Part 2

Herra Templemore oli toimelias ja älykäs mies; onni suosi häntä, ja hän laski voivansa palata muutaman vuoden kuluttua varakkaana miehenä kotimaahan. Mutta toinen vuosi heidän Amerikkaan tulonsa jälkeen oli kovin tautista aikaa; keltakuume raivosi, ja niiden tuhansien uhrien joukossa, jotka se ryösti manalaan, oli myös herra Templemore, joka kuoli kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli saanut kaksoset.

Yhtiö, jossa herra Templemore oli ollut osakkaana, täytti hänen paikkansa, ja herra Witherington tarjosi serkulleen entisen turvapaikan, jota tämä nyt surullisen ja odottamattoman menetyksensä takia suuresti kaipasi. Kolmessa kuukaudessa rouvan asiat olivat järjestyksessä; miespalvelijansa Kokon sekä kahden neekerinaisen seuraamana -- muita ei saatu lähtemään tälle vaaralliselle matkalle -- hän astui hyväksi tunnettuun laivaan, jonka nimi oli "Sirkassian", matkan määränä Liverpool.

MYRSKY

Ne, jotka satamassa olivat nähneet, kuinka muhkeana "Sirkassian" levitti purjeensa tuuleen, eivät juuri osanneet aavistaa, mikä kohtalo sitä odotti, vielä vähemmän se johtui laivalla olevien mieleen. Luottamus on juuri merimiehille tunnusomaista, ja heillä on onnellinen kyky herättää sama luottamuksen tunne kenessä tahansa, joka on heidän kanssaan.

Alkumatka sujui onnellisesti, mutta Eurooppaa lähestyttäessä tapahtui onnettomuus.

Kova, kolme vuorokautta kestänyt luodetuuli oli ajanut "Sirkassianin" Biskajan lahteen; oli puoliyö, ja tuuli näkyi olevan asettumaan päin. Kapteeni, joka ei ollut koko aikana hievahtanut kannelta, kutsui sinne nyt ensimmäisen perämiehen.

-- Oswald, sanoi kapteeni Ingram, myrsky on heikkenemässä, ja luulen, että se huomiseen mennessä on temmeltänyt itsensä uuvuksiin. Minä menen levolle pariksi tunniksi. Ilmoittakaa minulle, jos jotakin tapahtuu.

Oswald Bareth, pitkä, jäntevä, komea amerikkalainen, tähysteli mitään sanomatta pitkän aikaa kiinteästi taivaanrantaa.

-- Minä en ole samaa mieltä kuin te, kapteeni. Suojan puolella ei näy ensinkään olevan toivoa selkenemisestä. Tuuli vain vähän vetää henkeään puskeakseen sitten kahta kiukkuisemmin, uskokaa minua.

-- Tuulta on nyt kestänyt kolme vuorokautta, virkkoi kapteeni. Suvituuli ei tavallisesti kestä kauempaa.

-- Se on kyllä totta -- mikäli ei toinen tuuli tule heti perässä, sanoi perämies. Sää ei näytä kauniilta. Tuuli yltyy uudestaan, se on yhtä varmaa kuin että Virginiassa on käärmeitä.

-- Olkoon niin, jos niin on säädetty, oli kapteenin luja vastaus. Tähystäkää tarkkaan, Bareth, älkääkä hievahtako kannelta; jos tulee asiaa, niin lähettäkää joku miehistä sanomaan minulle.

Kapteeni meni hyttiinsä. Oswald katsoi kompassiin, lausui muutaman sanan peränpitäjälle, antoi pari voimakasta läimäystä muutamille saumoja tilkitseville miehille, pani suuhunsa uuden mällin ja alkoi silmäillä taivasta.

Taivaankantta tummensi muita mustempi ja synkempi pilvenhattara, joka leveni keskitaivaalle ja jonka alapää hipoi näköpiirin rajaa tyynen puolella. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen oli Oswaldin huomio ollut kiintyneenä tähän, kun hän näki heikon salaman purkautuvan pilven synkimmästä kohdasta; sitä seurasi toinen voimakkaampi. Äkkiä tuuli taukosi, ja "Sirkassian" kohosi suoraksi kaltevasta asennostaan. Sitten myrsky alkoi taas vinkua ja painoi laivan uudestaan kallelleen. Seurasi vielä salama ja kaukainen jyrähdys.

