Part 6

-- Sinä siis tunnustat rikoksesi, hirviö! kiljaisi Francisco täyteen ääneen niin, että kapteeni heräsi ja hypähti pystyyn. Mutta ennen kuin hän oli selvinnyt unenpöpperöstä ja saanut silmänsä auki, oli Pompeius sammuttanut lampun niin että tuli pilkkosen pimeä; samassa hän painoi kätensä Franciscon suulle ja vei hänet pois kajuutasta.

-- Kuka siellä? Kuka siellä? huusi Kain.

Vartiovuorossa oleva perämies riensi kajuuttaan ja kysyi:

-- Huusitteko te, kapteeni?

-- Taisin huutaa, ihmetteli kapteeni. Luulin jonkun olevan kajuutassa. Tuo tänne kynttilä, muuta en tarvitse, hän jatkoi malttaen mielensä ja pyyhkien tuskanhikeä otsaltaan.

Sillä välin olivat Francisco ja Pompeius ehtineet takaisin entiseen turvapaikkaansa värillisten luo. Nuorukaisen alakuloisuus oli nyt muuttunut kostonhimoksi. Hänen ei ollut onnistunut saada aseitaan käydessään kajuutassa, mutta nyt hän päätti ottaa kapteenilta hengen. Seuraavana aamuna neekerit kieltäytyivät taas ryhtymästä työhön ja tulemasta kannelle, ja Hawkhurst ilmoitti sen kapteenille. Perämies käytti nyt toisenlaista puhetapaa kuin ennen neuvoteltuaan ensin kaikkein sisukkaimpien ja hurjimpien miesten, rikosten tiellä pisimmälle ehtineiden lurjusten kanssa.

-- Sen täytyy tapahtua, herra kapteeni, muuten teidän käskyvaltanne tässä aluksessa on mennyttä; niin minun on käsketty teille sanoa.

-- Vai niin, lausui Kain pilkallisesti. Ehkäpä olette jo valinneet uuden kapteenin minun seuraajakseni?

Hawkhurst huomasi joutuneensa vaarallisille vesille ja muutti sen takia puheensa nöyremmäksi.

-- Puhun ainoastaan oman etunne nimessä, herra kapteeni. Jos te luovutte päällikkyydestä, en minäkään enää jää tähän laivaan; jos te lähdette pois, lähden minäkin. Siinä tapauksessa meidän täytyy koettaa hankkia toinen laiva.

Kain oli leppynyt, eikä asiasta puhuttu sen enempää.

-- Kutsukaa miehet kannelle, sanoi kapteeni vihdoin.

Merirosvolaivan miehistö kokoontui kuunarin peräpuolelle. Kapteeni alkoi puhua:

-- Pojat, mieltäni pahoittaa se, että lakimme pakottavat minut osoittamaan kovuutta, mutta kapinayritykset ja napina on rangaistava. Samoin kuin te olen itsekin niiden määräysten alainen, jotka olemme hyväksyneet ohjesäännöksi niin pitkäksi aikaa kuin purjehdimme, ja voitte olla varmat siitä, että noudatan velvollisuudentuntoani ja haluan osoittaa teille ansaitsevani olla teidän päällikkönne. Francisco on ollut luonani pienestä pojasta; hän on aina elänyt kanssani, ja on ikävää erota hänestä, mutta minun on valvottava, että lakejamme noudatetaan. Useita kertoja hän on tehnyt itsensä syypääksi kapinahankkeisiin ja niskoitteluun -- hänen täytyy kuolla.

-- Kuolema! Kuolema hänelle! huusivat muutamat etumaisina seisovat merirosvot. Kuolema ja oikeus!

-- Ei enää uusia murhia! huusivat siihen vastaukseksi useat taempana seisovat.

-- Ketkä siellä takana puhuvat?

-- Eilen oli liiankin monta murhaa, ei enää uusia murhia! huusi moni ääni yhtaikaa.

