Part 9

Oli vaikea saada selville, mitä merirosvot nyt aikoivat tehdä. Hetken perästä he lakkasivat ampumasta ja Francisco palasi kumppaniensa luo. Savu oli vähitellen haihtunut ja Franciscon väki saattoi asettua entisille paikoilleen yläkertaan; mutta kun rosvot eivät jatkaneet ampumista, eivät hekään tietysti voineet tehdä mitään, koska ainoastaan kiväärinlaukausten välähtäessä saattoi erottaa vihollisen. Ei kuulunut uutta hyökkäystä porttia eikä alakerran ikkunoita vastaan ja Francisco koetti turhaan arvata, mitä rosvoilla oli mielessä.

Melkein puoli tuntia kului jännittyneessä odotuksessa. Muutamat espanjalaiset jo luulivat, että merirosvot olivat peräytyneet veneilleen ja menneet matkoihinsa, mutta Francisco tunsi vastustajansa paremmin. Mitään muuta hän ei saattanut tehdä kuin pysytellä ylhäällä ja tuon tuostakin katsoa ulos nähdäkseen mitä siellä puuhattiin. Diego ja pari muuta miestä jäivät yläkertaan hänen luokseen, muut lähetettiin alas turvaan.

-- Pyhä Francisco! Tämä on ollut kauhea yö, herra! Kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin päivä koittaa? sanoi Diego.

-- Ainakin kaksi tuntia, vastasi Francisco. Mutta sitä ennen on taistelu ratkaistu.

-- Pyhimykset olkoot meille armolliset: Katsokaa eivätkö ne tule tuolla?

Francisco tirkisti ulos pimeyteen majoihin päin ja huomasi joukon miehiä hiipimässä taloa kohti. Vielä muutama silmänräpäys, niin hän saattoi erottaa heidät ihan selvästi.

-- Aivan niin, olet oikeassa, Diego. He ovat tehneet tikapuita ja aikovat rynnätä sisään ikkunoista. Kutsu kaikki väki ylös. Nyt tulee ankara kahakka.

Espanjalaiset riensivät yläkertaan ja miehittivät huoneen, jonka suojana kuisti oli ollut ja jossa oli etupuolella kolme ikkunaa joelle päin.

-- Saammeko nyt ampua, herra?

-- Ei, ei! Älkää ampuko, ennen kuin he ovat aivan lähellä. Heitä ei voi kiivetä yhdellä kertaa useampia kuin kaksi joka ikkunaan. Muistakaa nyt, pojat, että teidän on tapeltava urhoollisesti, sillä he eivät säästä henkeänne, eivät tunne armoa eikä sääliä.

Samassa pistivät karkeatekoisten tikapuiden päät näkyviin joka ikkunasta. Tikkaat oli kyhätty kokoon häthätää, mutta ne olivat lujaa tekoa ja olivat melkein yhtä leveät kuin ikkunatkin. Kuului kova huuto, sitten rosvot kiipesivät yhtaikaa ylös kaikkia tikapuita myöten.

Francisco seisoi keskimmäisen ikkunan kohdalla, kun Hawkhurst ilmestyi ikkunaan sapeli kädessä. Hän löi syrjään häntä kohti ojennetun kiväärin, ja luoti suhahti ohi kehenkään sattumatta. Vielä askel, niin hän olisi ollut sisällä, mutta nyt Francisco laukaisi ja luoti tunkeutui Hawkhurstin vasempaan olkaan. Rosvo kohotti oikeaa kättään, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt tarttua kiinni toista kertaa, karkasi rohkea espanjalainen kivääreineen hänen kimppuunsa ja tyrkkäsi hänet syrjään, niin että hän horjahti taaksepäin ja vei pudotessaan mukanaan kaksi toveriaan, jotka olivat hänen jäljessään kiivenneet tikapuille.

