Part 4

J.K. J.K. Hawkins saa olla yötä äitinsä luona.

J.T."

Voitte helposti arvata millaiseen kiihkoon ja intoon tämä kirje saattoi minut. Minä halveksin kovin vanhaa Tom Redruthia, joka aina vain marisi ja valitti, vaikka jokainen alemmista metsävahdeista olisi ilomielin ottanut vastaan hänen toimensa.

Seuraavana aamuna lähdimme Redruth ja minä "Amiraali Benbowiin", jossa tapasin äitini hyvinvoipaisena. Tuomari oli korjauttanut ja uudestaan maalauttanut kaikki ja lahjoittanut muutamia uusia huonekaluja, joista huomattavin oli komea nojatuoli, jossa äitini istuskeli tarjoiluhuoneessa. Myös oli hän hankkinut äidilleni uuden, joskin minun mielestäni huonon apulaisen, jotta hän ei olisi avutta minun poissaollessani.

Yö oli kulunut ja jo seuraavan päivän iltapuolella patikoimme me Redruthin kanssa maantietä pitkin. Runsaita kyyneleitä vuodattaen sanoin minä hyvästit äidilleni ja sille talolle, jossa syntymästäni alkain olin elänyt. Viimeiset ajatukseni koskivat kapteenia, jonka niin usein olin nähnyt kuljeksivan pitkin rannikkoa, kolmikulmainen hattu päässä ja vanha messinkinen kaukoputki kädessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä käännyimme oikealle ja kotini katosi näkyvistämme.

"Kuningas Yrjö"-ravintolan luona astuimme raitiovaunuihin, jossa minä jouduin istumaan Redruthin ja erään vanhan, komeannäköisen herran väliin. Kylmästä yöilmasta huolimatta makasin kuin tukki usean asemanvälin.

"Missä olemme?" kysyin minä, kun heräsin.

"Bristolissa", vastasi Tom. "Astuppas vaunuista!"

Mr Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan, joka oli lähellä satamaa, jotta paremmin voi valvoa töitä kuunarilla. Sinne tuli meidänkin mennä ja ilokseni kulki tie pitkin rantalaituria, joten näin ison joukon erisuuruisia ja eri kansallisuutta olevia aluksia. Vaikka olinkin koko elämäni ajan asunut rannikolla, niin en mielestäni koskaan ollut niin lähellä merta kuin nyt. Tervan ja suolan haju oli jotain uutta. Näin monta vanhaa merimiestä, joilla olivat renkaat korvissa sekä tuuheat viikset ja tervatut piiskatukat. [Silloin kun kertomuksen aihe tapahtui, käytettiin yleensä tekotukkia, joissa oli takana jäykkä, naisten palmikontapainen, lyhyt piiska.] Kaikesta näkemästäni olin niin ihastunut, että tuskin olisin enemmän voinut ihastua, vaikka olisin nähnyt yhtä suuren joukon kuninkaita ja arkkipiispoja.

Ja nyt olin minäkin pääsevä merelle! Merelle kuunarilaivassa, jossa oli säkkipilliä puhaltava pursimies ja päivänpolttamia, laulavia merimiehiä. Merelle kohti tuntematonta maailmaa ja etsimään maahankaivetuita aarteita!...

Kun vielä kuljin näissä ihanissa unelmissa, tulimme äkkiä suuren ravintolan edustalle ja kohtasimme tuomari Trelawneyn, joka puettuna meriupseerin tapaan tuli ravintolasta ulos hymyhuulisena ja erinomaisesti jäljitellen merimiesten käyntiä.

"Vai olette te jo täällä!" huudahti hän. "Ja tohtori tuli eilen illalla Lontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!"

"Ah, herraseni", huudahdin minä, "milloin lähdemme purjehtimaan?"

"Milloinko lähdemme? Huomenna!"

Yhdeksäs luku.

Yksijalkasen kapakka.

Kun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli osotettu John Silverille, ravintolassa "Kaukoputki" ja ilmoitti, että minä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa kulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri messinkinen kaukoputki ovikilpenä.

Kapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat, punaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi hiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli kummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen huoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.

Vieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä että minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.

Kun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan mies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen jalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli hänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen avulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja kasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta miellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella ja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen sana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.