-- Astukoot esiin, jotka siellä puhuvat! karjaisi Kain vihasta säihkyvin silmin. Ei kukaan totellut käskyä. Alas, miehet, ja tuokaa Francisco tänne!

Koko laivan miehistö lähti kannen alle, mutta eri aikeissa. Toiset olivat päättäneet ottaa nuorukaisen kiinni ja jättää hänet surmattavaksi, toiset taas suojella häntä.

Kuului sekavia huutoja: -- Ottakaa hänet kiinni! Toiselta puolelta: -- Ei enää murhia!

Kumpikin puolue varasi itselleen aseita. Ne jotka pitivät Franciscon puolta, liittyivät neekereihin, toiset taas yrittivät raastaa poikaa kannelle. Syntyi pieni mellakka ennen kuin puolueet pääsivät ryhmittymään ja kummankin voimakkuudesta saattoi saada selvän. Francisco, joka huomasi, että häneen yhtyi melkoinen joukko, kehotti puoluelaisiaan tulemaan mukaan köysiportaita myöten ja otti keulapaikan haltuunsa. Ne merirosvot, jotka olivat yhtyneet häneen, antoivat hänelle aseita, ja hän asettui heidän etunenäänsä. Hawkhurst ja se osa laivaväkeä, joka oli asettunut hänen puolelleen, oli vetäytynyt peräkannelle ja kerääntynyt kapteenin ympärille. He saattoivat nyt suunnilleen laskea, kuinka paljon väkeä oli kummallakin puolella. Franciscon joukko oli miesluvultaan suurempi, mutta kapteenin puolella olivat vankimmat ja voimakkaimmat ja -- se on lisättävä -- rohkeimmat miehet. Kapteeni ja Hawkhurst ymmärsivät kuitenkin vaarallisen asemansa ja pitivät aluksi viisaimpana ryhtyä keskusteluun ja vasta myöhemmin rangaista uppiniskaisia. Muutamia minuutteja neuvoteltiin hiljaa molemmin puolin, mutta vihdoin astui Kain esiin.

-- Pojat, hän aloitti kääntyen miehiin päin, jotka olivat kokoontuneet Franciscon ympärille. Minusta tuntui ihan uskomattomalta, että tässä laivassa voisi syntyä eripuraisuutta. Päällikkönä oli velvollisuuteni ehdottaa, että lakiamme noudatettaisiin järkähtämättä. Sanokaa nyt mitä haluatte! Minä seison tässä ainoastaan päällikkönänne ja tiedustellakseni koko laivaväen mieltä. Minä en tunne vihaa tuota nuorukaista kohtaan; olen rakastanut häntä, mutta kiitokseksi hän on purrut minua niin kuin kyykäärme. Eikö meidän tulisi pitää yhtä sen sijaan, että ase kädessä seisomme vastakkain? Ehdotan siis, että ratkaisemme asian äänestämällä. Päättyipä äänestys miten hyvänsä, minä noudatan päätöstänne. Voinko tehdä sen enempää?

-- Pojat, virkkoi Francisco vuorostaan, kun kapteeni oli lakannut puhumasta, hyväksyn tämän ehdotuksen. Minun henkeni ei ole paljon arvoinen. Sanokaa, suostutteko äänestykseen ja alistutteko niiden lakien alaisiksi, jotka, niin kuin kapteeni sanoo, on laadittu järjestyksen ylläpitämiseksi laivassa?

Franciscon puolella olevat merirosvot katselivat omaa joukkoaan ja suostuivat ehdotukseen huomatessaan, että heitä oli enemmistö, mutta Hawkhurst astui esiin ja sanoi: -- Värilliset eivät tietysti saa äänestää, koska he eivät kuulu laivaväkeen.

