Part 4

Lahdelman rannat ovat jokseenkin ilottomat ja autiot. Silmä kohtaa ainoastaan loivasti viettävän rannan, jolla on häikäisevän valkeaa hiekkaa, ja ylempänä muutamia pieniä kumpuja, joita Atlantin raivoisat myrskyaallot lakkaamatta huuhtelevat. Maa on kuiva ja paljas, ei pienintäkään kasvillisuuden merkkiä. Lahden vesi on tyyni ja kirkas kuin hienoin kuvastin, hiljaisinkaan loiske rantaa vastaan ei häiritse luonnon rauhaa, vienoinkaan tuulen leyhkä ei liikuta veden pintaa, jota keskipäivän pystysuorat, polttavat auringonsäteet lämmittävät levittäen kaikkialle masentavan kuuman valo- ja lämpövirran. Ainoatakaan vesilintua ei näy liitelemässä veden yllä. Kaikkialla vallitsee hiljaisuus, kolkkous ja autius; ainoastaan silloin tällöin näkyy jättiläishai, joka hitaasti ui eteenpäin kuumassa pintavedessä tai pysyttelee keskipäivän helteessä laiskana paikoillaan. Karumpaa, elottomampaa ja ihmiselle sopimattomampaa seutua tuskin voi kuvitella.

Lahden suussa, noin kolmen sylen syvyisessä paikassa, ankkuritouvi höllällä roikkuen, lojui liikkumattomana laiva, joka olisi herättänyt ihmettelyä jokaisessa, joka olisi osannut arvostella sen huolellista rakennetta. Aluksen piirteet olivat niin viehättävän sopusuhtaiset, että miltei olisi voinut luulla sen lähteneen jumalallisen rakentajan omasta kädestä hänen luomanaan ja valtamerelle uskottuna olentona, joka on määrätty korostamaan hänen töittensä kauneutta ja vaihtelevaisuutta. Sillä suuresta merihirviöstä mitättömimpään evin liikkuvaan otukseen, suuren suuresta myrskylinnusta pahaenteiseen myrskypääskyyn saakka ei ainoallakaan valtameren siivekkäällä eikä evälliselläkään asujalla ollut tarkoituksenmukaisempaa, sopusuhtaisempaa muotoa kuin tällä ihmiskätten mestarityöllä, jonka kauniit viivat ja somat sirot pyöröpuut olivat tällä hetkellä ainoat esineet, jotka kuvastuivat taivaanrannan rajaviivaa vasten.

Valitettavasti tämän mestariteoksen oli luonut ahneus julmaan ja väärään tarkoitukseen, mutta nyt sitä käytettiin vielä hirvittävämpään työhön: se oli ollut orjalaivana -- nyt se oli kuuluisa ja pelätty merirosvokuunari "Kostaja".

Ei ollut laivuria, jolla ei ollut tarkkoja ohjeita tuon laivan suhteen, jonka nimi oli tullut niin kuuluksi rikoksien ja konnantöiden yhteydessä, ei missään purjehdukselle mahdollisessa maapallon osassa ainoaakaan kauppalaivaa, jonka väkeä ei olisi hirvittänyt, kun sen nimeä mainittiin tai kun muisteltiin niitä hirmutöitä, joita sen hurja miehistö oli tehnyt. Se oli purjehtinut kaikkialla: idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä osoittivat ryöstöt ja murhat sen jälkiä.

Laivan perässä oli pieni vene. Kun oli aivan tyyni, näytti siltä kuin vene olisi vetänyt kuunaria luokseen.

