Part 5

Mitä tuomarin ja kapteeni Smollettin väleihin tulee, niin täytyy minun myöntää, että edellinen halveksi jälkimäistä. Kapteeni ei koskaan muulloin puhunut kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ja silloinkin hyvin lyhyesti. Hän näytti muuttaneen mielipiteensä väestön suhteen ja laivaan oli hän erinomaisen ihastunut. "Mutta", lisäsi hän, "me emme ole vielä kotona ja olisin iloinen, jos tämä matka jo olisi suoritettu"'.

"Jospa tuo mies olisi sanonut sanankaan vielä, niin olisin vestänyt häntä vasten naamaa", oli tuomarilla tapana sanoa tohtorille, kun kapteeni oli nuot sanansa sanonut.

Kaikki miehet laivalla olivat tyytyväisiä ja kummallistahan muutoin olisi ollutkin. Kaksinkertaiset annokset annettiin konjakkia joka päivä ja sitä paitsi ylimääräiset annokset, jokaisen miehistöön kuuluvan miehen nimi- ja syntymäpäivänä. Omenatynnyri oli aina avattuna keskilaivalla ja kukin sai siitä ottaa niin paljon kuin halusi. Ja jollei tätä omenatynnyriä olisi ollut, niin ei olisi koskaan kuulta varottavaa ääntä ja tietämätöntä on, kuinka meille olisi käynyt -- mutta koska se on pitkä juttu, niin kerron sen erikseen.

Olimme matkallamme ehtineet niin pitkälle, että jo seuraavan päivän aamupuolena olisi Aarresaaren pitänyt tulla näkyviin. Laivan suunta oli E.L.E. ja tuuli ja merenkäynti oli tasaista. Olimme kaikki erinomaisella tuulella, kun olimme niin lähellä seikkailuretkemme päämäärää.

Heti auringon laskettua, kun olin saanut kaikki päivätyöni tehdyksi ja aijoin lähteä makuulle, pisti päähäni, että yksi omena ei tekisi pahaa ja siksi juoksin kannelle. Vahti piti tähystystä etukeulassa ja peränpitäjä vihelteli hiljakseen. Tämä oli ainoa ääni kuin kuulin paitsi veden loiskinaa laivan keulaa vasten.

Ryömin omenatynnyriin, jossa oli vain muutamia omenia jälellä. En muista, kuinka vaivuin uneen tai olin vaipumaisillani, mutta äkkiä tunsin, että joku istautui nojaten olkapäänsä tynnyriä vasten. Aioin hypätä tynnyristä, kun samassa kuulin John Silverin äänen ja tuskin oli kuullut kymmentäkään sanaa, kun en mistään hinnasta olisi tahtonut itseäni ilmaista. Lojoin siellä ja kuuntelin vapisten pelosta ja uteliaisuudesta, sillä noista sanoista huomasin, että kaikkien kunniallisten miesten henki laivalla riippui kokonaan minusta.

Kahdestoista luku.

Mitä kuulin omenatynnyrissä.

"En, en minä", sanoi Silver, "Flint oli kapteenina ja minä puujalkoineni toisena perämiehenä. Samassa kahakassa, jossa minä pääsin jalastani, kadotti Pew-vainaja korpinsilmänsä. Se oli häijy tohtori, joka sahasi jalkani poikki, vaikkei hän osannutkaan kirjoittaa lääkemääräystä latinaksi, mutta hänet hirtettiin kuin koira, kuten kaikki muutkin ja päivänpaisteessa sai hän kuivua Corso Castlessa. Niin, kuten sanottu, se tapahtui silloin kun purjehdin Flintin kanssa ja minä itse olin toisena perämiehenä..."

"Oo", keskeytti muuan nuorekas ja ihmettelevä ääni, "mahtoi olleen kelpo mies se kapteeni Flint!"

