Part 3

Aloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen, lankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä, taskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta en avainta, ja siksi oli epätoivoinen.

"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan", arveli äitini.

Minä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja siellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki hänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla. Heti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa oli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli tavallisen merimiehen arkun näköinen.

"Annas minulle avain", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä, niin aukasi hän sen ja löi kannen auki.

Väkevä tupakin ja tervan haju pöllähti arkusta, mutta ylinnä näimme siellä vain hyvin siistin vaatekerran, joka oli hyvästi harjattu ja sievästi pantu kokoon. Vaatteet näyttivät siltä, kuin ei niitä koskaan olisi käytetty. Niiden alta löysimme parin kauniita pistooleja, muutamia tankoja purutupakkaa, vanhan espanjalaisen taskukellon sekä ison joukon vähäpätöisiä pikku esineitä, pari kompassia ja muutamia omituisia intialaisia näkinkenkiä. Kaikkein viimeksi löysimme vanhan merimiehentakin alla vahakankaalla päällystetyn paketin, joka näytti sisältävän papereja, sekä purjekankaasta tehdyn pussin. Ja kun tätä puistelimme, niin kuului sieltä kullan kilinää.

"Tahdonpa näyttää noille roistoille, että olen kunniallinen nainen", sanoi äitini. "Siksi otankin vain sen, mikä minulle on tuleva, enkä äyriäkään enempää. Piteles pussiani!" Tuon pussin oli meille lainannut eräs kylän vaimoista, mrs Grossley. Sitten alkoi äitini ottaa pussista rahoja niin paljon kuin kapteeni oli meille velkaa ja pani rahat omaan pussiimme.

Mutta tuo oli pitkällinen ja vaikea tehtävä, sillä rahat olivat eri maista ja eri arvoisia, -- dubloneja, louisdoreja, guineoita y.m. sikin sokin. Guineat olivat harvinaisempia ja vain näillä osasi äitini selvästi laskea, kuinka paljon niissä hänen saatavansa tekivät.

Kun olimme puoleksi valmiit lähtemään, niin laskin äkkiä käteni äitini kädelle, sillä olin kuullut äänen, joka saattoi sydämeni kutistumaan. Kuulin näet sokean kepinkolahdukset jäätyneellä maantiellä. Se läheni yhä lähemmäksi ja me seisoimme henkeämme pidätellen. Sitten lyötiin kepillä kovasti oveen ja kuulimme, kuinka joku väänteli oven ripaa päästäkseen sisään. Mutta sitten syntyi hiljaisuus joksikin aikaa sekä ulkona että sisällä, kunnes kepin kolina taas alkoi kuulua maantiellä ja sanomattomaksi riemuksemme se yhä meistä eteni, kunnes vihdoin tykkenään lakkasi kuulumasta.

"Äiti", sanoin minä, "ottakaa kaikki ja lähdetään", sillä minä olin vakuutettu, että suljettu ovi näytti varmaan epäilyttävältä ja että meillä olisi pian koko ampiaispesä niskassamme.

Mutta peljästynyt äitini ei tahtonut pienintäkään osaa enempää kuin mitä hänelle oli tuleva, samalla taas kieltäytyen vähempäänkään tyytymästä. Ja kellokaan ei ollut vielä seitsemäkään. Hän kyllä tiesi oikeutensa, sanoi hän, ja aikoi ottaa omansa. Mutta silloin kuului vihellys kaukaa kukkulalta ja tämä oli kylliksi meille.

"Otan, mikä minulla jo on", sanoi äitini ja nousi ylös.

"Ja minä otan tämän tasottaakseni laskun", sanoin minä ja sieppasin vahakankaaseen käärityn paketin.

Kynttilän jätimme tyhjän arkun viereen ja aloimme laskeutua rappuja alas. Ja pian olimme huoneesta ulkona ja laputimme aika kyytiä kylää kohti. Emmekä olleetkaan liian aikaisin liikkeelle lähteneet, sillä sumu hävisi pian ja kuu kumotti täydessä kirkkaudessaan. Myös kuulimme askeleita, ja kun katsoimme taaksemme, niin huomasimme, että eräällä tulevista oli lyhty, jonka valo meitä yhä läheni.

"Lapseni", sanoi äitini, "ota rahat ja juokse, sillä minä pyörryn!"