Totta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä Johnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin kauvan olin vahtinut vanhassa "Amiraali Benbowissa", mutta ajatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän rosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan, katosivat epäilykseni heti.

Rohkasin itseni ja astuin kynnyksen yli sekä menin suoraapäätä Pitkän Johnin luo, kun hän oli puhelemassa erään vieraansa kanssa.

"Oletteko mr Silver?" kysyin minä ojentaessani hänelle kirjeen.

"Kyllä poikaseni. Mutta kukas sinä olet?" Kun hän sitten näki kirjeen näytti hän siltä kuin olisi rähähtänyt nauruun.

"Ohoo!" sanoi hän kovalla äänellä ojentaessaan minulle kätensä. "Nythän huomaan, että oletkin uusi kajuuttapoikamme. Hauskaa tavata", ja hän tarttui käteeni leveällä kämmenellään.

Samassa nousi muuan kauvempana istuvista vieraista ja ohjasi askeleensa ovea kohti, joka oli aivan hänen vieressään, ja silmänräpäyksessä oli hän ehtinyt ulos. Mutta hänen kiireensä oli vetänyt huomioni puoleensa ja tunsin hänet heti siksi mieheksi, jolta puuttui kaksi sormea ja joka ensinnä oli käynyt kapteenia tervehtimässä "Amiraali Benbowssa."

"Ottakaa hänet kiinni! Tuo oli Musta Koira!" huudahdin minä.

"Viis' välitän siitä, kuka hän on, mutta hän ei ole maksanut juomisiaan. Harry, ulos ajamaan häntä takaa!"

Eräs oven lähellä istuvista hyökkäsi heti ulos.

"Vaikka hän olisi amiraali, niin tulee hänen kumminkin maksaa, mitä hän on nauttinut!" karjui Silver. Sitten päästi hän käteni irti ja sanoi: "minkä sanoit hänen nimensä olevan? Musta --?"

"Koira. Eikö mr Trelawney ole puhunut merirosvoista? Hän, joka juoksi ulos, oli yksi niistä."

"Vai niin!" huusi Silver. "Minun huoneessani! Ben, juokse ulos auttamaan Harrya. Vai noita lurjuksia se olikin. Morgan, tekö joitte hänen kanssaan? Astukaa esiin, sanon minä!"

Vanha, harmaahapsinen merimies, jolla olivat mahogninruskeat kasvot, tulla hoippuroi esiin väännellen tupakkimälliä suussaan.

"Kuulkaas Morgan", sanoi Pitkä John, "oletteko tavanneet ennen tuota Mustaa... Mustaa Koiraa?"

"En, herra", sanoi Morgan päätään pudistaen.

"Ettekö tietäneet edes hänen nimeäänkään?"

"En, herra."

"Se oli teidän onnenne, Morgan", huudahti Silver, "sillä muussa tapauksessa ette olisi koskaan saanut panna jalkaanne huoneeni kynnyksen sisäpuolelle. No, mitä hän teille sanoi?"

"Sitäpä en oikein tiedä", vastasi Morgan.

"Mitä tyhmyyksiä te nyt puhutte", huusi Pitkä John. "Te ette oikein tiedä? Kas niin, suoraa puhetta vain! Mitä hän puhui?"

"Me puhelimme laivan maalaamisesta."

"Te tarvitsisitte totta tosiaan tulla maalatuksi. Kas niin, hyvästi!"

Kun ukko mennä kyhjötteli paikoilleen, kuiskasi Silver minulle:

"Tom Morgan on perin rehellinen ukko, joskin tavattoman yksinkertainen... Mutta tuo Musta Koira, -- kukahan hän mahtoi olla?... Ai, nyt muistan. Hän on toisinaan käynyt täällä erään sokean kerjäläisen seurassa."

"Olette vallan oikeassa", sanoin minä. "Minä tunnen tuon sokeankin miehen. Hänen nimensä on Pew."

"Juuri niin", huudahti Pitkä John. "Hän oli aivan haikalan näköinen! Minä ne pahukset opetan! Mustan Koiran saan kyllä käsiini, sillä Ben on nopea juoksija."

