Part 5

Kuunarin tykki oli saanut aikaan suurta tuhoa. Laivan miehistöstä sekä sotamiehistä oli monta kaatunut ja huomatessaan puolustusyritykset turhiksi eloon jääneet alkoivat ajatella omaa turvallisuuttaan ja riensivät lastiruumaan etsiäkseen suojaa sen loukoista.

Kun kuunarin tuli taukosi, portugalilaisen laivan kannella oli ainoastaan kapteeni sekä ahavoitunut merimies, joka piti perää. Muu laivaväki ja matkustajat olivat sulloutuneet ahtaaseen soppeen lastiruuman pohjalle, toiset hoitelivat haavoittuneita, toiset rukoilivat pyhimyksiä. Piispa, pitkä, arvokkaan näköinen mies, joka näytti olevan kuudenkymmenen korvilla, oli polvillaan keskellä tuota parin, kolmen lyhdyn heikosti valaisemaa ihmisryhmää vaipuneena hartaaseen rukoukseen, joka hänen täytyi aina väliin keskeyttää, kun oli annettava synninpäästö haavoittuneille, joita henkitoreissaan kannettiin hänen eteensä. Hänen toisella puolellaan oli polvillaan hänen orpo veljentyttärensä, noin seitsentoistavuotias tyttö, joka toisinaan loi silmänsä piispaan tämän rukoillessa ja katseli sitten taas säälivin silmin kuolevia maanmiehiään, joiden viimeisiä hetkiä tämä pyhä toimitus lohdutti.

Piispan toisella puolella seisoi kuvernööri don Felipe de Rivolta molempine poikineen, jotka olivat kukoistavia nuorukaisia ja kuninkaan palveluksessa. Don Felipe itse oli synkkä; hän käsitti, että pahin oli odotettavissa. Vanhempi poika katseli lakkaamatta Teresa da Silvaa -- juuri samana iltana he olivat kävellessään yhdessä laivan kannella vaihtaneet uskollisuudenlupauksia, juuri tänä iltana he olivat tunteneet sanomatonta riemua nykyisyydestä ja koristaneet loistavin unelmin tulevaisuutensa.

Portugalilaisten päällikkö oli mennyt peräpuolelle ja pysähtynyt peränpitäjän, vanhan Antonion viereen.

-- Minä näen sen yhä vielä kaukoputkellani, eikä se kuitenkaan ole ampunut ainoatakaan laukausta lähes kahteen tuntiin. Luuletko että sen pitkä tykki on jotenkin vioittunut? Siinä tapauksessa meillä olisi mahdollisesti vielä toivoa.

Antonio pudisti päätään.

-- Minä pelkään, herra kapteeni, ettei meillä ole enää toivoa. Huomasin pamahduksesta, että tykki on messingistä; tuollainen kuunari ei voisikaan pitää niin pitkää ja suurta rautatykkiä. Aivan varmasti sen päällikkö vain odottaa metallin jäähtymistä ja päivän valkenemista. Yksi tai pari kauaskantavaa tykkiä olisi mahdollisesti voinut meidät pelastaa, mutta nyt, kun tuolla vieraalla on se etu, että se on meidän peräpuolellamme, olemme sen armoilla.

-- Mikähän se lienee... ehkä ranskalainen kaapparialus.

-- Toivon että se olisi ja olen luvannut hopeisen kynttilänjalan Pyhälle Antoniolle, jollei se ole pahempi. Siinä tapauksessa meillä olisi vielä hieman toivoa saada nähdä kotimme. Mutta pelkään, etteivät asiat ole niin onnellisesti.

-- Miksi sinä sitten luulet tuota kuunaria?

-. Merirosvoksi, josta olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.

-- Jeesus varjelkoon. Siinä tapauksessa meidän täytyy taistella niin kauan kuin mahdollista.

-- Niin minä aionkin tehdä, herra kapteeni, sanoi Antonio tarttuen jälleen ruoriin.