Tämä oli tärkeä väite, koska neekereitä oli viisikolmatta miestä, ja jollei näitä otettaisi lukuun, Franciscon puoltajat jäisivät epäilemättä vähemmistöksi. He kieltäytyivät siis suostumasta ja asettuivat taas puolustusasentoon.

-- Vielä silmänräpäys! huusi Francisco astuen esiin. Ennen kuin kysymys ratkaistaan, tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne eräästä toisesta laistanne. Minä kysyn teiltä, Hawkhurst, ja kaikilta teiltä, jotka nyt olette minua vastaan: onko teillä laki, joka sanoo: veri verestä?

-- On, on! huusivat kaikki merirosvot.

-- Astukoon siis päällikkönne esille ja vastatkoon minulle, jos uskaltaa!

Kain väänsi halveksien suutaan ja astui parin askelen päähän Franciscosta.

-- No, poika, tässä minä nyt olen. Mistä syytät minua?

-- Ensin kysyn teiltä, kapteeni Kain, joka pidätte niin tunnollisesti kiinni siitä, että lakiemme kaikkea ankaruutta on noudatettava, myönnättekö, että "veri verestä" on oikea laki?

-- Se on aivan oikea, ja joka on kostanut vuodatetun veren, ei ole lainkaan vastuussa vuodattamastaan verestä.

-- Hyvä! Vastaa nyt, roisto, oletko murhannut äitini?

Kain säpsähti kuullessaan tuon syytöksen.

-- Sano totuus tai valehtele niin kuin raukka! jatkoi Francisco. Oletko murhannut äitini?

Kapteenin kasvolihakset ja huulet vavahtelivat, mutta hän ei vastannut mitään.

-- Veri verestä! huusi Francisco laukaisten pistoolinsa Kainia kohti, joka horjahti ja kaatui aluksen kannelle.

Hawkhurst ja useat merirosvot kiiruhtivat kapteenin avuksi ja nostivat hänet ylös.

-- Hänen äitinsä kai on sanonut sen hänelle viime yönä, sopersi vertavuotava kapteeni.

-- Hän itse on sanonut sen minulle, virkkoi Francisco ympärillä seisoville.

Kain vietiin kajuuttaan. Havaittiin, ettei hänen haavansa ollut kuolettava, vaikka verenvuoto oli kova. Muutaman minuutin perästä Hawkhurst palasi jälleen miestensä luo peräkannelle. Hän huomasi yleisen mielipiteen kääntyneen Franciscon eduksi. Lakia "veri verestä" pidettiin näet mitä tarkimmin voimassa, ja itse asiassa juuri se esti miehiä alituisesti kahakoimasta keskenään. Muuten he olisivat vastanneet puukonpistolla jokaiseen loukkaukseen.

Hawkhurst piti parhaana ryhtyä jälleen keskusteluun.

-- Hawkhurst, vastasi Francisco, minulla on esitettävänä ainoastaan yksi pyyntö. Jos siihen myönnytään, se tekee lopun näistä riitaisuuksista. Pyydän, että minut lasketaan maihin ensimmäiselle rannalle, joka laivasta nähdään. Jos te ja puolueenne sitoudutte tekemään niin, kehotan omia puolustajiani myös suostumaan.

-- Minä suostun, vastasi Hawkhurst, ja muut myös. Ettekö suostukin, miehet?

-- Suostumme -- suostumme, huusivat merirosvot, heittivät pois aseensa ja lyöttäytyivät taas toistensa pariin niin kuin eivät koskaan olisi olleetkaan riidassa.

