Part 1

Produced by Tapio Riikonen

MERIROSVON TESTAMENTTI

Kirj.

Robert Louis Stevenson

Suomennos

Haminassa, Erl. Wlrkin kustannuksella, 1899.

Haminan Kansankirjapainossa.

SISÄLLYS:.

I. Vanha merirosvo.

I. Vanha merikarhu ravintokissa "Amiraali Benbow". II. "Musta Koira" ilmestyy ja katoo. III. Billyn seikkailuja. IV. Musta merkki. V. Merimiehen arkku. VI. Sokean loppu. VII. Kapteenin paperit.

II. "Hispaniolan" kokki.

VIII. Minä matkustan Bristoliin. IX. Yksijalkasen kapakka. X. Ruutia ja aseita. XI. Matka. XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä. XIII. Sotaneuvottelu pidetään.

III. Seikkailuni rannalla.

XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat. XV. Ensimäinen yhteentörmäys. XVI. Aarresaaren mies.

IV. Piiritys.

XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui. XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno. XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu. XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys. XXI. Silverin lähetystö. XXII. Hyökkäys.

V. Seikkailuni merellä.

XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat. XXIV. Laskuvesi. XXV. Venheeni retkeily. XXVI. Minä poistan merirosvolipun. XXVII. Israel Hands. XXVIII. Kultaa loppumattomasti.

VI. Kapteeni Silver.

XXIX. Vihollisen leirissä. XXX. He tapasivat käskijänsä. XXXI. Kunniasana. XXXII. Aarretta etsimässä. XXXIII. Ääni puusta. XXXIV. Päällikön kaatuminen. XXXV. Loppu.

I.

Vanha merirosvo.

Ensimäinen luku.

Vanha merikarhu ravintolassa "Amiraali Benbow".

Kun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli "Amiraali Benbow"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama ruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui kattomme alle.

Muistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut, kun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies työntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä, jykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot. Hänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat. Likasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken. Muistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli ja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin kuulin usein laulavan.

Sitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi oven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin, niin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija konsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja ovikilpeämme.

"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi groggin-juontipaikka", sanoi hän vihdoin. "Käykö täällä paljon väkeä?"

Isäni vastasi, että ikävä kyllä ei.

"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani", huusi hän miehelle, joka työnsi käsikärryjä, "ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä täällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia, kinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja katselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi. Ahah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!"

Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.

Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua. Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.

Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä sivuitse maantietä pitkin.

Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin, että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten aina niin hiljaa kuin haudassa.

Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon kuukausipalkan ansaitsevani.

Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta, joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.

Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen, jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme. Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin merellä peljättäväksi.

Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat, jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää, vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.

Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan. Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.

Toinen luku.

"Musta Koira" ilmestyy ja katoo.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut, tapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka vapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli tavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei ollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme ravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa suurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.

Oli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista aikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä messinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni luona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään mies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin puukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt. Pidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai kaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan hämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän meren hajua mukanaan.

Kysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin tätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua lähemmäksi.

"Onko tämä toverini Billin pöytä?" kysyi hän ja katsoi minuun.

Sanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä oli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.

"Hyvä", sanoi hän, "tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi toisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun hän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?"

Vastasin, että hän oli lähtenyt ulos.

"Mitä tietä hän meni, poikaseni?"

Selitin hänelle tien sekä mainitsin, milloin odotamme kapteenin palaavan. Vieras meni oven taakse ja katsella vaani sieltä, kuin kissa hiirtä. Kerran menin maantielle katsomaan, eikö kapteenia näy tulevan, mutta hän huusi minut heti takasin, ja kun en heti totellut, muuttui hänen naamansa kauhean näköiseksi. Kiroten niin kauheasti, että oikein vavahdin, käski hän minun palaamaan takasin.