Aamu alkoi jo sarastaa, ja kuunari näkyi nyt selvästi laivan takana saman matkan päässä yhä jatkaen takaa-ajoaan, mutta sen kannella ei voinut huomata mitään liikettä. Vasta kun aurinko oli kohonnut vähän matkaa taivaan rantaa korkeammalle tuprahti jälleen savupilvi kuunarin keulalaidan ympärillä ja tykinluoti tunkeutui rytisten portugalilaisen laivan hirsien läpi. Merirosvo tahtoi odottaa auringonnousua todetakseen oliko mitään muita laivoja näkyvissä, ennen kuin iski kiinni uhriinsa. Portugalilainen kapteeni meni laivan perään ja nosti lipun, mutta kuunari ei näyttänyt omaansa. Jälleen vingahti tykinluoti repäisten onnettoman laivan kantta, ja moni, joka oli tullut kannelle kuulemaan miten asiat olivat, painui jälleen joutuin entiseen turvapaikkaansa.

-- Pidä huolta peräsimestä, Antonio, virkkoi kapteeni. Minun täytyy mennä neuvottelemaan kuvernöörin kanssa.

-- Olkaa huoleti, herra kapteeni; niin kauan kuin nämä jäsenet pysyvät koossa teen velvollisuuteni, vastasi vanha merimies, vaikka hän oli kovin väsynyt pitkäaikaisesta valvomisesta ja ponnistuksista.

Kapteeni laskeutui ruumaan, jossa tapasi suurimman osan laivaväestä ja matkustajista.

-- Hyvät herrat, hän sanoi kääntyen kuvernöörin ja piispan puoleen. Kuunari ei ole näyttänyt lippuaan, vaikka meidän lippumme on vedetty mastoon. Olen tullut kuulemaan mielipidettänne. Vastarinta on mahdotonta, sillä pelkään pahoin, että olemme joutuneet merirosvojen kynsiin.

-- Merirosvojen! huudahtivat useat säikähtyneinä.

-- Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! sanoi piispa levollisesti. Minä en voi päättää, mikä olisi parasta tällaisessa tapauksessa, hän jatkoi sitten kääntyen kapteenin puoleen. En osaa neuvoa mitään. Olen rauhan mies enkä siis kykene ottamaan osaa sotaneuvotteluun. Don Felipe, jätän kysymyksen kokonaan teidän ja teidän poikienne ratkaistavaksi. Älä vapise, rakas Teresa, olemme aina Kaikkivaltiaan suojassa.

-- Pyhä neitsyt, armahda meitä! huudahti Teresa.

-- Tulkaa, pojat, virkkoi don Felipe, mennään kannelle neuvottelemaan. Kukaan muu ei saa tulla mukaan, sillä on tarpeetonta panna alttiiksi ihmishenkiä, joista vielä voi olla hyötyä.

Don Felipe da Rivolta ja hänen poikansa menivät kapteenin mukana peräkannelle.

-- Yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus meillä ehkä vielä on, sanoi vanha Antonio hetkisen kuluttua. Lasketaan lippu alas ikään kuin aikoisimme antautua. Silloin saamme nähdä mikä tuo laiva on laatuaan, ja jos se on merirosvoalus, meidän täytyy taistella viimeiseen saakka. Jos kuunari asettuu meihin sivuittain kuten arvelen, täytyy kaikkien miesten valmistautua taistelemaan vimmatusti.

-- Olet oikeassa, Antonio, vastasi kuvernööri. Laskekaa lippu ja katsotaan, mihin toimiin vihollinen sitten ryhtyy. Menkää alas, pojat, ja kehottakaa väkeä tekemään velvollisuutensa.

Niin kuin Antonio oli jo edeltäpäin arvannut, kuunari lakkasi ampumasta ja lisäsi purjeitaan heti kun portugalilaisen lippu oli laskettu alas. Se laski laivan kylkeen, ja isonmaston kahveliin ilmestyi äkkiä pelätty musta lippu, merirosvojen tunnusmerkki; sitten rosvolaiva ampui portugalilaista laivaa, ja ennen kuin ruudin savu oli haihtunut, molempien kyljet pyörähtivät vastakkain ja parrakkaat merirosvot hyökkäsivät laivaan.