"No miksei, mutta ei Daviskaan vallan huonompi ollut", sanoi Silver. "Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat laivatoverini? Esimerkiksi kaikki, jotka purjehtivat Flintin kanssa? Missä on nyt Pew, hän, joka pääsi korpinsilmistään? Sanokoon se, joka voi, minä en uskalla. Mutta se mies ainakin osasi käsitellä veistä pitkillä sormillaan."

"Kun kaikki käy selville, niin ei elämä ole suuren arvoinen", virkkoi siihen se nuorukainen, joka äsken oli ihmetellyt Flint-rosvoa.

"Eipä tosiaankaan, jos on sellainen pöllöpää kuin sinä olet", huudahti Silver. "Mutta kuulkaapas pojat! Olette tosin nuoria, mutta kun katselen teitä, niin huomaan, että te ette mitään tikkoja ole, ja siksipä tahdon teille puhua aivan kuin täysikasvuisille miehille."

Lukija voi kuvitella tunteeni, kun kuulin tuon kauhean vanhan roiston -- olin nyt selvillä, että hän oli sellainen -- puhuvan muille yhtä imartelevalla äänellä kuin minullekin. Jos olisin voinut, niin luulenpa, että olisin hänet tappanut pistämällä hänet tikarilla tai ampumalla hänet kuoliaaksi. Hän jatkoi puheluaan aavistamatta että löytyi kuulijakin:

"Tässä on kysymys onnen etsijöistä, ja kun tämä retkeily on suoritettu, niin on meillä rahaa satoja puntia, sen sijaan kun nyt on vain muutamia kuparirahoja. Mutta enimmät teiltä menevät rommiin ja muihin hyödyttömiin asioihin ja sitte lähdette merelle taas paljailla paitasillanne. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä sijoitan rahoistani vähän sinne, vähän tänne, jotta ei herätä epäluuloja. Ottakaa se huomioon, että minä olen viisikymmentävuotias. Tämän retken jälkeen aion minä asettua levossa asumaan kunniallisena ihmisenä. Ja kuinka alotin elämänratani? Etukeulassa asuen, kuten sinäkin."

"Vai niin", sanoi toinen, "mutta täherahat ovat nyt poissa, vai kuinka? Tämän jälkeen ette uskalla näyttäytyä Bristolissa."

"No missä luulet siis rahojeni olleen", kysyi Silver.

"Tietysti pankeissa ja muualla Bristolissa."

"Mutta nyt on vaimollani koko varasto ja 'Kaukoputki' on myyty ja vaimoni on laputtanut matkoihinsa minua kohtaamaan. Ja jospa tahtoisin, niin voisinpa sanoa sinulle mihin, sillä luotan sinuun, mutta en tahdo tehdä tovereitasi kateellisiksi."

"Ja voitteko luottaa vaimoonne?" kysyi toinen.

"Tämänlaatuiset ihmiset kuin me olemme, eivät luota koskaan toisiinsa ja siinä tekevätkin vallan oikein", vastasi kokki. "Mutta minulla on oma tapani ja kanssani ei ole hyvä leikitellä. Muutamat meikäläisistä pelkäsivät Pewiä ja toiset taas Flintiä, mutta Flint pelkäsi minua, joskin hän samalla minusta ylpeili. Flintin miehistö oli hurjin kuin on koskaan laivan kannella astunut. Itse Belzebuhkaan ei olisi uskaltanut lähteä merelle niiden kanssa. Minä en ole mikään kerskuja ja sinä näet myös, että minun kanssani on helppo tulla toimeen, mutta silloin kun olin aliperämiehenä, ei ollut hyvä mennä kutsumaan Flintin vanhoja merirosvoja lampaankaritsoiksi. Olisinpa tahtonut nähdä sinun itsesi vanhan Johnin laivalla."

"Kuulkaappas", sanoi nuorukainen, "minä en ole puoliakaan pitänyt tästä yrityksestä ennen niin paljon kuin nyt, kun olen puhellut kanssanne. Mutta nyt on tässä käteni."