Vanha sananlasku sanoo, että rehellisyyttä on varkaidenkin kesken. Merirosvolaivassa tiesi jokainen mies, että tuota sopimusta tarkoin noudatettaisiin, ja Francisco käveli laivan kannella tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hawkhurst, joka kyllä ymmärsi, että hänen täytyi pitää mitä oli luvannut, tarkasteli kauan merikortteja kajuutassaan. Tullessaan jälleen kannelle hän muutti kuunarin suuntaa kaksi piirua pohjoisemmaksi. Seuraavana aamuna hän oli melkein puoli tuntia märssyssä, ja laskeuduttuaan takaisin aluksen kannelle hän muutti jälleen suuntaa. Kello yhdeksän aikaan tuli näkyviin matala hietasaari, ja puolen mailin päässä siitä Hawkhurst käski kääntämään laivan vastatuuleen ja laskemaan peräpuolelta pienen veneen. Sitten hän kutsui kaikki miehet kannelle.

-- Meidän on pidettävä lupauksemme, pojat, hän sanoi, ja laskettava Francisco maihin ensimmäiselle rannikolle, jonka läheisyyteen saavumme. Tuossa se rannikko nyt on.

Ilkeä hymy levisi roiston kasvoille hänen osoittaessaan alastonta hietasärkkää, jossa oli tarjolla vain nälkään nääntyminen ja pitkällinen kuolinkamppailu. Useat laivamiehet napisivat, mutta Hawkhurstin puolue kannatti johtajaansa, ja perämies oli toisten huomaamatta kätkenyt kaikkien muiden aseet.

-- Sovittu, mikä sovittu. Noutakaa Francisco tänne!

-- Tässä minä olen, ja sanon teille suoraan, että niin autio kuin tuo alaston hietasärkkä onkin, pidän sitä kuitenkin teidän seuraanne parempana. Käyn heti noutamassa arkkuni.

-- Ei, ei! Se ei kuulunut sopimukseen! huudahti Hawkhurst.

-- Laivassa saa joka mies itse hallita omaisuuttaan. Minä vetoan koko miehistöön.

-- Hän on oikeassa! huusivat merirosvot ja Hawkhurst huomasi, että hänen oli myöntyminen.

-- Olkoon niin sitten!

Franciscon arkku laskettiin veneeseen.

-- Onko siinä kaikki? huusi Hawkhurst.

-- Enkö saa mukaani ruokavaroja enkä vettä, pojat? kysyi Francisco.

-- Et saa, vastasi Hawkhurst.

-- Saat, saat! huusi rosvojen enemmistö.

Hawkhurst ei uskaltanut antaa asian mennä äänestykseen, vaan kääntyi kiukkuisesti pois. Neekerit toivat kaksi vesilekkeriä ja muutamia silavanpalasia.

-- Kas tässä, herra! sanoi Pompeius ja pisti Franciscon käteen ongensiiman ja koukkuja.

-- Kiitos, Pompeius; mutta unohdin sen kirjan kajuuttaan, tiedäthän?

Pompeius nyökkäsi ja meni hakemaan kirjaa, mutta kului vähän aikaa, ennen kuin hän tuli takaisin. Hawkhurst oli vähällä menettää kärsivällisyytensä. Vene, joka oli laskettu vesille, oli sangen pieni. Siinä oli purje ja kaksi paria airoja, ja kun siihen oli sijoitettu Franciscon arkku ja muut kapineet, ei siihen juuri muuta olisi mahtunutkaan.

-- Joutuin nyt, minulla ei ole aikaa odottaa, hoputti Hawkhurst.

Francisco pudisti usean miehen kättä ja sanoi jäähyväiset kaikille, ja hänen pahimmat vihamiehensäkin tunsivat hiukan sääliä tuota kovaonnista nuorta miestä kohtaan. Vaikka he olivatkin sitä mieltä, että hänen poistumisensa laivasta oli välttämätöntä, he ymmärsivät kuitenkin antaa arvoa hänen rohkeudelleen ja päättäväisyydelleen. Ne ominaisuudet vaikuttivat heihin aina voimakkaasti.

-- Kuka soutaa pojan maihin ja tuo veneen takaisin?

-- En ainakaan minä, vastasi yksi, se teko painaisi tuntoani iän kaiken.