Portugalilaisen laivan miehistö muodosti yhdessä sotamiesten kanssa vielä melkoisen joukon. Mustan lipun nähdessään merimiehet tunsivat hyytävää pelkoa, mutta samalla he tunsivat, että heidän oli uljaasti jatkettava puolustautumista, vaikka se olisikin toivotonta.

-- Puukot käteen, miehet, puukot käteen! huusi Antonio ja hyökkäsi merirosvoja kohti urhoollisimpien seuraamana.

-- Veri verestä! kiljaisi toinen perämies tavoittaen vanhusta.

-- Tuosta saat! vastasi Antonio, ja hänen puukkonsa tunkeutui merirosvon sydämeen samassa kun hän itse kaatui kuolleena maahan.

Nyt syntyi vimmattu tappelu elämästä ja kuolemasta, mutta merirosvojen suurempi lukumäärä ja hurjuus ratkaisivat taistelun. Kain ja Hawkhurst ryntäsivät eteenpäin ja tappoivat kaikki, jotka yrittivät vastarintaa. Merirosvokapteenin sivallus halkaisi don Felipen pään hartioihin saakka. Toinen isku tappoi vanhimman pojan, samalla kun Hawkhurstin miekka lävisti toisen. Portugalilainen kapteeni oli kaatunut eikä miehistö enää voinut pitää puoliaan. Alkoi yleinen verilöyly, ja kaatuneiden ruumiit viskattiin mereen. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää yhtään ainoaa portugalilaista hengissä onnettoman laivan verisellä kannella.

RYÖSTÄJÄ

-- Hawkhurst, antakaa käsky, ettei kukaan saa mennä alas, komensi kapteeni.

-- Olen jo antanut ja asettanut vartijoita luukkujen kohdalle. Laskemmeko kuunarin ulommaksi?

-- Antaa sen jäädä tähän viereen, tuuli on jo varsin heikko. Puolen tunnin perästä on ihan tyyni. Olemmeko menettäneet paljon väkeä?

-- Ainoastaan seitsemän jos olen oikein laskenut, mutta toinen perämies Wallace on kaatunut.

-- No, sitten pääsee joku muu toiseksi perämieheksi eikä pienoinen viranylennys tee haittaa. Ottakaa tusina parhaita miehiämme ja etsikää tarkoin koko laiva. Kyllä täällä vielä täytyy olla joitakuita elossa. Kuulkaapas, lähettäkää vartioväkeä kuunariin; se on nyt värillisten hallussa, ja --

-- Entä mitä teemme niille, jotka löydämme tuolta alhaalta? kysyi Hawkhurst.

-- Ne saakoot elää.

-- Hyvä on, muuten meidän taitaisi olla vaikea löytää sitä osaa lastista jonka tahdomme, sanoi Hawkhurst ja laskeutui luukusta keräämään kokoon miehiä, jotka parhaillaan etsivät saalista yläkannelta ja kapteenin hytistä.

-- Tänne, maltalaiset! Tulkaa pois sieltä ja pitäkää tarkoin silmällä, näettekö mitään laivaa lähistöllä, sanoi kapteeni ja meni peräpuolelle.

Ennen kuin Hawkhurst oli koonnut väen ja lähettänyt sen kuunariin, ilma oli muuttunut aivan tyveneksi.

