Part 6

Ja niin päätettiinkin tehdä. Ladatut pistoolit annettiin kaikille luotettaville miehille. Hunterille, Joycelle ja Redruthille annettiin tieto tuumastamme ja he ottivat uutisen vastaan paljoa pienemmällä hämmästyksellä, mutta suuremmalla rohkeudella kuin mitä me osasimme luullakaan. Kapteeni meni kannelle ja kääntyen miehistön puoleen virkkoi:

"Pojat, meillä on tänään ollut vaikea päivä. Maihin pistäytyminen ei ketään vahingoita. Venheet ovat vielä vedessä ja kellä vain on halu, saa mennä maihin iltapäivällä. Minä ammuu laukauksen tuntia ennen auringonlaskua."

Nyt loppui tyytymättömyys. Kaikki kohottivat voimakkaan "eläköön", joka kaikui kaukaista kunnasta vasten ja pelotti ison joukon lintuja lentoon ankkuripaikan lähistössä.

Kapteeni oli kyllin viisas laittautuessaan matkoihinsa jättäen Silverin haltuun matkan järjestämisen ja luulenpa että se olikin erinomaisen viisaasti tehty. Sillä jos hän olisi pysynyt kannella, niin ei hän olisi kauvemmin voinut teeskennellä olevansa tietämätöin asian oikeasta laidasta. Silver oli kapteenina ja hänellä oli tavattoman kapinallinen miehistö.

Vihdoin oli kaikki matkalle valmista. Kuusi miestä jäi laivaan ja kolmetoista, niiden joukossa Silver, aikoivat mennä venheisiin. Nyt johtui mieleeni yksi niistä hurjista aatteista, jotka niin suuressa määrin auttoivat pelastustamme.

Jos Silver kerran jätti kuusi miestä, niin silloin oli selvää, että meidän joukkomme ei voinut anastaa eikä puolustaa laivaa. Ja kun vain kerran kuusi jätettiin, niin silloin oli selvää että joukkomme ei tarvinnut minun apuani. Siksi pisti päähäni mennä maihin.

Nopeasti kiipesin yli laivan laidan ja laskeusin lähimpään venheeseen, joka samassa loittoni laivasta.

Ei kukaan mun minua huomannut kuin peränpitäjä, joka sanoi: "oletko se sinä Jim? Painas pääsi alemmaksi!"

Mutta Silver loi toisesta venheestä minuun terävän katseen ja kysyi, olenko minä mukana. Nyt aloin tekoani katua.

Venheitten miehistöt sousivat kilpaa rantaa kohden, mutta meidän venheemme, joka oli hieman edellä, oli kevyempi kulkemaan ja siksi jätti se pian kilpailijansa hyvän matkan jälkeensä. Ja kun venheen kokka sattui erääseen rannalla kasvavaan puuhun, niin tartuin minä sen oksiin ja nakkausin maalle sekä kätkeydyin lähimmän pensaan taa, Silver ja hänen venheensä olivat meistä noin sadan kyynärän päässä.

"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.

Mutta minä aloin juosta metsään päin ja juoksin niin kauvan kuin jaksoin.

Viidestoista luku.

Ensimäinen yhteentörmäys.

Tarkastelin uteliaana sitä maata, jossa olin. Olin juossut suon yli ja olin nyt hiekkaisella paikalla, jossa kasvoi muutamia havupuita. Sen toisessa laidassa oli omituisennäköinen, kaksihuippuinen kunnas, jota kirkas auringonpaiste valaisi.

Kuljeskelin sinne tänne puiden lomassa. Näin muutamia käärmeitä ja yksi niistä kohotti sihisten päänsä minua kohti. En osannut aavistaakaan että tämä oli tuo vaarallinen kalkkalokäärme.

