Part 7

"Mr Trelawney, tahdotteko tehdä sen palveluksen että ammutte jonkun noista miehistä, mieluimmin Handsin", sanoi kapteeni.

Mr Trelawney oli kylmä kuin rauta. Hän tarkasteli pyssynsä sytytintä.

"Käsitelkää pyssyänne varovasti!" huusi kapteeni, "sillä muutoin kaatuu venhe. Jokainen pitämään sitä kohdallaan, kun hän tähtää."

Tuomari kohotti pyssynsä, souto lakkasi ja me nojasimme venheen toiseen laitaan, jotta se pysyisi pystyssä.

Nyt oli heillä tykki kunnossa ja Israel, joka latauslaitos kädessään seisoi aukolla, oli tietysti paras ampumataulu. Mutta meillä ei ollut onnea, sillä samassa kuin Trelawney laukasi, taivutti roisto itseään eteenpäin ja laukaus sattui erääseen toiseen, joka kaatui. Hänen kirkasunsa pani muutkin rosvot liikkeelle ja minä näin heidän rientävän venheisiinsä.

"Tuolta tulevat venheet", sanoin minä.

"Antaa heidän mennä", huusi kapteeni. "Nyt emme heille mitään voi, sillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on kaikki hukassa."

"Vain toinen venheistä on miehitetty", sanoin minä. "Toisen miehistö kulkee kai maitse meidät kohdatakseen."

"Silloin saavat he pötkiä pakosalle", vastasi kapteeni. "Ymmärrättehän, mihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin laukauksia."

Sillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin vähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli enään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä, sillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme hidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.

"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran", sanoi kapteeni.

Mutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan. He eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan kuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.

"Valmis", huusi tuomari.

"Lakatkaa soutamasta", käski kapteeni.

Hän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui veden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie mennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.

Mutta nyt vaipui venheemme perä veden alle ja kivärimme kastuivat kokonaan, paitsi kahta, minun ja kapteenin. Meille itsellemme ei käynyt mitään vahinkoa.

Ääniä läheni metsästä rantaa pitkin. Me emme pelänneet ainoastaan sitä, että pääsy varustukseen meiltä suljettaisiin, vaan vieläpä sitäkin kuinka Hunter ja Joyce voisivat säilyttää mielenmalttiinsa, jos heidän kimppuunsa hyökkää 6 miestä. Sen tiesin, että Hunter oli luja mies, ja myös, että Joyce oli oiva palvelija ja hyvä vaatteiden puhdistaja, mutta epäilin hänen sotilaskuntoaan.

Näitä seikkoja tuumiessamme kaahlasimme maihin niin pian kuin voimme ja jätimme mereen venheemme ynnä puolet siinä olevasta lastista.

Yhdeksästoista luku.

Jatkoa tohtorin kertomukseen. -- Ensi päivän taistelujen loppu.

Yhä selvemmin kuuluivat merirosvojen huudot metsässä ja pian kuulimme heidän askeleensakin, kun he juoksivat sekä oksien taittumisia, kun he tunkeutuivat viidakon läpi.

Aloin huomata asian käyvän hyvin vakavaksi ja siksi tarkastelin pyssyäni.

"Kapteeni", sanoin minä, "Trelawneyn pyssy ei kelpaa mihinkään. Antakaa hänelle omanne."

Kun samalla huomasin, että Gray oli aseeton, annoin hänelle kirveeni. Meistä kaikista tuntui hyvältä, kun näimme hänen sylkevän kouraansa, rypistävän kulmiaan ja heiluttavan kirvestään ilmassa. Oli selvää, että hän oli kokonaan meidän puolellamme.

Astuttuamme vielä neljäkymmentä askelta eteenpäin, tulimme metsänreunaan ja näimme varustuksen edessämme. Me saavuimme vallituksen luoksi sen eteläiselle sivulle samaan aikaan kuin kapinoitsijat, Job Andersson etunenässä, meluten näyttäytyivät lounaisella sivustalla.

He pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet hämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista pyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli vaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla käännöksen ja pakenivat metsään.

Kun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen ulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan hengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.