Etäältä erehtyi helposti laivan koosta. Sitä saattoi pitää ehkä yhdeksänkymmenen tonnin pikku aluksena, mutta se oli todellisuudessa lähes kahdensadan tonnin kantoinen. -- Se oli erikoisen leveä ja näöltään siro ja keveät pyöröpuut olivat tavattoman jykevää tekoa. Kansi oli tehty honkalankuista, joissa ei ollut oksaa eikä halkeamaa, manillahamppuköydet oli somasti laskettu kuparisille jaluspiikeille ja kääritty kiepille kannelle, joka kiilteli puhtauttaan kuvastaen vaaleanvihreitä portaita; väkivivuissa ja kompassikopeissa oli uurteinen mahonkipäällys ja messinkikoristeet, kajuutan ikkunaa suojeli metalliverkko. Kiväärit olivat telineessä isomaston kohdalla, keihäät taas puomin ympäri sidottuina.

Keskellä laivaa, etu- ja isonmaston välillä, oli liikkuvalla lavetilla pitkä, 32-naulainen metallitykki, joka pahalla säällä voitiin laskea alas ja peittää. Kummallakin laidalla oli kahdeksan metallitykkiä, ne olivat pienempiä mutta erinomaisen hyvää työtä. Kuunari todisti rakentajan suurta taitoa ja kaikki sen varustukset huolellisuutta.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta mitään ei ollut liikaa. Puhtaus ja järjestys osoittivat, että päällikkö oli sekä ankara kurinpitäjä että todella pystyvä merimies. Kuinka laiva olisikaan muuten voinut niin kauan jatkaa laitonta, mutta menestyksellistä toimintaansa? Kuinka olisi muuten ollut mahdollista pitää aisoissa pelkistä pahantekijöistä kokoonhaalittua miehistöä, joka ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä ja josta suurimmalla osalla oli omallatunnollaan hirvittäviä murhia ja vielä iljettävämpiä tihutöitä. Sen tähden, että laivan päällikkö oli miehistöä päätään pitempi joka suhteessa niin ettei kukaan voinut vetää hänelle vertoja, hän sai pidetyksi heidät kurissa. Ei kukaan vetänyt hänelle vertoja älykkyydessä, ammattitaidossa, pelkäämättömyydessä ja ruumiinvoimissa, jotka hänellä olivat kuin jättiläisellä, eikä liioin konnamaisuudessa ja julmuudessa, hän kun näet halveksi kaikkia siveellisiä velvoituksia.

Tämän henkilön varhaisemmista vaiheista oli hyvin vähän tietoja. Epäilemättä hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen, ja väitettiin hänen olevan lähtöisin vanhasta, Tweed-virran varsilla asuvasta suvusta. Mutta mistä sattuman oikusta hänestä oli tullut merirosvo, millaiset hairahdukset olivat syösseet hänet yhteiskunnallisesta asemastaan, siitä ei koskaan saatu selvää; se vain tiedettiin, että hän oli muutamia vuosia harjoittanut orjakauppaa, ennen kuin anasti tämän laivan ja aloitti nykyisen hurjan ammattinsa. Merirosvolaivan väki sanoi häntä Kainiksi, ja hyvin valittu nimi se olikin, sillä yli kolmen vuoden ajan hän oli ollut sodassa kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset häntä vastaan.

Hän oli lähes kahden metrin pituinen, mutta samalla hyvin harteva, mistä jo näki, että hänellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Kasvot olisivat olleet kauniit, jolleivät olisi olleet täynnä rumentavia arpia, ja -- mikä omituisinta -- sinisistä silmistä loisti lempeä katse. Suu oli siromuotoinen, hampaat lumivalkeat, tukka kihartava, ja parta -- hänellä oli parta samoin kuin koko laivaväellä -- peitti kasvojen alaosan pitkinä, vahvasti aaltoavina suortuvina. Hän oli vartaloltaan mitä sopusuhtaisin, miltei pelottavan suuri ja voimakas. Puku sopi hänelle hyvin: pellavahousut, parkitsemattomasta nahasta tehdyt keltaiset saappaat, leveäraitainen puuvillapaita, punainen kashmirvaippa hartioilla, kultareunuksin somistetut liivit. Mustassa samettitakissa oli kaksi riviä kultanappeja ja päässä somasti koristettu turkkilainen lakki; pitkä veitsi ja pari vyöhön pistettyä pistoolia täydensivät asua.

