Part 11

Puvunriepaleista tunnettiin se merimiehen luurangoksi. Mutta suurin huomio kääntyi siihen seikkaan ettei luuranko näyttänyt olevan luonnollisessa asennossa.

"Minunpa vanhaan pässinpäähäni on pistänyt omituinen ajatus", sanoi Silver. "Tämähän on Benrangelin saaren korkein kohta. Päättäkääs siitä."

Huomattiin että ruumiin asento oli samassa suunnassa saaren kanssa ja kompassi osoitti I.E.I.

"Enkös sitä aavistanut", huusi Silver. "Tämä on kapteeni Flintin tienosottaja, vaikka kyllähän minua puistattaa ajatellessani tätä seikkaa. Flint ja kuusi miestä olivat täällä ja Flint tappoi heidät kaikki ja asetti heidät kompassin mukaan. Nämät sääret ovat pitkät ja hiukset ovat olleet keltaset. Hän on varmaan Allardyce. Sinähän, Tom Morgan, muistat Allardycen?"

Tom sanoi muistavansa ja kertoipa että tämä oli lainannut häneltä veitsenkin maihin mennessään. Tätä ruvettiin etsimään, mutta ei löydetty ja koska kapteeni Flintin tapana ei ollut ottaa taskuista tavaroita, niin päättivät miehet, että asia ei ollut luonnollinen.

"Mutta lähdetäänpäs aarretta etsimään", keskeytti Silver puhelut. "Sitten voitte taas lörpötellä."

Me lähdimme kulkemaan edelleen, mutta emme meluten, vaan ääneti. Merirosvon luuranko oli tehnyt kamalan vaikutuksen.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Ääni puusta.

Osaksi levähtämistä osaksi tyyntymistä varten tuosta kamalasta näystä istuutui koko seurue niin pian kuin päästiin rinteen ylimmälle kohdalle.

Näköala oli hyvin laaja eikä kuulunut muuta ääntä kuin kaukaa maininkien loisketta ja hyönteisten surinaa. Merellä ei näkynyt yhtään purjetta.

Silver seisoi ja teki tutkimuksia kompassin avulla ja virkkoi sitten:

"Tosin löytyy kolme korkeata puuta melkein suorassa linjassa Benrangelin saaresta katsottuna, mutta silti luulen aarteen löytämisen olevan pikku asian. Ehkä syömme ensin päivällistä."

"Minulla ei ole olleskaan ruokahalua", mumisi Morgan. "Kun ajattelen kapteeni Flintiä, niin..."

"Voit kiittää luojaasi, että Flint on nyt kuollut", sanoi Silver.

Kun siinä istuimme ja kuiskaillen puhelimme, kuului eräästä puusta edessämme terävä, hieman vapiseva ääni laulavan:

"Ja viisitoista makasi kirstussa Oh hei, oh hoo tänne rommia."

En koskaan ole nähnyt sellaista kauhua kuin se, joka nyt valtasi kapinoitsijat. He olivat aivan kalpeina. Pari heistä syöksyi ylös ja pari taas piteli toisistaan kiinni. Morgan viereksi tuskissaan maassa.

"Se on Flint!" parkasi Merry.

Laulu oli vaiennut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin aivan kuin olisi joku kädellään tukkinut laulajan suun.

"Kas niin", änkytti Silver, kasvoiltaan aivan harmaana. "Tämä ei kelpaa. Tuo ääni ei ole kummituksen, vaan sellaisen, jossa on sekä lihaa että verta."

Puhuessaan näytti hänen rohkeutensa palaavan ja samassa kasvojensa väri.

Toisetkin alkoivat jo hieman tointua ja kuuntelivat hänen rohkaisevaa puhettaan, kun äskeinen salaperäinen ääni hiljaa huusi: "Dorby M'Graw! Dorby M'Graw!" Sitten ääni hieman kohosi ja kiroten se huusi: "mene hakemaan rommia, Dorby!"

Merirosvot seisoivat kuin maahannaulitut ja heidän silmänsä pullistuivat kuopistaan. Vielä kauvan senkin jälkeen kuin ääni oli vaijennut seisoivat he kauhun valtaamina ja tuijottivat eteensä.

"Tämä riittää!" läähätti yksi. "Lähdetään!"

"Ne olivat hänen viimeiset sanansa", virkkoi Morgan. "Viimeiset sanat, mitkä hän laivassa ollessaan lausui."

Dick otti esiin raamattunsa ja rukoili hartaasti. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ennenkuin lähti merelle ja joutui tällaiseen seuraan.

Silver ei vieläkään masentunut, vaikka kuulinkin, että hampaat hänen suussansa kauhusta kalisivat.