Me aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä pamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse ja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme laukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme kai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja aloimme tarkastella Tom Redruthia.

Kapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että hän pian kuolee.

Meidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut kapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin aitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.

Tuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli hänen kättään.

"Kuolenko minä, tohtori", kysyi Tom.

"Tom poikani", sanoin minä, "sinä pääset kotiin."

"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni", vastasi hän.

"Tom", sanoi tuomari, "sano että sinä annat minulle anteeksi."

"Sopisiko se minulta teitä kohtaan? Mutta olkoon sitten niin. Amen!"

Hetkisen vallinneen hiljaisuuden jälkeen pyysi Tom, että joku lukisi rukouksen, "sillä niinhän on tapana, herra", lisäsi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen. Ja vähän sen jälkeen, sanaakaan enään virkkamatta heitti hän henkensä.

Sillä aikaa oli kapteeni ottanut hänen taskustaan ja vaatteittensa alta muutamia esineitä, kuten Englannin lipun, raamatun, kokoonkäärityn liinan, kynän, mustetta, logi-kirjan sekä muutaman naulan tupakkia. Kapteeni oli löytänyt kaatuneen hongan, josta oksat olivat taitetut, aitauksen sisäpuolelle. Hunterin avulla oli hän nostanut sen varustuksen yhteen nurkkaan. Sitten oli hän kiivennyt katolle ja nostanut lipun ylös.

Tämä näytti tuottavan hänelle suuren helpotuksen. Hän palasi varustukseen ja alkoi laskea varastoja ikäänkuin ei muuta ajattelemista olisi ollutkaan, mutta siitä huolimatta ei hän päästänyt Tomia näkyvistään. Ja kun kaikki oli tarkastettu läheni hän toinen lippu kädessään ruumista ja peitti sen lipulla.

Sitten kutsui hän minut syrjään.

"Tohtori Livesey", sanoi hän "kuinka monen viikon kuluttua odotatte risteilijälaivaa Bristolista?"

Minä sanoin hänelle, että ei ollut kysymys viikoista, vaan kuukausista. Ja että jollemme ehdi elokuussa takasin, niin silloin vasta lähettää Blandy laivan meitä etsimään, mutta ei ennen. Laskekaa itse, sanoin minä.

Kapteeni pudisti päätään ja sanoi: "siiheksi ehtii meille käydä hyvin huonosti."

"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä.

"On harmillista, että menetimme toisen lastimme. Mitä kruutiin ja kuuliin tulee, niin niiden suhteen kyllä tulemme toimeen, mutta ruokavaroja on niin vähän, että tuskin tulemme toimeen."

Samassa lensi kanuunan kuula sihisten yli varustuksen katon.

"Ohoo", sanoi kapteeni, "ampukaa te vain! Teillä, poikaseni on nyt jo vähän kruutia?"

Toisen kerran tähtäsivät he paremmin ja kuula putosi vallituksen sisäpuolelle pöllyttäen ilmaan aikamoisen hiekkapilven saamatta muuta vahinkoa aikaan.

"Kapteeni", sanoi tuomari, "huonetta ei voi laivalta nähdä ja siksi, ampuvat he kai lipun mukaan. Eiköhän olisi parempi, että lippu otetaan alas?"

"Ottaako alas lippuni", huudahti kapteeni, "ei ikänään."

Ja luulen, että kaikki olimme hänen kanssaan samaa mieltä, sillä siten osotimme vihollisillemme, että heitä halveksumme.

Koko illan jatkoivat he ampumista kumminkin ilman tulosta.

"Tällä kertaa on hyvä seikka vallitsemassa", huomautti kapteeni. "Edessämme oleva metsä on luultavasti vihollisista vapaa ja vesi on taas laskeutunut koko joukon ja niin muodoin on varastomme kuivalla. Kuka haluaa mennä läskiä noutamaan?"