Mutta äkkiä syntyi eloa metsikössä. Muuan metsäsorsa pöllähti rääkkyen lentoon ja sitä seurasivat toiset, joten lintuja oli iso joukko ja ne lentelivät edestakasin kovasti kirkuen. Tämän johdosta päätin, että jotkut laivatovereistani lähestyivät paikkaa, enkä siinä erehtynytkään. Sillä pian kuulin kauvempaa ihmisääniä, jotka kuunnellessani yhä lähenivät.

Tämän johdosta hätäännyin hieman ja kätkeysin erään matalakasvuisen puun alle, jossa olin hiljaa kuin haudassa.

Kuulin Silverin äänen ja hän kuului puhuvan jotain pitempää asiata ja hänen puheensa toiset tuon tuostakin keskeyttivät. Ja äänen painosta päättäen puhuivat he jotain vakavata, mutta selvästi en kuullut yhtään sanaa.

Vihdoin lakkasivat äänet lähenemästä ja linnutkin tyyntyivät ja palasivat lähellä olevaan lammikkoon.

Voin selvästi sanoa, mistäpäin äänet tulivat. Ryömin ääneti nelinkontin sinnepäin ja vihdoin voin puiden lehtien lomitse nähdä John Silverin ja erään toisen miehistä, kun he olivat keskustelussa keskenään.

"Toveri", sanoi Silver pitkän, ja kirouksilla höystetyn sanatulvan jälkeen, "oletko minun puolestani vai minua vastaan? Vastaa, Tom!"

"Silver", sanoi puhuteltu, "sinä olet vanha ja sinä olet kunniallinen tai ainakin sinua sellaisena pidetään, mutta ennenkuin luovun velvollisuuksistani, ennen luovun oikeasta kädestäni."

Nyt kuului kamala kirkaisu, joka kaikui kallioita vasten pelästyttäen linnut lentoon.

Tämän kuultuaan oli Tom hypännyt kuin hevonen, kun sitä kannustetaan, mutta Silver ei vähintäkään hievahtanut. Hän seisoi vallan tyyneenä sauvaansa nojaten ja ikäänkuin karate, joka on valmis puremaan.

"John", sanoi merimies ja ojensi kätensä.

"Pois käpäläsi", huusi Silver ja väistyi hieman taaksepäin.

"Kernaasti minun puolestani, John Silver. Sinun huono omatuntosi saattaa sinut minua pelkäämään. Mutta sanohan taivaan nimessä, mitä tuo merkitsi?"

"Tuoko", sanoi Silver kamalasti irvistellen, "luulen, että se oli Alan."

Tom parka päästi kauhunhuudahduksen.

"Alanko?" huudahti hän. "Rauha hänen sielulleen. Hän oli kelpo merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauvan ollut toverini, mutta tästä päivästä alkain et ole. Kernaammin tahdon kuolla kuin koira kuin luopua velvollisuudestani. Sinä olet tappanut Alanin, vai kuinka? Tapa minutkin, jos voit, mutta sinua halveksin!"

Sen sanottuaan käänsi hän selkänsä Pitkälle Johnille ja alkoi astua rantaa kohti. Mutta pitkälle ei hän ehtinyt, kun John kirkaisten tarttui oksaan ja heitti sauvansa menemään. Sen pää sattui Tom parkaa hartioitten väliin. Hän levitti äkkiä kätensä ja vaipui maahan.

Rusahduksesta päättäen oli hänen selkärankansa katkennut eikä hän koskaan enään noussut. Vikkelänä kuin apina hyppäsi Silver, vaikka oli kainalosauvatta, seuraavassa silmänräpäyksessä hänen kimppuunsa ja iski kaksi kertaa puukkonsa päätä myöten turvattomaan ruumiiseen.

Tämän nähdessäni pyörryin minä, ja kun tulin tajuntaan, niin seisoi tuo ihmispeto sauvansa varassa ja hattu päässä eikä näyttänyt panevan mitään huomiota uhriinsa, vaan pyyhki vain kylmäverisesti ruohonipulla puukkoaan.