Kaiken tämän lausui hän mitä vihaisimmalla äänellä, mutta epäilykseni olivat samassa uudelleen heränneet, kun sain nähdä Mustan Koiran ja siksi päätinkin pitää tarkalla silmällä tulevaa kokkiamme. Mutta hän oli minua viekkaampi, ja kun nuo kaksi miestä palasivat hengästyneinä takaa-ajosta ja sanoivat kadottaneen näkyvistä takaa-ajettavan kansanjoukossa, ja kun kapakan isäntä haukkui heitä tämän johdosta mitä pahimmilla haukkumasanoilla, niin silloin olisin voinut mennä vaikka takaukseen Pitkän Johnin viattomuudesta.

"Rakas Hawkins", sanoi hän. "tämä on hyvin kovaa sellaisesta miehestä kuin minä olen. Ja mitähän kapteeni Trelawney minusta ajattelee, kun saa kuulla, että tuollainen roisto on istunut huoneessani ja juonut rommiani... No, mutta voittehan te sentään kertoa kapteenille asian oikean laidan... Te tosin olette vain nuorukainen, mutta teillä on pää oikeassa varressa. Mutta mitähän minä heille voin, minä, joka saan hyppiä tiiman luudanvarren kanssa... Ah, sitä roistoa! Jospa tuo olisi tapahtunut minun nuorena ollessani! Mutta nyt..."

Hän keskeytti äkkiä puheensa ja katsoa töllisteli, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt.

"Hänen nauttimuksensa!" huudahti hän. "Kolme annosta rommia! Vieköön minut piru, kun unhotin periä saatavani häneltä!"

Sitten vaipui hän rahille istumaan ja nauroi niin että kyyneleet kierivät silmistä. Minä en voinut olla häneen yhtymättä ja yhdessä nauroimme niin että seinät kaikuivat.

Kun kuljimme pitkin satamalaituria, niin osottautui hän hyvin hauskaksi mieheksi. Hän selitti minulle erilaisten laivojen taklauksen, kantavuuden ja kansallisuuden, myös työn, jota kussakin laivassa tehtiin, yksi otti lastia sisään, toinen purki ulos ja kolmas valmistautui lähtemään satamasta. Näitä tiedonantoja valaisi hän jutuillaan laivoista ja merimiehistä ja niin kauvan kertaili noita monimutkasia merimieslauselmia, kunnes minä osasin ne vallan ulkoa. Aloin huomata, että seurassani oli mitä parhain laivatoveri.

Kun me saavuimme ravintolaan, istuivat tuomari ja tohtori yhdessä oluthaarikan ääressä ja valmiina lähtemään kuunarille sitä tarkastamaan.

Pitkä John kertoi kapakassa sattuneen kohtauksen alusta loppuun hyvin asiallisesti ja samalla aivan todenmukaisesti. "Eikös ollut niin, Hawkins?" sanoi hän silloin tällöin ja minä sain koko ajan vakuuttaa todeksi hänen kertomuksensa.

Molemmat herrat olivat harmissaan siitä, että Musta Koira oli päässyt käsistä, mutta kaikki olimme siitä yksimielisiä, että asialle ei voitu mitään tehdä ja sitten kun Pitkä John oli saanut toimenpiteistään asianomaiset kiitokset, otti hän kainalosauvansa ja katosi.

"Kaikki miehet laivalle kello neljä iltapuolella!" huusi tuomari hänelle.

"Hyvä on, kapteeni!" huusi kokki käytävässä.

"On totta, tuomari", sanoi tohtori, "että minä en suuresti luota teidän hommiinne, mutta se minun täytyy myöntää, että tuo John Silver on oikein minun mieleiseni."

"Se mies onkin harvinainen", vahvisti tuomari.

"Ja nyt", lisäsi tohtori, "saa Jim kai seurata meitä laivalle vai kuinka?"

"Luonnollisesti. Ota lakkisi, Hawkins, niin menemme alusta katsomaan."

Kymmenes luku.

Ruutia ja aseita.

"Hispaniola" oli jotenkin kaukana ja saimme kulkea monen laivan sivuitse ennenkuin ehdimme perille. Ja kun vihdoin saavuimme laivalle, niin otti meidät vastaan ja lausui tervetulleeksi perämies, mr Arrow, joka oli vanha, päivänpaahtama merikarhu, renkaat korvissa ja hieman sameakatseinen. Hän ja tuomari olivat oikein hyviä ystäviä, mutta huomasin, että sama ei ollut laita mr Trelawneyn ja kapteenin kanssa.