Gray ja Hunter tarjoutuivat paikalla ja hyvin varustettuina hiipivät he varustuksen ulkopuolelle, mutta heidän lähettämisensä ei osoittautunut olevan miksikään hyödyksi. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin luulimmekaan ja he panivat yhä suuremman luottamuksen Israelin kanuunan laukauksiin. Sillä neljä tai viisi heistä oli kovassa touhussa kuljettamassa pois tavaroitamme ja niitä kantaen kahlasivat he lähistössä olevaan venheeseen ja jota airon avulla pideltiin, ettei se päässyt menemään virran mukana. Silver oli perässä ja antoi määräyksiä. Hänen miehistään oli jokainen varustettu pyssyllä, joita he olivat ottaneet omasta salaisesta varastostaan.

Kapteeni taas istui noiden kahden lähdettyä logikirjaansa kirjoittamaan ja tässä seuraa alku hänen muistiinpanoistaan.

"Aleksanteri Smollett, kapteeni, David Livesey, laivan lääkäri, Abraham Gray, puuseppä, John Trelawney, laivan omistaja, John Hunter ja Richard Joyce omistajan palvelijoita, maamiehiä -- nämät ainoat ovat pysyneet uskollisina koko laivan miehistöstä. Ruokavaroja on heillä kymmeneksi päiväksi, jolloin niitä tulee antaa hyvin pienissä annoksissa, tulivat maihin tänään ja nostivat Englannin lipun varustushuoneen katolle. Tuomas Redruthin, laivanomistajan palvelijan ampuivat kapinoitsijat; James Hawkins, kajuuttavahti..."

Ja samassa surkuttelin Jim Hawkins-paran kohtaloa.

Huuto kuului maanpuolelta.

"Joku huutaa meitä", sanoi Hunter, joka oli vahdissa.

"Tohtori, tuomari, kapteeni, halloo! Hunter oletteko siellä", kuului huuto.

Ja minä syöksyin ovelle nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja vahingoittumattomana kiipeävän vallituksen yli.

Kahdeskymmenes luku.

James Hawkins jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.

Niin pian kuin Ben Gunn näki Englannin lipun, pysähtyi hän, tarttui käteeni ja istuutui.

"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla ovat ystävänne, siitä olen varma."

"On paljon todennäköisempää, että siellä on merirosvoja", vastasin minä.

"Ei", huusi hän. "John Silver olisi nostanut mustan lipun, jossa on pääkallo ja luita. Nuo ovat ystäviänne ja nyt ovat he vanhassa varustuksessa, jonka Flint monta herran vuotta sitten rakennutti."

"No hyvä", sanoin minä, "ehkä olette oikeassa. Sitä suurempi syy on minulla kiiruhtaa ja yhtyä ystäviini."

"Ei, toverini", huomautti Ben. "Te olette kelpo poika, jollen erehdy, mutta poika te vain kaikissa tapauksissa olette. Minä en lähde sinne, vaikka minulle annettaisiin kaikki rommi maailmassa. Minä, nähkääs tahdon ensin teidän päällysmiestenne kunniasanan."

Hän nipisti minua käsivarresta hyvin veitikan näköisenä.

"Kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedätte, Jim, mistä hän löydetään. Aivan samasta paikasta, josta te hänen tänään löysitte. Sillä, joka tulee, pitää olla jotain valkeata kädessään ja hänen pitää tulla yksinään. Ben Gunnilla ovat nähkääs omat mielijohteensa."

"Hyvä", sanoin minä, "luulenpa ymmärtäväni teidät. Teillä on jokin ehdotus ja te tahtoisitte tavata tuomarin tai tohtorin. Te olette siellä tavattavissa, missä minäkin teidät tapasin. Eikö niin?"

"Ja puolesta päivästä alkain k:lo 6 saakka", lisäsi hän.

"Hyvä on", sanoin minä, "saanko nyt mennä?"

"Mutta ettehän vain unhota?" kysyi hän tuskallisen näköisenä. "Minulla ovat omat aatteeni. Noja", lisäsi hän yhä pitäen minua kädestä, "voittehan nyt mennä... Kuulkaas Jim, jos te tapaatte John Silverin, niin älkää Herran tähden myökö minua. Luvatkaa se minulle!"