"Ja kunnon poika sinä oletkin", vastasi Silver ja pudisti nuorukaisen kättä niin sydämellisesti, että omenatynnyri tutisi.

Minä käsitin koko keskustelun sisällön. "Onnen etsijät" merkitsivät vallan yksinkertaisesti tavallisia merirosvoja. Ja ehkäpä tuo ainoakin laivalla oleva kunniallinen mies oli houkuteltu rikokseen taipuvaiseksi. Ja aavistukseni pian toteutuikin. Kun Silver oli hiljaa viheltänyt, tuli näet kolme miestä kannelle ja istuutuivat toisten luo.

"Dickiin voimme luottaa", sanoi Silver.

"No senhän arvasin", vastasi purren ohjaaja Israel Handsin ääni. "Dick ei olekaan mikään pöllöpää." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäsi. "Mutta kuulehan Pitkä John, minä alan ikävystyä tähän. Minä olen saanut jo kyllikseni kapteeni Smollettista, sillä hän on jo kylliksi kauvan minua kiusannut. Tahdon mennä tuonne kajuuttaan ja maistaa heidän viinejään ja herkkujaan. Juuri sitä nyt tahdon!"

"Israel", sanoi Silver, "minään nerona sinua ei tosin ole koskaan pidetty, mutta ovathan sinulla siksi isot korvat, että luulen voivan sinun niillä kuunnella. Kuule siis, mitä minä sanon: sinä ryömit etukeulaan, teet lujasti työtä, puhut siivosti ja elät raittiisti, kunnes minä sinut näistä velvollisuuksista vapautan. Pane se mieleesi, poikani!"

"Kyllä ja enhän ole muuta sanonutkaan", murisi purrenohjaaja. "Milloin olen jotain sanonut?"

"Milloin!" huudahti Silver. "Ethän muuta teekään kuin lörpöttelet. Etkö käsitä, että tohtorin ja tuomarin täytyy auttaa meitä saamaan aarre laivaan ja sitte vasta voimme nähdä, mitä teemme. Jos voisin teihin kirottuihin koiriin luottaa, niin antaisin viedä meidät puolimatkaan takasin, ennenkuin ryhtyisin toimiin."

"Mutta olemmehan kaikki täällä laivalla merimiehiä", sanoi nuori Dick.

"Tarkoitat kai, että me osaamme ohjata suunnan mukaan", keskeytti Silver, "mutta kuka määrää ensin suunnan? Jos minä saisin määrätä, niin antaisin kapteenin kuljettaa laivaa, kunnes pääsisimme tunnetuille vesille. Silloin ei tulisi pettyneitä suunnitelmia kysymykseen. Mutta tunnen teidät ja siksi teenkin heistä lopun saaren luona, kun olemme saaneet aarteen laivaan, vaikka se onkin synti ja häpeä. Mutta tehän ette ole milloinkaan tyytyväisiä ja minua sydäntä myöten koskee, kun täytyy purjehtia tuollaisten raukkojen kanssa kuin te olette."

"Ei niin kiivaasti, Pitkä John", huudahti Israel. "Löytyy muitakin sinun vertaisiasi. Taitava tosin olet, sitä ei kukaan kielläkään -- mutta löytyy muita..."

"Vai niin", vastasi Silver. "Löytyy muita. Missä? Pew oli, mutta hän kuoli kerjäläisenä. Flint oli samaa maata, mutta hän kuoli rommista Savannahissa."

"Kyllähän _oli_ kelpomiehiä, mutta missä he nyt ovat?"

"Ja", sanoi Dick, "jos mekin tahdomme olla noitten vertaisia, niin mitä on meidän näille tekeminen?"

"Niin puhuu mies!" huudahti kokki ihmetellen. "Tuo osottaa neroa! Mutta suoraan sanoen, miten luulette, että asian kanssa on meneteltävä. Teurastammeko heidät heti kuin siat, joka olisi Flintin tai Billy Bonesin tapaista?"