Francisco tunsi Hawkhurstin äänestä ja käsitti, ettei hänen haavoituttuaan tätä ikkunaa vastaan suunnatulla hyökkäyksellä ollut enää mitään merkitystä; hän riensi siis vasempaan ikkunaan. Siltä suunnalta hän oli kuullut Kainin äänen tämän kehottaessa miehiään.

Hän oli arvannut oikein: Kain oli ikkunassa ja koetti raivata itselleen tietä, mutta Diego ja muutamia muita rohkeita miehiä oli edessä. Merirosvokapteenilla oli kuitenkin vyö täynnä pistooleja, ja hän oli jo menestyksellisesti laukaissut niistä kolme. Diego ja kaksi hänen luotettavinta miestään oli haavoittunut, ja muut, joiden olisi ollut vastustettava Kainin rynnäkköä, pelkäsivät kovasti hänen jättiläiskokoaan. Francisco syöksyi hänen kimppuunsa, mutta mitäpä niin nuoren miehen voimat olisivat voineet Kainin jättiläisruholle. Kuitenkin hän sai tartutuksi vasemmalla kädellään Kainin kurkkuun ja tähtäsi häntä pistoolilla, kun toisen pistoolin leimaus jonkun Kainin toverin ampuessa äkkiä valaisi kirkkaasti Franciscon kasvot juuri kun tämä huusi: -- Veri verestä! Se riitti. Nähdessään tuon -- niin kuin luuli -- yliluonnollisen ilmestyksen merirosvopäällikkö päästi kauhistuneen huudon ja romahti tainnoksissa tikapuilta maahan kuistin vielä palavien jäännöksien joukkoon.

Molempien päälliköiden joutuminen taistelukyvyttömiksi ja espanjalaisten urhea vastarinta tukahdutti hyökkääjien innon. He alkoivat horjua ja peräytyivät vihdoin vieden mukanaan haavoittuneensa. Espanjalaiset hurrasivat; Francisco etunenässä he ajoivat merirosvoja takaa tikapuita myöten ja muuttuivat nyt vuorostaan hyökkääjiksi. Merirosvot peräytyivät kuitenkin hyvässä järjestyksessä, hitaasti, askel askelelta ja yhä ampuen estäen siten espanjalaisia pääsemästä aivan likelle, kunnes he olivat ehtineet veneilleen. Silloin he tekivät uuden hyökkäyksen, jolloin syntyi ankara käsikähmä.

Mutta rosvot olivat menettäneet paljon väkeä eikä heidän rohkeutensa ollut enää entisellään, kun he eivät nähneet päällikköään. Hawkhurst oli kuitenkin taas pystyssä ja antoi käskyjä yhtä tyynesti kuin tavallisesti. Hän huomasi Franciscon, syöksyi tämän kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa ja raastoi hänet rosvojen joukkoon.

-- Otetaan ainakin tämä mukaan! huusi Hawkhurst, heidän verkalleen peräytyessään veneisiin. Franciscon kimppuun kävi useita miehiä, ja hänet paiskattiin veneeseen. Samassa kaikki veneet pyrkivät rosvojen hurjasti soutaessa espanjalaisten luotituiskua pakoon. Espanjalaiset ajoivat näet heitä takaa pitkin joenrannikkoa yhä ampuen.

TAPAAMINEN

Alakuloisina merirosvot palasivat laivaan. Kuunariin jääneet, jotka olivat odottaneet saavansa lastata siihen kultaharkkoja, saivatkin ottaa vastaan ainoastaan haavoittuneita, ja moni kumppani makasi kuolleena rannalla. Päällikkö oli murheellinen ja synkkämielinen. Hawkhurst oli pahasti haavoittunut, hänet oli vietävä kannen alle heti laivaan tultua. Ainoa saalis oli heidän entinen toverinsa Francisco, jonka Hawkhurst viimeiseksi työkseen käski panna rautoihin. Veneet nostettiin laivaan hiljaisuuden ja synkeän mielialan vallitessa. Kuunari tarvitsi sitten kaikki purjeensa, ja aamun sarastaessa espanjalaiset näkivät sen kaukana saaresta purjehtimassa pohjoiseen päin.