Tällä jälkimäisellä olivat terävät silmät ja hän näytti olevan tyytymätön kaikkeen kuin laivalla oli. Ja pian saimmekin syyn tietää, sillä tuskin olimme ehtineet kajuuttaan ennenkuin muuan merimiehistä tuli sinne ja ilmoitti, että kapteeni Smollett haluaa puhella herrojen kanssa.

"Olen aina kapteenin käytettävänä ja pyytäkää hänet tulemaan tänne", sanoi tuomari.

Kapteeni tulikin heti sisään ja sulki oven perästään.

"No, kapteeni Smollett, mikäs mieltänne painaa? Toivoakseni on kaikki hyvin."

"Lienee parasta, herraseni", sanoi kapteeni, "puhua suoraa kieltä, vaikkapa siitä suuttuisittekin. Minä en pidä koko hommasta, en miehistöstä enkä perämiehestäni. Siinä lyhyesti ja selvästi ajatukseni."

"Ehkä ette pidä laivastakaan", kysyi tuomari ja sikäli kuin minusta tuntui, oli hän hyvin kiukuissaan.

"Sen suhteen en voi mitään sanoa, sillä en ole nähnyt, mihin se kelpaa. Hyvä se kyllä näyttää olevan. Enempää en siitä voi sanoa."

"Ehkä ette pidä työnantajastannekaan", kysyi tuomari.

Mutta nyt puuttui tohtori puheeseen, sanoen: "lopettakaapas jo! Tuollaiset kysymykset ovat vain omiaan synnyttämään pahaa verta. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liika vähän ja mielelläni tahtoisin, että hän selittäisi sanansa. Te sanoitte, ettette pidä hommasta. Miksi?"

"Minä otin paikan niin kutsutuilla salaisilla määräyksillä ja minut käskettiin viemään alus sinne, johon tämä herra käskisi. Siihen saakka on kaikki hyvin. Mutta nyt minä huomaan, että jokainen miehistöstä tietää enemmän kuin minä. Ja minun mielestäni tuo ei ole rehellistä peliä, vai mitä te arvelette?"

"Ei ole", sanoi tohtori.

"Lisäksi saan kuulla, että me lähdemme aarretta etsimään -- tämän saan kuulla miehistöltäni, huomatkaa se. Mutta nyt on sana 'aarre' hyvin arveluttava sana. Minä en olleskaan pidä aarteidenetsimis-retkistä ja varsinkin, jos ne ovat salaisia ja tämä salaisuus -- pyydän anteeksi, mr Trelawney -- on ilmoitettu papukaijoille."

"Kelle papukaijoille?" kysyi tuomari.

"Se on vain sellainen puhetapa", sanoi kapteeni. "Minä tarkotan sillä sitä, että salaisuus on päästetty julkisuuteen. Enkä luule, että te, herraseni, tiedätte, mikä on kysymyksessä. Mutta minä tahdon sanoa ajatukseni: on kysymyksessä elämä tai kuolema."

"Aivan oikein puhutte", vastasi tohtori. "Yrityksemme on tosin uhkarohkea, mutta niin taitamattomia emme me ole kuin te luulette. Te sanoitte vielä, ettette pidä miehistöstä. Eivätkö he ole hyviä merimiehiä!"

"Minä en heistä pidä, herraseni. Ja jollette pane pahaksenne, niin sanon, että minun olisi itseni pitänyt saada toimittaa miehistön palkkaus."

"Voittepa olla oikeassa", sanoi tohtori. "Teidän olisi pitänyt olla ystäväni mukana miehistöä valikoidessa, mutta jos jokin erehdys on tapahtunut, niin ei se ollut tahallinen."

"Ja te ette pidä myöskään perämiehestä?"

"En, herra. Luulen, että hän on hyvä merimies, mutta hän on liian toverillinen miehistön kanssa ollakseen hyvä esimies. Perämiehen tulee säilyttää arvonsa -- eikä hän saa juoda yhdessä miehistön kanssa etukeulassa."