"Tuo tuntui niin Billyn ääneltä", sanoi Israel. "'Kuolleet koirat eivät pure', virkkoi hän aina. Nyt on hänkin kuollut."

"Kuollut kuin koira", vakuutti Silver. "Mutta pankaa huomioon, että minä olen hieno luonne, herrasmies sormenpäähän saakka. Luonnollisesti äänestän minäkin kuolemaa, mutta vasta silloin kun aika on sovelias."

"John", huudahti Hands, "sinä olet kelpo mies!"

"Niin ei sinun huoli sanoa ennenkuin olen sen osottanut", sanoi Silver. "Yhden ehdon kumminkin panen, nimittäin sen, että saan osalleni Trelawneyn, jonka pässinpään tahdon omin käsin vääntää nurin." Ja hän lisäsi: "hyppääpäs Dick tynnyriin ja nouda minulle omena, sillä kurkkuni on kuiva liiasta lörpöttelystä."

Voitte kuvailla kauhistukseni! Olisin hypännyt tynnyristä ja juossut vaikka henkeni edestä, jos minulla olisi ollut kylliksi voimia, mutta sekä jäseneni että rohkeuteni olivat lamauksissa. Kuulin Dickin nousevan seisalleen, mutta heti sen jälkeen kuului Hands virkkavan:

"Annahan olla! Mitä helkkaria sinä John omenoilla teet? Ottakaamme sen sijasta annos rommia!"

"Dick", sanoi Silver, "luotan sinuun. Tässä on avain ja mene ja laske tuoppi rommia täyteen!"

Kauhustani huolimatta luulin nyt käsittäneeni, miten mr Arrow sai noita väkijuomia, jotka tekivät hänestä lopun.

Dick oli vain lyhyen ajan poissa ja silloin puhui Israel kokin korvaan. Minä voin kuulla vain muutamia sanoja, mutta kumminkin pääsin siten tärkeiden tietojen perille. Loppusanat kuuluivat näin: "ei kukaan muu heistä tahdo olla kanssamme asiassa mukana." Luultavasti oli meillä siis vielä uskollisia miehiä laivalla.

Kun Dick palasi, niin otti kukin vuoronsa jälkeen tuopin käteensä ja ryyppäsi siitä. "Yrityksemme malja!"... "Vanhan Flintin malja!"... "Meidän kaikkien ja aarteen malja!"

Juuri samassa loi kuu kirkkaan valonsa tynnyriin, ja samassa kuului myös tähystäjän huuto: "maa on näkyvissä!"

Kolmastoista luku.

Sotaneuvottelu pidetään.

Heti syntyi vilkas liike kannella. Minä kiipesin nopeasti tynnyristä ja hiivin peräkeulaan ja tulin sitten takasin kannelle sopivaan aikaan rientääkseni yhdessä Hunterin ja tohtori Liveseyn kanssa etukeulaan.

Sinne oli jo koko miehistö kokoontunut. Oli syntynyt samalla sumua kuin kuukin nousi. Kaakkoon päin meistä näkyi kaksi matalaa kunnasta, toisistaan noin kahden englannin penikulman päässä ja toisen takana kohousi kolmas korkeampi kukkula, jonka huippu oli sumun peitossa. Kaikki kolme näyttivät olevan keilan muotoisia.

Kun olin tämän kaiken nähnyt aivan kuin unessa, kuulin kapteeni Smollettin antavan käskyjä. "Hispaniolan" suuntaa muutettiin pari suuntaa ylemmäksi ja nyt kulki se sillä tavoin, että saaren itäinen sivu näkyi hyvin.

"Ja nyt miehet", sanoi kapteeni, "sanokaapas, onko teistä kukaan ennen nähnyt tuota saarta?"