Sitten antoi John vihellysmerkin, jonka tarkotusta minä en käsittänyt, mutta joka herätti minussa kauhua. Sillä jos useat hänen miehistään saapuisivat ja minut keksittäisiin, niin ehkä tulisi osakseni Alanin tai Tomin kohtalo.

Kun olin poistunut piilopaikastani, kuulin yhä selvemmin askelien lähestymistä. Pelko antoi minulle nopeutta ja juoksin aika kyytiä tietämättä mihin. Vihdoin saavuin sellaiseen osaan saarta, jossa puita oli tavallista harvemmin ja jossa ilmakin oli raittiimpi kuin tuolla järven rannalla.

Ja nyt näin jotain joka saattoi minut vapisevin sydämin paikalla pysähtymään.

Kuudestoista luku.

Aarresaaren mies.

Jyrkän ja kallioisen kukkulan sivusta irtautui rapaa ja putosi rapisten puiden välitse. Silmäni kääntyivät vaistomaisesti sinnepäin ja minä näin olennon, joka nopeasti syöksyi puunrungon taa. Se kauhu, jonka tämä uusi ilmiö minussa herätti, vaikutti sen, että minä heti pysähdyin. Minusta tuntui, että olin sulettu molemmilta puolin. Takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo kummallinen olento ja siksi aloinkin katsoa edullisemmaksi valita vaara, jonka tunsin kuin vaaran, jota en tuntenut. Niinpä näytti itse Silverkin minusta vähemmin pelottavalta kuin tuo salaperäinen olento. Käännyin ympäri ja aloin astua venheitä kohti tuon tuostakin vilkaisten taakseni.

Nyt näyttäytyi haahmo uudelleen ja teki laajan kiertävän liikkeen sekä alkoi seurata minua nopeasti kuin hirvi.

Nyt näin että se oli inhimillinen olento, joka käveli kahdella jalalla ja heti johtuivat mieleeni kuulemani jutut ihmissyöjistä. Nähtyäni, että se oli ihminen, joskin mahdollisesti villikin, tyynnyin jossain määrin ja kauhuni Silveriin nähden lisääntyi taas. Kun siinä seisoin hiljaa ja mietin, miten pakenisin, tulin ajatelleeksi pistooliani ja nyt rohkasin itseni ja astuin päättävästi tuota tuntematonta kohti.

Hän epäili, vetäysi takasin, astui sitten taas eteenpäin ja ihmeekseni ja hämmästyksekseni heittäysi polvilleen ja rukoillen piti käsiään ristissä.

Pysähdyin vielä kerran ja kysyin: "kuka te olette?"

"Ben Gunn", vastasi hän ja äänensä tuntui heikolta ja se kitisi kuin ruostunut lukko, "minä olen Ben Gunn raukka enkä ole puhunut kolmeen vuoteen kenenkään kristityn ihmisen kanssa."

Nyt huomasin että hän oli valkoinen niinkuin minäkin ja lisäksi vielä että hänen kasvonsa olivat tavallaan miellyttävätkin. En koskaan ennen ollut nähnyt yhtään kerjäläistä niin ryysyisenä kuin hän oli. Pukunsa oli pantu kokoon vanhoista purjekankaan palasista, jotka olivat kiinnitetyt napeilla ja puupalasilla. Vyöllään oli hänellä messinkihakasilla varustettu nahkavyö, joka muutoin oli ainoa ehyt kappale hänen puvussaan.

"Kolme vuotta!" huudahdin minä. "Kärsittekö haaksirikon?"

"En, poikaseni, vaan minut jätettiin tänne saareen."

Mieleeni muistui se kauhea rangaistus, jota merirosvot käyttävät, kun nimittäin jättävät rikoksellisen johonkin autioon saareen ja antavat hänelle mukaan vain hieman ruutia ja kuulia.

