Part 2

"Täten olin joutunut merirosvojen käsiin ja samalla tuli kohtaloni ratkaistuksi sellaiseksi, että minustakin tuli merirosvo. Meidät vietiin merirosvo-laivaan ja sitten alettiin purjehtia kohti Marokon rannikkoa. Aluksi saimme kokea kovaa kohtaloa, mutta kun rosvot huomasivat, että pysyimme siivolla, niin alkoivat he muuttua meille ystävällisemmiksi. Viiden vuorokauden jälkeen saavuimme heidän kotipaikoilleen ja meidät vietiin kovasti kahlehdittuina maalle sekä suljettiin ensi aluksi pimeään kuoppaan, jossa saimme olla syömättä ja juomatta vuorokauden ajan. Kätemme ja jalkamme turposivat kovin ja yleensä alkoi elämämme näyttää hyvin synkältä. Mutta sitten otettiin meidät kuopasta, annettiin ravintoa, joskin niukastikin ja pantiin ankaraan työhön, jossa ei ruoskaa säälitty.

"Vaikeata oli tuo, mutta mikäs auttoi: Laivan pursimies, joka oli taistelussa haavoittunut, kuoli tuollaisesta rääkkäyksestä ja kapteenimme ampuivat he, kun näkivät, ettei hänestä miestä tule. Siten oli meitä vain kolme jälellä, muuan skandinaavialainen, ranskalainen ja minä. Kumppanini olivat vanhempia ja perheellisiä miehiä, jonka vuoksi he päättivät pakenemalla pelastautua ja kehoittivat minuakin tekemään samoin, mutta huomaten tuon pakoyrityksen hyvin hengenvaaralliseksi, en siihen suostunut ja tämän tein vielä toisistakin syistä. Eräällä rosvolla oli näet kaunis tytär, joka osoitti minulle ystävyyttä ja tähän hieman pihkaannuin. Ja toisena syynä oli se, että jäämällä merirosvojen pariin, toivoin saavani seikkailuhaluni tyydytetyksi, sillä vähitellen alkoi minussa näet nousta halu päästä heidän miehikseen. Mutta kun taas mietin, että siinä toimessa tulee lähimäisiään murhata, niin tuntui se raa'alta. Hyvät ja pahat henget minussa kauvan taistelivat. Mutta miten olikaan, jäin vapaaehtoisesti heidän pariinsa ja otin hellät hyvästit tovereiltani, jotka eräänä pimeänä yönä päättivät paon kautta hankkia itselleen vapauden. Kyyneleet silmissä toisistamme erosimme ja he lähtivät kulkemaan kohti tuntemattomia kohtaloja tai paremmin sanoen kohti kuolemataan, sillä pitkälle eivät he päässeetkään, kun heidät keksittiin, ja kun eivät pysähtyneet käskettäissä, ammuttiin heidät kuoliaiksi.

"Mutta minulle kävi hyvin, sillä kun he huomasivat, etten ottanut pakoyritykseen osaa ja näkivät, että olin rivakka poika, niin alkoivat he kohdella minua hyvin ja pyysivät, että rupeaisin heidän ammattiinsa ja siihen suostuinkin. Minut otettiin rosvousretkille mukaan, mutta alussa pidettiin käytöstäni silmällä, vaan kun he näkivät, että mukaannuin oloihini, niin sain olla aivan vapaana ja vieläpä aloin päästä pelkäämättömyyteni tähden arvoonkin heidän keskuudessaan.

"Ja näitä retkiä tehtiin sitten usein, joskus voittaen ja toisinaan saaden selkäämme. Niitten kaikkien kertominen kävisi tässä pitkäksi ja sitä paitsi eivät raa'at teot ole hyvät kertoa sinullaisellesi nuorelle miehelle. Kerronpa vain sen tapauksen, jolloin sain tämän arven naamaani.