"Tässä saaressa ei ole ketään muita kuin me, joka olisi kuullut Dorbysta puhuttavan", mumisi hän. "Laiva-toverit!" huusi hän sitten suurella voimanponnistuksella. "Minä olen tullut tänne saadakseni tuon aarteen käsiini enkä aio antautua ihmisille enkä itse pirullekaan. Kapteeni Flintiä en pelännyt hänen eläissään enkä aio nytkään peljätä, kun hän on kuollut. Neljännespenikulman päässä tästä on 700,000 puntaa. No pojat!"

Mutta ei pienintäkään merkkiä rohkeuden palaamisesta näkynyt hänen tovereissaan.

"Seis John!" sanoi Merry. "Älä uhmaile henkiä vastaan!"

Toiset olivat liian peloissaan voidakseen mitään vastata ja he olisivat menneet heti pakoon, jos olisivat uskaltaneet, ja pelko pakoitti heidät pysymään Johnin tykönä.

"Henkiä?" sanoi John. "Ehkä. Mutta oletteko koskaan kuulleet henkien puheen kaikuvan. Mitä heillä on kaiun kanssa tekemistä? Minä vain kysyn."

Tämä todistus näytti minusta jotenkin heikolta, mutta hämmästyksekseni rohkaisi se Georg Merryä.

"Sinä et ole tyhmä, John!" sanoi hän. "Ylös pojat! Muutoin tuntui minusta että se muistutti paljon erään ääntä..."

"Olet oikeassa!" huudahti Silver ja kirosi. "Ben Gunnin ääntä!"

"Aivan oikein!"

"Mutta eihän se asiata auta, sillä Ben Gunn ei tällä saarella ole enemmän elävänä kuin Flintikään."

"Kuka turkanen nyt Ben Gunnia pelkäisi!" ärjäsi Merry ja toiset yhtyivät häneen.

Tuo rohkasi miehiä ja he lähtivät kulkemaan, Merry edellä kantaen Silverin kompassia. Ei kukaan näyttänyt Ben Gunnista välittävän.

Dick piti kumminkin edelleen raamattua kädessään ja pelokkaana katseli ympärilleen. Silver teki ivaa hänen pelostaan.

Me saavuimme ensimäisen korkean puun luoksi, mutta huomasimme, ettei se ollut oikea. Vihdoin tulimme kolmannen korkean puun luoksi, joka näkyi kauvas merellekin.

Mutta se ei ollut puun korkeus, joka teki tovereihini mahtavan vaikutuksen, vaan tieto siitä, että jossain sen varjoissa oli kätkettynä maahan 700,000 puntaa. Heidän silmänsä säihkyivät ja käyntinsä reipastui ajatellessaan sitä nautintorikasta, joutilasta elämää, joka heitä odotti.

Silverin sieramet laajenivat ja vapisivat ja hän nyki hermostuneesti liinasta, jolla minä olin köytetty sekä loi minuun murhanhaluisia katseita. Hän ei koettanutkaan salata ajatuksiaan, jotka minä voin lukea niinkuin kirjasta.

Dick, joka oli jäänyt jälkeemme, vuoroin luki rukouksia, vuoroin taas kiroili.

"Hurraa", huusi Merry ja etumaiset alkoivat juosta. Mutta kauvan he eivät olleet ehtineet juosta, kun seisahtuivat.

Me Silverin kanssa kiiruhdimme kulkuamme ja olimme pian toisten luona.

Mutta masentava näky kohtasi meidät. Edessämme oli kuoppa, joka oli joku aika sitten kaivettu, sillä ruohoa kasvoi sen pohjalla. Siinä oli myös taittunut lapionvarsi ja kuokka.

Oli selvää, että kätkö oli löydetty ja ryöstetty. 700,000 punnan aarre oli kadonnut.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Päällikön kaatuminen.

Ensinnä tointui tästä hämmästyksestä, jonka vertaista lie tuskin koskaan nähty, Silver, jonka koko elo riippui tästä aarteesta.

"Jim", sanoi hän minulle, "ota sinä tämä, jos tässä sattuisi mellakka syntymään", ja näin sanoen ojensi hän minulle kaksipiippuisen pistoolin.

Samassa alkoi hän tyyneesti mennä pohjoista kohti ja pian oli kuoppa meidän kahden ja noitten viiden merirosvon välillä. Minua katseli hän nyt ystävällisin katsein ja tunsin itseni liikutetuksi näistä hänen alituisista mielenmuutoksistaan ja siksi kuiskasin hänelle ivallisesti: "Vai olette taas kääntänyt toisen tuulen mukaan."

Hän ei vastannut mitään. Merirosvot syöksyivät kuoppaan kauheasti kiroillen ja kaivoivat käsillään ja heittelivät laudanpalasia sivulle. Morgan löysi kahden guineen kultarahan ja kiroillen näytti sitä toisille, jotka pitelivät rahaa vuorotellen käsissään.