"Nyt on meillä molemmilla kuolema edessä", ajattelin itsekseni ja kiroilin naapurien pelkuruutta ja itsekseni moitin äitini rehellisyyttä ja ahneutta sekä hänen äsköistä uhkarohkeuttaan ja nykyistä heikkouttaan. Mutta onneksi olimme ravintolan lähellä olevan pienen sillan luona ja sen alle kannoin äitini. Vallan häävissä turvassa emme silti olleet, sillä silta oli niin matala, että meidän täytyi istua hyvin kumarassa ja sitäpaitsi oli se niin kapea, että se ei meitä kokonaan estänyt näkymästä. Myös olimme niin lähellä ravintolaa, että kuulimme kaikki mitä siellä toimitettiin.

Kuudes luku.

Sokean loppu.

Uteliaisuuteni oli tavallaan suurempi kuin pelkoni. Minä ryömin esiin sillan alta niin paljon, että hyvin voin nähdä koko maantien aina ravintolamme edustalle saakka ja tuskin olin päässyt tähän asentoon, kun viholliseni alkoivat saapua. Se mies, jolla oli lyhty, kulki hieman toisten edellä, joita näytti olevan 7 tai 8. Kolme heistä kulki rinnakkain käsi kädessä ja minä huomasin, että keskessä oleva oli tuo sokea kerjäläinen. Pian kuulin myös hänen äänensä.

He pysähtyivät Amiraali Benbowin edustalla ja näyttivät olevan hämmästyksissään, kun huomasivat oven olevan auki. Mutta hiljaisuus ei ollut pitkällinen, sillä sokea huusi kovalla äänellä ja raivossaan:

"Sisään, sisään!" ja samalla kiroili heidän hitaisuuttaan.

Neljä tai viisi heistä tottelivat heti käskyä ja kaksi jäi tuon kauhean kerjäläisen kanssa oven ulkopuolelle. Syntyi hetkeksi hiljaisuus, mutta sitten kuului hämmästyksen huudahdus ja joku huusi sisältä: "Bill on kuollut!"

Mutta sokea kiroili vielä kerran heidän kuhnailemistaan, ärjyen: "tutkikaa hänen vaatteitaan, kirotut tomppelit, ja te toiset menkää ylös ja tuokaa hänen arkkunsa alas!"

Minä kuulin, kuinka vanhat rappumme natisivat, kun he astelivat niitä myöten ja tuntui, kuin olisi koko huonekin vapissut. Sitten kuului taas uusia hämmästyksen huudahduksia. Kuulin, että kapteenin huoneen akkuna lyötiin rikki ja sitten pisti siitä muuan mies päänsä ulos ja huusi:

"Pew, he ovat olleet täällä ennen meitä, Joku on pannut ylös alaisin kaikki, mitä arkussa on."

"Onko se siellä?" kirkui Pew.

"Rahat ovat siellä."

Sokea kirkasi ja sanoi vähät välittävänsä rahoista ja huusi: "minä tarkotin Flintin papereja."

"Niitä emme löydä", kuului vastaus.

"Katsoppas sinä siellä, onko Billillä ne päällään!" huusi sokea uudestaan.

Muuan miehistä ilmausi ovelle ja huusi: "Bill on jo 'tutkittu', joten häneltä ei löydy mitään."

"Sen on tuo poika tehnyt! No olimpa aika tolvana, kun en puhkaissut hänen silmiään", huusi sokea. "Pari minuuttia sitten olivat he täällä ja olivat sulkeneet ovet. Nyt juoksuun, pojat, ja koettakaa saada heidät kiinni."

"He ovat jättäneet tänne kynttilän", sanoi mies, joka oli ikkunassa.

"Kääntäkää talo ylös alasin", kiljui Pew ja iski kepillään maahan.

Me kuulimme raskasta astuntaa, ovia lyötävän rikki ja huonekaluja säpäleiksi sekä kaikkea muuta melua, jonka jälkeen miehet tulivat ulos ja selittivät, että he eivät olleet meitä mistään löytäneet. Samassa kuului vihellys, joka oli saattanut sekä minut että äitini levottomaksi, tällä kertaa kahdesti peräkkäin.

"Se on Dirkin merkki", sanoi yksi heistä. "Pojat, meidän täytyy lähteä täältä."

"Täältäkö, senkin jänishousu", kirkui Pew. "Dirk on aina ollut kurja pelkuri. Hajaantukaa eri tahoille ja etsikää käsiinne poika ja akka!... Olisivatpa minulla silmät!"