Laivaväkeen kuului kaikkiaan 165 miestä, kaikkia mahdollisia kansallisuuksia. Päällystönä oli pääasiassa englantilaisia ja skandinaaveja, muut olivat suurimmaksi osaksi espanjalaisia ja maltalaisia. Sitä paitsi laivassa oli portugalilaisia, brasilialaisia ja neekereitä laivaväen täytteenä.

Neekerit kuuluivat siihen mustaan rotuun, joka asuu rannikolla Kap Palmasin lähellä ja jota usein käytettiin sotalaivoissa auttamassa englantilaisia merimiehiä töissä, jotka kuumassa ilmanalassa ovat näille liian raskaita. Mustat neekerit ovat vahvaa väkeä, hyväluontoisia, oivallisia merimiehiä ja kestävät raskasta työtä paremmin kuin muut Afrikan asukkaat. He pitävät englantilaisista ja puhuvat heidän kieltään ymmärrettävästi, ja he ovat hyvin hyvillään, jos heidät "kastetaan" kun he tulevat laivaan. Saamansa nimen he pitävät tavallisesti kautta elämänsä.

Nuo miehet eivät olleet tulleet rosvokuunariin suinkaan vapaaehtoisesti. He olivat palvelleet englantilaisissa laivoissa, jotka kävivät kauppaa rannikolla. Kun laiva oli vallattu ja poltettu ja väestön eurooppalainen osa surmattu, heidät otettiin väkisin merirosvolaivaan. Heille oli luvattu palkkio, jos he hoitavat tehtävänsä, mutta siihen he eivät luottaneet, vaan odottivat vain sopivaa karkaamistilaisuutta.

Kuunarin kapteeni seisoi peräkannella ja tarkasteli väliin kaukoputkella autiota taivaanrantaa odotellen, että jokin laiva ilmestyisi näkyviin. Muu päällystö ja miehistö makaili tai käveli toimetonna kannella huohottaen hirveässä kuumuudessa ja kärsimättömästi odottaen tuulenpuuskaa, joka virvoittaisi kuumaa otsaa.

Kuunarin kajuutta oli sisustettu yksinkertaisesti: kiinteä makuulavitsa kummallakin puolella, perälaipion puolella suuri ruokakomero, joka alun pitäen oli kai aiottu lasin ja posliinin säilytyspaikaksi, mutta oli nyt täynnä kaikenlaisia hopea- ja kultaesineitä; lamput olivat myös hopeaa ja ilmeisesti peräisin jostakin katolisesta kirkosta.

Kajuutassa oli kaksi henkilöä. Toinen oli iloinen, soreamuotoinen neekeri, joka oli ristitty Pompeius Suureksi varmaankin mahtavan kokonsa ansiosta. Toinen oli noin kahdeksantoistavuotias nuorukainen, nähtävästi eurooppalaista syntyperää. Hänen kasvonsa olivat älykkäät ja hienopiirteiset, mutta surumieliset. Hänellä oli melkein samanlainen puku kuin kapteenilla, mutta se näytti hauskemmalta hänen yllään. Hän istui keulanpuoleisella sohvalla kädessään kirja, johon hän silloin tällöin loi silmäyksen seuratessaan välillä neekerin liikkeitä tämän puhdistaessa ja järjestäessä kalliita esineitä.

-- Herra Francisco, tämä on erinomaisen kaunis kapine, sanoi Pompeius ihaillen juomakannua, joka oli harvinaisen sirotekoinen.

-- Niin on, vastasi Francisco tyynesti, se on todellakin kaunis.

-- Kuinka on kapteeni Kain saanu tämän?