Kuunarissa levisi nopeasti huhu, että Francisco oli ollut syynä rosvojen häviöön, ja vaikka se olikin vain arvelu, heillä oli kuitenkin hyvät syyt epäluuloihin ajatellessaan, etteivät espanjalaiset olisi mitenkään tienneet varustautua taistelemaan, jollei Francisco olisi tuntenut merirosvolaivaa. Epäluulot muuttuivat pian lujaksi vakaumukseksi. Siitä syystä rupesi moni merirosvo vihaamaan häntä katkerasti ja he odottivat vahingoniloisina hetkeä, jolloin hänet surmattaisiin. Vangiksi oton he katsoivat vain rangaistuksen alkusoitoksi.

-- Hiljaa, herra Francisco! sanoi syvä ääni ihan sen arkun vieressä, jolla Francisco nukkui. Tämä kääntyi katsomaan ja näki vanhan ystävänsä neekerin.

-- Kas vain, Pompeius. Oletteko kaikki vielä laivassa?

-- Ei olla kaikki, vastasi neekeri pudistaen päätään. Muutama kuollut -- muutamat mennä tiehensä -- neljä neekeri vain jäljellä. Herra Francisco, kuinka te tule takaisin? Kaikki luule, että te kuoli. Minä sano ei, ei kuollut -- on noitakeino -- on kirja!

-- Se noitakeino minulla on vielä jäljellä, vastasi Francisco ja otti esille Raamatun takkinsa taskusta. Omituista kyllä Francisco itse tunsi jonkinlaista taikauskoista luottamusta Raamattuun, ja hän oli pannut sen povitaskuunsa ennen kuin merirosvot tekivät hyökkäyksen.

-- Se hyvin hyvä, herra Francisco, silloin te turvassa varmaan. Tässä tule Johnson... hän kovin ilkeä mies. Minä mene pois.

Kain oli mennyt kajuuttaansa mielentilassa, jota tuskin voi kuvailla. Hän oli suunnattomasti hämmästynyt. Huolimatta Franciscon luodista saamastaan haavasta hän ei olisi koskaan sallinut Hawkhurstin jättää poikaa maihin sellaiseen paikkaan, jossa ei ollut odotettavana muuta kuin surkea kuolema. Vaikka nuoren miehen uhkarohkeus oli häntä suututtanut, hän kuitenkin rakasti tätä paljon enemmän kuin itsekään aavisti; ja kun hän oli toipunut haavastaan ja kuullut, minne Francisco oli jätetty, hän oli nuhdellut Hawkhurstia niin kiivaasti ja katkerasti, ettei Hawkhurst ollut unohtanut eikä antanut anteeksi sitä. Nälkään nääntyneen nuorukaisen kuva kummitteli alinomaa Kainin silmissä ja teki hänet onnettomaksi. Hänen rakkautensa Franciscoon oli kasvanut kymmenkertaiseksi nyt kun nuorukainen oli, niin kuin hän luuli, ainaiseksi mennyt häneltä, eikä sen jälkeen ollut kertaakaan nähty Kainin hymyilevän. Hän kävi yhä synkemmäksi ja rajuluontoisemmaksi, niin että miehet vapisivat hänen ilmestyessään kannelle.