"Tarkotatteko, _että hän juo_", huudahti tuomari.

"En, herra, vaan sitä, että hän on liian tuttavallinen."

"No kapteeni, sanokaappas suoraan ja lyhyesti, mitä haluatte", sanoi tohtori.

"Olkoon menneeksi, herrani! Oletteko ehdottomasti päättäneet ryhtyä tähän retkeen?"

"Ehdottomasti", vastasi tuomari.

"Hyvä! öitten saanen kai vielä lisätä jonkun sanasen. Miehet panevat kruutia ja aseita etukeulaan. Ja kun kerran on niin hyvä paikka täällä kajuutan alla, niin miksei niitä voi yhtä hyvin panna tännekin? Ja sitten on teillä vielä miehistön joukossa neljä omia miehiänne ja näistä kertoi minulle kolme, että he tulevat asumaan etukeulassa. Miksei yhtä hyvin täällä peräkeulassa kajuutan vieressä?"

"Ja sitten vielä?" kysyi mr Trelawney.

"Vain yksi asia, sillä tässä on jo liian paljon lörpötelty."

"Se on totta", myönsi tohtori.

"Tahdon sanoa teille sen, minkä itse olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, ja kartalla on ristejä, jotka ilmaisevät missä aarre on; ja että saari on --" ja kapteeni mainitsi tarkasti pituus- ja leveysasteet.

"Sitä en ole virkkanut kenellekään elävälle sielulle", huudahti tuomari.

"Miehistö vain näkyy sen tietävän", huomautti kapteeni.

"Livesey, sen olette joko te tai Hawkins ilmaisseet", huudahti mr Trelawney.

"Samapa se, kuka sen on tehnyt", vastasi tohtori, ja minä huomasin ettei kapteeni eikä tohtori näkyneet panevan suurta painoa tuomarin vakuutuksille. Ja samoin tein minäkin, sillä olin jo huomannut, millainen lörppö hän oli, mutta luulenpa, ettei hän tosiaankaan ollut miehistölle ilmaissut saaren asemaa.

"Siis, herraseni! Minä en tiedä kellä tuo kartta on, mutta minä ehdotan, että se pidetään salassa sekä minulta että mr Arrowilta tai muussa tapauksessa pyydän paikalla eroni."

"Minä ymmärrän", sanoi tohtori. "Te haluatte, että pidämme asian salassa ja muodostamme varustusväen peräkannen miehistöstä, johon kuuluu ystäväni oma väki, ja otamme haltuumme kaikki laivalla olevat aseet ja koko kruutivaraston. Lyhyesti sanoen: te aavistatte salaliittoa."

"Älkää pahastuko, herraseni", vastasi kapteeni Smollet, "mutta teillä ei ole oikeutta panna sanoja suuhuni. Kellään kapteenilla ei olisi oikeutta lähteä merelle, jos hänellä olisi vähintäkään syytä noin sanoa. Mitä mr Arrowiin tulee, niin luulen hänen olevan täysin kunniallisen miehen. Ja samaa voin sanoa muutamista laivamiehistäkin, ja voivatpa he kaikkikin olla sellaisia. Mutta minä olen vastuunalainen laivan turvallisuudesta ja joka miehen hengestä. Ja minä huomaan, että kaikki ei käy kuten pitäisi ja siksi täytyy minun pyytää teitä ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin tai myöntää minulle ero."

"Kapteeni Smollet", sanoi tohtori hymyillen, "oletteko kuulleet tuota lausetta _geniunt monten nascitur ridiculus mus?_ (Vuoria hommataan, mutta syntyykin vain naurettava hiiri.) Suokaa anteeksi, että esiintymisenne muistutti minua tuosta lauseesta. Ja voinpa lyödä vaikka vetoa siitä, että te sisään tullessanne tarkotitte paljoa enemmän."

"Tohtori", vastasi kapteeni, "te olette tarkkanäköinen. Kun tulin tänne sisään, niin ajattelin pyytää eroa, sillä luulin, ettei mr Trelawney olisi tahtonut kuulla sanaakaan."

"Enkä olisikaan", huudahti Trelawney. "Jollei Livesey olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät hiiteen. Teen, kuten haluatte, mutta silti eivät ajatukseni teistä ole entistä paremmat."

