Part 2

Syyskuussa 15-- läksin minä, Claas Janszoon Enckhuysenistä "Medea" nimisellä jahdilla merille. Määräpaikkamme oli Venetsia. Lähdimme Tesselistä, ja suuntasimme suotuisan tuulen vallitessa Englannin kanaalin läpi Plymouthia kohti, josta laivurin piti ottaa lisää lastia. Koska tuuli oli muuttelevainen, täytyi meidän viipyä siellä muutamia viikkoja, jonka ajan käytimme katsellaksemme kaupunkia.

Kun sitten matkaa jatkettaessa olimme sivuuttaneet Gibraltarin salmen, havaitsimme äkisti kolme algerialaista merirosvolaivaa, jotka heti alkoivat ajaa meitä takaa.

Laivassamme oli väestönä 30 miestä, ja se oli varustettu 16 kanuunalla, jonkatähden päätimme puolustautua, jos taistelu tulisi kysymykseen. Pian ne olivat aivan jälissämme, niin että meidän täytyi etsiä maata, ja purjehdimme suoraan del Tierron linnoitukseen. Sikäläinen miehistö alkoi heti meidän ylitsemme ampua vihollista, ja kun me olimme aivan lähellä suojelevaa satamaa, panimme mekin tykkiänne paukkumaan.

Ennen pitkää suuntasivat rosvolaivat kulkunsa aukealle merelle, jonka jälkeen me jatkoimme matkaamme; mutta seuraavan päivän puolenpäivän aikana näimme ne taas, ja takaa-ajo alkoi uudelleen.

Kun ilta saapui, olimme valmiit taisteluun. Yö oli hyvin pimeä ja myrskyinen, niin että meidän onnistui paeta pimeydessä, vaikka me kerran satuimme joutumaan vihollisen laivojenkin väliin. Muitta seikkailuitta saavuimme lopulta Venetsiaan, jossa oli ankkuroituna kokonainen laivasto eri maista kotoisin olevia aluksia.

Täällä viivyimme jonkun aikaa, ja kun minä eräänä päivänä kuljin sitä laituria pitkin, jossa monta galeerilaivaa oli ankkuroituna, kohtaisin maamieheni, joka purjehti ranskalaisella kaapparilla tai merirosvolaivalla ja hän kertoi minulle niin monta kummallista juttua heidän iloisesta elämästään, suuresta palkastaan ja runsaista saaliistaan, että minä päätin seurata häntä. Koska hänen laivansa oli jo lähtövalmiina, voin minä huomaamatta tulla laivalle ja saada sijan kaapparin miehistön joukossa.

Suuntasimme Brasilian rannoille, jossa kapteenimme aikoi anastaa espanjalaiset alukset, jotka kallisarvoisine lastineen aikoivat purjehtia Brasiliasta kotimaahansa.

Tämä suunnitelma onnistui yli toiveiden, ja laiva toisensa jälkeen joutui meidän käsiimme. Lopulta menimme rohkeudessamme niin pitkälle, että espanjalainen kuvernööri vannoi kalliin valan, ettei hän ennen lepäisi eikä pysähtyisi, ennen kuin saisi meidät käsiinsä ja surmaisi meidät.

Me vaan nauroimme tälle ja risteilimme kuten ennenkin Brasilian rannikoilla, joka olikin oivallinen pyyntialue.

Eräänä päivänä, meren ollessa tyynenä, makasimme aivan lähellä St. Augustianin lahtea. Mitään ei voitu toimittaa, ja suurin osa väkeä makasi kannella. Kapteeni Pierre Billot käveli edes takaisin peräkannella katsahtaen tuon tuostakin taivaanrannalle kuten saalista vainuten. Yltympäriinsä ei voitu kuitenkaan havaita mitään muuta kuin taivasta ja vettä.

Minä nojasin laivan laitaa vasten ja katselin tyyntä merta, jota ei ainoakaan tuulenhengähdys pannut väreilemään, kun kapteeni aivan äkisti seisoi luonani ja sanoi:

"Minkä sinä luulet tuon laivan olevan?"

Tätä sanoessaan osoitti hän laivaa, joka tuli näkyviin taivaanrannalta. Ihmetellen katsoin sinneppäin, sillä hetki sitten en ollut nähnyt mitään, ja minusta tuntui arvoitukselta, miten laiva niin äkkiä oli Ilmestynyt.

"NO, miksi arvelet tuota alusta?" kysyi hän taaskin.

"Espanjalainen kaljoona", vastasin niinä, sillä se oli helppo nähdä.