Franciscon salaperäinen ilmaantuminen esiin niin pitkän ajan perästä ja semmoisessa maapallon osassa, jossa ei olisi hevin voinut luulla hänen olevan, teki Kainiin lannistavan vaikutuksen. Kun hänet talutettiin veneeseen, hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin ja vasta sitten, kun he jo olivat ihan laivan luona, hän huomasi nuorukaisen todellakin olevan aivan lähellään. Ja mielellään hän olisi syleillyt ja suudellut tätä, sillä Francisco oli Kainista arvokkaampi saalis kuin kaikki Intian aarteet. Yksi hyvä, yksi ainoa jalo tunne eli vielä Kainin rinnassa. Vaikka hän oli syyllistynyt kaikkiin rikoksiin mitä suinkin saattaa ajatella, vaikka hänen kätensä olivatkin veren tahraamat ja hän itse sotakannalla koko maailmaa vastaan, tuo tunne leimusi kuitenkin puhtaana hänen sielussaan, eikä sitä voinut tukahduttaa. Mahdollisesti siitä olisi voinut tulla se majakkatuli, joka opastaisi hänet takaisin katumuksen ja hyveen tielle.

Mutta toisiakin tunteita tunkeutui merirosvokapteenin mieleen. Hän tunsi Franciscon mielenlujuuden ja päättäväisyyden. Jollakin selittämättömällä ja hänen mielestään yliluonnollisella tavalla Francisco oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta. Kenties hänen rakkautensa kohtasi nuorukaisen puolelta vihaa ja epäluuloa? Hän oli liiankin varma siitä, että niin kävisi. Silloin pääsi hänen synkkä raju luonteensa voitolle ja hän tahtoi kostaa Franciscon hyökkäyksen. Mutta hänen kummastuksensa tämän ilmestyessä jälleen näkyviin oli tavaton ja hän vapisi Franciscon nähdessään, ikään kuin nuorukainen olisi ollut hänen syyttäjänsä ja tuomarinsa. Siten hän siirtyi ajatuksissaan kauheasta äärimmäisyydestä toiseen, kunnes vihdoin rohkaisi mielensä ja lähetti noutamaan Franciscoa.

Päällikön käskyn toimitti mustapartainen, tylynnäköinen mies, jota Francisco ei ennen ollut kuunarissa nähnyt. Francisco vapautettiin kahleista ja vietiin kajuuttaan. Kapteeni nousi ja sulki oven.

-- Tuskinpa uskoin enää näkeväni täällä sinua, Francisco, sanoi Kain aluksi.

-- Ettepä tietenkään luullut, vastasi Francisco. Mutta nyt olen jälleen vallassanne ja voitte tyydyttää kostonhimonne.

-- Minulla ei ole mitään sellaisia ajatuksia, enkä olisi suinkaan sallinut sinua päästettävän maihin, jos vain olisin tiennyt siitä ennakolta. Niin tälläkään hetkellä, juuri kun yrityksemme on rauennut tyhjiin sinun takiasi, en tunne lainkaan vihaa sinua kohtaan, vaikka käy vaikeaksi suojella sinua toisten raivolta. Olen vilpittömästi iloinen nähdessäni sinut hengissä; katkerasti olen surrut kuolemaasi.

Ja Kain ojensi kätensä.

Mutta Francisco laski käsivartensa ristiin rinnalle ja oli vaiti.

-- Onko sinun niin vaikea antaa minulle anteeksi? sanoi kapteeni. Tiedäthän, että puhun totta.

-- Luulen, kapteeni Kain, että puhutte totta; olette siksi rohkea mies, ettette valehtele. Omasta puolestani annan teille anteeksi kaiken mikä on mahdollista; mutta käteenne en voi tarttua.

-- Mitä sinä vielä vaadit? Eikö meistä voi jälleen tulla ystävät? Sinulla on valta mennä mihin tahdot. Kas niin, Francisco tartu käteeni ja unohda mitä on tapahtunut!

-- Samaanko käteen, joka kenties on tahrautunut äitini vereen! huudahti Francisco. En koskaan!