Kaikki näyttivät olevan samaa mieltä, eikä ketään vapaaehtoista ilmoittautunut.

Francisco hyppäsi veneeseen.

-- Ei tässä ole tilaa kenellekään muulle kuin minulle, ja minä soudan itse itseni maihin, hän huusi. Hyvästi, pojat! Hyvästi!

-- Seis! Ei se käy laatuun; venettä hän ei saa pitää. Hän voisi päästä pakenemaan sillä saaresta, huusi Hawkhurst.

-- Ja miksi poika raukka ei saisi yrittää? vastasi laivaväki. Sallikaa hänen pitää vene.

-- Niin, niin, jättäkää hänelle vene! -- Hawkhurst huomasi jälleen olevansa vähemmistönä.

-- Tässä, herra Francisco... tässä kirja.

-- Mikä se on? ärjäisi Hawkhurst ja tempasi kirjan neekerin kädestä.

-- Se on hänen piplia.

Francisco odotti kirjaansa.

-- Antakaa minulle kirjani, herra Hawkhurst!

-- Enkä anna! vastasi tuo ilkeä heittiö ja viskasi kirjan mereen. Hän ei saa sitä, olen kuullut sanottavan siitä olevan lohdutusta murheellisille.

Francisco työnsi veneen erilleen kuunarista, tarttui airoihin ja souti kuunarin perän puolelle, jossa hänen onnistui tavoittaa vielä veden pinnalla kelluva kirja. Hän laski sen peräteljolle kuivumaan ja souti sitten maalle päin. Sillä välin oli kuunari jättänyt hänet jo kauas jälkeensä. Ennen kuin Francisco oli ehtinyt hietasärkälle, kuunarin runko oli katoamaisillaan pohjoisen taivaanrannan taa.

HIETASÄRKKÄ

Ensimmäisen puolituntisen ajan, jonka Francisco vietti autiolla särkällä, hän katseli sekavien ajatusten vallassa siihen suuntaan, mihin merirosvolaiva purjehti. Hän muisteli tuossa laivassa sattuneita tapauksia ja palautti mieleensä entisten toveriensa erilaiset luonteet. Niin inhottavilta kuin hänestä tuntuivatkin nuo miehet, joiden parissa hänen oli ollut pakko elää, ja niin hartaasti kuin hän oli halunnutkin päästä pois koko laivasta, hän ehti kuitenkin tuntea moneen kertaan kuunarin purjeiden vähitellen kokonaan häipyessä silmistä, että olisi ollut parempi pysyä laivassa kuin heittäytyä näin toivottomaan asemaan.

-- Ei, ei! hän huudahti ajateltuaan asiaa lähemmin. Parempi kuolla tänne kuin elää merirosvojen parissa näkemässä kaikkia niitä kauhutekoja joita he tekevät.

Vielä kerran hän loi katseensa häipyviin valkoisiin purjeisiin ja istuutui sitten pehmeälle hiekalle vaipuen syviin ja surullisiin ajatuksiin, kunnes paahtava auringonpaiste jälleen muistutti hänen asemastaan. Hän nousi ja rupesi miettimään mihin olisi paras ryhtyä. Pienen veneen, jolla oli saarelle tullut, hän veti ylemmäksi maalle ja kiinnitti kokkanuoran airoon, jonka tunki syvälle hiekkaan. Hän tarkasteli sitten särkkää lähemmin ja huomasi, että ainoastaan pieni osa siitä oli kuivilla nousuveden aikana. Korkein kohta, pienoinen kumpu, joka oli viitisentoista metriä ympärimitaten, ei kohonnut täyttä viittä metriä vedenrajaa ylemmäksi nousuveden ollessa korkeimmillaan. Sinne hän päätti viedä kapineensa ja palasi siksi veneen luo, nosti siitä pois arkun, veden, ruokatavarat ja mitä muuta hän oli saanut mukaansa, sekä laahasi tavarat valitsemalleen paikalle. Sitten hän otti airot ja pienen purjeen, joka onneksi oli jätetty veneeseen, ja vihdoin hän hinasi veneenkin samaan paikkaan, vaikka se kysyikin suuria ponnistuksia.