"Koko kolme vuotta", jatkoi hän, "ja koko ajan olen minä elänyt vain vuohista, marjoista ja simpukoista. Nyt alan minä ikävöidä kristillistä ravintoa. Ei kai teillä ole palastakaan juustoa mukananne? Vai ei."

"Jos minä koskaan pääsen takasin laivaan, niin saatte juustoa niin paljon kuin haluatte", sanoin minä.

Koko tämän ajan oli hän hypistellyt lakkiani, silitellyt käsiäni ja tarkastellut kenkiäni sekä osottanut lapsellista tyytyväisyyttä, kun sai olla ihmisen läheisyydessä. Mutta viimeiset sanani saivat hänet hämmästymään.

"Jos koskaan pääsette takasin, sanoitte. Kuka teitä sitten estää?" kysyi hän.

"Ette te ainakaan, siitä olen varma."

"Olette oikeassa", huudahti hän. "Mutta sanokaa minulle, toveri, mikä on nimenne?"

"Jim", vastasin minä.

"Jim, Jim", toisti hän nähtävällä mielihyvällä. "Jim, te luultavasti luulette, ettei minulla koskaan ole ollut jumalista äitiä, joka on minua vaalinut?"

"Sitäpä en voi varmasti tietää."

"Sellainen minulla oli ja minä osasin katkismukseni alusta loppuun. Ja sittenkin minulle piti näin käymän. Mutta se oli sallimus, joka saattoi minut tänne... Ja tiedättekö mitä Jim", lisäsi hän muuttaen äänensä kuiskaavaksi, "minä olen rikas."

Olin nyt vakuutettu, että miesparka oli tullut heikkomieliseksi yksinään ollessaan ja luulon, että kasvoni piirteet ilmasivat ajatukseni, sillä hän toisti äänen painolla:

"Rikas! rikas! sanon minä. Ja minä sanon teille erään asian ja teen teistä oivan miehen. Jumala siunatkoon teitä siitä, että te olitte ensimäinen, joka kohtasitte minut!"

Äkkiä ilmeni uhkaava katse hänen silmiinsä.

"Sanokaa nyt minulle totuus, Jim. Eihän tuo laiva ole kapteeni Flintin laiva", kysyi hän.

Päähäni pisti sukkela aatos. Luulin tavanneeni liittolaisen ja siksi vastasin hänelle heti:

"Ei se ole Flintin laiva ja Flint itsekin on jo kuollut. Mutta minä voin teille sanoa totuuden. -- Laivalla on muutamia Flintin miehiä ja meistä muista se on hyvin ikävä juttu."

Hän kysyi hätäisenä:

"Eihän kai erästä yksijalkaista miestä?"

"Silverkö?" kysyin minä.

"Silver. Se tosiaankin oli hänen nimensä."

"Hän on laivan kokki ja salaliiton johtaja."

Hän piti ranteuksestani, ja kun kuuli vastaukseni oli hän vääntää sen sijoiltaan.

Minä kerroin koko retkemme historian.

"Te olette kelpo poika, Jim", sanoi hän vihdoin. "Luottakaa vain Ben Gunniin, kyllä hän selvittää asiat. No luuletteko, että teidän tuomarinne osottautuisi anteliaaksi, jos minä auttaisin hänet pulasta?"

Vakuutin hänelle tuomarin olevan anteliaimman ihmisen maailmassa.

"Minä en tarkoita", jatkoi Ben Gunn, "että hän antaisi minulle portinvartijan tai lakeijan toimen, sillä sellainen ei ole minun makuni mukaista, vaan luuletteko hänellä olevan halun antaa minulle vaikkapa sanoisimme tuhat puntaa?"

"Siitä olen vakuutettu, että sen te saatte, sillä tarkoitushan oli, että kaikki laivalla olevat jakaisivat keskenään aarteen."

"Ja matkustaisivat kotiinko?" kysyi hän hyvin viekkaan näköisenä.