-- Temmeltänyt itsensä uuvuksiin, sanoi kapteeni! Aavistin, että pahin tuuli on vielä tulematta, mutisi Oswald itsekseen alinomaa tarkaten taivaankantta.

-- Kuinka laiva tottelee peräsintä, Matthew? kysyi Oswald ja meni peräpuolelle.

-- Se sujuu jotenkin, kun ohjaa hiukan ylätuuleen.

-- Minä vähennän joka tapauksessa apinapurjeen. Pojat, perään, kootkaa apina! Pitäkää kiinni jalusnuorasta, kunnes purje on kiinni, muuten se paukkuu ja pelottaa naismatkustajat järjiltään. Jaa, jaa, jos minä joskus saan oman laivan, en milloinkaan ota matkaan naisia... en, en rahastakaan.

Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään, muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja paukkuivat.

-- Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys.

-- Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan, sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä!

Kun oli vaikea löytää köydenpäitä ja saada niitä selville pilkkopimeässä ja rankkasateessa, joka esti näkemästä mitään, eivät miehet voineet täyttää perämiehen käskyjä niin joutuisasti kuin tarve olisi vaatinut. Ennen kuin heidän oli onnistunut suorittaa tehtävänsä ja kapteeni Ingram ehtinyt kannelle, puhkesi myrsky hirmuiseen raivoon. Se iski tuon perikatoon tuomitun laivan kimppuun ihan päinvastaiselta suunnalta kuin ennen; purjeet työnsivät laivaa takaperin ja se kallistui niin, että parras joutui veden alle. Peränpitäjä singahti ruorirattaan yli; muut miehet, jotka Oswaldin kanssa olivat ison maston ympärillä jaluspiikkien luona, kierivät valumisreiälle köysikääryjen ja kaiken muun mukana, mitä kannella oli irtainta. Laivan äkillinen raju kallistuminen herätti kaikki kannen alla olevat miehet. He luulivat laivan uppoavan ja syöksyivät ainoasta peittämättömästä luukusta ylös alusvaatteisillaan.

Oswald Bareth kömpi ensimmäisenä ylös alatuulen puolelta; hänen onnistui päästä ruorirattaan luo, jonka hän käänsi tiukasti ylätuuleen. Kapteeni Ingram ja muutamat laivamiehet pääsivät myös peräsimen luo, joka on kaikkien merimiesten kokoontumispaikka tukalassa tilassa; mutta myrskyn vinkuna, sade ja suolainen vaahto, hyökylaineet, joiden vauhti heikkeni tuulen kääntyessä ja jotka syöksivät suunnattoman vesipaljoutensa laivan yli, hirvittävät ukkosenjyrähdykset ja synkkä pimeys sekä laivan kallistuminen, joka pakotti heidät käsivoimiensa turvin liikkumaan paikasta toiseen, tekivät toiminnan mahdottomaksi.

Heidän ainoa ystävänsä tässä luonnonvoimien temmellyksessä oli salama. -- Todellakin tukala tila, kun salamaa voi tervehtiä ystävänään! Sen häikäisevässä valossa he saattoivat päästä selville tilanteesta ja niin hirvittävältä kuin se näyttikin ei se kuitenkaan ollut niin kauhistava kuin pimeys ja epävarmuus.

Oswald jätti ruorirattaan parin laivamiehen huostaan ja irrotti veitsellään maalatuista purjekangaskääröistä mesaanimastoon kiinnitetyt kirveet. Yhden hän piti itse, toiset kaksi annettiin pursimiehelle ja toiselle perämiehelle. Oli mahdotonta puhua niin kovasti, että toiset olisivat myrskyn pauhinan läpi erottaneet sanoja, mutta lamppu paloi vielä kompassikojussa ja siitä leviävässä himmeässä valossa kapteeni Ingram saattoi nähdä perämiehen tekemät merkit ja antaa suostumuksensa. Oli ihan välttämätöntä kääntää laiva myötätuuleen, koska se ei totellut peräsintä. Tuossa tuokiossa katkaistiin mesaanimaston takilaköydet ja masto rojahti mereen.