"Onko tämä ne 700,000 puntaa, senkin liikkuva saatana", karjui Merry näyttäen rahaa Silverille.

"Kaivakaa vain pojat! Ehkä löydätte lopuksi multasienen", sanoi tämä hävyttömästi.

"Multasienen", ulvoi Merry. "Kuulkaa toverit, mitä se sanoo! Hän tiesi kaikki edeltäpäin, jonka näkee jo hänen naamastaankin!"

"Vai alat sinä, Merry, taas pyrkiä kapteeniksi", sanoi Silver tyyneesti.

Mutta nyt olivat kaikki ehdottomasti Merryn puolella. He alkoivat kiivetä ylös kaivannosta ja loivat hurjia katseita taakseen.

Se oli minusta hyvä asia, että he kaikki asettuivat toiselle puolelle kuoppaa kuin Silver.

Täten seisoimme kahakkaan valmiina, mutta kumpikaan puoli ei uskaltanut alkaa. Vihdoin sanoi Merry:

"Toverit, noita on kaksi, toinen vanha raajarikko, joka on meidät tänne narrannut ja toinen tuo penikka, jonka sydänverta tahtoisin nähdä. Ja nyt pojat...!"

Hän kohotti kätensä ja aikoi ryhtyä taisteluun, kun samassa kuuluu: pau! pau! pau! väijytyspaikasta. Merry putosi päistikkaa kuoppaan ja toinen makasi koipiaan sätkytellen haudan partaalla. Eloonjääneet kolme juoksivat pakoon minkä ehtivät.

Samassa astuivat piilopaikoistaan esiin tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat piiput käsissään. He yhtyivät meihin.

Tohtori ensin tuumi, että ryhtyisimme ajamaan pakolaisia takaa, mutta sitten luopui hän siitä ja me päätimme anastaa venheet ja siten estää heidän pakonsa.

Me lähdimme marssimaan ja Silver koetti seurata mukana parhaansa mukaan, mutta jäi meistä noin kolmekymmentä askelta jälelle.

"Tohtori hoi! Eipä kiirettä! Katsokaahan!" huusi hän.

Kiirettä ei ollutkaan, sillä eräällä aukealla näimme heidän juoksevan hurjassa paossa perämaston kukkulaa kohti. Me olimme heidän ja venheitten välillä, niin että istuuduimme levähtämään.

Silver tuli luoksemme ja kiitti tohtoria siitä hyvästä, joka oli tehty hänen ja minun henkeni pelastukseksi.

Tohtori lähetti Grayn noutamaan hakoja, jotka rosvot olivat paetessaan jättäneet kuopalle ja me aloimme mennä venheitten luoksi. Matkalla kertoi tohtori muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Tuo puolihupsu Ben Gunn oli saarella kuljeksiessaan löytänyt aarteen, kaivanut sen ja suurella vaivalla kuljettanut sen erääseen luolaan, joka oli kaksihuippuisen kukkulan luona. Ja siellä oli se ollut jo kaksi kuukautta ennen "Hispaniolan" tuloa.

Tohtori oli minun neuvoni mukaan etsinyt ja saanut käsiinsä Ben Gunnin ja tältä urkki tiedot, missä aarre oli. Ja huomattuaan lisäksi, että laivakin oli mennyt matkoihinsa, antoi hän Silverille kartan, jolla nyt ei ollut mitään arvoa. Samoin hylkäsivät he varustuksen vietyään ensin tarpeelliset määrät ruoka- ja ampumavaroja luolaan, jossa sai olla turvassa ilmastokuumeelta ja myös vartioida aarretta.

Sitten kertoi hän, että he minut pelastaakseen, kun näkivät meidät tänä aamuna olevan liikkeellä, olivat ryhtyneet siihen keinoon, että lähettivät Ben Gunnin edeltäpäin pelottelemaan ja viivyttämään niin kauvan, että tohtori ja Gray ehtivät piilopaikkoihinsa.

"Ja te ette siis olisi yhtään välittäneet, vaikka ne olisivat hakanneet lihapulliksi vanhan Johnin. No olipa onni, että Hawkins oli mukanani."

"Emme vähintäkään", vastasi tohtori ystävällisesti.

Tultuamme venheitten luo särki tohtori toisen niistä ja toiseen astuimme me ja aloimme soutaa pitkin tyyntä veden pintaa.

Sivuuttaessamme kaksihuippuisen kukkulan näimme sen luolan suun, jossa aarre oli ja sen luona seisoi pyssyynsä nojaten tuomari. Me viuhutimme hänelle hattujamme ja hurrasimme.