"Kyllä, herra", vastasi Silver, "minä olen nähnyt. Otin kerran tuolta saarelta vettä, kun kerran palvelin kokkina eräässä kauppalaivassa."

"Eikös ankkuripaikka ole eteläänpäin, saaren takana?" kysyi kapteeni.

"On. Sitä kutsutaan Benrangelin saareksi. Merirosvot asustelivat siellä muinoin ja meillä oli laivassa muuan mies, joka tiesi heidän nimensäkin. Tuota kukkulaa, joka on pohjoiseen päin, kutsutaan 'Etumastoksi' ja saarella on kaikkiaan kolme kukkulaa, jotka antavat eteläänpäin. Korkeinta, jonka huippu on sumun peitossa, kutsutaan 'Kaukoputkeksi'."

"Minulla on täällä kartta", sanoi kapteeni Smollett, "katsokaas onko tämä oikea paikka!"

Pitkän Johnin silmät hehkuivat innosta, kun hän otti kartan käsiinsä. Mutta heti hänen ensi katseestaan näin hänen pettyneen, sillä tämä ei ollut se, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan täydellinen jäljennös siitä -- paitsi että siitä puuttuivat punaset ristit ja kirjoitetut muistiinpanot. Mutta kumminkin onnistui hän salaamaan pettymyksensä.

"Kyllä, herraseni, tuo on oikean paikan kartta ja se on lisäksi hyvin piirustettu. Ihmettelen, kuka sen on tehnyt, sillä luulen, että merirosvot olisivat siihen kykenemättömät. Ah, tässähän onkin kapteeni Kiddin ankkuripaikka eli siis sama paikka, josta toverini mainitsi. Tätä eteläistä sivua pitkin käy vahva virta ja läntisellä sivulla se käy pohjoseen päin. Olitte oikeassa, kun teitte tuon viimeisen liikkeen..."

"Kiitoksia paljon", keskeytti hänet kapteeni. "Kun milloin neuvojanne tarvitsen, niin kysyn teiltä. Nyt saatte mennä."

Olin hämmästyksissäni siitä kylmäverisyydestä, jolla John myönsi saaren tuntevansa ja olinpa puoleksi peloissani, kun hän läheni minua ja ruumistani puistatti, kun hän laski kätensä olalleni ja virkkoi:

"Tämä on hauska paikka mennä maihin. Täällä voi uida ja kiipeillä puihin ja ajella vuohia sekä kiipeillä noilla kukkuloilla aivan kuin itse olisi vuohi. Tunnenpa tulevani uudelleen nuoreksi... mutta sehän onkin totta, minähän unhotinkin puujalkani. On hauskaa olla nuori ja omistaa kymmenen varvasta eikä sitä silloin niin liikoja valita liikavarpaista, vaikkapa niitä muutamia olisikin. Jos haluatte jotakin tietoja, niin kysykää vain vanhalta Johnilta. Hän on kyllä käytettävänänne."

Sitten taputti hän minua ystävällisesti olalle ja katosi kannen alle.

Kapteeni Smollett, tuomari ja tohtori Livesey keskustelivat keskenään peräkannella, ja niin innokkaasti kuin paloinkin halusta saada kertoa historiani, en uskaltanut sitä tehdä. Samassa huusi tohtori Livesey minua. Hän oli unhottanut piippunsa alas ja käski minun mennä sitä noutamaan. Mutta niin pian kuin olin tullut häntä kylliksi lähelle, jotta voin puhua hänelle ilman että kukaan kuuli, kuiskasin hänelle: "tohtori, saisinko teitä puhutella? Menkää alas kajuuttaan te, tuomari ja kapteeni ja lähettäkää jollain tekosyyllä minua noutamaan. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana!"

Tohtorin haahmo muuttui, mutta hän sai heti takasin mielenmalttinsa ja hän virkkoi minulle kovalla äänellä: "kiitos, Jim, muuta en tahtonutkaan tietää."