Ja näitä hänen sanojaan seurasivat niin kauheat kiroukset että niitä on mahdoton toistaa.

"Kuules Pew, me olemme saaneet rahat käsiimme", sanoi muuan.

"Paperit ovat he luultavasti kätkeneet", sanoi toinen. "Kas niin Pew, tyydy vain rahoihin äläkä seiso täällä ja kiukuttele!"

Pew joutui nyt raivoihinsa, hän päästeli kauheita kirouksia ja huitoi kepillään ympärilleen oikeaan ja vasempaan ja silloin tällöin sattuivat hänen kovat iskunsa johonkuhun. Toiset taas vuorostaan kiroilivat sokeata roistoa ja koettivat saada kepin pois hänen käsistään.

Tämä meteli tuli meidän pelastukseksemme, sillä sen kestäessä kuului toisellaisia ääniä kylään päin olevalta kunnaalta, nimittäin nelistävien hevosten kavioiden töminää. Melkein samaan aikaan kuului pistoolin paukahdus siltä taholta, jossa pensaita oli. Ja tämä näytti olevan viimeinen vaaranilmaisu-merkki, sillä merirosvot alkoivat paeta aika kyytiä, mihin vain kukin pääsi. Minuutin perästä ei heistä enää ollut ketään muita jälellä kuin Pew. Toiset olivat hyljänneet hänet joko kauhean pelon valtaamina tai sitten kostaakseen. Hän juoksi edestakasin kuin mieletön ja huuteli toverejaan. Vihdoin kääntyi hän väärälle taholle ja juoksi aivan läheltäni kylää kohti, huutaen:

"Johnny, Musta Koira, Dirk (ja muita nimiä), toverit, ettehän kai tahtone hyljätä vanhaa Pewiä!"

Juuri samassa näkyi kuutamossa muutamia ratsumiehiä, jotka ajoivat hurjaa nelistä mäkeä alas.

Nyt huomasi Pewkin erehdyksensä ja kirkaisten kääntyi puroa kohti, jonne putosi suin päin. Mutta paikalla oli hän pystyssä ja ollen vallan suunniltaan hyppäsi lähimmän ratsun jalkoihin. Ratsumies koetti pelastaa hänet, mutta turhaan. Päästäen huudon, joka kuului selvästi yössä, vaipui Pew maahan. Hevonen tallasi häntä kavioillaan ja juoksi edelleen, mutta Pew loikoi kasvot maahan päin hengettömänä.

Minä astuin esiin piilostani ja huusin ratsumiehille. Mutta he olivat itsekin pysähtyneet sattuneesta onnettomuudesta säikähtyneinä ja nyt huomasin minä, keitä he olivat. Yksi heistä oli se poika, joka oli kylästä lähetetty lääkäriä noutamaan. Muut olivat tullimiehiä, jotka hän oli tavannut tiellä ja sitten pyytänyt heidät mukaansa. Tieto Kittin luolan luona olevasta aluksesta oli saapunut tullipäällysmies Dancenkin korviin ja hän päätti yöllä lähteä sinnepäin. Ja tätä seikkaa saimme me, äitini ja minä, kiittää pelastuksestamme.

Pew oli kuollut. Äitini tointui pian ja surkutteli vain rahojensa kadottamista. Sillä väliin ratsasti tullipäällysmies mikä hevosen kavioista lähti, Kittin luolalle, mutta tie oli huono, niin että kun hän väkineen ehti paikalle, oli alus jo matkalla, joskin vielä lähellä rantaa. Mr Dance huusi alukselle, mutta sai sellaisen vastauksen, ettei olisi kuutamossa, sillä muutoin saa hän lyijyä ruumiiseensa ja samassa vinkui kuula aivan läheltä häntä. Heti sen jälkeen sivuutti alus niemen ja katosi näkyvistä.

Mr Dance seisoi rannalla hetken aikaa sanaakaan virkkamatta ja nolon näköisenä, Vihdoin virkkoi hän: "olempa kumminkin iloinen, että onnistuin tallaamaan munsööri Pewin liikavarpaille."

Minä olin nimittäin ehtinyt kertoa koko tapauksen. Sitten palasin mr Dancen kanssa Amiraali Benbowiin ja siellä vallitsi täydellinen hävityksenkauhistus.

"Te sanotte, että he saivat rahat käsiinsä, Hawkins. Mutta mitä he sitten etsivät, vai enemmänkö rahoja?"