"Aivan oikein", sanoi kapteeni, "ja se on meitä etsimässä."

"Sitä minäkin luulen", vastasin minä, "ja jos hiukkasenkin tuulisi, levittäisi se kyliä kaikki purjeet saadakseen meidät kiinni."

"Niin, mutta jos kaljooni saa tuulta, saamme mekin tuulta, ja silloin se ei koskaan saavuta meitä."

Tuli ilta, eikä vieläkään huomattu yhtään tuulta. Kun tuli pimeä, näimme selvästi espanjalaisen lyhdyt, me taas emme sytyttäneet ollenkaan omiamme.

Aamuyöstä rupesi kuitenkin tuulemaan, ja päivän koittaessa oli espanjalainen kintereillämme. Se oli vetänyt englantilaisen lipun, meillä taas oli varovaisuuden vuoksi espanjalainen lippu.

Pierre Hillot ei muuten ollut mikään pelkuri, ja kun hän näki espanjalaisen olevan niin lähellä, päätti hän antautua taisteluun. Tämän aikeensa ilmoitti hän väelleen, joka antoi siihen suostumuksensa.

Vaikka me molemmin puolin tiesimme, kenen kanssa meillä oli tekemistä, pidimme yhä edelleen väärää lippua. Espanjalainen antoi silloin tällöin aivan kuin meitä tervehtiäkseen laukauksen jyrähtää; saman teimme myöskin me. Tätä kesti aina lähes 10 asti aamulla, jolloin olimme kyllin lähellä toisiamme alkaaksemme tanssin.

Äkisti katosi vihollisen laivasta englantilainen lippu ja sijaan vedettiin espanjalainen. Samalla lähetti se meitä kohtaan kovan laukauksen; tämä oli alkua.

Silmänräpäyksessä katosivat espanjalaiset lippumme, ja ranskalaisen lipun liukuessa ylös tankoon, asetimme keularaakaan oman lippumme — mustan, veripunainen risti keskessä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ampui vihollinen, jolla oli 24 tykkiä, täydeltä laidalta, ja kun se oli ampunut toisen yhteislaukauksensa, makasi seitsemän meistä verissään kannella.

Se oli huono alku.

Meidän puoleltamme ei oltu laukaistu ainoatakaan kertaa, sillä kapteeni tahtoi, että vihollinen tulisi vielä lähemmäksi antaaksemme sitten sille oikein kunnollisen tervehdyksen tulikivääreistämme. Tämä oli meidän vahva puolemme, ja kapteeni oli piiloittanut suuren joukon miehistöstä, joka vasta ratkaisevalla hetkellä astuisi esiin näyttämölle.

Espanjalainen antoi tosiaan johtaa itsensä harhaan ja tuli niin lähelle meitä, että oli aseittemme ampumamatkan päässä. Samassa astui miehistömme esiin ja alkoi vihollista vastaan niin kiivaan tulen, että niitä kaatui kuin hyttysiä ja hetkeksi ne vetäytyivät takaisin.

Vastustaja näki heti, että jos mieli voittaa meidät, täytyi ryhtyä laivan valtaukseen, sillä meidän laukauksemme poimivat liian paljon sen tykkejä hoitavaa miehistöä, niin että tuli siltä puolelta alkoi yhä heiketä. Koska espanjalaisella oli yli kolmesataa miestä laivalla, päätti se ruveta laivaamme valloittamaan ja hyökkäsi heti päällemme.

"Ei yhtään armoa! Ei yhtään armoa!" huusi vihollinen ja heitti ulos iskuha'at. Mutta heittäjät eivät tavanneetkaan laivamme peräpuolta, ha'at pudota ponnahtivat mereen, ja tämän johdosta teki vihollisen laiva heilahduksen, niin että se peräkeulallaan töytäisi vasten meidän keularaakaamme, joka kovalla räiskinällä taittui pieniksi palasiksi.

Tämä oli ikävä sattuma meille, sillä samassa antoi vihollinen ohi kulkiessaan tiheän kuulasateen kohdata meitä.

Nyt ei ollut mahdollista tehdä vastarintaa kauempaa, meidän täytyi taipua.

Tässä silmänräpäyksessä käännyin kapteeniin ja näin, että hän nyt kuten ainakin jakeli käskyjään yhtä kylmäverisesti, mutta mahdotonta oli pitää vihollista enää loitolla, se kun jo osaksi oli astunut laivaamme. Moni meistä oli jo kaatunut, ja me sanan täydessä merkityksessä kahlasimme veressä.