Sitten teki hän käännöksen ja liittyi muihin. He puhelivat keskenään jonkun sekundin ajan ja vaikkei kukaan heistä huudahtanut eikä edes viheltänyt, niin oli kumminkin selvää, että tohtori oli esittänyt pyyntöni. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin kapteenin antavan käskynsä Job Andersonille ja merkkivihellys kutsui kaikki miehet kannelle.

"Poikaseni, tämä maa on matkamme päämäärä. Mr Trelawney on antelias, kuten kaikki tiedämme ja olen ilmoittanut hänelle, että kaikki ovat täyttäneet velvollisuutensa. Hän, tohtori ja minä menemme alas kajuuttaan juomaan teidän maljanne ja te saatte runsaasti groggia juodaksenne meidän maljamme. Oikea merimiesten 'eläköön' mr Trelawneylle."

Tietysti seurasi tätä kehotusta "eläköön"-huuto, mutta se kaikui niin selvästi ja sydämellisesti, että minun, suoraan sanoen, oli hyvin vaikeata uskoa, että nuot miehet juonittelivat henkeämme vastaan.

"Eläköön kapteeni Smollett!" huusi Pitkä John ja toiset siihen innokkaasti yhtyivät.

Nuot kolme herraa menivät sen jälkeen kannen alle ja hetkisen kuluttua tuli käsky, että Jim Hawkinsin piti tulla alas kajuuttaan.

Kaikki kolme istuivat pöydän ympärillä pullo espanjalaista viiniä ja viinirypäleitä edessään. Tohtori oli asettanut tekotukkansa polvilleen ja tämän tiesin merkitsevän sitä että hänen mielensä oli kiillottunut. Kajuutan ikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin ja kuu paistoi ikkunasta sisään.

"No, Hawkins", alkoi tuomari, "sinullahan on jotain sanottavaa. Annas kuulua."

Minä tein, kuten käskettiin ja kerroin niin lyhyesti kuin voin kaikki yksityiskohdat siitä keskustelusta, jonka olin kuullut. Kukaan ei minua tällöin keskeyttänyt eikä kukaan heistä tehnyt pienintäkään liikettä, mutta kaikkien katseet olivat herkeämättä tähdätyt minuun.

"Jim", sanoi tohtori, "istuhan."

He kaasivat minulle lasillisen viiniä ja panivat kourani täyteen viinirypäleitä, jonka jälkeen kaikki kolme joivat maljani sekä kiittivät minua ansioistani ja rohkeudestani.

"Kuulkaapas, kapteeni", sanoi tuomari, "teillä on oikein ja minulla väärin. Myönnän olleeni koko aasi ja nyt odotan määräyksiänne."

"Ette suurempi aasi kuin minäkään", vastasi kapteeni. "Tavallisesti huomataan edeltäpäin, kun väestö milloin hommaa kapinaa, mutta tämä miehistö on minut täydellisesti pettänyt."

"Anteeksi, kapteeni", sanoi tohtori, "sen on tehnyt Silver, joka on kerrassaan omituinen mies."

"Minusta hän sopisi erinomaisen hyvin riippumaan raakapuun nenään", vastasi kapteeni, "mutta mitäs tässä toimittaa lörpötellä. Tässä asiassa huomaan olevan kolme, neljä kohtaa, joista mr Trelawneyn luvalla pyydän saada huomauttaa."

"Te olette kapteeni, herraseni, ja teillä on valta puhua", sanoi tuomari jalomielisesti.

"Ennen kaikkia täytyy meidän jatkaa entiseen tapaamme, koska emme voi kääntyä takaisin, sillä jos minä antasin tällaisen määräyksen, niin nousisivat he heti kapinaan. Ja onhan meillä aikaa -- ainakin siksi kuin olemme aarteen löytäneet. Ja kolmanneksi on meillä uskollistakin väestöä laivalla. Nyt on asia niin, että mellakka tässä syntyy ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me panemme sen toimeen silloin, kun he sitä vähimmin osaavat aavistaa. Voimmehan luottaa teidän omiin palvelijoihinne, mr Trelawney?"