Missä Francisco oleskeli tuon verisen näytöksen aikana? Hän oli pysynyt koko ajan kuunarin kajuutassa. Kain oli monesti turhaan käynyt hänen luonaan kehottamassa häntä tulemaan mukaan laivan valtaukseen. Nuorukaisen vastaus merirosvon uhkauksiin ja kiivaisiin kehotuksiin oli aina sama:

-- Tehkää minulle mitä tahdotte, minä olen tehnyt päätökseni. Tiedättehän, etten pelkää kuolemaa. Niin kauan kuin olen tässä laivassa, en aio ottaa osaa julmuuksiinne. Jos kunnioitatte äitini muistoa, niin sallikaa hänen poikansa koettaa ansaita leipänsä rehellisesti ja kunniallisesti.

Nämä Franciscon sanat soivat kapteenin korvissa hänen kävellessään edestakaisin portugalilaisen laivan peräkannella. Hänen täytyi myöntää, että nuorukainen oli aivan yhtä rohkea kuin hän itse. Hän ihmetteli juuri mitä hänen oli tehtävä Franciscolle, kun Hawkhurst ilmestyi kannelle miehineen, jotka laahasivat kuutta verilöylystä pelastunutta. Nämä olivat piispa, hänen veljentyttärensä, tämän nuori portugalilainen kamarineito, laivan toimitsija, suntio ja lisäksi piispan palvelija. Heidät asetettiin riviin kapteenin eteen, joka katseli heitä ankarin, tutkivin silmäyksin. Piispa uhmasi ylpeästi Kainin katsetta, vaikka tiesikin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut; veljentytär sen sijaan varoi katsomasta merirosvokapteenia silmiin ja vilkui arasti ympärilleen nähdäkseen, oliko siellä muita vankeja ja oliko siinä tapauksessa hänen sulhasensa niiden joukossa. Mutta hän ei huomannut etsimäänsä, näki vain partaisia merirosvonnaamoja ja vereen tahrautuneen laivankannen.

Hän kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Tuokaa esille tuo mies, sanoi Kain viitaten palvelijaan. Kuka sinä olet?

-- Herra piispan palvelija.

-- Entä sinä? jatkoi kapteeni.

-- Vähäpätöinen kirkonpalvelija. Nyt olen herra piispan seurueessa.

-- Ja kuka sinä olet? ärjäisi kapteeni kolmannelle.

-- Laivan toimitsija.

-- Viekää hänet syrjään.

-- Tarvitsetteko noita muita? kysyi Hawkhurst.

-- En.

Hawkhurst viittasi muutamille merirosvoille, jotka veivät pois piispan molemmat palvelijat. Kohta kuului tukahtunut huuto ja aika loiskahdus -- mies parat heitettiin yli laidan. Merirosvokapteeni tiedusteli laivan toimitsijalta lastia ja sen säilytyspaikkoja, mutta äkkiä kuulustelun keskeytti yksi merirosvoista, joka juoksi läähättäen kertomaan, että laiva oli saanut useita osumia vedenrajaan ja vajosi nopeasti. Kain, joka miekka kädessä seisoi tykinlavetilla, kohotti kätensä ja antoi miehelle miekankahvalla iskun, joka musersi pääkallon ja kaatoi rosvon kuolleena kannelle.

-- Siinä saat palkan tiedonannostasi, senkin lavertelija. Jos nämä lurjukset niskoittelevat vaatiessamme heiltä tarpeellisia tietoja, emme kenties ehdi saada mitään saalista.

Muilla merirosvoilla ei näkynyt olevan mitään muistuttamista rangaistusta vastaan, ja ruumis korjattiin pois.

-- Mitä armahtavaisuutta me saatamme odottaa näiltä, jotka eivät armahda edes toisiaan? lausui piispa luoden silmänsä korkeuteen.

-- Hiljaa! tiuskaisi Kain ja kysyi sitten toimitsijalta, mitä lastiruumassa oli.

Mies raukka vastasi kysymykseen mitä tiesi.

-- Entä hopea ja sotaväelle tulevat rahat? Missä ne ovat?

-- Rahat ovat viinikellarissa, mutta hopeasta en tiedä mitään, se on kai jossakin piispan arkuissa.