"Tuskinpa vain, herraseni, sillä he etsivät luullakseni niitä, jotka ovat povitaskussani. Ja minä tahtoisin saada ne varmaan talteen."

"Aivan oikein poikaseni", sanoi hän, "ehkä minä otan ne vastaan."

"Minä arvelin, että ehkä tohtori Livesey mahdollisesti", virkoin minä,

"Aivan oikein", keskeytti hän, "tohtori onkin kunnon mies ja sitä paitsi tuomioistuimen jäsen. Ja kun oikein asiata ajattelen, niin voinhan minä itsekin ratsastaa sinne ja ilmoittaa asiasta joko hänelle tai tuomari Trelawneylle. Voitte tehdä minulle seuraa, mr Hawkins, jos tahdotte."

Minä kiitin tarjouksesta ja me palasimme kylään, jossa hevoset olivat.

Kun olin puhunut asiasta äidilleni, olivat kaikki jo satulassa. "Dogger", sanoi mr Dance, "teillä on hyvä hevonen ja antakaa tämän pojan istua takananne."

Heti olin ratsun selässä ja pitelin kiinni Doggerista. Tullipäällysmies komensi "eteenpäin" ja rivakkaa ravia ajaen lähti joukko tohtori Liveseyn talolle päin.

Seitsemäs luku.

Kapteenin paperit.

Kun pysähdyimme tohtorin talon luona, niin näimme, että siellä vallitsi pimeys. Mr Dance pyysi minua nousemaan ratsun selästä ja koputtamaan ovelle. Palvelustyttö aukasi heti oven.

"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin minä.

"Ei ole, sillä hän meni herraskartanoon päivällisille ja aikoo siellä olla yötä."

"No sitten lähdemme sinne heti, pojat", sanoi mr Dance.

Sinne oli lyhyt matka ja minä juoksin Doggerin hevosen vieressä pidellen kiinni jalustinremelistä. Kun olimme tulleet pitkää viertotietä myöten herrastalon edustalle, niin nousi mr Dance satulasta, otti minut mukaansa ja meni heti sisään.

Palvelija kuljetti meitä matoilla peitettyjä rappuja myöden ja vei vihdoin suureen kirjastohuoneeseen, jossa tuomari ja tohtori istuivat piiput hampaissa takkavalkean kummallakin puolen.

En koskaan ollut nähnyt niin läheltä tuomaria. Hän oli komea mies, ollen yli kuusi jalkaa pitkä. Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat päivänpolttamat ja ryppyiset, jollaisiksi ne olivat tulleet hänen pitkillä matkoillaan. Hänen silmäripsensä olivat hyvin mustat ja alati liikkeessä ja ilmasivat kiivasta, vaikkei silti häijyä luonnetta.

"Astu sisään, mr Dance", sanoi hän hyvin ryhdikkäästi ja ystävällisesti.

"Hyvä ilta, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvä ilta, ystäväni Jim! Mikäs onnensattuma teidät on tänne tuonut?"

Tullipäällysmies seisoi suorana ja jäykkänä ja kertoi tapauksen kuin ulkoläksyn. Molemmat herrat istuivat etukumarassa ja katsoivat toisiinsa sekä ollen kovin hämmästyksissään antoivat piippunsa sammua. Ja kun kertomus alkoi lähetä loppuaan, rupesi tuomari kävelemään pitkin askelin edestakasin huoneessa, ja tohtori oli ottanut päästään jauhotetun tekotukkansa luultavasti siksi, että paremmin kuulisi.

Vihdoin oli mr Dance päässyt kertomuksensa loppuun.

"Mr Dance", sanoi tuomari, "te olette kelpo mies. Sen seikan, että te ratsastitte kuoliaaksi tuon konnan, pidän luonnollisimpana asiana maailmassa, ja tuo Hawkins näyttää myös olevan poika, jolla on ryhtiä itsessään. Hawkins, oletko hyvä ja helistät tuota kelloa. Mr Dancen tulee saada kulaus olutta."

"Vai on sinulla, Jim", sanoi tohtori, "ne, joita nuot etsivät."

"Olkaa hyvä, herraseni", sanoin minä ja jätin hänelle vahakankaaseen käärityn paketin.

Tohtori katseli sitä hyvin tarkoin ja näytti kuin olisivat hänen sormensa syyhynneet halusta saada avata se. Mutta sitä ei hän kumminkaan tehnyt, vaan pisti sen hyvin tyyneenä takkinsa taskuun.