Uupuneena hän otti vesilekkeristä kulauksen virkistyksekseen. Kuta pitemmälle päivä kului, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus, mutta se kiihotti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän käänsi veneen kumolleen ja hänen onnistui saada sen keula ja perä kahdelle pienelle töyränteelle, niin että keskikohta oli metrin verran maasta koholla. Suojaksi auringonsäteiltä hän veti purjeen veneen päälle ja pingotti sen hankaimiin, vesilekkerit ja ruokavarat hän veti veneen alle, mutta jätti arkun ulkopuolelle. Hankittuaan sillä tavoin suojaa päivän helteeltä ja yön kosteudelta hän ryömi itse veneen alle odottaakseen sen katveessa yön tuloa.

Francisco tiesi osapuilleen millä paikoin oli. Hän otti esille merikortin ja tarkasteli rannikkoa saadakseen selville, kuinka kaukana siitä hän todennäköisesti oli ja oliko hänellä toivoa saada apua. Hän totesi olevansa hietasärkällä noin seitsemänsadan mailin päässä St. Thomas-saarista, lähimmästä paikasta, missä hän saattoi toivoa näkevänsä eurooppalaisia. Francisco oli varma siitä, ettei särkkä voinut olla kauempana kuin neljän- tai viidenkymmenen mailin päässä itse rannikosta. Mutta saattoiko hän uskaltautua sikäläisten hurjien alkuasukkaiden armoille? Hän tiesi, miten pahoin eurooppalaiset olivat näitä kohdelleet, sillä niihin aikoihin oli tavallista, että orjakauppiaat menivät maihin ja väkivalloin raastoivat asukkaita orjiksi. Mahdollista kuitenkin olisi, että hänen onnistuisi kohdata jokin niistä harvoista rannikkopurjehtijoista, joiden vielä oli tapana vaihtaa tavaroita kultaan ja norsunluuhun.

Franciscon asema oli todella surkea. Hän oli yksinään, ilman avun toivoa, ruokavaroja ainoastaan muutamaksi päiväksi, erossa kaikista muista ihmisistä ja ainoastaan sen verran lujaa maata jalkojen alla, että se nipin napin pelasti hänet joutumasta äärettömän, joka puolella silmänkantamattomiin leviävän valtameren uhriksi! Ja kuinka vähäinen pelastuksen toivo olikaan! Hän oli satojen mailien päässä ihmisistä, joilta mahdollisesti olisi voinut odottaa apua, ja ainoa keino millä päästä heidän luoksensa, oli pahainen pähkinänkuori, jonka ensimmäinen myrsky auttamattomasti murskaisi.

Siihen suuntaan Franciscon ajatukset liikkuivat, mutta pian hän tointui epätoivostaan. Hän oli nuori, rohkea ja toiveikas. Ihmisen sisimmässä on omaan neuvokkuuteen ja voimanponnistuksiin luottava ylpeyden tunne, joka kannustaa ihmistä ja tekee hänet voimakkaammaksi sitä mukaa kuin vaarat ja vaikeudet kasvavat.