-- Hawkhurst, menkää heti viinikellariin etsimään rahoja. Sillä välin aion tehdä muutamia kysymyksiä tälle kunnianarvoisalle piispalle.

-- Tarvitsetteko vielä laivan toimitsijaa?

-- En tarvitse, menköön matkoihinsa.

Mies parka heittäytyi polvilleen osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta merirosvot laahasivat hänet mukaansa, ja tuokion kuluttua hänen ruumiinsa oli haikalojen hampaissa.

Sillä välin oli Francisco, joka oli neekereiltä kuullut laivassa olevista vangeista, merirosvokapteenin huomaamatta yhtynyt peräkannella olevaan joukkoon kehottaakseen merirosvoja armahtavaisuuteen.

-- Kunnianarvoisa isä, virkkoi Kain lyhyen äänettömyyden jälkeen piispalle, teillä on monta arvokasta esinettä mukananne laivassa?

-- Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä tyttö raukka, ja hänen toivon pääsevän enkelinä taivaaseen, vastasi piispa.

-- Mikäli teidän saarnoihinne on uskomista, tämä maailma on kiirastuli, joka on läpäistävä ennen taivaan iloon pääsemistä, ja kidutusta saa tyttö riepu kärsiä jos kieltäydytte kertomasta mitä tiedätte. Teillä on mukananne suuret varastot kulta- ja hopeakoruja. Missä ne ovat?

-- Niiden tavaroiden joukossa, jotka on uskottu minun huostaani.

-- Kuinka monta myttyä teillä on kaikkiaan?

-- Sata, jollei enemmänkin.

-- Olkaa siis hyvä ja ilmoittakaa, missä kalleudet ovat.

-- Kulta ja hopea eivät ole minun omaisuuttani, ne ovat Jumalan, sillä ne on aiottu hänen kunniakseen, vastasi piispa.

-- Vastatkaa pian! Ei mitään mutkitteluja! Missä ne ovat?

-- Sitä en tahdo sanoa sinulle, sinä veren tahraama mies! Ainakin tämän kerran petyt toiveissasi, ja meri nielee nuo maalliset aarteet, joita hankkiaksesi sinä olet saastuttanut kätesi. Paina mieleesi, murhamies; et saa ikinä tietää missä aarteet ovat.

-- Ottakaa kiinni tyttö, miehet! huusi Kain. Saatte hänet omaksenne. Tehkää hänelle mitä tahdotte.

-- Pelasta minut! Oi, pelasta minut! rukoili Teresa tarttuen piispaan.

Merirosvot kävivät Teresaan käsiksi, mutta nyt Francisco, joka oli seisonut kapteenin takana, ryntäsi esiin ja sysäsi lähinnä seisovat syrjään.

-- Pidättekö itseänne miehinä? hän huusi merirosvoille, jotka väistyivät. Hurskas isä, minä kunnioitan teitä, mutta en voi pelastaa teitä! hän jatkoi sitten surullisesti. Teen kuitenkin parhaani. -- Rukoilen teitä, hän sanoi sitten kääntyen Kainin puoleen, sen rakkauden nimessä, jota kerran tunsitte äitiäni kohtaan, sen ystävyyden nimessä, jota ennen olette tuntenut minua kohtaan: älkää tehkö tätä julmuutta! -- Pojat, jatkoi Francisco kääntyen merirosvoihin päin, yhtykää minuun ja rukoilkaa armoa kapteeniltanne. Te olette liian urhoollisia ja miehekkäitä voidaksenne häväistä viatonta ja turvatonta olentoa, liian miehuullisia voidaksenne vuodattaa pyhän miehen ja tämän tyttö raukan verta.

Kaikki vaikenivat. Näytti siltä kuin merirosvot olisivat taipuneet Franciscon puolelle. Kapteeninkin kasvolihakset vavahtelivat mielenliikutuksesta.

