestä nojasi laivan peräkeulassa kaidepuiden yli. Toisella heistä oli punainen myssy päässä eli siis sama lurjus, jonka joku tunti sitten olin nähnyt varustuksemme aitauksen sisäpuolella. Hetkisen kuluttua loittoni venhe laivasta ja ohjasi kulkunsa maata kohti sittenkuin punaisessa myssyssä oleva mies ja hänen toverinsa olivat poistuneet kajuuttaan.

Aurinko oli laskeutunut "Kaukoputki"-nimisen kukkulan taakse ja sitä mukaan kuin sumu alkoi levetä tuli pimeyskin yhä syvemmäksi. Huomasin että minun täytyi kiirehtiä löytääkseni venheen samana iltana.

Valkeakallio, joka jotenkin selvästi näkyi yli matalan metsän, oli vielä noin kahdeksan penikulman matkan päässä hietasärkälle päin ja viipyi hyvän aikaa ennenkuin pääsin sen luoksi, sillä toisinaan täytyi minun kulkea nelinkontin. Oli jo melkein yö ennenkuin pääsin sen luo. Aivan edessäni oli hyvin pieni ruohoakasvava aukeama, jota matala polvenkorkuinen metsä ympäröi ja tämän keskellä näin pienen nahkateltin. Minä ryömin aukealle, nostin teltin laitaa ja siellä oli Ben Gunnin valmistama vene. Se oli tavattoman pieni ja mielestäni liian pieni minullekin, joten minun oli vaikea uskoa että se kannattaisi täysikasvuista miestä. Se muistutti _coracle_-nimisiä venheitä, joita vanhat brittiläiset käyttivät.

Luulisi, että olin kylliksi puuhannut sinä iltana, mutta niin ei ollut asianlaita. Mieleeni johtui uusi tuuma; yön suojassa soutaa "Hispaniolan" luoksi, katkaista ankkuriköysi ja siten päästää laiva ajelehtimaan rannalle. Minä olin näet sitä mieltä että kapinoitsijoilla ei aamulla kärsimänsä tappion jälkeen ollut muuta mielessä kuin nostaa ankkuri ja lähteä merelle. Tämä oli mielestäni estettävä ja nyt arvelin sen helpoimmin käyvän päinsä, kun näin että he olivat jättäneet vartijansa venheettömiksi.

Istauduin odottamaan pimeätä ja söin illalliseksi korppuja. Yö oli varsin sopiva tuumani toimeenpanoon. Sumu oli peittänyt koko taivaankannen ja kun viimein auringonsäde oli kadonnut, peitti synkkä pimeys Aarresaaren. Ja kun vihdoin otin venheen olalleni ja aloin kompuroida paikoiltani näkyi vain kaksi kohtaa ankkuripaikalta. Toinen niistä oli mäen rinteellä, jossa voitetut kapinoitsijat juopottelivat, toinen taas oli kapea valojuova, joka ilmasi laivan ankkuripaikan. Laiva oli kääntynyt ja sen kokka oli minua kohti. Ainoat tulet kuin siinä olivat, loistivat kajuutasta.

Minun täytyi kaahlata hyvän matkaa upottavassa hietikossa ja usein upposin nilkkoihin saakka ennenkuin pääsin veden rajaan ja laskin venheeni veteen.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Laskuvesi.

Vene oli hyvin sopiva minun suuruiselleni ja painoiselleni henkilölle, mutta samalla oli se hyvin vaikea ohjata. Olipa Ben Gunnkin myöntänyt sen olevan hyvin vaikean ohjata ennenkuin siihen tottui.

Minä taas en ollenkaan tietänyt, kuinka sitä oli käsiteltävä ja jollei onni olisi minua nyt niin erinomaisesti suosinut kuin muulloinkin, niin olisi minun täytynyt luopua tuumastani. Ennenkuin näet aavistinkaan, tempasi vesi minut mukaansa ja minä olin "Hispaniolan" ankkuriköyden vieressä ja tartuin siihen kiinni. Köysi oli niin pingotettu kuin kanteleen kieli.

Yksi ainoa puukonsivallus vain ja Hispaniola olisi ajelehtinut veden mukana.

Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, mutta sitten johtui mieleeni, että on hyvin vaarallista äkkiä katkaista kireälle jännitetty köysi ja tästä olisi varmasti seurauksena että horjakka veneeni menisi kumoon. Istuessani ja tätä miettiessäni tuli tuulen puuska, joka ajoi "Hispaniolan" virranuomaa kohti ja ilokseni huomasin, että samassa ankkuriköysi hölleni niin että se vaipui veteen.

Nyt tein päätökseni. Otin veitseni ja leikkasin poikki köydensäikeen toisensa jälkeen, niin että vain kaksi säiettä pidätti laivaa. Sitten rupesin taas tyyneesti odottamaan uutta tuulenpuuskaa, joka löysentäisi taas köyttä, jotta saisin katkaista nuo kaksikin säiettä.

Koko ajan olin kuullut kajutasta kovaa ääntä, mutta muut asiat olivat kiinnittäneet siihen määrin huomioni, etten ollut joutanut tarkemmin kuuntelemaan. Nyt kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, rupesin tarkkaavaiseksi.