"Minulla on itselläni poika", sanoi hän, "ja te olette niin toistenne näköisiä kuin kaksi marjaa, ja hän on sydämeni ylpeys. Mutta tärkein pojille on kuri, ymmärrätkös, poikaseni. Joshan olisit Billin kanssa purjehtinut, niin et olisi antanut itsellesi kahdesti samaa käskeä. Bill ei koskaan sellaista suvainnut, eikä nekään, jotka hänen kanssaan purjehtivat... Ei, mutta tuoltahan tuleekin vanha Bill kaukoputki kädessään! Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään! Nyt menemme tarjoiluhuoneeseen ja asetumme oven taakse, poikaseni. Hämmästytänpähän hieman Billiä. Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään."

Pelkäsin hieman, mutta kun olimme asettuneet oven taakse, niin pelkäsin vieläkin enemmän, kun näin, että itse muukalainenkin oli peloissaan. Hän otti puukon tupestaan ja nieleksi kuin olisi hänellä ollut kuula kulkussaan.

Vihdoin tuli kapteeni sisään, paiskasi oven jälestään kiinni ja katsomatta oikealle tai vasemmalle meni sitä paikkaa kohti, jossa pöytä oli katettu.

"Bill", sanoi muukalainen äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman lujaksi ja rohkeaksi.

Kapteeni pyörähti ympäri kantapäällään ja katsoi meihin. Ruskeus hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja nenänsäkin oli vallan sininen. Hän näytti aivan sellaiselta kuin olisi hän nähnyt edessään kummituksen tai jotain vieläkin pahempaa. Kunniasanallani voin vakuuttaa, että minun oikein kävi häntä sääliksi, kun yhdessä silmänräpäyksessä näin hänen muuttuvan niin vanhan ja sairaan näköiseksi.

"Kas niin, Bill, sinähän tietysti tunnet vanhan laivatoverisi", sanoi vieras.

Kapteeni sanoi läähättäen: "Musta Koira!"

"Kukapas muu se sitten olisi", vastasi vieras, joka näytti hieman tyyneemmältä. "Aivan oikein, Musta Koira, joka tahtoi tervehtiä Bill-toveriaan Amiraali Benbow-ravintolassa. Ah, Bill, ollemmepa nähneet koko joukon asioita ja tapahtumia siitä päin, kun minä pääsin näistä kahdesta kynnestäni", lisäsi hän pitäen ylhäällä raadeltua kättään.

"Kas niin", vastasi kapteeni, "sinä olet ollut minua viekkaampi. Tässä olen. Puhu suusi puhtaaksi! Mistä on kysymys?"

"Sehän olet sinä, Bill, ihan ilmi elävänä", sanoi Musta Koira. "Tahdon, että tämä rakas lapsi tuo minulle lasin rommia, ja sitten istumme ja puhelemme, kuten vanhat laivatoverit konsanaankin."

Kun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri puolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui syrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja toisella pakomatkaa silmällä.

Minua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. "Älä tirkistele avaimen reijästä, poikaseni", sanoi hän, jonka jälkeen poistuin.

Ponnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään aikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat äänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka enimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.

"Ei, ei, ei! Lopeta jo!" huusi hän kerran. "Jos meidän kerran pitää joutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko joukon!"

Nyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja pöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan Koiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat puukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven luona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut pakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja sen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.

Siihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin osottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi ja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni taas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.

"Jim", sanoi hän, "rommia!" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää vasten ja nojasi seinään toisella kädellään.

"Oletteko haavoitettu?" kysyin minä.

"Rommia", toisti hän. "Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!"

Juoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä olin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata tynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa, jonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan pitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta säihkähtynyt äitini minua auttamaan. "Oi tätä surkeutta, joka talossamme vallitsee", huudahti äitini, "ja isä parkasi on niin sairas!"

Me emme osanneet muuta luulla kuin että ukko oli saanut kuolinhaavan taistelussa muukalaisen kanssa, Minä toin kumminkin rommia ja koetin sitä kaataa hänen kurkkuunsa, mutta hampaansa olivat kovasti yhteenpurrut ja leukansa olivat vahvat kuin raudasta. Tuntui oikein helpottavalta, kun tohtori Livesey tuli isääni katsomaan.