"Olin silloin ollut merirosvojen parissa 15 vuotta ja monta murhaa oli jo omallatunnollani. Olin kohonnut jo perämieheksi ja sellaisena palvelin eräällä portugalilaisilta anastetulla laivalla 'Johan Braganza.' Se oli tavattoman luja laiva ja samalla erinomaisen nopeakulkuinen, niin että sillä sekä sai kiinni että myös tiukan tullen pääsi pakenemaan. Monta hyvää saalista sillä oli napattukin. Kapteenina oli muuan italialainen Giocomo Castillari, joka oli raain ja pelkäämättömin ihminen kuin olen eläissäni nähnyt. Sellaista sanaa kuin sääliväisyys ei hän ollut luullakseni koskaan kuullut, sillä toimistaan päättäen ei hän ainakaan näyttänyt siitä mitään tietävän.

"Siis, kuten jo sanoin, olin kauvan jo ollut merirosvona, kun eräänä päivänä luovailimme lähellä Aleksandrian kaupunkia. Olimme kuulleet, että sieltä piakkoin lähtisi muuan ranskalainen laiva, jossa oli kallisarvoinen lasti, m.m. paljon rahoja. Tosin olimme kuulleet, että siinä oli myös paljon väkeä ja runsaat ampumavarat, mutta päätimme silti koettaa. Ja illalla, kun alkoi käydä pimeäksi, näimmekin Aleksandriasta päin tulevan komean fregattilaivan laskien täysin purjein vienossa tuulessa. Me aloimme purjehtia poispäin, sillä päätimme hyökätä sen lumppuun yöllä. Kun oli jo tarpeeksi pimeä, teimme käännöksen ja aloimme pyrkiä fregattia kohti. Sivutulet sammutimme, niin että pimeän tähden ei fregatista voitu tuloamme huomata. Fregattia oli meidän taas helppo pitää silmällä, kun ei muita laivoja näkynyt. Vasta kun olimme aivan lähellä, huudettiin sieltä meille 'keitä olette' ja samalla kuula vinkui laivamme sivutse, johon me vastasimme samoin ja laskimme sitä kohti niin, että yhteentörmäys sattuisi sen etukeulassa. Ampuminen oli mielestämme pimeässä hyödytön ja siksi päätimme käydä käsikähmään, jossa eivät muut ampuma-aseet kuin revolverit tulleet kysymykseen. Ranskalaiset ampuivat ahkerasti saamatta kumminkaan mitään vahinkoa aikaan. Me olimme kaikki etukeulassa valmiina isoilla koukuilla kiinnittämään laivamme fregatin sivuun ja hyökkäämään sen kannelle. Olimme kauheassa jännityksessä. Me olimme hiljaa kuin haudassa, mutta fregatista ammuttiin kiivaasti ja sieltä kuului melua ja hätähuutoja, Yö oli niin synkkä, ettei toista edessään nähnyt ja tämä oli meistä mieleen.

"Äkkiä kuului kovaa ryskettä ja samassa kajahti kamala hyökkäyshuutomme. Haat iskettiin fregatin sivuun ja kapteeni ja minä etupäässä hyökkäsimme fregattiin sapelit käsissä. Nyt syntyi helvetillinen mellakka. Ammuttiin, iskettiin miekoilla ja tikareilla, kuului kirouksia ja kuolevien korinaa ja haavoitettujen voihkimista, tartuttiin toisiinsa käsiksi ja heitettiin maahan ja viereksittiin siinä toisten jaloissa. Potkittiin, purtiin, lyötiin nyrkeillä eli toisin sanoin olimme muuttuneet petoeläimiksi, jotka raivosimme kuin mielettömät ja koetimme toisiamme murhata. Minä jouduin käsikähmään erään vahvan miehen kanssa. Tikarit olivat meillä kummallakin toisessa kädessä ja toisella pitelimme toistemme rinnoista. Hän iski minua tavoittaen päähän, mutta sain hieman väistetyksi, niin että isku sattui tähän poskeeni, josta nyt tämä arpeni on katoamattomana muistona, Samalla iskin tikarillani hänen sormilleen, niin että hän irroitti kätensä rinnoistani. Tämä iskuni vapautti hänet myös parista sormestaan.