Toinen ääni oli Israel Handsin, kapteeni Flintin entisen tykkimiehen ääni. Toinen taas luultavasti punaisessa yömyssyssä olevan "ystäväni" ääni. Molemmat tuntuivat olevan juovuksissa ja he jatkoivat yhä juomista, sillä siinä kuunnellessani aukasi toinen miehistä kajuutan akkunan ja heitti tyhjän pullon mereen. Mutta he eivät ainoastaan olleet juovuksissa, vaan vieläpä tavattoman riitaisella päällä. Kirouksia kuului tiheään ja luulen että he pian ryhtyvät käsikähmään.

Rannalla näin taas suuren leiritulen, jonka ympärillä rosvot olivat ja he kuuluivat laulavan jotain raakaa merimieslaulua. Kärsitty tappio ei näyttänyt heihin paljoa vaikuttaneen.

Vihdoin tuli taas tuulenhenkäys, köysi löyseni ja minä katkasin jälellä olevat säikeet.

Venheeni ajautui laivaa kohti, joka alkoi kulkea virran mukana. Minä ponnistin kovasti voimiani, sillä pelkäsin venheeni menevän kumoon, ja kun huomasin, etten voinut venhettäni suoraan ohjata täältä, käänsin suunnan suoraan peräkeulaa kohti. Vihdoin pääsin irti vaarallisesta naapuristani ja juuri kuin vetelin viimeisiä airovetoja, huomasin, että hieno köysi riippui yli laivan laidan peräkeulassa. Paikalla tartuin siihen. En voi selittää, miksi sen tein, sillä se tapahtui jotenkin vaistomaisesti. Mutta kun olin saanut köydestä kiinni ja huomasin sen olevan kiinnitetyn, alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä päätin katsoa kajutan ikkunasta, miten siellä sisällä elettiin. Vedin köyden varovasti luokseni ja kun luulin tulleeni kyllin lähelle, kapusin köyden avulla laivan kuvetta ylös niin että näin kajuutan katon ja osan ikkunastakin.

Laiva ja venheeni kulkivat nyt hyvää kyytiä virran mukana ja me olimme leiritulen kohdalla. Alus nytki kovin ja minä ihmettelin, miksi ei vartijoina olevat tästä tulleet levottomiksi. Mutta kun katsoin ikkunasta kajuuttaan, selvisi syy. Näin, että Hands ja hänen toverinsa tappelivat keskenään kuristaen toisiaan kurkusta.

Minä laskeuduin venheeseeni ja vieläkin oli tuo kamala näky silmissäni, jotka sulin tottuakseni pimeyteen.

Äkkiä hämmästyin siitä että venheeni sai kovan nykäyksen. Samalla kulki se sivullepäin ja näytti muuttavan suuntaansa. Nopeus oli samalla suuresti lisääntynyt.

Katsahdin ympärilleni. Vesi kupluili ympärilläni ja sillä oli fosforin kaltainen väri. Laiva ajautui eteläänpäin. Katsahdin taakseni ja nyt näin, että leirituli oli aivan takanamme, joten me olimme tehneet aivan suorakulman muotoisen mutkan. Yhä lisääntyvällä vauhdilla ajautui laiva merelle päin.

Äkkiä teki laiva jyrkän, noin kahdenkymmenen asteen suuruisen käännöksen ja samassa kuului huutoa laivasta. Kuulin poljettavan jalkaa kajuutan lattiaan ja tiesin että nuo juopot olivat tulleet keskeytetyiksi kahakassaan huomattuaan onnettomuutensa.

Minä laskeusin pitkin pituuttani pienen venheeni pohjalle ja jätin sieluni luojani haltuun. Luultavasti olin siten loikonut hyvän aikaa keinuen aaltojen mukaan ylös ja alas ja tuon tuostakin kasteli minua merenvaahto. Vähitellen valtasi väsymys minut ja minä vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan ja nukuin uneksien kodistani ja "Amiraali Benbowista."

Kahdeskymmenesviides luku.

Venheeni retkeily.

Oli kirkas päivä, kun minä heräsin ja huomasin olevani Aarresaaren lounaisessa päässä. Aurinkoa varjosti vielä "Kaukoputki" kukkula, joka tässä kohdassa ulottui melkein mereen saakka, joka oli hyvin kivikkorantanen.

Ensimäinen ajatukseni oli pyrkiä maihin, mutta siitä tuumasta täytyi minun luopua, sillä tämän huomasin olevan saman kuin antautua vapaehtoisesti kuolemaan. Sekä minä itse että venheeni olisimme musertuneet rantakiviä vasten.

Kumminkin onnistui minun, ainakin omasta mielestäni, löytää parempi tie. Pohjoiseenpäin Villikissan niemestä on pitkä, matala hiekkasärkkä. Tästä taas pohjoiseenpäin oli vielä niemi -- Metsäniemi, jota pitkät havupuut peittivät aina merenrantaan saakka.

Minä muistelin, mitä Silver oli sanonut siitä merenvirrasta, joka kulkee pohjoseenpäin pitkin Aarresaaren läntistä rantaa. Ja kun minä olopaikastani huomasin olevani sen vallassa, niin katsoin parhaaksi jättää Villikissan niemi taakseni ja säästää voimiani maallenousu-yritykseen Metsäniemen luona, joka oli miellyttävämmän näköinen.

Tuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti virran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.

Jos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten joutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni venheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi rohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani melomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua ja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas kulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten pääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.

Mielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä venheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville, kuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin tuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän tuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa hyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen saadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli, mutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten pääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan kyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten puittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että seuraavan niemen luona pääsisin maihin.