Kuumuus oli niin läpitunkeva, että Francisco läähätti saadakseen ilmaa keuhkoihinsa maatessaan koko päivän veneen katveessa; pieninkään tuulenkare ei rikkonut meren rasvatyyntä pintaa, koko luonto tuntui vaipuneen kammottavaan horrokseen. Vasta silloin kun yön varjot levisivät tuolle autiolle paikalle, Francisco uskalsi tulla esille turvapaikastaan, mutta hän ei sittenkään saanut virkistystä, ilmassa oli jotakin luonnottoman helteistä ja painostavaa, niin tukehduttavaa, että se oli harvinaista näilläkin leveysasteilla. Francisco käänsi silmänsä taivasta kohden ja hämmästyi, kun ei näkynyt ainoatakaan tähteä; taivaan peitti harmaa sumuverho. Hän silmäsi taivaanrantaan, mutta sitäkään ei voinut erottaa; synkkä pilvikerros ympäröi sitä joka taholta. Hän meni rantaan: ei pienintäkään mainingin loisketta. Äänetön valtameri näytti lepäävän kuolonuneen vaipuneena, se oli ikään kuin tylsässä horrostilassa.

Francisco pyyhkäisi hiukset kuumalta otsaltaan ja loi vielä silmäyksen merelle, mutta hänen sydäntään kouristi sitä katsellessa ja hän heittäytyi pitkäkseen hiekalle. Siinä hän lojui monta tuntia hurjaa epätoivoa lähentelevässä mielentilassa. Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi, kohottautui polvilleen ja rukoili voimaa ja nöyryyttä mukautua Jumalan tahtoon.

Noustuaan taas jaloilleen ja tarkastaessaan valtamerta hän huomasi siinä paraikaa tapahtuvan oudon muutoksen. Synkkä pilvikerros oli kohonnut taivaanrannalle, pimeys oli käynyt yhä sakeammaksi; ilmasta kuului kumeaa kohinaa, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut, vaikka meri oli rasvatyyni kuin pieni lampi. Kaikista merkeistä saattoi päätellä, että jotakin oli tulossa. Nuori mies odotti odottamistaan. Nyt kohina kasvoi kovemmaksi, ankara tuulen puuska hipaisi siellä täällä muutamassa kohden tyyntä vedenpintaa, mutta lakkasi sitten yhtä nopeasti. Sitten kuului humisevia, valittavia ääniä ja vihdoin kaukaisen ukkosen jyrinää, joka yltyi yhä kovemmaksi; vedenpintaa näkyi lakaisevan musta juova, se läheni hirmuista vauhtia ja yhtäkkiä puhkesi hurja rajumyrsky raivoamaan.

Ensimmäinen tuulispää tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se paiskasi Franciscon kumoon maahan, ja hän ymmärsi parhaaksi pysyä paikallaan, sillä myrsky tuprutti irtonaista hiekkaa hänen ympärilleen sellaista vauhtia, että se sokaisi silmät ja esti näkemästä metrinkään päähän. Hän oli ajatellut ryömiä veneen alle suojaan, mutta ei tiennyt mihin suuntaan oli mentävä. Kauan ei hietamyrskyä kuitenkaan kestänyt, sillä vesi, jota myrskyn voimakkaat siivet roiskuttivat korkealle rannalle, kostutti hiekan niin ettei se enää pyrynnyt ilmassa.

Francisco huomasi kastuneensa läpimäräksi ja kohotti päätään. Muuta ei voinut nähdä kuin taivaanlaen, joka oli kammottavan, synkän pimeyden peitossa, ja meren, joka näytti äärettömältä, maidonvalkoiselta vaahtoa kiehuvalta ja kuitenkin liikkumattomalta kattilalta, ikään kuin raju tuuli olisi pakottanut sen pysymään rajoissaan. Mutta vesi peitti jo toisen puolen hiekkasärkästä vaahtopyörteiden ryöpytessä toisen puolen yli.

Ja nyt avautuivat taivaan ikkunat, sade ja myrskyn pärskyttämä suolainen roiske hakkasivat ja valelivat nuorukaisparkaa, joka makasi yhä siinä mihin oli heittäytynyt. Aalto, joka loiskahti äkkiä hänen ylitseen, osoitti kuitenkin, ettei hän voinut kauemmin viipyä paikallaan, meri nousi nopeasti, ja ennen kuin hän oli ehtinyt siirtyä nelin kontin muutaman askelen eteenpäin, tuli toinen raivoisa aalto antaen hänelle uuden varoituksen. Hänen täytyi nousta pystyyn ja kiivetä hietasärkän korkeampaan osaan, jonne hän oli korjannut veneensä ja tavaransa.