Francisco pudisti päätään, ja Pompeius laski sormensa huulilleen ja loi Franciscoon pari silmäystä, joista saattoi helposti havaita hänen tarkoituksensa.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni laskeutuvan kajuuttaan. Pompeius alkoi taas puhdistaa hopeita ja Francisco katsoi kirjaansa.

Mikä merkillinen yhdysside oli kapteenin ja tämän nuorukaisen välillä? Sitä ei tiedetty, mutta kun viimeksi mainittu oli aina kapteenin mukana ja aina elänyt hänen kanssaan, oli yleinen käsitys, että hän oli kapteenin poika, ja laivaväen kesken häntä sanottiin yhtä usein "Nuoreksi Kainiksi" kuin ristimänimeltään Franciscoksi.

Kuitenkin oli havaittu, että he viime aikoina usein riitelivät ja että kapteeni epäluuloisena seurasi kaikkia Franciscon puuhia.

-- Älkää salliko minun keskeyttää, sanoi Kain astuessaan kajuuttaan. Ne tiedot, mitä neekeri voi antaa, ovat varmaankin erittäin tärkeitä.

Francisco ei vastannut, vaan oli syventyvinään kirjaansa. Kain loi katseensa vuoroin kumpaankin.

-- Kuule, Pompeius, mitä sinä äsken sanoit?

-- Mitä sano, herra kapteeni? Minä vain sano: Nuori, herra, tämä on kovin kaunis kapina, minä kysy, mistä te sen saanu, herra Francisco ei vasta mitä.

-- Ja mitä se sinuun kuuluu, senkin musta lurjus! kiljaisi kapteeni, tempasi juomakannun ja iski sillä neekeriä päähän, niin että astia meni lyttyyn ja mies kaatui pitkäkseen lattialle. Veri vuoti haavasta, kun hän hämmästyneenä ja vapisten saamastaan iskusta kömpi hitaasti pystyyn. Sanaakaan sanomatta hän lähti pois kajuutasta. Kain heittäytyi arkulle vastapäätä makuusijaa ja lausui ivallisesti nauraen:

-- Nyt sinulle tuli ero uskollisesta, hartaasta ystävästä.

-- Ja ero vaaratonta ihmistä kohtaan harjoitetusta julmuudesta ja vääryydestä! vastasi Francisco laskien kirjan pöydälle. Neekeri kysyi asiaa viattomuudessaan, sillä hän ei tuntenut niitä seikkoja, jotka liittyvät kannun ryöstämiseen.

-- Mutta sinä et unohda niitä, otaksun. No, hyvä on, nuori mies. Mutta varoitan sinua, kuten jo ennen olen monesti varoittanut. Ainoastaan äitisi muisto on estänyt minua jo aikoja sitten heittämästä sinua haikalojen syötäväksi.

-- En tiedä kuinka äitini muisto on teihin vaikuttanut. Valitan vain sitä onnettomuutta, että hän jollakin tavoin joutui yhteyteen teidän kanssanne.

-- Hän vaikutti minuun sillä tavoin, vastasi Kain, kuin nainen aina vaikuttaa mieheen. Mutta sanon sinulle suoraan: tuo vaikutus laimenee yhä enemmän, enkä minä aio sallia edes äitisi muiston estää minua, jos havaitsen, että jatkat samaan tapaan kuin viime aikoina olet tehnyt. Sinä olet osoittanut kapinamieltä minua kohtaan miesten kuullen, olet vastustanut käskyjäni, ja minulla on täysi syy otaksua, että olet salahankkeissa minua vastaan.

-- Voinko osoittaa muuta kuin halveksimista, vastasi Francisco, kun saan nähdä moisia hirvittäviä, kylmäverisen julmia tihutöitä kuin äskeinenkin? Miksi toitte minut tänne ja miksi pidätte minua täällä? En pyydä mitään muuta kuin että sallitte minun lähteä pois koko laivasta. Te ette ole isäni, sen olette itse sanonut minulle.

-- En, minä en ole sinun isäsi, mutta sinä olet äitisi poika.