"Kuten minuun itseeni."

"Täten on meitä seitsemän, nuori Hawkins siihen luettuna. Ja sitten on kysymys noista luotettavista miehistä."

"Luultavasti Trelawneyn omista eli niistä, jotka hän palkkasi ennenkuin alkoi luottaa Silveriin."

"Ei", keskeytti tuomari, "Hands on minun palkkaamani."

"Minä luulin voivani luottaa Handsiin", lisäsi kapteeni.

"Ja ajatelkaa, että he ovat kaikki englantilaisia", huudahti tuomari. "Herraseni, minulla olisi erinomainen halu räjähyttää koko laiva ilmaan."

"Minä puolestani", jatkoi kapteeni, "luulen, että ainoa, minkä me voimme tehdä, on se, että meidän täytyy olla asemillamme ja pitää heitä tarkasti silmällä. Minä myönnän sen olevan työlästä ja mukavampaa olisi panna kahakka toimeen, mutta sitä emme uskalla ennenkuin tunnemme väkemme."

"Jim", sanoi tohtori, "voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu, sillä miehet eivät häntä pelkää ja Jim on poika, jolla ovat silmät päässään."

"Hawkins, minä luotan sinuun erinomaisesti", lisäsi tuomari.

Tunsinpa olevani melkein epätoivossa, sillä mitähän minä voin toimittaa, joskin omituisesta sattumuksesta minun kauttani turvallisuus saavutettiin.

Ja sitten oli 26 miehestä vain 7 sellaisia joihin voimme täydellisesti luottaa ja näistäkin yksi oli vain poikanen, joten oli taisteltava 6 19 vastaan.

III.

Seikkailuni rannalla.

Neljästoista luku.

Kuinka seikkailuni alkoivat.

Kun seuraavana aamuna tulin kannelle, oli saaren ulkonäkö kokonaan muuttunut. Vaikka tuuli oli paljon asettunut, niin olimme purjehtineet yöllä pitkän matkan ja olimme nyt tyyneessä, noin puolen penikulman matkan päässä saaren kaakkoispäästä, joka oli alavaa rannikkoa. Harmaalta vivahtavat metsät peittivät siitä suurimman osan ja tämän yksitoikkoisuuden keskeyttivät vain siellä täällä olevat hietikot sekä muutamat havupuut, jotka näkyivät muita korkeampina joko yksin tai ryhmissä ollen. Mutta kaikki näytti olevan yksitoikkoista ja synkkää. Kukkulat kohousivat paljaina ja ne olivat omituisesti muodostuneet ja erittäinkin oli "Kaukoputki", joka oli muita noin 400 jalkaa korkeampi, omituisen näköinen.

Meillä oli ikävä aamupuoli-työ tehtävänä, sillä tuulen merkkiäkään ei näkynyt. Venheet laskettiin veteen ja niihin pantiin miehiä ja laivaa hinattiin kolme tai neljä penikulmaa saaren niemen ympäri ja sitä kapeaa väylää pitkin, joka johtaa Benrangeliu saaren takana olevaan satamaan. Minä tarjouduin seuraamaan muuatta venhettä, jossa minulla ei tietysti ollut mitään tehtävää. Kuumuus oli sietämätön ja miehet murisivat kovin työstä. Anderson oli käskijänä siinä venheessä, jossa minä olin, mutta sen sijasta että hän olisi pitänyt miehiä komennossa, murisi hän yhtä paljon kuin muutkin miehet.

"No onpa hyvä", sanoi hän samalla kiroten, "että tätä ei riitä ijankaikkisesti."