Samassa Teresan kamarineito, joka pelästyksissään oli vaipunut polvilleen ja luonut arkoja silmäyksiä merirosvoihin, huudahti ilosta, huomatessaan heidän joukossaan rakkaan ystävän. Tämä oli nuori, viidenkolmatta ikäinen mies. Entisinä viattomina aikoina hän oli ollut kamarineidon sulhanen, ja tyttö oli vuosikausia surrut luullen häntä kuolleeksi, kun ei laivasta, jossa nuorukainen oli lähtenyt merille, ollut kuulunut mitään. Laivan olivat merirosvot vallanneet, ja pelastaakseen henkensä mies oli liittynyt heidän joukkoonsa.

-- Filip, Filip! huusi tyttö heittäytyen miehen syliin. Neiti! Tämä on Filip! Me olemme pelastuneet!

Filip tunsi heti entisen morsiamensa. Tytön näkeminen herätti hänen mielessään muinaisten viattomien ja onnellisten päivien muiston, ja rakastuneet syleilivät kauan toisiaan.

-- Säälikää heitä! Pelastakaa heidät! jatkoi Francisco kääntyen uudelleen kapteenin puoleen.

-- Jumala sinua siunatkoon, nuori mies! virkkoi piispa astuen esiin ja laskien kätensä Franciscon pään päälle.

Kain ei vastannut mitään, mutta hänen leveä rintansa paisui mielenliikutuksesta. Silloin Hawkhurst äkkiä tunkeutui esiin miesjoukon läpi.

-- Kiiruhtakaa, kapteeni! hän huusi. Vettä on jo kuusi jalkaa! Nyt on pidettävä huolta, että saamme edes hopea- ja kultaesineet haltuumme.

Tämä tieto näytti tukahduttavan kapteenin mielenliikutuksen.

-- Kas niin, nopeasti nyt, herra! hän tiuskaisi piispalle. Missä aarre on? Mutta älkää laskeko leikkiä minun kanssani, tai taivaan nimessä...

-- Älkää vedotko taivaaseen! vastasi piispa. Olette jo kuullut vastaukseni.

Kapteeni kääntyi poispäin ja antoi muutamia käskyjä Hawkhurstille, joka kiiruhti kannen alle.

-- Viekää pois tuo poika, sanoi Kain merirosvoille osoittaen Franciscoa. Erottakaa nuo hulluttelijat toisistaan, hän jatkoi katsahtaen siihen suuntaan, missä Filip ja tyttö vielä itkien syleilivät toisiaan.

-- Ei koskaan! huudahti Filip.

-- Viskatkaa tyttö haikalojen ruoaksi. Kuuletteko? Ettekö tottele? kiljaisi Kain tarttuen puukkoonsa.

Filip oikaisihe, irrottautui tytöstä, tempaisi puukkonsa ja hyökkäsi kapteenin kimppuun pistääkseen puukon hänen rintaansa.

Salamannopeasti Kain tarttui hänen käteensä ja paiskasi hänet pitkäkseen kannelle.

-- Vai niin, todellakin! hän huusi pilkallisesti.

-. Te ette voi erottaa meitä! sanoi Filip koettaen nousta seisomaan.

-- En aiokaan, hyvä mies, vastasi Kain. Sitokaa heidät kiinni toisiinsa ja heittäkää mereen.

Käskyä noudatettiin tuossa tuokiossa, sillä merirosvot eivät ainoastaan nöyrtyneet nähdessään, kuinka kylmä ja tunteeton heidän kapteeninsa oli, vaan myös vihastuivat, kun hänen henkeään uhattiin. Tuskinpa oli tarpeellistakaan sitoa onnetonta paria kiinni toisiinsa, sillä he olivat kietoutuneet niin lujaan syleilyyn, että olisi ollut mahdotonta erottaa heitä. Yhtenä myttynä heidät vietiin laskuluukulle ja tyrkättiin mereen.

-- Hirviö! huudahti piispa kuullessaan loiskahduksen. Hirmuinen tilinteko odottaa sinua tuon julmuuden takia.