"Luonnollisesti", huudahdin minä. "Tuomari on hieno mies. Ja toisekseen, jos noista muista pääsemme kuitiksi, niin tarvitsemme kyllä apuanne kotimatkalla."

"Kaiketikin", sanoi hän. "Sitä kyllä tarvittanee."

Hän näytti tuntevan suurta helpotusta.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän, "Tahdonpa vain yhden asian teille sanoa, nimittäin sen, että palvelin silloin Flintin laivalla, kun hän kaivoi aarteen maahan. Hän ja kuusi muuta olivat maissa melkein koko viikon ja me toiset olimme sillä aikaa 'Valaskala'-nimisellä laivalla. Eräänä päivänä palasi Flint pikku venheellään yksin laivaan sininen side päänsä ympärillä. Aarre oli kätketty ja nuot kuusi miestä kuolleet ja haudatut. Juuri silloin nousi aurinko ja me huomasimme, että hän oli kalpea kuin ruumis. Miten oli hän menetellyt, sitä ei kukaan meistä voinut käsittää, sillä olihan hän yksin kuutta vastaan. Billy Bones oli perämiehenä, Pitkä John aliperämiehenä ja he kysyivät häneltä, missä aarre oli. 'Heh', sanoi hän, 'voittehan mennä maihin ja jäädä sinne etsimään, jos tahdotte, mutta se on varma että laiva lähtee matkalle.'

"Sattuipa sitten niin, että minä kolme vuotta sitten olin eräässä toisessa laivassa ja me purjehdimme läheltä tätä saarta. 'Pojat', sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre, menkäämme maihin ja etsikäämme se.' Kapteeni oli tuumaa vastaan, mutta toverini olivat kaikki yksimielisiä ja me menimme maihin. Kaksitoista päivää etsivät he aarretta ja suuttuivat yhä enemmän minuun, kunnes he eräänä aamuna palattuaan laivaan, sanoivat minulle: 'mitä sinuun tulee, Benjamin Gunn, niin tässä on sinulle pyssy, lapio ja kirves ja sinä voit olla täällä etsimässä aarretta omaksi hyödyksesi.'

"Täten olen, Jim, kolme vuotta ollut täällä ja siitä päivästä aikain en ole maistanut murustakaan kristillistä ravintoa."

Tämän jälkeen puhua höpisi hän kaikellaista, ja kun oli lopettanut, sanoin minä.

"Hyvä on, mutta minä en käsitä sanaakaan siitä, mitä te olette puhunut. Mutta millä ilveellä pääsen minä laivaan?"

"Totta tosiaan on se pulmallinen seikka, mutta minulla on venhe, jonka olen omin käsin rakentanut ja se on tuon valkean kallion alla. Ja luulen, että koetamme sitä pimeän tultua. Mitä nyt?" keskeytti hän. "Mitähän se oli?"

Sillä juuri samassa, vaikka oli vielä pari tuntia aikaa auringonlaskuun, kuului kanuunan paukahdus.

"Kahakka on alkanut!" huusin minä. "Seuratkaa minua!" Ja unhottaen pelkoni aloin syöksyä ankkuripaikkaa kohti ja Ben Gunn pysyi helposti rinnallani.

"Vasemmalle, vasemmalle" sanoi hän. "Pysykää puiden alla! Tuolla ammuin ensimäisen vuohen."

Hän puheli järjettömiä juttuja juostessamme eikä näyttänyt odottavan vastauksia kysymyksiinsä.

Kanuunan laukausta seurasi kiväärin laukauksia, jonka jälkeen seurasi hetken hiljaisuus. Neljännespenikulman päässä näin lipun liehuvan metsän yllä.

IV.

Piiritys.

Seitsemästoista luku.

Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.