Oswald ponnisteli seuralaisineen taas kompassikojun luo ja katseli muutaman silmänräpäyksen kompassia. Laiva ei kääntynyt tuuleen, vaan näkyi vajoavan yhä syvemmälle veteen.

Oswald antoi uudestaan merkin kapteenille, ja tämä suostui taas. Pitäen kiinni laivan partaasta ja jaluspiikeistä uhkarohkea merimies ryntäsi eteenpäin kahden rotevan kumppaninsa seuraamana. Kaikkien kolmen tehtävä oli erittäin vaikea ja vaarallinen, heidän kun oli hyökylaineiden ahdistaessa päästävä käsiksi rustirautoihin, joihin takilaköydet oli kiinnitetty. Yhden laivamiehen aalto vei laivan partaan yli alatuulen puolelta, mutta takila pelasti hänet joutumasta meren helmaan. Lannistumattoman rohkeana hän kapusi takaisin tuulen puolelle ryhtyen uudelleen auttamaan kumppaneitaan. Oswald antoi viimeisen iskun, takila irtautui ja samassa isomasto katosi vaahtoaviin aaltoihin. Oswald ja hänen toverinsa kiiruhtivat vaaralliselta paikaltaan kapteenin luo, joka useiden miesten kanssa oli pysähtynyt ruorirattaan luokse. Laiva kääntyi nyt vähitellen tuuleen ja kohosi aalloista. Muutamassa minuutissa se alkoi purjehtia hyvää vauhtia myrskyssä keikkuen rajusti ja aina tuon tuostakin kolhiutuen mastonpirstaleisiin, joita se veti perässään takilaköysistä.

Vaikka myrsky raivosi yhtä rajusti kuin ennenkin, ei sen vinkuna kuitenkaan enää tuntunut niin huumaavalta, kun laiva nyt purjehti myötätuuleen vailla perämastoja. Ensimmäinen tehtävä oli päästä vapaaksi köysistön jätteistä, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä, ei saatu paljonkaan aikaan ennen kuin päivä valkeni. Silloinkin yritys oli vaarallinen, sillä laiva keikkui niin, että kumpikin parras oli vuoroin veden alla. Kaikki miehet oli sidottu kiinni jottei vesi veisi heitä, ja tuskin he olivat saaneet työnsä loppuun, kun äkillinen keikahdus ja samalla aallon raju rynnistys suojanpuolen keulalaitaa vastaan viskasi etumaston laidan yli.

Siten "Sirkassian" menetti mastonsa myrskyssä.

VUOTO

Etumaston köysistö hakattiin poikki; myrskyä jatkui, mutta aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. "Sirkassian" käännettiin taas tuuleen. Vaaran arveltiin nyt olevan ohi, ja väki laski leikkiä ja nauroi tehdessään varamastoja päästäkseen niiden avulla määräsatamaan.

Tuuli, joka oli puhaltanut myrskyisenä ja puuskaisena, muuttui nyt tasaiseksi, vahvaksi tuuleksi, jommoiseen merimiehet ovat tottuneet ja jolle he hymyilevät. Sitä paitsi taivas oli kirkas ja selkeä eikä mitään vaarallista näkynyt suojan puolella. Tämä oli erittäin tervetullut muutos yön pimeyteen, sekasortoon ja vaaroihin, ja väki teki halukkaasti työtä saadakseen tarpeeksi purjeita pystyyn tukemaan laivaa, jotta se tottelisi peräsintä.

-- Minä uumoilen, että kapteeni antaa laivan nyt mennä myötätuuleen varapurjeella, kun vain ehdimme saada sen pystyyn tuonne keulaan, huomautti yksi miehistä, joka pujotti köyttä taljaan.

-- Niin, ja tällä tuulella ei varmaan tarvita paljoa purjeita, vastasi laivamies.

-- Ei ole nyt suurta vaivaa takilasta, kun ei ole mastoja. Ei niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin.

-- Vaivaa on tarpeeksi, Bill, kun vain ehdimme satamaan, vastasi toinen äreästi. On tehtävä uusi alatakila ja uudet väkipyörät.

-- Se merkitsee: sitä kauemmin siis satamassa. Minä aion mennä naimisiin.