Soudettuamme noin kolme (englannin) penikulmaa, kohtasimme iloksemme pohjoisen väylän suulla "Hispaniolan", joka ominpäinsä risteili edestakaisin. Viimeinen nousuvesi oli irroittanut sen matalasta ja jos tuuli olisi ollut kova tai vesi tavallista korkeampi, niin emme luultavasti koskaan olisi nähneet rakasta laivaamme tai tavanneet sen sitten rannalle ajautuneena. Mutta nyt ei siinä ollut muuta epäkunnossa, kuin hieman iso purje. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolen sylen syvyiseen veteen. Me sousimme takaisin Rommilahteen, joka oli lähinnä aarteen kätköpaikkaa. Gray sousi yksin takasin laivaan sitä vartioimaan.

Vähän matkan päässä luolasta kohtasimme tuomarin. Minulle oli hän ystävällinen eikä virkkanut paostani mitään. Silverin kohteliaan tervehdyksen johdosta punastui hän ja virkkoi tälle:

"John Silver, te olette täysiverinen roisto. Minua on pyydetty, etten ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin teitä kohtaan, enkä ryhdykään. Mutta muistakaa että monta murhaa on omallatunnollanne."

Tämän johdosta Silver kumartaen kiitti, mutta tuomari ärjäsi hänelle kieltäen kiittämästä.

Sitten menimme luolaan, jossa suuren tulen ääressä loikoi kapteeni Smollett ja etäisimmässä nurkassa näimme isot kasat kultaa sekä rahoina että kankina. Tämä oli kapteeni Flintin aarre, jota me olimme niin kaukaa tulleet hakemaan ja joka oli maksanut seitsemäntoista ihmishenkeä ja saarella oli vielä kolme, jotka olivat ottaneet osaa sen kokoamiseen -- Silver, Morgan ja Ben Gunn.

"Astu sisään, Jim, sillä sinä olet tavallasi hyvä poika, vaikken minä toiste tahtoisi lähteä kanssasi merelle. Mutta mitäs teillä, Silver, on täällä tekemistä?"

"Minä palajan täyttämään velvollisuuttani", vastasi tämä.

"Vai niin", virkkoi kapteeni.

Kolmaskymmenesviides luku.

Loppu.

Joka päivä kuljetimme äärettömät määrät eri maitten rahoja laivaan. Silver sai olla aivan vapaana vartioimisesta ja huolimatta nenästyksistä koetti hän olla mahdollisimman kohtelias ja siten saavuttaa toisten suosion. Muut kuin Ben eivät hänelle antaneet suurempaa arvoa kuin koiralle. Tämä nimittäin näytti vieläkin pelkäävän entistä perämiestään. Noista kolmesta kapinoitsijasta emme muuta kuulleet kuin kerran laulaa hoilailevan ja kerran ampuavan. Neuvoteltuamme päätimme jättää heidät saareen, josta Ben ja Gray olivat hyvin iloissaan ja jätimme heille isot määrät ampuma- ja ruokavaroja sekä vaatteita, lääkkeitä ja tupakkia y.m. elintarpeita.

Eräänä päivänä lähdimme matkalle ja purjehdittuamme saaren uloimman niemen sivutse, näimme nuot kolme rosvoa rannalla polvillaan rukoillen että ottaisimme heidät mukaan. Mutta sitä emme voineet tehdä ja tohtori huusi heille, missä varastot olivat.

Nähtyään, että heidät jätetään saareen, laukasi yksi heistä pyssynsä meitä kohti ja kuula meni läheltä Silverin päätä. Me pysyttelimme piilossa kunnes olimme ampuma-matkan ulkopuolella ja puolen päivän aikana katosi itse saarikin näkymästä.

Me ohjasimme matkamme espanjalaiseen Ameriikkaan, ja kun väkeä oli vähän ja matka oli myrskyinen, niin olimme melkein näännyksissä perille päästyämme.

Täällä otimme väkeä lisää ja lisäsimme ruokavarojamme. Täällä myös pääsimme Silveristä, sillä eräänä yönä karkasi hän ottaen mukaansa säkillisen rahoja. Olimme tyytyväisiä, että näin vähällä hänestä pääsimme.

Onnellisesti saavuimme Bristoliin, jossa juuri aikoivat lähettää laivan meitä etsimään. Täällä jaoimme rahat, joista Ben Gunn sai tuhat puntaa, mutta hukkasi ne kolmessa viikossa ja pääsi sitten portinvahdiksi, jona loppuikänsä vietti ollen paikkakunnan poikien suosikki. Kapteeni Smollett palasi taas merelle ja Gray rupesi lueksimaan sekä osti itselleen sitten ison laivan, jota kapteenina kuljetti loppuikänsä.

Silveristä emme koskaan kuulleet mitään. Tohtori ja tuomari ryhtyivät entisiin toimiinsa ja minä laitoin uuteen kuntoon "Amiraali Benbowin", jota rupesin yhdessä äitini kanssa hoitamaan. Merelle ei mieleni enää tehnyt.

Loppu.

End of Project Gutenberg's Merirosvon Testamentti, by Robert Louis Stevenson