Tässä keskeytti hänen puhelunsa kova pamaus ja samassa tuli tykin kuula suhisten puitten lävitse ja laskeutui hiekkaan noin sadan askeleen päähän meistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lähdimme pakosalle eri taholle.

Kun kuulat vinkuivat metsässä etsin minä kätköpaikan toisensa jälkeen. Kumminkin olin hieman rohkaissut itseäni ja tehtyäni pitkän kaarroksen ryömin puitten lomitse rantaan.

Aurinko oli juuri laskeutunut ja merituulet puhalsivat metsässä ja panivat ankkuripaikan harmaan pinnan väreilemään. Nousuvesi oli taas vetäytynyt kauvaksi ja suuret alat rantahiekasta olivat kuivina. Päivän kuumuuden jälkeen tuntui ilma kolealta.

"Hispaniola" oli edelleenkin ankkuripaikalla -- mutta merirosvon lippu liehui mastossa. Kun seisoin ja katselin merelle päin, kuului taaskin tykinlaukaus.

Seisoin rannalla ja tähystelin. Näin, että useat miehet rannalla lähellä varustusta hävittivät jotain kirveillään -- laivavenhettä, kuten sittemmin sain tietää. Jonkun matkan päässä lähellä joen suuta leimusi iso valkea puitten välissä ja tämän niemen ja puitten väliä kulkivat miehet tullen mennen. Miehet hoilasivat kuin lapset ja heidän äänestään tuntui, että he olivat maistelleet rommia.

Vihdoin luulin voivani palata varustukseen. Kun nousin seisoalleen näin jonkun matkan päässä kohoavan matalan pensaikon keskestä yksinäisen kallion, joka oli jotenkin korkea ja omituisen valkea väriltään. Nyt selvisi minulle, että se oli sama valkea kallio, josta Ben Gunn oli maininnut ja että sieltä löydämme venheen, jos sellaista joskus tarvitsemme.

Hyvän aikaa kuljettuani saavuin varustushuoneen rannanpuoleiselle sivulle ja sen varustusväki otti minut riemuiten vastaan. Hyvin tiheä metsä ympäröi varustuksen -- ja liiankin tiheä. Metsä oli kaikkialla yhtä tasaista ja yhtä korkeata. Maan puolella se oli pelkkää mäntymetsää, mutta merenpuolella se oli sekalaista.

Kylmä iltatuuli puhalsi raoista kömpelösti rakennettuun varustukseen ja peitti lattian hienolla hiekalla. Myös meilläkin oli hiekkaa silmissä, hampaitten välissä, illallisessa ja vieläpä keittokattilassammekin. Savupiippunamme oli nelikulmainen aukko katossa. Vain vähäinen osa savusta kulki tämän kautta, jota vastoin enin osa jäi sisälle kirveltäen silmiämme ja saaden meidät rykimään. Saadakseni kuvan täydellisemmäksi, lisään vielä että Graylla olivat kasvot kääreissä sen haavan tähden, jonka hän oli saanut luopuessaan kapinoitsijain toveruudesta sekä että vanha Tom Redruth-parka makasi kankeana ja jäykkänä hautaamattomana Englannin lipun peitossa.

Kapteeni Smollett määräsi meille kullekin vahtipaikkamme. Tohtori, Gray ja minä saimme yhden vartiopaikan, tuomari, Joyce ja Hunter toisen. Niin väsyneitä kuin olimmekin, lähetettiin kaksi meistä noutamaan puita ja kaksi taas sai toimekseen kaivaa hauta Redruthille. Tohtori määrättiin kokiksi ja minä olin vartioimassa sisäänkäytävää. Kapteeni kulki edestakasin rohkaisten meitä.

Kerta toisensa jälkeen tuli tohtori käytävään saamaan raitista ilmaa ja hänen silmänsä olivat savusta punaset ja aina oli hänellä joku sana minulle sanottavana.

"Tuo Smollett on parempi mies kuin minä", sanoi hän kerran. "Ja kun minä sen sanon, niin merkitsee se paljon, Jim."

Toisen kerran tuli hän ja seisoi hetkisen aikaa hiljaa. Sitten kallisti hän päätään sivulle päin ja katsoen minuun virkkoi: "minkälainen mies tuo Ben Gunn on?"