-- Asia ei ole niin, niin totta kuin Jumala elää! huudahti Kain kiivaasti. Ei! Ei, aivan niin pahasti ei asia sentään ole. Vihapäissäni satutin tosin käteni äitiisi, myönnän sen. En tahtonut tehdä hänelle pahaa, mutta tahtomattani tulin tehneeksi, ja hän kuoli. Niin on asia todellisuudessa. Totta on myös, että itkin häntä, sillä rakastin häntä niin kuin nyt sinua. Se oli minulle kamala, katkera isku, jatkoi Kain puhuen kuin itsekseen, nojaten päätään käteensä ja lyhyeksi hetkeksi unohtaen Franciscon läsnäolon. Se teki minusta sen mikä nyt olen, se teki minut kovasydämiseksi. -- Francisco, jatkoi Kain kohottaen päätään, merirosvo en ollut, niin kauan kuin äitisi eli. Kirous on pääni päällä; niitä, joita rakastan eniten, minun täytyy kohdella huonoimmin. Rakastin äitiäsi enemmän kuin mitään muuta, ja kuitenkin tein hänelle paljon pahaa ja tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Lähinnä äitiäsi, jonka muistoa rakastan ja kunnioitan ja jota ajatellessani sydämeni heltyy -- olen rakastanut sinua, ja kuitenkin olen kohdellut sinua pahoin. Sinä vastustit minua ja siinä teit oikein. Jos olisit ollut väärässä, en olisi pitänyt siitä lukua; mutta juuri se että olit oikeassa sai minut hurjistumaan. Sinun rukouksesi päivällä, äitisi rukoukset unissa...

Franciscon sydän heltyi. Jollei Kain katunutkaan tekojaan, hän oli kuitenkin murtunut.

-- Säälin teitä sielustani ja sydämestäni.

-- Sinun pitää tehdä vielä enemmän, Francisco, sinun pitää tulla ystäväkseni, sanoi Kain, ojentaen jälleen kätensä.

-- En voi puristaa kättänne; se on liiaksi veren tahraama, vastasi Francisco.

-- Niin, niin, samaa olisi äitisikin sanonut. Mutta kuule minua, Francisco, jatkoi Kain hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, jottei kukaan kuulisi heitä. Olen väsynyt tähän elämään -- kenties murheissani siitä, mitä olen tehnyt, aion luopua siitä -- minulla on kätkössä suuria rikkauksia, eikä kukaan muu kuin minä itse tiedä missä ne ovat. Sano minulle, Francisco, emmekö lähde molemmat pois laivasta ja rupea elämään onnellista elämää tekemättä kenellekään mitään pahaa? Sinä saat osuuden kaikesta mitä minulla on. Sano, oletko tyytyväinen ehdotukseeni?

-- Minusta tuntuu hyvältä kuulla, että te, kapteeni Kain, aiotte luopua laittomasta elämästänne. Mutta ottaisinko osan teidän rikkauksistanne? Sitä en voi, sillä ne on hankittu väärällä tavalla.

-- Niitä ei voi jättää takaisin omistajilleen, mutta haluan tehdä niillä hyvää. Aion todellakin tehdä niin. Minä -- tahdon -- katua. Ja jälleen hän ojensi kätensä.

Francisco oli kahden vaiheilla.

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, kadun rikoksiani! Minä kadun, Francisco! huudahti merirosvopäällikkö.

-- Ja minä annan kristittynä teille kaiken anteeksi, vastasi Francisco. Antakoon Jumala myös teille anteeksi!

-- Amen! vastasi Kain juhlallisesti ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Siinä asennossa hän oli muutamia minuutteja, ja Francisco katseli häntä äänettömänä. Vihdoin kapteeni otti kädet kasvoiltaan, ja Franciscon hämmästykseksi hänen silmänsä olivat aivan kosteat ja poskella näkyi kyynel. Francisco ei enää odottanut, että käsi uudelleen ojennettaisiin hänelle, vaan meni kapteenin luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sydämellisesti.

-- Jumala siunatkoon sinua, poika! Jumala siunatkoon sinua, poika! Jumala siunatkoon sinua! sanoi Kain. Jätä minut nyt yksin!