-- Se ei anna teille mitään oikeutta komennella minua, vaikka olisitte ollut naimisissa äitini kanssa; mutta te --

-- En ollut naimisissa hänen kanssaan.

-- Jumalan kiitos, sillä naimisissa olo teidän kanssanne olisi ollut vielä suurempi häpeä.

-- Mitä sanot! kivahti Kain tarttuen samassa nuorukaista kauluksesta ja nostaen hänet korkealle kuin leikkikalun. -- Mutta ei -- en voi unohtaa äitiäsi. Kain hellitti kätensä Franciscosta ja istuutui jälleen arkulle.

-- Tehkää mitä tahdotte, sanoi Francisco toinnuttuaan, ei ole yhtään väliä, lyöttekö pääni puhki vai heitättekö minut mereen haitten ruoaksi, sehän olisi ainoastaan yksi uusi murha entisten lisäksi.

-- Hullu! Mieletön! Miksi kiusaat minua? vastasi Kain ponnahtaen pystyyn ja syöksyen saman tien kajuutasta.

Keskustelulta ei ollut puuttunut kuuntelijoita, sillä kajuutan ovet olivat auki ja ikkuna raollaan. Kainin kasvot kuumottivat hänen porhaltaessaan käytävien läpi kannelle. Hän havaitsi ensimmäisen perämiehen seisovan luukulla ja monen laivamiehen kohonneen makuupaikoiltaan kyynärpäiden varaan kurkottaen päätään ikään kuin kuunnellakseen kajuutasta kuuluvaa keskustelua.

-- Se ei koskaan käy päinsä, herra, lausui perämies Hawkhurst pudistaen päätään.

-- Ei, vastasi kapteeni, ei, vaikka hän olisi oma poikanikin. Mutta mitä on tehtävä? Hän ei anna pelotella itseään.

Hawkhurst osoitti laskuportaita.

-- Säästäkää neuvonne siksi, kunnes minä niitä kysyn! ärähti kapteeni ja kääntyi synkkänä pois.

Sillä välin Francisco asteli edestakaisin kajuutassa syviin ajatuksiin vaipuneena. Vaikka hän oli nuori, hän piti elämää vähäarvoisena; mikään side ei kiinnittänyt häntä siihen eikä tehnyt sitä hänelle elämisen arvoiseksi. Hän muisti äitinsä, mutta ei tämän kuolemaa, joka oli pidetty häneltä salassa.

Seitsemän vuoden vanhasta hän oli purjehtinut Kainin seurassa orjalaivassa ja siitä asti ollut hänen parissaan. Viime aikoihin asti hänelle oli uskoteltu, että kapteeni oli hänen isänsä. Niinä vuosina, jolloin Kain harjoitti orjakauppaa, hän oli uhrannut paljon aikaa nuorukaisen kasvatukseen, ja sattumalta oli ainoa kirja koko laivassa Kainin alkaessa opettaa poikaa sama Raamattu, joka oli ollut Franciscon äidin oma. Tästä kirjasta hän oppi lukemaan, ja sitä mukaa kuin hänen kasvatuksensa edistyi, hankittiin uusia kirjoja. Saattaa tuntui omituiselta, ettei se kauppa, jota hänen kasvatusisänsä harjoitti, turmellut pojan luonnetta; mutta hän oli aina pitänyt neekereitä alhaisempana ihmislajina. Tämän otaksuman teki eurooppalaisten heitä kohtaan osoittama julmuus täysin ymmärrettäväksi.

Franciscon luonne oli niin lempeä ja jalomielinen, ettei huonojen ihmisten antama esimerkki tai seurustelu heidän kanssaan voinut häntä turmella. Vartuttuaan hän alkoi yhä itsenäisemmin arvostella asioita ja häntä inhotti se julma tapa, jolla onnettomia tummaihoisia kohdeltiin. Ensi aluksi eivät tihutyöt olleet perin likaisia: laivoja oli otettu kiinni ja ryöstetty, mutta ihmishenget oli säästetty. Mutta pahuuden tiellä edistytään nopeasti, ja kun kuunari oli vapaiksi päästettyjen vankien kertomusten johdosta ollut usean kerran vaarassa joutua kiinni, ei viime aikoina enää säästetty ihmishenkiä, ja sangen usein oli murhia seurannut vielä häpeällisempiäkin tekoja.