Kello oli noin puoli kaksi, kun molemmat "Hispaniolan" venheet lähtivät maihin. Kapteeni, tuomari ja minä pidimme neuvottelun kajuutassa ja jos olisi käynyt pieninkään tuulen henkäys, niin olisimme me hyökänneet noiden kuuden laivaan jääneen salaliittolaisen kimppuun, katkaisseet ankkuriköyden ja lähteneet merelle. Mutta tuulta puuttui ja lisäksi tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli hiipinyt erääseen venheeseen ja muiden mukana mennyt maihin.

Emme koskaan Jimiä epäilleet, mutta olimme levottomia hänen turvallisuudestaan ja onnensattumaksi katsoimmekin enään hänen pelastustaan. Me syöksyimme kannelle. Täällä istuivat rosvot purjeen suojassa ja rannalla näimme venheitten olevan lähellä joen suuta mies kummassakin venheessä.

Odottaminen oli kiusallista ja siksi päätettiin, että Hunter ja minä lähdemme maihin pikku venheellä saamaan tietoja.

Rannalla olevat venheet olivat laivan vasemmalla puolella. Mutta Hunter ja minä ohjasimme venheen suoraan kartalle merkittyä varustusta koitti. Niille kahdelle, jotka olivat jätetyt venheisiin näytti tulevan tavattoman kiire meidät nähdessään ja he näkyivät keskustelevan, mitä tekisivät. Jos he olisivat laputtaneet matkoihinsa ja antaneet asiasta tiedon Silverille, niin olisi ehkä käynyt vallan toisin. Mutta heillä olivat määräyksensä luullakseni ja siksi jäivät he paikoilleen.

Kun olin astunut maalle, oli minulla vain noin sadan kyynärän matka varustukseen. Tämä oli rakennettu mäen kunnaalle ja sen sisällä oli lähde. Sinne mahtui noin pari tusinaa ihmisiä ja se oli varustettu joka puolelta ampumareijillä.

Tämän ympärillä oli paljaaksi raivattu ala ja lisäksi oli ympärillä puuvallitus, jossa ei ollut minkäänlaista ovea -- ja jonka hävittäminen olisi vaatinut kauan aikaa ja paljon vaivaa.

Erittäinkin veti huomiotani puoleensa lähde. "Hispaniolassa" oli meillä kyllä aseita, ampumavaroja, ruokatavaroita ja viiniä, mutta puuttui vettä. Seisoin ja mietin juuri tätä, kun kuului kuolevan huudahdus ja ensi ajatukseni oli, että nyt ne tappoivat Jim Hawkinsin.

Hetkeäkään hukkaamatta syöksyin rantaan ja venheeseeni. Onneksi oli Hunter kova soutaja ja venhe aivan kuin lensi ja pian olimme laivalla.

Luonnollisesti olivat täällä kaikki hyvin hämmästyksissään. Tuomari oli vaalea kuin palttina ja mietti onnettomuutta, johon oli meidät saattanut ja muuan etukeulassa olevista miehistä oli yhtä peloissaan.

"Tuo on tottumaton sellaiseen työhön", sanoi kapteeni Smollett nyökäyttäen päällään sinne päin. "Hän oli vähällä pyörtyä huudon kuullessaan ja olisi millä hetkellä tahansa valmis yhtymään meihin."

Minä ilmoitin kapteenille suunnitelmani ja yhdessä mietimme sen toimeenpanon yksityiskohtia.

Vanha Redruth pantiin kajuutan ja miehistön asunnon väliseen käytävään ja hänelle annettiin neljä kivääriä ja patja suojukseksi. Hunter souti venheen peräkeulassa olevan aukon kohdalle ja minä aloin lastata siihen ruutia, kivärejä, korppuja läskitynnyreitä, astian konjakkia ja rohtoarkkuni.

Sillä aikaa olivat tuomari ja kapteeni kannella ja jälkimäinen sanoi purrenohjaajalle: "Mr Hands, meitä on laivalla kaksi, joilla kummallakin on pistoolinsa. Jos kukaan teistä kuudesta antaa pienimmänkään merkin, niin on hän kuoleman oma."