"Kuten haluatte", vastasi kapteeni, "mutta te olette kyllä huomaava, että minä teen velvollisuuteni."

Sitten kumarsi hän ja katosi.

"Trelawney", sanoi tohtori, "luulenpa että te kaikista muistutuksista huolimatta olette onnistuneet saamaan kaksi kunnon miestä mukaanne laivaan, nimittäin hänen, joka juuri poistui, ja John Silverin."

"No Silver ehkä sellainen lienee", ärjäsi tuomari, "mutta tuo toinen on vallan kelvoton, sillä hänen esiintymisensä on epämiehuullista eikä olleskaan merimiesmäistä ja ennen kaikkea se ei ole englantilaista."

"Ehkä, mutta senhän sitten näemme", vastasi tohtori.

Kun tulimme kannelle, oli miehistö jo alkanut uudestaan lastata ruutia ja aseita kapteenin ja mr Arrowin valvoessa työn menoa.

Uudet laitokset miellyttivät minua. Kuusi makuupaikkaa oli laitettu peräkeulaan, ja vain kapean, pitkin vasenta laitaa kulkevan käytävän kautta olivat nämät keittiön ja miehistön asunnon yhteydessä. Alkuaan oli tarkotuksena, että kapteeni, mr Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja tuomari pitäisivät nämät paikat, mutta nyt päätettiin, että Redruth ja minä saamme kaksi ja kapteeni ja mr Arrow saavat yhdessä maata välikannella. Matalaa siellä tosin oli, mutta siellä oli kumminkin tilaa kahdelle riippumatolle, ja perämiehellä ei puolestaan näyttänyt olevan mitään sanomista tätä järjestystä vastaan. Ehkä hänelläkin oli ollut jonkunlaisia epäluuloja miehistöä kohtaan.

Me puuhailimme kaikki innokkaasti edellämainitussa työssä, kun kaksi viimeksi pestattua miestä ynnä John Silver astuivat venheisiin.

Kokki kiipesi laivalle vikkelästi kuin apina ja niin pian kuin hän huomasi, mitä oli tekeillä, virkkoi hän:

"Halloo, pojat, mitäs tämä merkitsee?"

"Me lastaamme ruutia uuteen paikkaan", vastasi muuan miehistä.

"Mitä hittoa tämä on..." alotti Pitkä John.

"Se tapahtuu minun käskystäni", vastasi kapteeni terävästi. "On parasta että lähdette keittiöön, sillä väki tarvitsee illallista."

"Paikalla, kapteeni", sanoi kokki, teki kunniaa ja katosi kannen alle.

Kuulin kapteenin sanovan tohtorille, että "minä en tule tällä matkalla miksikään miehistön suosikiksi."

Myönnän, että kapteenin suhteen olin tuomarin kanssa samaa mieltä ja pelkäsin häntä kovin.

Yhdestoista luku.

Matka.

Olin kauhean väsyksissä, kun pursimies vähää ennen aamunkoittoa puhalsi pilliinsä ja miehet rupesivat nostamaan ankkuria ylös. Mutta vaikka olisin ollut puolta väsyneempi, en sittenkään olisi tahtonut olla poissa kannelta, sillä kaikki oli minusta niin uutta ja miellyttävää.

Mutta kun siinä parhaillaan seisoin ja nautin tuosta vilkkaasta näytelmästä, alkoi Pitkä John kuuluvalla äänellä laulaa:

"Oli viistoista ruumispaareilla."

Ja koko miehistö yhtyi laulaen:

"Oh hei, oh hoo. Toiset kasteli kulkkujaan rommilla, Oh hei, oh hoo."

Tuntui kuin olisin kuullut kapteeni-vainajan äänen "Amiraali Benbowin" tarjoiluhuoneessa, mutta ennenkuin ehdin pitemmälle mietteissäni, oli laivan ankkuri ylhäällä ja me aloimme matkamme Aarresaarta kohti.

En aio tässä kertoa kaikkia matkan yksityiskohtia, eikä niissä kummempaa ollutkaan. Laiva osottautui erinomaiseksi ja miehistö oivalliseksi ja kapteeni näytti ymmärtävän ammattinsa perin pohjin. Mutta ennenkuin tulimme Aarresaaren pituusasteelle, sattui tapauksia, joista aion lähemmin kertoa.