Francisco oli ollut hirvittävien tihutöiden todistajana, hän oli koettanut pelastaa onnettomia, mutta turhaan.

Inhoten kapteenia, laivaväkeä ja heidän julmuuksiaan hän oli viime aikoina pelkäämättä lausunut julki ajatuksensa ja asettunut vastustamaan kapteenia, sillä kerran Kain oli ilmaissut, ettei Francisco ollut hänen poikansa.

Jos joku laivamiehistä tai päällystöstä olisi puhunut kymmenennen osankaan siitä, mitä kapteeni oli saanut kuulla pelkäämättömän Franciscon huulilta, hän olisi jo aikoja saanut maksaa rohkeutensa hengellään, mutta Kainin rinnassa oli Franciscoa kohtaan tunne, jota oli mahdoton tukahduttaa, yhdessä elämisen ja tottumuksen aiheuttama tunne. Muutamia vuosia nuorukainen oli ollut hänen seuralaisensa ja tottumuksen voimasta ikään kuin osa hänestä itsestään. Ihmisluonteessa on taipumus, joka ei koskaan häviä, tarve omistaa jotakin, mitä rakastaa, suojella ja varjella, ja jollei sitä voi osoittaa ihmisolennolle, se kohdistuu koiraan tai muuhun eläimeen. Semmoinen oli se tunne, joka niin lujasti liitti Kainin Franciscoon ja joka tähän asti oli pelastanut nuorukaisen hengen.

Kuljettuaan hetken aikaa edestakaisin nuorukainen istuutui arkulle, jolta kapteeni äsken oli noussut; hänen katseensa kääntyi heti Pompeiukseen, joka kurkisti kajuuttaan ja viittasi hänelle sormellaan.

Francisco nousi, otti kaapista pullon, jossa oli viinaa, lähestyi ovea ja ojensi pullon neekerille lausumatta sanaakaan.

-- Herra Francisco, kuiskasi Pompeius, Pompeius sano -- kaikki neekerit sano -- jos te aiko karata, tulee neekerit myös. Pompeius sano -- kaikki neekerit sano jos tahto tappaa te -- ei koskaan tappa, jos vain yksi neekeri elä.

Sitten neekeri työnsi kädellään Franciscon hiljaa luotaan ja kiiruhti välikannelle.

HYÖKKÄYS

Vihdoin tuuli alkoi puhaltaa. Kapteeni määräsi yhden miehen tähystämään tarkasti, itse hän asteli kannella edestakaisin ensimmäisen perämiehen kanssa.

-- Mahdollisesti se on lähtenyt vasta päivää tai paria myöhemmin, sanoi kapteeni jatkaen keskustelua, mutta sen olen ottanut huomioon laskuissani, ja luottakaa siihen, että jos se kulkee itäistä väylää, tapaamme sen heti kohta. Jollei se tule näkyviin illalla, kun vielä on valoisaa, lasken suoraan merelle. Minä tunnen portugalilaisen. Nyt on hyvä tuulenpuuska; levittäkää halkaisijapurje ja pitäkää silmällä, että ankkuri on valmiina.

Päivä alkoi kallistua iltaan. Päivällinen oli kannettu kajuuttaan. Kapteeni meni sinne ja istuutui pöytään Franciscon kanssa, joka söi ääneti. Kapteenin viha oli nyt lauhtunut ja hän koetti aloittaa keskustelun pojan kanssa. Mutta aivan yllättäen tähystäjä ilmoitti havainneensa laivan näköpiirissä.