"Tuomari", sanoi hän, "niin pian kun Dance on saanut oluensa, tulee hänen tietysti lähteä virkatoimiinsa, mutta minä annan Jim Hawkinsin maata luonani ja teidän luvallanne ehdotan, että lähetämme hakemaan hänelle jotain illalliseksi."

"Kuten tahdotte, Livesey", sanoi tuomari. "Hawkins ansaitseekin saada kunnon illallisen."

Minulle tuotiin oivallista kyyhkyspaistia, joka asetettiin eräälle sivupöydälle ja hyvällä halulla minä popsinkin maukasta paistia.

Tuomari ja tohtori puhelivat keskenään tapahtuman johdosta, jolloin keskustelu kääntyi kapteeni Flintiin. "Luulenpa, että olette kuullut hänestä puhuttavan", sanoi tohtori.

"Josko olen?" huudahti tuomari. "Verenhimoisin merirosvo kuin on koskaan merellä purjehtinut! Olenpa omin silmin nähnyt hänen purjeensa Trinidadin edustalla ja se romminimijä-raukka, jonka laivalla silloin satuin matkustamaan, säikähtyi tästä niin, että pyrki aika kyytiä satamaan."

"No hyvä, minäkin olen kuullut hänestä puhuttavan täällä Englannissa. Mutta pääasia on: oliko hänellä rahoja?"

"Rahoja! Ettekö sitten koskaan ole kuullut kertomusta hänestä? Mitäpä muuta tuollaiset sitten tavottelisivat, jolleivät juuri rahoja?"

"Tehän olette niin kiihkeä, ettei minulla ole suunvuoroakaan. Enpä tahdokaan muuta tietää kuin seuraavan seikan: otaksutaanpas, että minulla täällä taskussani olisi jollainenkin opas sille paikalle, johon Flint on haudannut aarteensa, niin olisiko tuolla aarteella jokin suurempi arvo?"

"Suurempi arvo!" huudahti tuomari. "Jos teillä on sellainen opas, josta puhutte, niin silloin annan minä varustaa Bristolin satamassa laivan, joka lähtee tuota aarretta etsimään. Minä otan teidät ja nuoren Hawkinsin mukaani ja minun täytyy saada se aarre käsiini, vaikka sitten pitäisikin sitä etsiä kokonainen vuosi."

"Hyvä", sanoi tohtori, "jollei Jimmillä ole mitään vastaan, niin avaamme käärön." Sitten pani hän sen edessään olevalle pöydälle. Käärö oli ommeltu, ja kun tohtori oli saksillaan ratkonut ompeluksen auki, niin tuli paketista esiin kaksi esinettä: kirja ja sinetöitty paperi.

"Tarkastakaammepas ensin kirja", sanoi tohtori. Sen ensi sivulla oli vain sanoja, jotka eivät olleet keskenään missään yhteydessä.

"Tästä emme liikoja viisastu", sanoi tohtori Livesey ja käänsi lehden. Seuraavat kymmenen sivua sisälsivät omituista kirjanpitoa. Sivun yläosassa oli päivämäärä ja alaosassa yhteissumma, mutta minkäänlaista kirjotusta ei ollut, vaan erilaisia ristejä numeroitten välissä. Niinpä näytti, että jollakin oli ollut saatavana kesäkuun 12 p. 1745 seitsemänkymmentä puntaa, mutta syytä selittämässä oli vain 6 ristiä. Joskus oli mainittu paikankin nimi, kuten "Caracasin edustalla", eli oli paikka merkitty pituus- ja leveysasteet määräämällä, kuten esim. "62° 17' 20", 19° 2' 40."

Muistiinpanot käsittivät lähes 20 vuotta. Rahamäärät aina kasvoivat ja lopussa oli jotenkin iso kokonaissumma, joka oli useat kerrat laskettu väärin. Ja sen lopussa olivat sanat: "Billy Bonesin mestarinäyte."

"Tästäpä en liikoja viisastu", sanoi tohtori.

"Mutta onhan asia selvä kuin päivä!" huudahti tuomari. "Sehän on tuon kurjan roiston tilikirja. Ristit merkitsevät niitten laivojen ja kaupunkien nimiä, jotka hän oli upottanut ja ryöstänyt. Summat ovat tuon roiston osinkoja. "Caracasin edustalla" merkitsee, että joku laiva ryöstettiin tällä rannikolla, ja Jumala armahtakoon niitä ihmisparkoja, jotka kuuluivat laivan miehistöön. He ovat kai jo aikoja sitten muuttuneet koralleiksi!"