"Enpä oikein tiedä, mutta luulen, ettei hän ole oikein viisas."

"No jos kerran häntä sellaiseksi luulet, niin varmasti hän sellainen onkin", virkkoi tohtori. "Mieheltä, joka on kolme vuotta pureksinut kynsiään autiolla saarella, ei voi vaatia, että hän näyttäisi niin viisaalta kuin sinä tai minä. Juustoako hän ikävöi vai mitä?"

"Juustoa", vastasin minä.

"Kuuleppas, Jim, nyt näet, kuinka hyödyllistä on olla herkkusuu. Olethan varmaan nähnyt nuuskataulikkani, mutta et koskaan ole nähnyt minun nuuskaavan -- vain siksi, että taulikassani on palanen juustoa, erittäin ravitsevaa, jota valmistetaan Italiassa. Ja sen annan minä Ben Gunnille."

Ennenkuin olimme syöneet illallisen, hautasimme vanhan Tomin hiekkaan ja seisoimme hetkisen aikaa paljain päin hänen hautansa ympärillä. Olimme tuoneet koko joukon polttopuita, mutta kapteenin mielestä niitä oli liian vähän. Hän sanoi, että meidän täytyi ryhtyä huomenna samaan työhön uudestaan, mutta paljon reippaammin.

Kun olimme syöneet läskimme ja kukin oli saanut annoksen konjakkia, niin istuutuivat nuo kolme päällikköä varustuksen nurkkaan keskustelemaan vastaisista toimistamme.

Heidän järkensä näytti olevan pysäyksissä. Varastot olivat niin pienet, että meidän tulisi antautua ennenkuin apua ehtisi saapua. Paras toivomme oli kumminkin se, että saisimme merirosvoja niin paljon tapetuksi, että he joko laskisivat merirosvon lipun alas tai lähtisivät purjehtimaan "Hispaniolalla." Heidän lukumääränsä oli alentunut 19:sta 15:sta. Kaksi muuta oli haavoittunut lievemmin ja yksi, nimittäin se, joka ammuttiin tykin vierestä, pahasti haavoittunut ja ehkäpä kuollutkin. Meidän tuli käyttää tilaisuutta hyväksemme tuhotaksemme heidät ja samalla varjellaksemme itseämme. Tässä suhteessa oli meillä kaksi hyvää liittolaista -- rommi ja ilmanala.

Mitä edellisen liittolaiseen tulee, niin oli se jo avustamassa, sillä vaikka olimmekin puolen Englannin penikulman matkan päässä, niin kuulimme kapinoitsijain laulavan ja meluavan aina myöhään yöhön saakka. Ja tohtori sanoi lyövänsä vetoa siitä että puolet heistä sairastuisi viikon kuluessa, ilman lääkkeitä kun olivat ja oleskelivat epäterveellisessä seudussa.

Minä olin kovin väsyksissä ja vaivuin heti sikeään uneen.

Kun seuraavana aamuna heräsin, niin olivat toiset olleet jo kauvan ylhäällä ja kantaneet ison taakan puita. Minä heräsin meluun, kun joku sanoi: "rauhanlippu!" Ja sitten kuului joku huutavan: "se on Silver!" Hyppäsin heti pystyyn, hieroin silmiäni ja kiiruhdin seinässä olevan ampuma-aukon luo.

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Silverin lähetystö.

Kaksi miestä seisoi vallituksen ulkopuolella ja toinen heistä heilutti valkeata vaatekappaletta. Toinen taas, joka oli Silver itse, seisoi tyynenä vieressä.

Oli jotenkin varhaista ja aamu oli tavattoman kylmä. Taivas oli kirkas ja pilvetön ja puitten latvat loistivat ruusunvärisinä auringon paisteessa. Silver ja hänen apulaisensa olivat kokonaan varjossa ja se valkea höyry, joka oli noussut suosta, ulottui heitä polviin saakka. Paikka oli epäterveellinen ja kuumetta synnyttävä.