-- Siinä se nyt on! huudahti kapteeni ja hypähti ylös, mutta istuutui jälleen kuin hillitäkseen levottomuuttaan.

Francisco, joka nojasi kyynärpäitään pöytään, vei kätensä otsalleen ja peitti silmänsä.

-- Se on suuri laiva, herra. Saatoimme erottaa toisen reivin sen märssypurjeessa, sanoi Hawkhurst, joka pisti päänsä kajuutan ikkunasta sisään.

Kapteeni otti äkkiä siemauksen viinipullosta, loi vihaisen katseen Franciscoon ja riensi kannelle.

-- Nyt varuillanne, pojat! huusi kapteeni tarkasteltuaan tuokion vierasta laivaa kaukoputkellaan. Hyvä, se se on. Kootkaa aurinkopurjeet ja nostakaa ankkuri. Pojat, tuossa laivassa on enemmän hopeaa kuin teidän arkkuihinne mahtuu, ja Goan kirkkojen hyvät pyhimykset saavat huoleti odottaa vielä jonkin aikaa kultaisia kynttilänjalkojaan.

Käden käänteessä oli väki täydessä työssä, kaikki miehet kiskoivat ankkuriköyttä laivan peräpuoleen ja nostivat ankkurin keulalaidan alle. Kahta minuuttia myöhemmin "Kostaja" purjehti merelle ja ohjasi kulkunsa vieraan laivan tien poikki. Tuuli kiihtyi, ja kuunari kynti aaltoja kiitäen kuin hai saaliinsa perässä.

Tunnin kuluttua saattoi selvästi erottaa laivanrungon, mutta aurinko oli laskeutumaisillaan, ja ennen kuin rosvolaivassa oli ehditty saada selville portugalilaisen tykistö, oli jo pimeä.

Oli mahdoton sanoa, oliko vieraasta laivasta huomattu kuunaria vai ei; ainakaan se ei ollut muuttanut suuntaansa. Arvatenkaan sen väki ei olisi pitänyt sen enempää lukua, vaikka olisikin nähnyt sen. "Kostajassa" ei suinkaan oltu jouten. Keskilaivan pitkän tykin ympäriltä oli raivattu pois kaikki esineet, jotka olivat olleet tiellä; muut tykit oli samoin pantu kuntoon, ammustarvikkeet tuotu paikoilleen, kaikki oli järjestetty taistelun varalta yhtä jäntevästi ja yhtä lujaa sotakuria noudattaen kuin sotalaivassa.

Vainottua alusta ei ollut päästetty näkyvistä. Merirosvolaivan kapteeni piti sitä yhä silmällä yökaukoputkellaan. Noin tuntia myöhemmin oli kuunarin ja takaa-ajetun laivan välimatka mailia lyhempi, ja kuunari muutti nyt suuntaansa päästäkseen tuulen alapuolelle kaapelinmitan päähän laivasta. Kain seisoi partaan luona ja huusi vieraalle. Siitä vastattiin portugalin kielellä.

-- Kääntäkää vastatuuleen tai ammun teidät upoksiin! jatkoi Kain samalla kielellä.

Portugalilaiset antoivat ratkaisevan vastauksen lähettämällä tiheän luotituiskun hätyyttäjiä vastaan. Tykit oli suunnattu liian korkealle, niin etteivät laukaukset osuneet kuunarin matalaan runkoon, mutta vaikutuksen ne kuitenkin tekivät: halkaisijapuomi meni mereen, isonmaston kahveli halkesi ja joukko sekä kiinteitä että juoksevia köysiä putosi jymähtäen kuunarin kannelle. Musketinluodit tuottivat vielä enemmän tuhoa: kolmetoista merirosvoa haavoittui, niistä muutamat pahasti.

-- Hyvin tehty, herra portugalilainen! kiljaisi Hawkhurst. Pirukaan ei olisi voinut arvata teitä noin rohkeaksi.