"Ah, herra tohtori!" huudahdimme, "mitä tulee meidän tehdä. Mihin kohtaan häntä on haavotettu?"

"Haavotettu?" sanoi tohtori, "hänellä ei ole enemmän haavoja kuin teillä, tai minullakaan. Hän on saanut halvauksen. Kas niin, rouva Hawkins, menkää nyt miehenne luo, mutta älkää puhuko hänelle tästä mitään. Täytyypä koettaa parastani pelastaakseni tuon vintiön arvottoman elämän. Jim, tuoppas minulle pesuastia!"

Kun minä palasin, pesuastia mukanani, oli tohtori jo käärinyt ylös hänen hihansa ja näin kapteenin suuren ja jänteisen käden. Se oli selvästi ja komeasti kirjailtu monessa paikassa ja yhdessä paikassa oli nimi Billy Bones. Olkapään luona oli kuvattu hirsipuu ja siihen mies roikkumaan.

"Profeetallista!" sanoi tohtori viitaten viimemainittuun kirjailuun. "Ja nyt, armollinen herra Billy Bones, jos se on nimesi, katsomme, minkä väristä veresi on. Jim, sanoi hän, pelkäätkö verta?"

"En, herra."

"Hyvä! Pidä sitten pesuastiata!" Samassa otti hän veitsen ja avasi suonen.

Koko joukko oli verta jo vuotanut, ennenkuin kapteeni aukasi silmänsä ja katseli ympärilleen hämärin katsein. Ensiksi tunsi hän tohtorin ja rypisti otsaansa. Sitten käänsi hän katseensa minuun ja näytti tuntevan helpotusta. Mutta äkkiä muuttui hänen kasvojensa väri, hän koetti nousta ja huudahti: "missä on Musta Koira?"

"Täällä ei ole mitään mustaa koiraa", sanoi tohtori. "Te olette juoneet rommia ja saaneet halvauksen. Enkä millään erinomaisella ilolla pelastanut teitä haudasta. Kuulkaas nyt mr Bones!"

"Se ei ole minun nimeni", keskeytti hän.

"Saman tekevä", vastasi tohtori, "mutta minä tunnen erään sen nimisen merirosvon ja lyhyyden vuoksi kutsun teitä sillä nimellä. Ja tahdon teille sanoa, että lasillinen rommia ei tosin teitä tapa, mutta kun te otatte yhden lasillisen, niin otatte useammankin ja tohdinpa lyödä millaisen vedon hyvänsä, että jollette kerrassaan lopeta väkijuomien nauttimista, niin olette kuoleman oma, -- kuuletteko sen, -- ja joudutte siihen paikkaan, johon olette kuuluvakin. Mutta koettakaahan nyt hieman ponnistella voimianne, niin autamme teidät sänkyyn."

Suurella vaivalla onnistui meidän kuljettaa hänet rappuja ylös ja asettaa hänet sänkyyn, jossa hänen päänsä vaipui tyynylle ja hän oli mennä tainoksiin.

"Muistakaa nyt", sanoi tohtori, "että sana rommi on teille sama kuin kuolema."

Sitten tarttui hän minun käteeni ja me menimme isäni luo.

"Tuo ei ollut mitään", sanoi hän kun oli sulkenut oven jälestään, "minä laskin hänestä siksi paljon verta, että hän kyllä tyyntyy. Mutta viikon ajan pitää hänen levätä hiljaa ja se on paras sekä hänelle itselleen että teille. Mutta jos uusi tuollainen kohtaus sattuu, niin silloin hän kuolee."

Kolmas luku.

Billyn seikkailuja.

Kapteeni seurasi tottelevaisesti lääkärin määräyksiä ja paranikin nopein askelin, mutta kävelemään ei hän vielä päässyt, vaan loikoi vuoteellaan, joten minä sain häntä entistä enemmän palvella ja sitä paitsi kutsui hän minut usein luokseen juttelemaan. Eräänä iltana istuin hänen luonaan, koska hän oli käskenyt minun tulemaan kanssaan juttelemaan. Mutta hän oli jotenkin vähäpuheinen ja jokin näytti olevan hänen sydämellään. Parisen kertaa aukasi hän jo suunsa aikoen jotain puhua, mutta vaikeni. Vihdoin sanoi hän:

"Kuuleppas Jim, haluatkos kuulla jotain elinvaiheistani? Mutta jos tahdot kuulla, niin silloin hanki minulle lasi rommia, sillä muutoin eivät juttuni oikein suju."