-- Tuokaa nyt nuo tänne! komensi Kain tylysti.

Piispa ja hänen veljentyttärensä talutettiin laivan laidalle.

-- Mitä näette tuolla, arvoisa piispa? kysyi Kain viitaten samentuneeseen veteen, jossa vilahteli lisää saalista odottavien häitten selkäeviä.

-- Näen siellä luonnostaan raatelevia petoja ja epäilemättä ne ovat pian raastaneet palasiksi heikot jäsenemme, mutta sinunlaistasi hirviötä en siellä näe. Rakas Teresa, älä pelkää; on olemassa Jumala -- kostava ja palkitseva Jumala.

Mutta Teresa oli sulkenut silmänsä, hän ei voinut katsella tuota kamalaa näkyä.

-- Valitkaa nyt. Jos kieltäydytte vastaamasta, joudutte ensin kidutettavaksi ja sitten haitten ruoaksi, ja tytön jätän heti laivaväkeni haltuun; tehkööt hänelle mitä ikinä tahtovat.

-- Ei koskaan! huudahti Teresa ja heittäytyi partaalta aaltoihin.

Vedessä syntyi sellainen loiskina ja pyrstöjen huiske, että vesi näytti kerrassaan kuohuvan. Kohta veden tumma väri tasoittui jälleen, eikä voinut huomata muuta kuin kirkkaan sinisiä aaltoja ja saalista himoitsevia petoja.

-- Tänne peukaloruuvit! Nopeasti! Meidän täytyy pusertaa hänestä salaisuus esiin! huusi merirosvokapteeni kääntyen miestensä puoleen. Nämä olivat paatuneita roistoja, mutta kuitenkin heitä kauhistutti äskeinen tapaus. -- Sitokaa hänet!

-- Älkää koskeko häneen! huusi Francisco. Älkää koskeko häneen, jos olette miehiä!

Silmittömästi vimmastuneena Kain päästi piispan käsivarren, tempasi pistoolinsa ja tähtäsi Franciscoa. Mutta piispa tyrkkäsi Kainin käsivartta ylöspäin pistoolin lauetessa, ja nähdessään ettei luoti osunut aiottuun uhriin, kirkonmies risti kätensä ja kiitti Jumalaa. Raivostuneena Hawkhurst tarttui hänen kurkkuunsa ja viskasi hänet mereen.

-- Mokomakin hätikkö, murahti Kain nähdessään perämiehen äkkipikaisen työn, mutta malttoi mielensä ja huusi: -- Ottakaa kiinni tuo poika ja tuokaa tänne!

Pari rosvoa syöksyi käskyä täyttämään, mutta Pompeius ja muut värilliset, jotka olivat tarkkaan seuranneet tapahtumien kulkua, keräytyivät nyt Franciscon ympärille. Syntyi käsikähmä ja merirosvot, jotka eivät olleet erikoisen halukkaita ottamaan kiinni Franciscoa, sallivat neekerien viedä hänet terveenä ja vahingoittumattomana portugalilaisesta laivasta kuunariin.

Hawkhurst ja suurin osa rosvolaivan miehistöä olivat sillä välin mellastaneet lastiruumassa etsien kalleuksia löytämättä kuitenkaan mitään. Vesi oli jo noussut niin korkealle ettei yrityksistä enää voinut olla lainkaan hyötyä. Laiva vajosi nopeasti, joten siitä täytyi kiireesti poistua ja työntää kuunari siitä erilleen, jottei se joutuisi uppoavan laivan pyörteeseen. Kain ja Hawkhurst palasivat pettyneine miehineen kuunariin, ja ennen kuin he olivat saaneet molemmat alukset kaapelinmitan päähän toisistaan, portugalilainen upposi vieden mukanaan kaikki ahnaasti himoitut aarteet.