Ensiksi näyttäytyi mr Arrow paljoa huonommaksi kuin mitä kapteenikaan oli häntä pitänyt, sillä miehistö ei totellut häntä olleskaan, vaan kukin teki mitä tahtoi, ja sitten alkoi hän näyttäytyä tuon tuostakin kannella silmät sameina ja posket punaisina osottaen siten olevansa juovuksissa. Mutta emme voineet saada selville, mistä hän oli väkijuomia saanut. Kun häneltä humalassa ollessaan sitä kysyimme, niin nauroi hän meille vasten naamaa, ja selvänä ollessaan kielsi hän kovasti mitään muuta kuin vettä maistaneensa.

Mutta ei siinä kyllin, että hän osottautui huonoksi esimieheksi ja vaikutti pahentavasti miehistöön, vaan oli selvää, että hän menettäisi henkensä, jos saa tuolla tavoin jatkaa. Siksi ei meitä olleskaan hämmästyttänyt, kun kuulimme hänen eräänä pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä pudonneen mereen.

Tuon uutisen kuultuaan virkkoi kapteeni: "no täten pääsimme panemasta häntä rautoihin."

Mutta olimmepa ilman perämiestä ja meidän täytyi korottaa joku miehistä tähän virkaan. Pursimies Job Anderson, joka oli sopivin, sai osaksi hoitaa perämiehen tointa säilyttäen vanhan arvonsa. Mr Trelawney oli myös vanha merenkulkija ja oli usein vahdissa kauniilla ilmalla. Purrenohjaaja Israel Hands oli vanha meriveitikka, jolle voi uskoa tiukan tullen vaikeitakin tehtäviä.

Hän oli erinomaisen hyvä ystävä Pitkän John Silverin kanssa, josta tämän yhteydessä tahdon muutaman sanan sanoa. Huolimatta siitä, että hän oli raajarikko, liikkui hän erinomaisen vikkelästi laivalla.

"Pitkä John Silver ei olekaan mikään tavallinen mies", sanoi purrenohjaaja minulle. "Nuorena kävi hän oikean koulunkin läpi ja puhuu kuin kirjasta, jos niin tahdotaan. Ja rohkea on hän kuin leijona. Olen nähnyt hänen selviävän taistelussa neljän kanssa, vaikka hän oli aivan aseeton."

Koko miehistö kunnioitti ja vieläpä tottelikin häntä ja hänellä oli erikoinen tapa kutakin puhutella ja osottaa palvelustaan. Minulle oli hän aina ystävällinen, kun milloin menin keittiöön, jonka hän aina piti erinomaisen siistinä. Astiat olivat kiiltävän kirkkaat ja yhdessä nurkassa oli hänen papukaijansa häkissään.

"No, Hawkins", sanoi hän toisinaan, "tulehan puhelemaan hetkisen aikaa Johnin kanssa, sillä ei kukaan ole tervetulleempi kuin sinä, poikaseni! Istuhan, niin saat kuulla viimeiset uutiset. Kapteeni Flint -- minä kutsun papukaijaani kapteeni Flintiksi tuonnimisen kuuluisan merirosvon mukaan, -- ennustaa, että me saamme onnellisen matkan. Eikös niin, kapteeni?"

Papukaija vastasi säännöllisesti: "hopeata loppumattomat määrät, hopeata loppumattomat määrät", niin kauvan, kunnes John peitti sen häkin nenäliinallaan.

"Tuo lintu on", sanoi hän, "ainakin kahdensadan vuoden vanha ja jos kuka on asioita nähnyt, niin on se nähnyt, rakas Hawkins. Se on ollut Madagaskarilla ja Malabarissa, Surinamissa, Providencessä ja Portobellessa. Se oli myös mukana, kun ne nostivat meren pohjasta erään hopearahoilla lastatun laivan ja silloin oppi hän huutamaan nuot sanat: 'hopeata loppumattomat määrät'. Mutta sanoppas, ukkoseni, oletko milloinkaan ruutia haistellut?"

"Kyllä kai", kirkasi papukaija.