"Taistelua kesti kauvan aikaa, mutta lystin loppu oli kumminkin se, että ranskalaiset miesvoimallaan pakoittivat meidät peräytymään laivaamme, irroittamaan koukkumme ja pyrkimään aika kyytiä pakoon. Ja laivamme nopeus olikin nyt hyvään tarpeen, sillä sitä ja pimeyttä saamme kiittää, että me taistelussa eloon jääneet säilytimme eheänä nahkamme. Ranskalaiset näet ajoivat meitä vimmatusti takaa ja ampuivat kanunoillaan, kumminkaan pimeyden tähden osaamatta.

"Kuten arvannet, sain tällaisia kahakoita kestää hyvin monta, joista useimmiten selvittiin voittajina, mutta toisinaan saatiin selkäänkin. Vähitellen sain yhä suurempaa luottamusta ja kunnioitusta virkaveljieni joukossa, ja kun onnistuimme anastamaan erään hollantilaisen fregatin, niin pääsin minä sen kapteeniksi ja nyt aloin voida ruveta rikkauksia kokoomaan, joita niinä 10 vuotena, jona olin kapteenina, karttuikin paljon. Sääntönä oli näet, että saaliista sai kapteeni kolmanneksen, toisen saivat perämiehet, joita aina oli kaksi ja viimeisen kolmanneksen sai miehistö, joka sai sen jakaa miten tahtoi. Ryöstöretkiä teimme hyvin laajalti, mutta paras saalispaikka oli kumminkin Välimeri. Kävimmehän myöskin keski- ja etelä-Amerikan rannoilla espanjalaisia ja portugaalilaisia, siirtomaitten kalleuksilla lastattuja laivoja 'verottamassa', vaikka se oli hyvin vaarallinen toimi, sillä niillä pahuksilla oli myöskin usein sotaväkeä mukanaan tai ainakin paljon miehistöä ja aseita. Mutta jos tehtävä olikin vaarallinen, niin onnistuessaan se kyllä vaivat palkitsikin. Kerrankin kaappasimme haltuumme sellaisen kultalinnun, joka antoi minunkin osalleni hieman yli miljoonan pesetasta, joskin siinä lystissä menetin toisen perämieheni ja 10 miestä 38 miehestäni. Silloinkin olimme jo niin tiukalla, että olisi täytynyt peräytyä, vaan mieleeni johtui keino, jota eräs virkaveljeni kerran oli käyttänyt, ja sitä päätin minäkin koettaa. Heitimme espanjalaisen laivan kannelle pari astiallista vuoriöljyä, joka silloin oli melkein tuntematonta, ja sytytimme sen palamaan. Tuosta säikähtyivät espanjalaiset kuin mielettömät ja kiipesivät kiireimmän kautta mastoihin, joista me heidät ampua napsauttelimme alas ja pakotimme tähteet antautumaan. Mutta yksi niistä, muuan nuori poika, ei antautunut, vaan seisten maston jatkolla ampui revolverillaan ja haavoitti paria meikäläistä. Kyllähän koetimme häntä saada ampumalla alas, mutta emme tarkanneet. Silloin tarjoutui eräs miehistä, jota kutsuttiin Kuls-Jackiksi, menemään mastoon ja nuivertamaan tuon nullikan. Tuo teko kysyi rohkeutta, sillä poika ampua räksytteli ahkerasti parilla revolverillaan, mutta puukko hampaissa kapusi Jack vain vantteja myöten. Me pidimme poikaa lämpymänä antaen kuulan silloin tällöin vinkua hänen korvansa läheisyydessä. Vihdoin pääsi Jack niin lähelle, että alkoi voida puukollaan tavotella poikaa, mutta tämä iski Jackia näpille revolverillaan, sillä kuulat olivat häneltä loppuneet. Mutta Jack ei helpottanut, vaan kapusi ylös ja antoi tuolle pojan veitikalle sellaisen iskun, että hänellä ei enään täällä matoisessa maailmassa ollut taisteluhalua.