-- Jahaa! Kuinka usein aiot mennä naimisiin? Sinulla on vaimo joka satamassa, sen tiedän varmaan.

-- Ei ainoatakaan Liverpoolissa vielä.

-- Lienee kuitenkin parasta, keskeytti Oswald, joka oli seisonut lähellä ja kuunnellut miesten juttelua, samalla kun piti silmällä työn edistymistä, että katsomme, paljonko laiva on vuotanut; kyllä se on saanut iskuja ja kolahduksia ihan tarpeekseen. Harmittaa, etten muistanut sitä ennen kuin nyt. Heittäkää kirveenne, kirvesmies, ja katsokaa miten syvälti on vettä pumpussa.

Kirvesmies, joka valitti mastottoman laivan epätasaisia heilahduksia, suoritti hänelle kuuluvan tärkeän tehtävän. Vetäessään ylös nuoranpäähän kiinnitetyn rautaviivoittimen, joka oli laskettu pumpuntorveen, hän näki, että nuorasta tippui vesi. Uskoen varmasti, että se oli kastunut jo kannella, hän irrotti siitä viivoittimen. Sitten hän otti uuden nuoran kannella olevasta kiepistä, jota miehet juuri selvittelivät, ja jatkoi huolellisesti pumpun tarkastusta. Hän veti viivoittimen ylös, tuijotti siihen pelästyneenä muutaman silmänräpäyksen ja huudahti:

-- Seitsemän jalkaa vettä ruumassa, Jumala varjelkoon!

Sähköisku ei olisi voinut hätkähdyttää "Sirkassianin" kannelle kokoontunutta laivaväkeä pahemmin kuin kirvesmiehen kauhistava ilmoitus.

Merimiehet kykenevät kestämään uljaasti kaikki ne vaikeudet ja vastoinkäymiset, joita luonnonvoimat aiheuttavat. He toivovat vain että se lankku, joka erottaa heidät kuolemasta, on eheä. Silloin he luottavat omaan voimaansa ja turvaavat omaan taitoonsa, mutta jos ilmestyy vuoto, he lamautuvat pelosta ja joutuvat epätoivoon, sillä kun he näkevät ponnistuksensa turhiksi he menettelevät kuin lapset.

Kuullessaan kirvesmiehen ilmoituksen Oswald juoksi pumppujen luo.

-- Koettakaa uudelleen, Abel; on mahdotonta, että vettä olisi niin paljon. Leikatkaa poikki tämä nuora ja antakaa uusi kuivempi.

Vielä kerran Oswald tutki pumpun, mutta tulos oli sama.

-- Meidän täytyy panna pumppu käyntiin, pojat, sanoi perämies koettaen salata omaa pelkoaan. Puolet tästä vedestä laiva on ryypännyt maatessaan kallellaan.

Taitavasti lausutun arvelun merimiehet uskoivat ja kiiruhtivat täyttämään käskyä samalla kun Oswald meni ilmoittamaan kapteenille, joka väsyneenä valvomisesta ja ponnistuksista oli heittäytynyt kojuunsa levähtämään muutamaksi tunniksi, koska vaara näytti olevan ohi.

-- Luuletteko, Bareth, että laiva on saanut vuodon? kysyi kapteeni vakavasti. On mahdotonta, että se olisi ryypännyt niin paljon vettä.

-- En, vastasi perämies, mutta laiva on ollut niin kovassa pinteessä, että laiteet ovat auenneet. Toivon, ettei asia ole sen vaarallisempi.

-- Mitä siis luulette?

-- Pelkään, että mastonpirstaleet ovat vahingoittaneet laivaa; muistatte kyllä, kuinka usein ne kolhivat kylkiä, ennen kuin pääsimme niistä eroon, ja muistan erityisesti, että isomasto kerran tuntui olevan suoraan pohjan alla ja puski rajusti sitä vasten.

-- No niin, kaikki on Jumalan vallassa! Nopeasti kannelle.

Kun he tulivat ylös, tuli kirvesmies kapteenin luo ja ilmoitti tyynesti: "Seitsemän jalkaa kolme tuumaa, kapteeni." Pumput olivat käynnissä, väki oli pursimiehen ohjeiden mukaan jakaantunut työkuntiin, jotka vyötäisiin saakka alastomina vuorottelivat aina kahden minuutin perästä. Näin he raatoivat taukoamatta puoli tuntia.