Minä koetin estellä ja muistutin, mitä tohtori hänelle rommista sanoi.

"Mutta sanoihan tohtori, ettei yksi lasillinen minua vahingoita ja enempää ei sinun huoli tuoda. Ja jollet tuo, niin en kerrokaan."

Uteliaisuus oli minussa niin suuri etten voinut olla hänen pyyntöään täyttämättä. Lähdin siis rommia hakemaan ja toin sitä hänelle lasillisen.

Sen saatuaan otti hän muutamia kulauksia, asetti sitten tyynyn taakseen, jotta hän oli mukavassa asennossa ja alkoi kertoa:

"Olen ylhäisten vanhempien lapsi ja he tahtoivat antaa minulle hienon, säätyni mukaisen kasvatuksen, ja kun tulin kouluikään, niin panivat he minut Englannin kuuluisimpaan oppilaitokseen. Mutta täällä en viihtynyt. Tein kaikellaisia konnankureja, joitten johdosta minut erotettiin koulusta. Nyt koettivat vanhempani antaa minulle kotona opetusta, hankkimalla minulle taitavia kotiopettajia, voidakseen paremmin pitää käytöstäni silmällä. Mutta turhaan menivät heidän yrityksensä saada minusta kunnon ihmistä. Mieleni teki seikkailuihin ja siksi lähdin vanhempieni pyynnöistä ja rukoilemisista huolimatta merelle. Pääsin laivapojaksi erääseen purjelaivaan, joka jonkun päivän perästä lähti Intiaan. Laivassa oli kova komento, selkääni sain usein ja se seikka, että sain vanhempia miehiä palvella, nöyrrytti kopeata ja itsepäistä luontoani. Kun olin hieman merikomentoon tottunut, niin tunsin merimiehen toimessa hyvin viihtyväni. Matkamme kului hyvin, kunnes tulimme Kanariasaarten kohdalle. Silloin nousi sellainen myrsky, että luulimme viimeiset päivät olevan käsissä. Olin kauheasti merikipeänä enkä kyennyt kojustani liikahtamaan. Laiva huojui ja keikkui kuin mikäkin lastupala aalloilla. Pari purjetta vei myrsky mukanaan ja sitäpaitsi teki se muitakin pienempiä vahinkoja laivalle. Kolme vuorokautta raivosi myrsky. Kun siitä olimme selvinneet, jatkoimme matkaamme mitään muuta kummempaa matkalla tapahtumatta kuin että meitä ajoi muuan merirosvolaiva jonkun matkaa takaa, mutta pääsimme pakoon. Onnellisesti saavuimme perille.

"Tämä oli ensimäinen merimatkani. Ensi kerran karkasin laivasta, kun palvelin eräällä orjia kuljettavalla laivalla ja kuljimme Guinean lahdesta Kuubaan mukana kolmesataa orjaa. Kun lähdimme Ranskasta, jossa laivaan pestausin, en tietänyt, että laiva kulki sellaisilla retkillä, Olin silloin vielä nuori ja viaton, niin että kun näin sen kohtelun, joka orjien osaksi tuli, niin päätin perille päästyä karata laivasta. Toiset laivamiehet sitä vastoin olivat tuollaiseen tottuneet, niin että se ei heistä ollut mitään. Orjat olivat laivaruomassa kolme aina yhdistettynä kahleilla toisiinsa. Tunnin ajaksi pääsivät he silloin tällöin kannelle pienempi määrä kerrassaan. Ruokaa annettiin heille kahdesti päivässä. Selkäänsä saivat he vähäpätöisistäkin syistä ja oli tapana, että vaikka vain yksikin noista kolmesta rikkoi, niin toisetkin kaksi saivat siitä rangaistuksen, 'kun eivät toveriaan estäneet.'