"Kun nyt tuonkin olimme raivanneet tieltä, oli laivan miehistö vallassamme ja palavan petroleumin sammutimme heittämällä paksuja resuja tulen päälle, joka oli itsestäänkin sammunut niistä kohdista, mistä vuoriöljy oli palanut loppuun. Muutamia meikäläisiä lähti laivaan ja vangeista suurin osa vietiin meidän laivaamme, mutta kolme jätettiin anastettuun laivaan meikäläisten avuksi, ja sitten lähdimme purjehtimaan kotimaita kohti."

Kun kapteeni oli tämän kertonut, otti hän pitkän kulauksen rommitotiaan ja sanoi sitten minulle:

"Oltuani aikani merirosvona ja saatuani mielestäni tarpeeksi rahoja ja myös murhia omalletunnolleni, päätin luopua moisesta ammatista ja antautua rauhaan ja lepoon. Ja siksi valitsin tämän teidän ravintolanne, sillä tämä näytti mielestäni rauhalliselta paikalta ja sellainenhan tämä on tähän asti ollutkin, vaan näkyvätpä nuuskivan olinpaikkani täälläkin, sillä tuo Musta Koira oli yksi vanhoja virkaveljiäni ja on sillä selvittämättömiä asioita kanssani. Minun entisessä ammatissani syntyi näet usein verisiäkin otteluja keskenämme, kun emme olleet milloin yksimielisiä saaliin jaossa. Tuollaisessa kahakassa hän kerran menetti pari sormeaankin ja nyt rupeaa hän minua vainoilemaan ja aikoi täällä käydessään passittaa minut paremmille purjehdusvesille, mutta oli itse vähällä saada saman kohtalon ja teidän ovikilpeänne saakin hän kiittää, ettei niin käynyt."

Nyt lopetti kapteeni äkkiä puhelunsa, ummisti silmänsä ja näytti ikäänkuin nukahtavan. Tuo pitkä kertomus oli kai häntä liiaksi rasittanut. Minä jätin hänet lepäämään ja lähdin hiljoilleen pois.

Neljäs luku.

Musta merkki.

Seuraavana aamuna menin kapteenin huoneeseen mukanani lääkkeitä ja vilvoittavia juomia. Hän näytti väsyneeltä ja liikutetulta. "Jim", sanoi hän, "sinä olet ainoa, jolla on jotain arvoa tässä talossa ja tiedät myöskin, että aina olen ollut ystävällinen sinua kohtaan eikä ole mennyt yhtään kuukautta ilman, etten olisi antanut sinulle neljää penceä [1 pence = 12 1/2 penniä] hopeassa. Ja nyt poikaseni, koska minä olen näin surkeassa tilassa ja kaikki ovat minut hyljänneet, niin etköhän toisi minulle muutaman pisaran rommia?"

"Tohtori", aloin minä.

Nyt kirosi hän ja sanoi:

"Tuo tohtori-tolvana ei olleskaan ymmärrä meriväkeä. Olen ollut maassa, jossa toiset ovat kuolleet kuin kärpäset keltakuumeeseen, mutta minä olen rommin avulla pysynyt hengissä. Se toimittaa minulle sekä ruuan että juoman tehtävät. Katsos, Jim, kuinka käteni vapisevat", jatkoi hän ja äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi... "Ja voitko arvata, kenen minä äsken näin tuolla nurkassa?... Ei, minä en tahdo sitä ajatella! Jim, tohtorihan sanoi, ettei lasillinen rommia minua vahingoita... Ja sinä saat guinean yhdestä ainoasta lasillisesta!"