"Pysykää sisällä", sanoi kapteeni, "sillä voinpa lyödä vetoa, että tässä piilee jokin petos." Sitten huusi hän merirosvoille: "Keitä siellä? Pysykää alallanne tai muutoin ammumme teidät."

"Rauhan lippu", huusi Silver.

Kapteeni oli varoillaan, ettei kavalasti ammuttu luoti sattuisi häneen ja sitten kääntyi hän meihin sanoen:

"Tohtori, olkaa varuillanne! Tohtori pitäköön huolta pohjoisesta, Jim itäisestä ja Gray läntisestä sivustasta. Kaikki lataamaan pyssyjä! Reippaasti ja varovasti!"

Sitten kääntyi hän taas kapinoitsijoihin päin.

"Mitä te tahdotte rauhanlipullanne?" huusi hän. Toinen näistä vastasi: "Kapteeni Silver haluaa tulla kanssanne keskustelemaan ja tekemään sovinnon."

"Kapteeni Silverkö? Minä en tunne ketään kapteeni Silveriä. Kuka hän on?" huusi kapteeni.

Ja me kuulimme hänen lisäävän itsekseen: "kapteeni? Sepä luulen olevani minä eikä kukaan muu. Liian nopeastipa sitä arvossa noustaankin."

Pitkä John vastasi:

"Se olen minä, herraseni, sillä pojat ovat valinneet minut kapteeniksi sen jälkeen kuin te poistuitte laivasta", ja hän pani erityisen painon sanalle poistuitte. "Me olemme halukkaat antautumaan, jos vain voimme tulla yksimielisyyteen kanssanne. Pyydän vain kunniasananne teiltä, kapteeni Smollett, että sallitte minun mennä terveenä ja vahingoittumattomana tästä linnoituksesta ja että annatte minulle minutin ajan päästä ampumamatkan ulkopuolelle ennenkuin ammutte."

"Silver", sanoi kapteeni, "minulla ei olo vähintäkään halua puhella kanssanne, mutta teitä haluttaa puhua minulle, niin voitte tulla. Siinä kaikki. Ja jos teillä on petos mielessä, niin syyttäkää itseänne ja Jumala armahtakoon teitä."

"Siinäpä onkin kylliksi", huusi pitkä John iloisesti. "Yksi sana teiltä on riittävä ja minä tiedän, että te olette hieno mies."

Me näimme, että rauhanlippua kantava mies koetti estää Silveriä menemästä, mutta tämä nauroi ääneensä hänelle ikäänkuin pelon ajatus olisi ollut jotain aivan luonnotonta. Sitten läheni hän aitausta, heitti kainalosauvansa sen yli ja erinomaisen vikkelyytensä ja voimansa avulla pääsi itsekin yli aitauksen. Mutta hyvin vaikeata oli hänen kulkea kukkulata ylöspäin, sillä jyrkässä rinteessä monien kantojen välissä ja pehmeässä hiekassa oli hän sauvoineen yhtä avuton kuin laiva käännöksessä. Mutta hän selviytyi kumminkin kuin mies ja seisoi vihdoin kapteenin edessä, jolle hän teki siron kumarruksen. Parhaimmat vaatteet olivat hänellä yllään.

"Vai siinä te nyt olette", sanoi kapteeni. "Istukaa, jos tahdotte."

"Ettekö salli minun tulla sisään, kapteeni?" pyysi John valittavalla äänellä, "sillä on surkeata istua hiekassa näin kylmänä aamuna."

"Kuulkaas Silver", vastasi kapteeni, "jos te olisitte tahtoneet pysyä kunniallisena miehenä, niin voisitte nyt istua keittiössänne. Oma syynne. Te olette joko laivan kokki -- ja sellaisena kohtelen teitä ystävällisesti -- eli kapteeni Silver, tavallinen kapinoitsija, ja sellaisena ollen on paras, että menette ja hirtätte itsenne."

"Hyvä on, kapteeni", sanoi Silver ja istuutui osoitettuun paikkaan hiekalle. "Tämähän on oikein hauska paikka. Kah, tuollahan on Jimkin! Hyvä huomenta, poikaseni! Nöyrin palvelijanne, herra tohtori. Tehän asutte täällä kuin onnellinen perhe konsanaan, jos niin saan luvan sanoa."