Francisco meni jälleen kannelle sydän keventyneenä ja kiitollisena. Hänen ilmeestään huomasivat heti kaikki, ettei häntä ollut tuomittu rangaistukseen, ja useat, jotka aikaisemmin eivät olleet uskaltaneet katsoa häneen, tervehtivät häntä nyt. Se mies, joka oli päästänyt hänet kahleista, oli Hawkhurstin käskyläisiä eikä tiennyt miten käyttäytyä, mutta Francisco, joka huomasi hänet, viittasi kädellään että hän menisi kannen alle, ja mies teki niin. Heti huomattiin, että Franciscolla oli jälleen sananvaltaa laivassa, ja ensimmäisen todistuksen antoi siitä uusi toinen perämies ilmoittamalla hänelle, että ylähangan puolella oli näkyvissä purjelaiva.

Francisco otti kaukoputken katsellakseen vierasta alusta lähemmin. Se oli hyvin varustettu kuunari, jolla oli kaikki purjeet levällään. Koska hän ei halunnut kenenkään muun menevän kajuuttaan, hän meni sinne itse, koputti ovelle, ennen kuin astui sisään ja ilmoitti, että laiva oli näkyvissä.

-- Kiitos, Francisco! Sinun pitää nyt joitakin päiviä hoitaa Hawkhurstin virkaa -- sitä ei kestä kauan -- äläkä luule, että aion enää anastaa ainoatakaan alusta. En enää hätyytä yhtäkään laivaa, vannon sen. Mutta tuo kuunari -- tiedän tarkalleen, mikä se on -- on risteillyt etsimässä meitä jonkin aikaa, ja vielä viikko sitten olin hyvin halukas kohtaamaan sen saadakseni vuodattaa vielä enemmän verta. Nyt aion tehdä mitä voin karttaakseni sitä ja päästäkseni itse pakoon. Enempää en voi tehdä. Itse en aio antautua vangiksi.

-- Siitä en voi teitä moittia. Lienee helppoa päästä erilleen hätyyttäjästä. "Kostaja" jättää kyllä kaikki muut jälkeensä.

-- Paitsi "Enterpriseä", sisarlaivaansa; mutta Jumalan nimessä tässä alkaa puhdas peli, jatkoi Kain, jonka taisteluinto taas heräsi silmänräpäykseksi. Minua pidettäisiin pelkurina, jos karttaisin taistelua. Älä kuitenkaan pelkää, Francisco. Olen antanut sanani ja aion sen pitää.

Kain meni kannelle ja katseli vierasta laivaa kaukoputkella.

-- Niin, kyllä se epäilemättä on "Enterprise", hän sanoi kovalla äänellä, niin että merirosvot kuulivat hänen sanansa. Amiraali on vasta vasten lähettänyt sen merelle ja antanut siihen täysilukuisen miehistön, parhaat miehet mitä hänellä on. Mikä vahinko, että meillä on niin vähän väkeä!

-- Meitä on tarpeeksi monta, kapteeni, sanoi yksi rosvoista.

-- Niin kyllä, virkkoi Kain, jos olisi toivossa muuta kuin kova selkäsauna; mutta se olisi lorun loppu, enkä voi uhrata enempää väkeä kuin jo olen menettänyt. Valmiina kääntämään! hän jatkoi ja meni perän puolelle.

"Enterprise" oli silloin vain noin neljän mailin päässä ja laski suoraan "Kostajaa" kohti, joka purjehti laitatuuleen. "Kostajan" kääntyessä "Enterprise" vähensi latvapurjeen ja luovasi ylös tuuleen sekä tuli sillä tavoin hyvän matkaa ylätuuleen "Kostajasta", joka nyt levitti kaikki purjeensa. Merirosvot, jotka olivat kyllästyneet tappelemiseen ja joita ei ollut innostamassa Hawkhurstin läsnäolo eivätkä päällikön kehotukset, olivat nyt yhtä innokkaita karttamaan taistelua kuin ennen sitä etsimään.