Sateen ja vaahdon sokaisemana hän ei nähnyt mitään. Äkkiä hän kaatui: hän oli kompastunut vesilekkeriin ja iski päänsä merimiesarkkuun. Mutta missä vene oli? Se oli poissa. Varmaankin raivoava myrsky oli lakaissut sen mereen. Voi, kaikki toivo oli siis mennyttä! Jolleivät hurjat aallot huuhtaisisi häntä mereen, hänellä ei olisi muuta neuvoa kuin koettaa pidentää elämäänsä muutamia päiviä ja sitten kuolla! Kolahdus, jonka hän kaatuessaan oli saanut päähänsä, ja veneen katoamisesta johtuva mielenmasennus vaikuttivat häneen niin lamauttavasti, että hän meni hetkeksi tiedottomaksi.

Kun Francisco jälleen virkosi, oli näky taas muuttunut. Häntä ympäröivä laaja avaruus oli noussut rajuun, pelottavaan raivoon, aallot ärjyivät kilpaa rajumyrskyn kanssa. Koko hietasärkkä, lukuunottamatta sitä nyppylää missä hän nyt makasi, oli valkean kuohun peitossa, ja hänenkin turvapaikkaansa loiskahti toisinaan aalto, joka muita korkeampana ja voimakkaampana vyöryi melkein hänen jalkoihinsa asti. Francisco valmistui kuolemaan.

Vähitellen pimeys kuitenkin hälveni; pilvikerros oli kadonnut taivaanrannalta, ja Francisco toivoi -- niin, mitä hän toivoi? Pelastuvansa nyt uhkaavasta kuolemanvaarasta joutuakseen vielä kauheamman kuoleman uhriksi; pelastuvansako raivoavilta hyökyaalloilta, jotka nielisivät hänet ja muutamassa silmänräpäyksessä vapauttaisivat kaikista tuskista ja kärsimyksistä, nääntyäkseen nälkään paahtavan auringon paisteessa, menehtyäkseen janoon? Francisco kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili: -- Jumala, tapahtukoon tahtosi, mutta salli armossasi meren nousta yhä korkeammalle!

Mutta meri ei enää noussut; myrskyn ulvonta vaimeni vähitellen, ja vaahtoavat aallot tottelivat Jumalan käskyä: särkän keskikohdalle saakka ne olivat vyöryneet, mutta ei ylemmäksi.

Päivä koitti, taivas valkeni. Ensimmäinen punertava hohde, joka ilmoitti valon ja lämmön palaavan, valaisi jo levotonta taivaanrantaa, kun epätoivoisen nuorukaisen silmät äkkiä kiintyivät suureen, tummaan esineeseen, joka kellui myrskyaalloilla. Siellä oli laiva, jossa oli vain yksi masto pystyssä; se keikkui kovasti ja tuuli painoi sitä suoraan särkkää kohti, jossa Francisco oli. Aluksen runko kohosi korkealle aallon harjalle ja katosi taas tuokiossa hänen silmistään kuohuvien hyökyjen väliin.

-- Se menee palasiksi, ajatteli Francisco. Se on hukassa, merimiehet eivät huomaa särkkää! Ja hetkeksi unohtaen oman surkean asemansa hän olisi antanut laivalle varoitusmerkin, jos vain olisi voinut.

Nuorukaisen odottaessa mitä tapahtuisi aurinko nousi kirkkaana ja loistavana valaisemaan tuota edessä olevaa murhenäytelmää.

Laiva lensi eteenpäin myrskyn käsissä ja tuli yhä lähemmäksi karia. Oli hirmuista nähdä ja tuskallista tietää sen kiitävän turmioon.