-- Kyllä se kepponen tulee heille kalliiksi, vastasi tyynesti Kain, joka oli pysynyt vaarallisella paikallaan.

-- Veri verestä, kun minusta on kysymys, virkkoi toinen perämies katsellen kapeaa punaista verivirtaa, joka käsivarteen tulleesta haavasta valui pitkin vasemman käden sormia. Ota jotakin riepua ja sido tämä haava, Bill!

Sillä välin Kain oli antanut tykkimiehille käskyn suunnata korkeammalle, ja nyt vastattiin myös kuunarista.

-- Nyt riittää, pojat! Käskekää kääntymään oikealle, Hawkhurst! Meidän ei kannata menettää enempää väkeä.

Kuunari kääntyi ja purjehti purjeet höllällä vastustajastaan poispäin.

Portugalilaiset, jotka luulivat kuunarin pakenevan odottamattomasta vastarinnasta pelästyneenä, kohottivat kaikuvan hurraahuudon.

-- Viimeisen kerran te nyt hurrasitte! sanoi Kain pilkallisesti.

-- Nyt ylös tuuleen, Hawkhurst! Miehittäkää pitkä tykki ja pitäkää huoli siitä, että joka laukaus osuu portugalilaiseen! Muu väki asettakoon uuden halkaisijapuomin ja ryhtyköön pujottamaan ja solmimaan takilaa.

Kuunari kääntyi ja kulki nyt samaan suuntaan kuin portugalilainen, noin mailin verran tai vähän enemmän sen takana. Pitkää 32-naulaista tykkiä käytettiin säännöllisesti; jokainen laukaus osui vainottuun laivaan, tunkeutui sisään kajuutan ikkunasta tai muualta peräpuolelta. Turhaan laiva muutti suuntaansa kääntäen vastustajalle kylkensä; kuunari vähensi heti purjeitaan pysyäkseen siitä saman matkan päässä, joten laivalla ei ollut mitään hyötyä laitatykeistään; mutta kuunarin pitkä tykki teki yhä tuhojaan. Vieras laiva oli merirosvojen armoilla eivätkä he suinkaan säästäneet uhriaan.

Kolme tuntia kesti takaa-ajoa, kunnes tykki, joka oli messinkiä, kuumeni siinä määrin, että merirosvokapteenin täytyi käskeä lopettamaan ampuminen. Oliko vieras laiva antautunut vai ei, sitä oli nyt pimeässä mahdoton saada selville. Pitkällä tykillä ammuttaessa oli vaihdettu uusi isomaston kahveli ja halkaisijapuomi, kaikki kiinteät ja juoksevat köydet oli korjattu. Kuunari pysyi entisen matkan päässä laivasta ja seurasi sen vanavedessä, kunnes aamu valkeni.

Portugalilainen laiva oli niitä harvoja Itä-Intian purjehtijoita, joita Portugalin hallitus vielä aika ajoin lähetti maahan, joka kerran oli ollut sen herruuden alaisena, mutta jossa sillä nykyään on ainoastaan muutamien mailien laajuinen alue. Se oli matkalla Goaan, ja siinä oli pieni sotaväenosasto, uusi kuvernööri kahden poikansa kanssa, piispa veljentyttärineen sekä tämän kamarineito. Kun laiva lähti purjehtimaan mukanaan sellainen lasti, se oli tietysti harvinainen tapaus, josta yleisesti puhuttiin jo aikoja ennen lähtöä. Jo useita kuukausia ennen Kain oli saanut tarpeelliset tiedot laivan lastista ja määräpaikasta, mutta -- kuten portugalilaisille usein tapahtui -- lähtö lykkäytyi kerran toisensa perästä, ja vasta kolme viikkoa sitten hän oli saanut varman tiedon siitä, että laiva todella oli lähtenyt. Kain purjehti silloin nopeasti pitkin rannikkoa väijytyksiin Sleepers-lahteen.