He hämmästyivät kovin ja lyhyen neuvottelun jälkeen syöksyivät he kaikki etukeulaan kai aikoen hyökätä käytävää pitkin kimppuumme takaapäin. Mutta kun he näkivät Redruthin odottavan heitä suljetussa käytävässä, niin tekivät he käännöksen ja yksi pisti päänsä kannelle.

"Pääsi alas, koira!" karjasi kapteeni.

Pää katosi heti ja sen jälkeen emme kuulleet mitään noista jänishousuista.

Panimme venheen niin täyteen kuin suinkin uskalsimme ja Joyce ja minä astuimme siihen ja aloimme suunnata kulkua aika kyytiä maata kohti.

Myös tämä toinenkin matkamme herätti huomiota niissä, jotka rannalla pitivät vahtia ja eräs heistä hyppäsi maalle ja katosi. Olin puoleksi aikeissa muuttaa tuumani ja hävittää heidän venheensä, mutta sitten pelkäsin, että jos Silver ja hänen kumppaninsa ovat lähistössä, niin voimme menettää kaikki.

Pian pääsimme maihin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin ja aloimme kantaa tavaroitamme varustukseen. Ensi kerralla menimme kaikki kolme raskaat taakat mukanamme vallien luo ja heitimme tavarat niiden sisäpuolelle. Sitten jätin minä Joycen niitä vartioimaan ja annoin hänelle kuusi kivääriä. Hunter ja minä palasimme venheelle ja toimme sieltä uudet kantamukset ja tätä teimme, kunnes olimme kaikki kantaneet. Palvelijat jäivät varustukseen ja minä sousin kaikin voimin takasin "Hispaniolaan."

Toisen lastin tuominen näytti uskaliaammalta kuin mitä se tosiaan oli. Noita toisia tosin oli luvultaan paljoa enemmän kuin meitä, mutta meillä olivat aseet. Maissa olevista miehistä ei taas kellään ollut kiväriä ja ennenkuin he ehtisivät tulla pistoolin kantaman matkan päähän, olisimme me ehtineet päästää heistä puolen tusinaa hengiltä.

Kaikki pelkuruus oli tuomarista kadonnut. Me lastasimme venhettä kuin olisi henki ollut kysymyksessä. Lastina oli sianlihaa, ruutia ja korppuja ynnä kiväri sekä neljä hakaa. Muut aseet sekä jälellä olevan ruudin heitimme veteen.

Veden lasku alkoi ja laiva kääntyi. Ääniä kuului sieltä päin, jossa nuot kaksi venhettä olivat ja vaikka tämä tyynnytti meitä Joycen ja Hunterin kohtalon suhteen, niin kiiruhdimme kuitenkin lähtöämme.

Redruth vetäysi takasin paikastaan käytävässä ja laskeusi venheeseen, jonka me veimme sitten keskilaivalle, jotta se oli likempänä kapteeni Smollettia.

"No, pojat", sanoi tämä, "kuuletteko minua?"

Ei minkäänlaista vastausta kuulunut.

"Minä puhun sinulle, Abraham Gray."

Ei vieläkään mitään vastausta.

"Gray", jatkoi kapteeni hieman kovemmalla äänellä, "minä poistun laivasta ja käsken sinun seuraamaan kapteeniasi. Tiedän, että sinä olot pohjaltasi kunnon mies ja uskallampa väittää, ettei teistä kukaan tositeossa ole niin kehno kuin miksi hän nyt itsensä osottaa. Minä pidän kelloa kädessäni ja annan 30 sekunttia miettimisaikaa."

Syntyi lyhyt hiljaisuus.

"Kas niin, kunnon poikani", jatkoi kapteeni, "älä mieti niin kauvan. Jokainen sekuntti saattaa oman ja näitten herrojen hengen vaaraan."