Puoli tuntia kului epätietoisuudessa, sillä oli saatava selville, vuotiko laiva vain saumoista ja oliko se ryypännyt vettä. Siinä tapauksessa oli toivoa saada vuoto estetyksi. Kapteeni Ingram ja perämies seisoivat äänettöminä pumpun ääressä laivaväen ponnistaessa viimeisetkin voimansa. Kello oli kymmenen minuuttia yli seitsemän ja puoli tuntia oli kulunut. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin, nuora mitattiin -- seitsemän jalkaa ja kuusi tuumaa! Vesi oli siis noussut huolimatta ahkerasta ja rasittavasta pumppuamisesta. Miehet loivat toisiinsa synkkiä ja epätoivoisia silmäyksiä, sadattelivat ja kiroilivat. Kapteeni Ingram seisoi äänettömänä huulet yhteenpuserrettuina.

-- Me olemme hukassa! huudahti yksi miehistä.

-- Ei vielä, pojat; vielä on yksi keino, sanoi Oswald. Luultavasti ovat kylkisaumat auenneet viime yönä, niin että vesi suurimmaksi osaksi tunkee sisälle niistä; siinä tapauksessa meidän tarvitsee ainoastaan kääntää laiva myötätuuleen ja uudestaan tarttua pumppuihin. Kun ei laivan koko kylki enää ole yhtä tiukasti merta vasten kuin nyt, se alkaa kyllä pitää vettä.

-- Luulenpa, että herra Bareth on oikeassa, vastasi kirvesmies.

-- Niin minäkin luulen, lisäsi kapteeni Ingram. Rivakasti kiinni, pojat! Kannattaako itkeä ennen kuin pää on poikki! Koetetaanpa vielä kerta! Ja rohkaistakseen väkeään kapteeni Ingram otti takin yltään ja auttoi ensimmäistä työkuntaa pumppuamisessa, samalla kun Oswald kävi käsiksi peräsimeen ja käänsi laivan myötätuuleen.

Kun "Sirkassian" nyt lasketti myötätuuleen, se kohosi niin kankeasti kaltevasta asennostaan, että saattoi päätellä vettä olevan ruumassa paljon. Väki raatoi ankarasti ja lakkaamatta koko tunnin; pumppu tutkittiin uudestaan -- kahdeksan jalkaa!

Miehet eivät tosin kieltäytyneet pumppuamasta, mutta ilmaisivat kuitenkin sangen selvästi aikeensa siten, että kaikki pukivat ylleen paidat ja mekot, jotka olivat riisuneet aloittaessaan raskaan urakkansa.

-- Mitä on tehtävä, Oswald, sanoi kapteeni Ingram, kun he menivät peränpuolelle. Näette nyt, etteivät miehet tahdo enää pumputa, eikä siitä sitä paitsi ole hyötyäkään. Meidät on tuomittu.

-- Pelkään pahoin, että "Sirkassian" on tuomittu tuhoutumaan, vastasi perämies. Pumppuaminen ei hyödytä mitään, eikä laivaa voi estää uppoamasta huomisaamuun mennessä. Meidän täytyy siis turvautua veneisiin, joiden luulen olevan hyvässä kunnossa, ja lähteä laivasta ennen iltaa.

-- Veneet täpötäynnä tämmöisessä merenkäynnissä? vastasi kapteeni Ingram ja pudisti miettivästi päätään.

-- Parempi on olla täyteenahdetussa veneessä kuin pulikoida meressä. Mitään muuta emme voi tehdä kuin koettaa pitää miehet selvinä. Jos se onnistuu, voitamme enemmän kuin jos tarpeettomasti väsytämme heitä. He kyllä kaikki tarvitsevat loputkin voimansa ennen kuin saavat jalkansa kuivalle maalle, jos sitä onnea on heille enää suotu. Menenkö puhumaan heille?

-- Menkää vain, Oswald, vastasi kapteeni. Itse puolestani huolin vähät hengestäni, sen tietää Jumala, mutta vaimoni -- ja lapseni!