"Jos teillä on jotain sanottavaa, niin on parasta, että teette sen heti", sanoi kapteeni.

"Aivan oikein, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "En voi kieltää, että te eilen illalla selviydyitte erinomaisen hyvin. Mutta kauvemmin ei se voi niin mennä. Tahdon sanoa teille, etten minä eilen ollut humalassa, vaan kauhean väsyksissä ja jos minä olisin herännyt sekuntinkaan aikasemmin, niin olisi asia saanut toisen käänteen. Silloin emme olisi sitäkään miestä menettäneet."

"Ja sitten", sanoi kapteeni erinomaisen tyyneenä, vaikka viimeiset sanat hänelle olivatkin vallan käsittämättömät.

Minä puolestani aloin jo arvella, että Ben Gunn oli käynyt vierailemassa merirosvojen luona silloin kun nämät olivat aivan juovuksissa ja ilokseni huomasin vihamiehiämme enään olevan vain neljätoista.

"Asianlaita on seuraava", virkkoi Silver. "Me tahdomme saaressa olevan aarteen ja meidän täytyy saada se. Sellaiset ovat meidän ehtomme. Te taas luullakseni haluatte kernaasti pelastaa henkenne niin pian kuin mahdollista ja ne ovat taas teidän ehtonne. Teillähän on kartta vai mitä'?"

"Paljon mahdollista", sanoi kapteeni.

"Aivan varmasti, sillä tiedän asian. Minä tarkotan, että me tahdomme tuon kartan haltuumme. Ainakin minä puolestani en muutoin koskaan ole teille itsellenne tahtonut mitään pahaa."

"Se ei minuun kuulu, herraseni", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme aivan tarkkaan, mitä te aioitte tehdä, mutta siitä vähät välitämme, sillä nyt ette voi niin tehdä, ymmärrättekö."

"Jollei Abe Gray..." huudahti Silver.

"Seis mies!" keskeytti kapteeni. "Gray ei ole kertonut mitään enkä minä ole häneltä kysynyt mitään. Nyt tiedätte tarpeeksi, vintiö."

Tämä pieni pahantuulen ilmaus näytti vaikuttavan masentavasti Silveriin, mutta pian sai hän itseensäluottamuksen takasin.

"Näen että poltatte tupakkia, kapteeni", sanoi hän, "ja minä otan vapauden tehdä samoin."

Hän pani tupakkia piippuunsa ja sytytti sen, jonka jälkeen molemmat istuivat jonkun aikaa ääneti poltellen milloin katsellen toisiaan milloin pannen uutta tupakkia piippuihin. Heidän katselemisensa tuntui yhtä hauskalta kuin jos olisi ollut teaatterissa.

"Tuollaiset, kuten sanoin, ovat siis vaatimuksemme", sanoi vihdoin Silver. "Teidän tulee antaa meille kartta, joka osottaa aarteen paikan ja sitten lakkaatte ampumasta merimiesparkoja ja katkomasta heidän kaulojaan, kun he makaavat. Jos näin teette, niin saatte vapaasti valita toisen kahdesta ehdotuksesta: joko tulette kanssamme laivaan, kun aarre on sinne viety, ja minä lupaan kunniasanallani, että lasken teidät jossain sopivassa paikassa maihin. Tai jos mieluummin tahdotte, niin saatte jäädä tänne, ja varsinkin tämä olisi suotavaa, sillä muutamilla miehistämme on selvittämättömiä seikkoja kanssanne. Ruokavarat jaamme tasan kanssanne ja minä annan teille kunniasanani, kuten ensimäisessäkin ehdossa, että minä lähetän ensimäisen laivan, joka tulee näkyviin, tänne teitä noutamaan. Teidän täytyy myöntää ehtojeni olevan erinomaiset."

Kapteeni Smollett nousi seisomaan ja karisti tuhkan piipustaan ja virkkoi: "joko nyt olette sanoneet sanottavanne?"