Äkkiä syntyi elämää alhaalla ja sieltä tuli kannelle Abraham Gray veitsen haava leuvassaan ja syöksyi kapteenin luo kuin koira, joka on kuullut isäntänsä vihellyksen.

"Minä liityn teihin, herra", sanoi hän.

Ja heti olivat hän ja kapteeni luonamme venheessä, ja me loittonimme laivasta. Mutta vielä emme olleet maissa varustuksiemme takana.

Kahdeksastoista luku.

Jatkoa tohtorin kertomukseen: Maihin meno.

Tämä viides matka oli vallan erilainen kuin edelliset. Ensiksi oli venheemme runsaammin lastattu kuin mitä se oikein sieti, sillä siinä oli viisi täysikasvuista miestä, joista tuomari, Retruth ja kapteeni olivat kukin yli kuusi jalkaa pitkiä, ja lisäksi vielä kruutia, sianlihaa ja leipää.

Kulku kävi tosin helpommin sitten, kun lasti oli sopivammin sijoitettu, mutta sittenkin tuskin uskalsimme hengittää.

Ja lisäksi tuli vielä laskuvesi. Mutta pahin kaikista oli se, että virta painoi meidät varsinaisesta suunnasta, ja aikomastamme maallenousupaikasta niemen taakse. Ja jos olisimme antaneet virran viedä, niin olisimme tulleet maihin samassa paikassa, jossa kapinoitsijain venheet olivat ja kapinoitsijat voivat milloin tahansa hyökätä kimppuumme.

"Minä en voi ohjata varustusta kohti", sanoin minä kapteenille, sillä minä pidin perää ja kapteeni ja Redruth hoitelivat airoja. "Ettekö voi soutaa hieman voimakkaammin?"

"Emme venhettä upottamatta. Teidän täytyy panna parastanne peränpidossa."

"Tällä menolla emme pääse koskaan maihin", sanoin minä vihdoin.

"Meidän täytyy pyrkiä vasten virtaa", ilmoitti kapteeni, "sillä jos kerran joudumme maallenousupaikan vasemmalle puolelle, niin on vaikea sanoa missä silloin pääsemme maihin, jolleivät venheet hinaa meitä sinne."

"Virta on hieman heikentynyt, herra", sanoi Gray, joka istui etukeulassa, "voitte helpottaa hieman peräsintä."

"Kiitos, poikaseni", sanoin minä ikäänkuin ei välillämme olisi koskaan mitään tapahtunut. Olimme nimittäin päättäneet kohdella häntä aivan kuin hän olisi aina ollut meidän miehiä.

Äkkiä virkkoi kapteeni sanan "tykki" ja luulinpa hänen äänensä hieman muuttuneen.

"He eivät koskaan voi saada tykkiä maihin", sanoin minä, "ja kaikissa tapauksissa eivät he sitä voi kuljettaa metsän läpi varustukseen."

"Katsokaahan perään päin", sanoi kapteeni. Olimme kokonaan unhottaneet pitkän viisinaulasen ja nyt huomasimme kauhuksemme, että nuot viisi roistoa olivat sen kanssa hommailemassa. Myös muistin nyt tykkiä varten aijotut kuulat ja kruudin, jotka olivat jätetyt laivaan ja että rosvot voivat helposti saada ne käsiinsä.

"Israel oli Flintin tykkimiehenä", sanoi Gray kiihkeästi.

Vaarasta välittämättä ohjasimme venheen kulun suoraan maallenousupaikkaa kohti ja olimme jo siksi paljon loitonneet virrasta, että minä jotenkin helposti voin hoidella peräsintä, mutta täten tuli venheemme laita heidän tykinkuulilleen hyväksi maalitauluksi.

Minä sekä näin että kuulin paloviinasta punasen Israel Handsin laskevan tykinkuulan laivan kannelle.

"Kuka on tässä parhain ampuja?" kysyi kapteeni.

"Epäilemättä mr Trelawney", vastasin minä.