Äkisti näin kapteenin hypähtävän ylös ja katoavan laivaan. Mitä hän aikoi tehdä?

En saanut aikaa kauvan tätä miettiä. Jyrisevä paukahdus — ja meidät heitettiin ylös ilmaan kuten höyhenet myrskyilmassa. Kapteeni ei tahtonut elää tämän häpeän jälkeen ja oli sentähden heittänyt, sytyttimen ruutitynnyriin.

VIIDES LUKU.

Laivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella, jossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten kanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta kohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen putoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä, purjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan mitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena kauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin kaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului omituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi paljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan palaseen, joka sattui eteeni.

Katselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia miehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut pelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan:

"Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!"

Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin oli se hän.

Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen, tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä meikäläisistä oli jäänyt jälelle.

Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin.

Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin, ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin.

Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi, että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme varmaan kuolemaan.

Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa. Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä.

Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä.

Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä, ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat mieluimmin ensin tutustua saareen.

Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita, vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme voimaamme ja rohkeuteemme.

Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme olla kulkematta etemmäksi.

Teimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme rannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme syömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin.

Illan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin, ettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää odotellen.

Mutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla pyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme?

Ensi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä ympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät laukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle ja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui.

Metsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa espanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka intiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä kuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua eteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät nuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana näimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan etupuolen.

Ei kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja katselimme siitä taistelun loppua.

Espanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa, ei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He tyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat näkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan.

Pian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä näimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja pimeys oli lopettanut taistelun.

Pierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan ja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän avullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada maksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä paikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana.

Nyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten huomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä vihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää ehdotuksemme.

Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut, tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön.

"Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan."

Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti tuleman.

Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa. Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa.

Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi, nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi.

Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka jälkeen menimme levolle.

Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään, etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren rannikolle.

Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille varmana turvapaikkana.

Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan, joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut.

Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna.

KUUDES LUKU.

Nyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi kuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin varustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän vahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä Cubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä ottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta — matkalla oli kosto tuleva.

Alussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli, niin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä saimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen espanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme hukassa.

Heti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti, ja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre Billot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat viisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin varustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja useimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä juuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan taisteluun.

Hillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta vastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta. Näimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun.

Äkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että hän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme miestä häntä vastaan pidättäen häntä.

"Päästäkää minut!" hän huusi.

"Ei, isä", sanoi Jean. "Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet kerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi."

Samassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen he katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä.

Pierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen upseerille sanoen:

"Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni, vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni."

Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi:

"Olen tekevä, minkä voin."

Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä kohtalomme nyt oli.

Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi.

Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta kuvernööri oli taipumaton. —

Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta.

Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään.

Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani, — niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa. Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä olon ainoa, joka elän.

Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana — pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa. Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa, ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin, rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani?

En tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin uskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan.

Mutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että ainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken, jolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät, kirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin ettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä ymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja nöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin hollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos niin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset _takaapäin_ ja _edestäpäin_ s.t.s. ensin _viimeinen, sen jälkeen ei viimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen ja sitten toinen_ j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole täydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta, sillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle.

Olen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen, että kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen. Isänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla, ettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun maamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen.

Kirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla Brasilian rannikolla.

Vuonna 15-- toukok. 24 p:nä.

Claas Janszoon Enckhuysenistä.

SEITSEMÄS LUKU.

Tähän loppui kertomus, ja kauan istuin ajatuksiini vaipuneena, liika kummallinen jono tapauksia, ennenkuin tämä käsikirjoitus joutui minun käsiini! Miten vähän oli kirjoittaja voinut aavistaa, että tämä käsikirjoitus kerran — kolmen vuosisadan kuluttua oli pelastava hänen maanmiehensä!

Annettuani hetkiseksi tunteilleni vapaan vallan, otin käsikirjoituksen uudelleen käteeni ja syvennyin muistutuksiin, joita jo kauan ennemmin olin tarkastellut; mutta havaittuani niiden riippuvan toisistaan kuin juokseva hieta ja olevan vaikeat lukea, heitin sen lukemisen. Pitkän ajan perästä sain kokoon seuraavat

_Muistutukset_.

16. Saari kuuluu Keysryhmään. Jo mereltä tuntee sen ulkomuodoltaan, koska se on intiaanilaisen kanootin muotoinen.

1. Yltympäri sen kulkee matalikko, jossa vain eteläpuolella on siksi iso aukko, jotta siitä nousuveden aikana voi laiva kulkea.