"Minä en välitä muista rahoistanne", vastasin minä, "kuin niistä, jotka olette isälleni velkaa. Tuon teille lasillisen, mutta en yhtään enempää."

Kun toin ja ojensin hänelle rommilasin, niin tarttui hän siihen ahneesti ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

"Ah", sanoi hän, "johan tuntuu hieman paremmalta!... Ja nyt poikaseni, sanoiko tohtori, kuinka kauvan minun pitää tällä lailla loikoa?"

"Vähintäinkin viikon aika."

"Tuli ja leimaus!" kirkasi hän, "koko viikon! Silloin ennättävät ne antaa minulle mustan merkin, nuot roistot, ja anastaa kaiken omaisuuteni. Tuollaisia voi kutsua kunnon laivatovereiksi! Mutta minä olen säästäväinen mies, joka en koskaan ole tuhlannut rahojani enkä niitä hävittänyt. Mutta enpä heitä pelkää ja olenpa heitä kavahtava!"

Näin puhuessaan oli hän suurella vaivalla kohonnut istualleen sängyssä. Hän tarttui olkapäähäni niin kovasti, että minulta oli päästä huuto. Päästyään istumaan sängyn laidalle, vaikeni hän.

Sitten mumisi hän: "tohtori on tehnyt minut heikoksi. Pane minut taas makaamaan."

Mutta ennenkuin ehdin häntä auttamaan, oli hän vaipunut vanhalle paikalleen ja loikoi siinä hetkisen aikaa vallan hiljaa.

"Jim", sanoi hän vihdoin, "sinähän näit sen miehen."

"Mustan Koiranko?" kysyin minä,

"Niin juuri, ja sen miehen kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin, mutta niitä on toisia vielä pahempia. Siis, kun en voi päästä matkoihini, niin muista, että he tavottelevat minun arkkuani... No, jos voit saada käsiisi jonkun hevosen, niin ratsasta vaikkapa tuon tohtori Avuttoman luokse ja sano hänelle, että hän kokoaa väkeä niin paljon kuin suinkin saa ja asettaa ne tähän ravintolan ympärille... Minä olin ensimäisenä perämiehenä kapteeni Flintillä ja olen ainoa, joka tunnen tuon paikan, sillä hän puhui minulle siitä Savannahissa kun oli kuolemaisillaan... Mutta älä nyt tarpeettoman hätäisesti lennä, sillä ei ole mitään hätää, jolleivät he ehdi antaa minulle mustaa merkkiä eli jollet toistamiseen saa nähdä Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merimiestä -- ja ennen kaikkia häntä, Jim!"

Minä kysyin: "mutta mitä tarkoitatte tuolla mustalla merkillä, kapteeni?"

"Se on manuu rikosasiassa, poikaseni. Annan sinulle tiedon, jos he siinä onnistuvat. Mutta nyt pidäkin tarkkaa vaaria ja lupaan kunniasanallani, että jaan rahat kunniallisesti kanssasi, Jim."

Hän houraili vielä hetkisen ja äänensä tuli heikommaksi. Annoin hänelle lääkkeitä, joita hän otti kuin lapsi, huomauttaen: "jos kukaan merimies on koskaan tarvinnut lääkkeitä, niin olen minä se mies." Sitten vaipui hän äkkiä raskaaseen, horrosmaiseen uneen ja minä jätin hänet.

Samana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin miettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut, hautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito -- kaikki nämät vaikuttivat sen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.

Seuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten tavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä tavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin koskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa laulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me kaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään sairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni kuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.

Kuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan takasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään tehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä pitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä se kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä pöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja tavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.

Niin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana iltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun äkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli luultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli suuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko sitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan merimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni ole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla äänellä:

"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on kadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas Yrjön -- Jumala häntä siunatkoon -- puolesta, missä osassa maata minä nyt olen?"