"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Puheistanne huomaan matkustamisen hyödyllisyyden."

Kirjan muu sisältö oli jotenkin vähäpätöistä, paitsi tiedot, jotka koskivat eri paikkojen purjehdusväyliä, sekä taulu, jossa Englannin, Ranskan ja Espanjan rahat olivat keskenään verratut.

"Ompa ollut koko sukkela mies!" huudahti tohtori. "Häntä ei ollut helppo nenästä vetää."

"Ottakaammepas nyt paperi tarkastettavaksi", sanoi tuomari.

Paperi oli muutamista kohden sinetöitty sormustimella sinetin asemasta -- ehkäpä samalla, jonka minä löysin kapteenin taskusta. Kun tohtori oli hyvin varovasti avannut käärön, niin putosi sieltä erään saaren kartta, jossa oli mainittu, millä pituus- ja leveysasteella saari on, kulkuväylä, kukkuloitten nimet, lahdet sekä paljon muuta, joka on tärkeätä sen tietää, joka aikoo ankkuroida sen rannikolla. Saari oli noin 10 englannin penikulmaa pitkä ja viisi leveä, ja siinä oli kaksi oivallista, maan suojaamaa satamaa sekä keskellä "Kaukoputki"-niminen kukkula. Sitten oli siinä kolme punaisella musteella tehtyä ristiä -- kaksi pohjoisrannalla ja yksi lounaisella rannalla sekä sievällä käsialalla kirjoitettu sanat: tässä on iso kasa rahoja.

Samalla kohdalla paperin toisella puolella oli samalla käsialalla kirjoitettu sanat: korkea puu, kaukoputkesta katsottuna pohjoiseen päin, Benrangelinsaari idänpuoleiseen etelään.

Kymmenen jalkaa.

Hopeaharkot ovat pohjoisessa kätköpaikassa. Ne löytää, kun kulkee itäiseltä kukkulalta kymmenen syltä eteläänpäin mustasta kalliosta.

Aseet löytyvät hietakukkulassa, joka on pohjoisen sisääntuloväylän pohjoisessa päässä, hieman itäpohjaan päin.

Enempää ei se sisältänyt, mutta sen lyhyydestä huolimatta tulivat tuomari ja tohtori tavattoman iloisiksi.

"Livesey", sanoi tuomari, "lopettakaa viheliäinen toimenne. Huomenna matkustan minä Bristoliin ja kolmen viikon, ehkä kymmenen päivän kuluttua on minulla oleva parahin laiva ja valituin miehistö koko Englannissa. Hawkins seuraa mukana kajuuttapoikana. Te, Livesey, tulette laivalääkäriksi ja minä amiraaliksi. Mukaan otamme Redruthin, Joycen ja Hunterin."

"Trelawney", sanoi tohtori, "minä ja Jim seuraamme mukana, mutta on yksi henkilö, jota minä pelkään."

"Ja sen koiran nimi on mikä", huusi tuomari.

"Te itse, sillä te ette malta pitää suutanne kiinni. Me emme ole ainoat, jotka tiedämme näitten paperien olemassaolosta. Nuot lurjukset, jotka hyökkäsivät ravintolan kimppuun, ovat rohkeita ja pelkäämättömiä veitikoita, -- olkaa siitä vakuutettu -- ja samoin ne, jotka olivat laivassa. Enkä luule heidän olevan kaukanakaan ja voinpa panna vaikka pääni siitä pantiksi, että he tulevat panemaan kaikki konstinsa liikkeelle saadakseen nuot aarteet käsiinsä. Ja kukaan meistä ei saa olla yksin, kunnes olemme päässeet merelle. Minä ja Jim olemme sillä aikaa aina yksissä. Te otatte Joycen ja Hunterin mukaanne Bristoliin ja se pankaa ennen kaikkea mieleenne, ettette virka tästä kellekään niin halaistua sanaa."

"Livesey", sanoi tuomari, "teillä on aina oikein. Minä vaikenen kuin muuri."

II.

"Hispaniolan" kokki.

Kahdeksas luku.

Minä matkustan Bristoliin.