Kumpikaan kuunari ei näkynyt alussa olevan toistaan parempi purjehtimisessa; puolen tunnin ajan molemmat kulkivat laitatuulta, ja kun Edvard Templemore toisen kerran mittasi välimatkan sekstantilla, hän ei voinut huomata voittaneensa edes kaapelinmittaa "Kostajalta".

-- Meidän on laskettava puoli piirua, sanoi Edvard lähimmälle miehelleen. Siihen meillä kyllä on varaa, meidän ei silti tarvitse joutua tuulen alapuolelle takaa-ajettavastamme.

"Enterprise" laski puoli piirua, vauhti parani, ja välimatka lyheni runsaan neljännesmailin.

-- Rupeavat tavoittamaan, huomautti Francisco. Meidän täytyy laskea piirun verran.

Niin tehtiin, ja "Kostaja" olisi voittanut takaisin, minkä oli menettänyt, jollei "Enterprise" olisi laskenut vielä enemmän.

Tällä tavoin kumpikin kuunari muutteli suuntaansa, kunnes niiden asema oli muuttunut siten, että "Enterprise" nyt oli "Kostajan" oikean puoleisen peräpartaan kohdalla. Välimatka pysyi kuitenkin samana kuin ennen, noin kolmena ja puolena mailina, ja näytti siltä, että takaa-ajon täytyisi joka tapauksessa muodostua "Enterpriselle" pitkälliseksi ja väsyttäväksi. Viimeksi mainittu laski jälleen piirun päästäkseen lähemmäksi "Kostajaa". Molemmat kulkivat nyt itään päin.

Noin tuntia ennen pimeän tuloa näkyi suoraan "Kostajan" keulan edessä toinen purjelaiva, joka selvästi huomattiin fregatiksi. Merirosvot säikähtivät, koska oli melkein varmaa, että laiva oli englantilainen risteilijä, ja siinäkin tapauksessa ettei asian laita olisi niin, heillä oli täysi syy otaksua, että uusi laiva tekisi puolestaan voitavansa auttaakseen heidän kiinniottamistaan. Fregatista oli nähtävästi huomattu molemmat kuunarit, sillä pian se levitti kaikki purjeet ja se kääntyi aina neljännestunnin perästä pysyäkseen entisessä asemassaan noihin toisiin nähden. "Enterprisestä", josta fregatti myös oli huomattu, alettiin ampua pitkällä tykillä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se huomattaisiin fregatissa, sillä "Kostaja" oli siksi kaukana, ettei tulella ollut lainkaan tehoa.

-- Tästä tulee kiusallinen juttu, huomautti Kain.

-- Ei ole enää tuntiakaan siihen kun tulee pimeä, vastasi Francisco; se yksin voi pelastaa meidät.

Kain mietti silmänräpäyksen.

-- Pitkä tykki kuntoon, pojat! Me vastaamme ampumiseen ja nostamme Amerikan lipun, siitä saa fregatin päällikkö ainakin vähän ajattelemista, ja sitten yö saa tehdä loput.

"Kostajan" pitkä tykki oli nyt kunnossa.

-- Minä en käyttäisi tätä tykkiä, huomautti Francisco. Se ilmaisee selvästi meidän vahvuutemme, ja silloin olisi mahdoton selittää, miksi pyrimme pakoon. Mutta jos ammumme laitatykeillä, on meidän tykistömme paukkeen ja tuon toisen kuunarin voimakkaampien laukausten välillä siksi suuri ero, että fregatissa ehkä uskotaan meidän laivaamme amerikkalaiseksi.

-- Se on totta, vastasi Kain, ja kun Amerikka elää nykyisin sovussa muun maailman kanssa, on vihollisemme tietysti merirosvo. Avatkaa oikean laidan tykkiportit! Pitäkää huoli, että lippu on kunnossa.