"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni", vastasin minä.

"Kuulen äänen", sanoi hän -- "nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko ojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?"

Minä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin ruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin, mutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.

"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!"

"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla", vastasin minä.

"Vai niin on asianlaita", sanoi hän ilkeästi hymyillen, "vie minut heti tai muutoin muserran kätesi!"

"Se on teidän itsenne tähden. Kapteeni ei enään ole ennallaan, vaan istuu paljastettu puukko kädessään. Eräs toinen..."

"Kas niin, mars!" keskeytti hän minut enkä koskaan ole kuullut, kylmempää ja julmempaa ääntä kuin tuon sokean. "Taluta minut suorastaan hänen luokseen, ja kun olen hänen näkyvissään, niin huuda: tässä on muuan ystäväsi, Bill! Ja jollet näin tee, niin teen minä, mitä lupasin."

Sitten puristi hän kättäni, jotta olin pyörtyä. En muistanut enään peljätä kapteenia, aukasin oven ja huusin vapisevalla äänellä ne sanat, jotka minut oli käsketty sanomaan.

Kapteeni parka kohotti silmiään ja jo ensi näkemässä haihtuivat hänen päästään rommihöyryt ja hän tuli vallan selväksi. Myös koetti hän nousta seisoalleen, mutta ei päässyt.

"Kas niin, Bill, istu vain paikoillasi", sanoi kerjäläinen. "Minä en tosin näe, mutta kuulen sitä paremmin. Kauppa mikä kauppa. Ojennappas esiin vasen kätesi! Poikani, tartuppas hänen vasemman kätensä kämmeneeseen ja pane se minun oikeaan käteeni."

Me tottelimme häntä molemmat, ja minä näin, että hän sen kätensä kourasta, jolla piteli keppiä, otti jonkun esineen ja pani sen kapteenin kouraan, joka paikalla sulkeutui.

"Ja nyt se on tehty", sanoi sokea, päästi käteni irti ja mennä nilkutti tavattoman nopeasti huoneesta maantielle sekä katosi pian näkyvistä.

Viipyi hyvän aikaa ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme entiselleen. Mutta vihdoin, ja samalla kun minä päästin hänen rantemuksensa, veti hän kätensä takaisin ja katsoi kouransa sisään.

"Kello kymmenen!" huusi hän. "Kuusi tuntia. Mutta petämmepä heidät kuitenkin!" Ja sen sanottuaan nousi hän kiivaasti ylös.

Mutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin pituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni. Mutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.

Tosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin alkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet kuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.

Viides luku.

Merimiehen arkku.

Luonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan sanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista -- jos nimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän luultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi, jotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen, olisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan maksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut kapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin olisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en tahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää aikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin käynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä, kun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että tuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata millä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me päätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin ryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.

Kylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla kuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän takaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä viipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään erinomaisempaa kumminkaan kuulematta.

Oli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta, jonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja ikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan ei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat minun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän näytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla. Muutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä tuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs viimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna sillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä olisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui toisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin kukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.

Sanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas rohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin sanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat hänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan uskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme, vaikka se tuottaisikin meille kuoleman.

Minä luonnollisesti sanoin seuraavani äitiäni. Kaikki moittivat meidän tyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme. Ainoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle ladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme hyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia valmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi takaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan aseellista apua.

Sydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme uhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja ääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme ravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.

Seisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi kädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa asennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.

"Laske ikkunaverhot alas, Jim", kuiskasi äitini, "sillä he voivat tulla ja katsoa akkunasta."

Minä tein, kuten käskettiin. "Ja nyt, Jim", sanoi äitini, "etsi hänen arkkunsa avain!"

Minä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni paperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta merkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli kirjoitettu: "olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana."

Juuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen lyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa oleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.

"No, Jim, missä on avain?" sanoi äitini.