Kapteeni asteli edestakaisin kuunarin kannella kasvoillaan niin kiukkuinen ilme, että merirosvot ymmärsivät hänen hautovan julmaa kostoa. Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan jäi värillisten pariin. Näitä oli kyllä laivaväestä ainoastaan vähäinen osa, mutta he olivat tunnettuja rohkeudestaan. He olivat nähtävästi kaikki varustautuneet asein ja vetäytyivät lähelle toisiaan keulan puolelle pitäen tarkasti silmällä jokaista tapausta, jokaista liikettä, puhellen innokkaasti omalla kielellään.

Kuunari kulki nyt luoteeseen täysin purjein. Aurinko laski jälleen, mutta Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan laskeutui kannelta värillisten ympäröimänä. Kerran yöllä Hawkhurst kutsui heitä kannelle, mutta he eivät totelleet käskyä eivätkä vastanneet mitään pursimiehen kehotuksiin.

Useat merirosvotkin näkyivät pitävän neekerien puolta. Merirosvolaivan miehet eivät vielä kaikki olleet perin turmeltuneita. Hurskaan hengenmiehen äkillinen murha, kauniin Teresan julma kohtalo ja kapteenin raakamainen menettely Filipiä ja tämän lemmittyä kohtaan olivat julmempia tekoja kuin mihin he olivat tottuneet. Franciscon vaatimus ei ainakaan ollut rikos, ja kuitenkin he olivat sitä mieltä, että hänet oli tuomittu. Hän oli kaikkien suosikki. Hawkhurstia lukuunottamatta eivät ilkeimmätkään heistä voineet olla kunnioittamatta häntä, vaikka he samalla käsittivät, että Kaininkin valta olisi pian mennyttä, jos Francisco viipyisi kauemmin merirosvolaivassa. Useita kuukausia oli jo Hawkhurst, joka vihasi nuorukaista, vaatinut että hänet oli toimitettava pois kuunarista, ja nyt hän ahdisti kapteenia tiukaten, että nuorukainen oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hän ilmoitti Kainille värillisten hankkivan kapinaa ja monien laivamiestenkin nurisevan.

Kain käsitti Hawkhurstin olevan oikeassa ja meni kajuuttaan miettimään mitä olisi tehtävä.

Puoliyö oli jo ohi, kun Kain väsyneenä päivän järkytyksistä vaipui levottomaan uneen. Hän uneksi Franciscon äidistä. Tämä ilmestyi hänen eteensä ja rukoili poikansa puolesta. Samaan aikaan olivat Francisco ja Pompeius hiljaa hiipineet kajuuttaan noutamaan Franciscon pistoolia sekä hiukan ampumavaroja, jos tapaisivat kapteenin nukkumassa. Pompeius hiipi sisään ensiksi, mutta peräytyi säpsähtäen kuullessaan kapteenin äänen. Molemmat pysähtyivät kajuutan ovelle kuuntelemaan.

-- Ei -- ei, mutisi Kain. Hänen täytyy kuolla -- se on turhaa -- älä rukoile, nainen -- minä tiedän, että murhasin sinut -- älä rukoile -- hänen täytyy kuolla!

Pieni hopealamppu loi kajuuttaan himmeätä valoa. Francisco, joka oli kuullut Kainin sanat, astui sisään ja meni kapteenin luo.

-- Poika, älä rukoile! jatkoi Kain maaten selällään ja hengittäen raskaasti. Älä rukoile, nainen -- huomenna hän kuolee. Nyt seurasi äänettömyys, ikään kuin nukkuva olisi odottanut vastausta. -- Niin, samoin kuin murhasin sinut, murhaan hänetkin, mutisi kapteeni vihdoin.

-- Roisto, kysyi Francisco hiljaa juhlallisella äänellä, murhasitko äitini?

-- Murhasin, murhasin, vastasi kapteeni joka nukkui yhä.

-- Mistä syystä? jatkoi Francisco, joka kuultuaan tuon tunnustuksen nukkuvalta kapteenilta ei enää välittänyt huomattaisiinko hänet.

-- Hän suututti minua kerran, kun olin jo ennestään ärtynyt.