Tätä pidin minä huonona merkkinä, sillä tähän saakka olivat miehet mielellään ja iloisesti menneet työhönsä. Mutta pelkkä saaren näkeminen oli höllentänyt kurin ohjat. Koko matkan ajan seisoi Pitkä John peränpitäjän vieressä tarkastellen laivaa. Hän tunsi väylän kuin viisi sormeaan ja vaikka syvyyden mittaaja kaikkialla löysi vettä enemmän kuin mitä kartalla oli merkitty, niin ei John kertaakaan epäillyt.

Olimme juuri sillä kohdalla, johon ankkuri oli merkitty kartalla, noin kolme neljännesosan penikulman päässä kummastakin rannasta, manner toisella ja Benrangelin saari toisella puolella. Pohja oli tasainen hiekkapohja. Ankkurimme laskemisesta syntynyt kolina säikäytti lentoon ison parven lintuja, jotka hetkisen lentelivät ja kirkuivat, mutta sitten katosivat metsään ja kaikki oli nyt hiljaa.

Paikka oli kokonaan maan ympäröimä ja kätketty metsän varjoon. Puut olivat aivan rannalla ja ranta oli enimmäkseen tasaista. Kunnaat olivat ympärillä amfiteaatterin tapaan ja jonkun välimatkan päässä toisistaan. Kaksi pientä jokea laski erääseen lammikkoon. Ja puiden lehdissä tällä osalla rannikkoa oli myrkyllinen väriloisto. Laivasta emme nähneet minkäänlaista rakennusta, sillä niin tiheä oli metsä.

Ei käynyt pienintäkään tuulen henkäystä eikä kuulunut muuta ääntä kuin se jonka maininki synnyttää loiskiessaan rantakiviä vasten. Ja omituinen, ummehtunut haju vallitsi ankkuripaikalla, haju, jonka märänneet lehdet ja puut synnyttävät. Huomasin, että tohtori veti ilmaa nenäänsä ikäänkuin olisi haistellut märännyttä munaa.

"En tiedä, löytyykö täällä aarteita", sanoi hän, "mutta siitä voin panna tekotukkani pantiksi, että kuumetta täällä kyllä liikkuu."

Jos miehien käytös oli jo venheissä ollut levottomuutta herättävä, niin muuttui se vallan uhkaavaksi, kun he tulivat laivaan. He istuutuivat kannelle ja murisivat keskenään. Pienimmätkin käskyt otettiin vastaan karsain silmin ja niitä toteltiin vastenmielisesti ja huolimattomasti. Ja näytti luotettaviinkin sama tauti tarttuneen. Näkyi selvästi, että salaliitto uhkasi meitä.

Emmekä me kajuutassa olevat olleet ainoat, jotka huomasimme vaaran. Pitkän Johnin tavaton uutteruus ja hänen auliutensa auttamaan kaikkialla, kun kellään muulla ei siihen näyttänyt olevan halua, oli meistä pahin merkki siitä, että iltapuoli tulee olemaan kuuma.

Me pidimme neuvottelun kajuutassa.

"Herraseni", sanoi kapteeni, "jos minä uskaltaisin antaa vielä yhden käskyn, niin olisimme pelastetut. Nyt on meillä vain yksi mies, johon voimme luottaa."

"Ja kukahan se on", kysyi tuomari.

"Silver", vastasi kapteeni. "Hän on yhtä halukas kuin te tai minä tasoittamaan kaikki, joskin tuo onkin vain kavala kepponen. Mutta laittakaamme niin, että hänen ei huoli sitä kauvemmin käyttää, Antakaamme miehille lupa mennä iltapäivällä maihin. Ja jos he kaikki menevät, niin silloin kyllä puolustamme laivaa syntyvän taistelun aikana. Mutta jollei heistä kukaan mene, niin silloin pidämme kajuutan hallussamme ja Jumala kyllä suojelee niitä, joilla on oikeus puolellaan. Ja huomatkaa sanani: 'jos jotkut menevät maihin, niin tuo Silver heidät mukanaan takasin ja lauhkeina kuin lampaat'."