"Kostaja" alkoi nyt ampua silloin tällöin muutamia laukauksia laitatykistöllään, mutta niiden pauke tuskin kantoi fregattiin asti. Sitä vastoin "Enterprisen" keskilaivatykin jyrinä kiiri kumeana pitkin merenpintaa ja ankarat pamaukset kuuluivat tuulen kantamina selvästi suureen laivaan, joka oli "Enterprisestä" tuulen alapuolella.

Sellainen oli tilanne auringon vaipuessa aaltoihin, ja kohta esti pimeys näkemästä laivasta toiseen muutoin kuin yökaukoputkella.

-- Mitä arvelette? Mitä meidän on nyt tehtävä, kapteeni Kain? kysyi Francisco.

-- Olen päättänyt tehdä uhkarohkean yrityksen. Purjehdin fregatin luo ikään kuin etsiäkseni suojaa, ilmoitan, että tuo toinen laiva on merirosvo, ja pyydän apua. Sitten on oma asiani vetäytyä pois loukosta; kuu ei nouse ennen kuin kello yhden tienoissa.

-- Tosiaankin rohkea ja ovela juoni! Mutta jos fregatista ruvetaan meitä epäilemään, kun olemme heidän tykistönsä kantomatkalla?

-- Silloin käännämme sille selkämme. En pelkäisi sen pattereita, jollei tuota kuunaria olisi lähellä.

Sen jälkeen kun pimeä oli tullut, "Kostaja" oli aivan fregatin vieressä. Kain vähennytti purjeita vain vähitellen, ikään kuin hänellä olisi ollut vähän väkeä.

-- Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?

-- "Eliza of Baltimore" Cartagnesta, vastasi Kain ja luovi ylös sotalaivan suojanpuolelle, jonka jälkeen hän lisäsi: Tuo laiva, tuo tuolla kauempana, joka ajaa meitä takaa, on merirosvo. Lähetänkö veneen sinne fregattiin?

-- Ei tarvitse; pysytelkää likellämme.

-- Selvä on! vastasi Kain.

-- Valmis kääntämään! huudettiin nyt fregatista; ensimmäinen perämies puhalsi pilliin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä laiva kääntyi jo toiselle kyljelle. "Kostaja" kääntyi myös ja pysytteli ihan lähellä fregattia.

Sillä välin oli "Enterprise" pitämällä suuntansa muuttamattomana vähitellen joutunut tuulen alapuolelle. Edvard Templemore ja hänen miehistönsä ällistyivät suuresti nähdessään alusten liikkeet. He luulivat jo erehtyneensä ja arvelivat ettei se laiva, jota he olivat ajaneet takaa, ollutkaan merirosvoalus; sitten taas otaksuivat, että merirosvot olivat nousseet kapinaan päällikköään vastaan ja antautuneet fregatille. Edvard käänsi kuunarin laitatuuleen ja purjehti suoraan toisia kohti saadakseen selville miten asian laita todella oli. Fregatin päällikkö, joka oli pitänyt laivoja silmällä, hämmästyi nyt puolestaan yhtä suuresti -- niin kuin hän luuli -- merirosvojen rohkeutta.

-- Eihän tuo roisto vain aikone yrittää vallata meidän laivaamme! hän ihmetteli perämiehelle.

-- Ei ole takeita; tunnettehan, millainen hän on miehiään. Vakuutetaan, että hänellä on kolmesataa miestä laivassaan, siis juuri saman verran kuin meilläkin. Tai ehkä hän aikoo ampua meitä täydeltä laidalta ja sitten puikahtaa jälleen tuulen puolelle.

-- Joka tapauksessa meidän on oltava valmiit ampumaan, vastasi päällikkö. Oikean laidan tykit valmiiksi, niiden suutulpat pois! Käskekää ylähangan vahti kannelle.