"Kun olimme päässeet perille, niin karkasin eräänä yönä laivasta ja vaikka minua kovasti etsittiinkin ja ajettiin takaa, niin onnistuin pakenemaan. Sain samoilla soissa ja metsissä sekä nähdä nälkää ja muuta kurjuutta. Erään kerran ahdisti minua iso käärmekin ja koipieni sukkeluutta saan kiittää siitä, etten silloin joutunut tuon käärmeen makupalaksi.

"Niin kauan samoilin pakoretkilläni, kun arvelin, että laiva on jo purkanut lastinsa ja lähtenyt uutta noutamaan, jolloin uskalsin lähteä ihmisilmoille. Tulin Havannaan ja onnistuin pääsemään erääseen isoon espanjalaiseen purjelaivaan, joka lähti Barceloonaan Espanjaan. Matkamme sujui nopeasti ja hauskastikin, kunnes olimme tulleet jo Välimerelle. Silloin nousi iso myrsky ja tämä ajoi meidät Marokon rannikolle. Kun olimme olleet pari vuorokautta myrskyn kynsissä, jonka johdosta laiva oli saanut ankaran vuodon, niin että me saimme olla vuorokauden läpeensä pumppuamassa ja siksi olimme läpiväsyneet, niin näimme kolmannen päivän aamuna erään prikilaivan lähestyvän meitä hyvin uhkaavan näköisenä. Arvasimme heti, että nyt saamme merirosvojen kanssa tekemistä. Siksi varustauduimme taisteluun, vaikka kyllä aavistimme, kuinka meille tulee käymään, näännyksissä kun olimme. Kun priki tuli lähemmäksi, nosti se ylös merirosvolipun ja samassa näimme savun pöllähtävän sen sivusta ja tykin kuula vinkui laivamme peräkeulan sivuitse. Sitten annettiin meille merkki 'antautukaa', johon kieltävästi vastasimme. Nyt vinkui toinen kuula ja täysin purjein kiiti priki meitä kohti. Paeta emme yrittäneetkään ja siksi vastasimme heidän 'tervehdykseensä' laukasemalla tykin hyökkääjää kohti. Kuula sattui siihen ja pyyhkäsi mennessään osan kajutasta. Laivasta kuului melua tuon johdosta, mutta meitä kohti se silti kulki, ja kun tuli lähemmäksi niin alkoivat rosvot ampua pyssyillä. Me vastasimme samoin, joskin harvakseen, sillä matka oli vielä pitkä ja kapteeni käski säästää laukauksia, kunnes rosvot tulisivat lähemmäksi, jolloin laukaukset paremmin tehoisivat. Vihdoin oli priki niin lähellä, että aloimme voida erottaa siinä olevia ihmisiä, jolloin kapteeni käski alkaa laivaan kivääritulen. Molemmat perämiehet parin miehen avustamana ampuivat molemmilla laivassamme olevilla tykeillä. Kiivaasti vastasivat rosvotkin ja samalla laskettiin prikistä muutamia purjeita alas ja se käänsi meille toisen laitansa voidakseen tarpeen tullen käyttää koko sivustansa tykkejä. Tykkejä eivät rosvot ruvenneet ankarammin käyttämään, vaan he kyllä pitivät yllä ankarata kiväritulta. Me koetimme kätkeytyä mastojen suojaan, mutta silti kaatui ja haavoittui meikäläisiä paljon. Tykkimiehemme eivät olleet ehtineet montakaan laukausta ampua, kuu heidät ammuttiin. Kapteeni oli saanut kuulan oikean jalkansa läpi, mutta innokkaasti hän silti johti taistelua. Mutta lopulta oli meitä vain 5 28:ta jälellä ja silloin nostimme valkean lipun sekä lopetimme ampumisen. Nyt tuli laivasta venhe, jossa oli 12 henkeä, laivaamme kohti ja he vangitsivat meidät sekä ottivat laivamme haltuunsa.