Viipyi kauvemmin aikaa kuin mitä tuomari oli arvellut, ennenkuin me olimme valmiit lähtemään. Ensimäisistä suunnitelmistamme ei mitään voitu toteuttaa, eipä edes sitäkään että minä ja tohtori olisimme oleksineet yksissä. Tämän näet täytyi matkustaa Lontooniin puhuttelemaan muuatta lääkäriä, että tämä ottaisi hänen sairaansa hoitaakseen. Tuomari hääräili ahkerasti Bristolissa ja kuten vanki elin minä herrastalossa vanhan metsävahti Redruthin ankaran valvonnan alaisena. Mutta tuskin huolinee minun sanoakaan, että ajatukseni sekä päivällä että yöllä olivat kaukana noitten aarteiden luona. Nämät unelmani "Aarresaaresta" olivat ainoana lohdutuksenani ja muuten olisikin elämäni käynyt vallan sietämättömäksi.

Niin kuluivat viikot, kunnes tohtori Liveseylle saapui kirje, jonka kuoressa oli näin kuuluva lisäys: "jollei kirjeenomistaja itse ole saapuvilla, niin saa sen avata Tom Redruth tai nuori Hawkins."

Kirjeessä, jonka luin ääneen, olivat seuraavat hauskat uutiset:

"Ravintolassa 'Vanha ankkuri' Bristolissa 1 p. maalisk. 17--.

Rakas Livesey. -- Laiva on rakennettu ja varustettu, ja on ankkuroituna ja lähtöön valmiina. Komeampaa alusta kuin 'Hispaniola', joka on 200 tonnin vetoinen, ei ole kukaan nähnyt. Sen sain käsiini vanhan ystäväni Blandlyn kautta, joka osoitti minulle erinomaista uhraavaisuutta ja samaa tekivät kaikki Bristolissa, kun saivat kuulla siitä satamasta -- aarteesta -- johon laiva oli määrätty lähtemään."

Tässä keskeytin minä lukemisen ja sanoin:

"Redruth, tuosta ei tohtori pidä. Tuomari on siis kumminkin lörpötellyt."

"No kelläpäs olisi siihen parempi oikeus kuin hänellä", vastasi ukko.

En ruvennut kiistämään vastaan, vaan jatkoin:

"Pahin puuha oli laivaväen saamisessa. Mutta satuinpa kerran puhumaan asiasta eräälle vanhalle merimiehellä, joka tuntee kaikki merimiehet Bristolissa. Hän pitää nykyään kapakkaa, mutta on menettänyt terveytensä ja halusi päästä laivakokiksi. Ja minä otin hänet pelkästä säälistä. Häntä kutsutaan Pitkäksi John Silveriksi ja hänellä on vain yksi jalka, mutta sen seikan minä katson hänen puoltolauseekseen, sillä se ammuttiin häneltä eräässä meritaistelussa, johon hän otti osaa kuolemattoman amiraalimme Haikin johdolla. Minkäänlaista eläkettä ei hänellä ole.

Kas niin! Minä luulin tavanneeni vain kokin, mutta olinpa tavannutkin kokonaisen miehistön. Silver ja minä kokosimme muutamassa päivässä joukon mitä oivallisimpia vanhoja pikitakkeja. Yksi ja toinen heistä ei juuri ole miellyttävän näköinen, mutta kukistamaton rohkeus loistaa heidän katseistaan ja olempa vakuutettu että me voisimme taistella vaikka fregatin kanssa.

Pitkä John erotti kaksi niistä kuudesta, jotka minä olin ehtinyt palkata, osottaen minulle, että nuot olivat sellaisia tuiman veden krapuja, jotka eivät olleskaan kelvanneet seikkailuretkille lähdettäessä.

Älkää nyt kadottako hetkeäkään, Livesey, jos vähänkään minua kunnioitatte. Käskekää nuoren Hawkinsin mennä Redruth mukanaan tervehtimään äitiään ja tulkaa sitte aika kyytiä Bristoliin.

_John Trelawney_.

J.K. Unhotimpa sanoa, että Blandly on saanut kapteeniksi oivan merenkulkijan. Jörömäinen hän tosin hieman on, mutta muutoin oikea aarre. John Silver on hankkinut oivallisen perämiehen, jonka nimi on Arrow. Pursimies taas osaa soittaa säkkipillillä, niin että komealla 'Hispaniolallani' on koko komento käyvä kuin sotalaivalla.

J.T.