Oswald meni miesten luo, jotka nyreinä ja äänettöminä odottivat neuvottelun tulosta ymmärtäen, että jatkuva pumppuaminen ainoastaan tarpeettomasti uuvuttaisi heitä.

-- Meidän täytyy panna veneet kuntoon; hyvä vene on parempi kuin huono laiva. Myrskyn ja pauhaavan meren varaan ei tosin tällä hetkellä ole viisasta laskea veneitä; senpä vuoksi meidän on parasta turvautua laivaan niin kauan kuin voimme. Ryhdytään nyt varustamaan veneisiin ruokaa, vettä ja mitä muuta tarvitaan ja sitten meidän täytyy luottaa Jumalan armoon ja omiin ponnistuksiimme, hän sanoi.

-- Ei mikään vene kestä tuollaista aallokkoa, huomautti yksi miehistä. Minun mielestäni pitäisi elämän olla hauska, kun se kerran on lyhyt, vai mitä pojat? hän lisäsi kääntyen miesten puoleen.

Useat näistä olivat samaa mieltä, mutta Oswald sieppasi kirveen, astui lähemmäksi äskeistä puhujaa, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi:

-- Lyhyt saattaa meidän kaikkien elämä olla, mutta ei hauska. Minä ymmärrän sangen hyvin tarkoituksesi. On ikävää, jos minun täytyy tahrata käteni sinun tai jonkun muun vereen, mutta totisesti halkaisen kallon siltä, joka koettaa murtautua viinikellariin. Tiedätte, etten minä koskaan laske leikkiä. Teidän pitäisi hävetä! Sanotteko te itseänne miehiksi, te jotka saadaksenne nyt vähän viinaa aiotte hylätä ainoan mahdollisuutenne päästä maihin. Ja jos pelastutte, juotte vain itsenne humalaan joka ainoa päivä. Kaikella on aikansa, ja nyt, luulen minä, on aika pysyä selvänä.

Kun useimmat miehistä pitivät Oswaldin puolta, täytyi heikomman puolueen alistua, ja valmistuksiin ryhdyttiin. Molempien veneitten havaittiin olevan hyvässä kunnossa. Muutamat miehet hakkasivat osan laivan laiteesta pois siten että veneet voitiin lykätä mereen laidan yli, kun ei muulla tavoin voitu saada niitä vesille.

Veden syvyys pumpussa tarkastettiin uudelleen. Ruumassa oli vettä yhdeksän jalkaa. Laiva uppoaisi nähtävästi pian. Kaksi tuntia oli nyt kulunut, myrsky ei enää raivonnut yhtä ankarasti, ja aallokkokin, joka tuulen käännyttyä oli ärtynyt vihaiseksi, alkoi nyt käydä rauhallisemmaksi. Kaikki oli valmista. Molemmat veneet olivat kyllä niin suuret, että niihin mahtui sekä laivaväki että matkustajat; mutta kuten laivamiehet keskenään puhuivat -- mikä todistaa heidän hyvää sydäntään -- kuinka kävisi noiden pienokaisraukkojen avoimessa veneessä, jossa heidän kenties täytyi olla useita päiviä ja öitä?

Vasta kello kuuden ajoissa illalla oli kaikki kunnossa: laiva käännettiin taas vitkaan tuuleen ja veneet työnnettiin laidan yli. Myrsky oli suuressa määrin asettunut, mutta laiva oli vettä täynnä, sen odotettiin pian uppoavan.

Kylmäverisyys ja päättäväisyys olivat nyt tarpeen. Mahdotonta oli tietää milloin vesilastissa oleva laiva uppoaisi. Kaikki olivat kuumeentapaisen levottomuuden vallassa pelätessään viipyvänsä aluksessa liian kauan, niin että se ehtisi vaipua pohjaan ja jättää heidät taistelemaan aaltojen kanssa.

Kaikki oli valmista, Oswald ohjasi toista venettä, ja oli sovittu niin, että rouva Templemore ja hänen lapsensa otettiin isompaan, jota ohjasi kapteeni Ingram itse. Kun Oswaldin osalle määrätty väki oli astunut veneeseen, hän työnsi sen ulos laivasta jättääkseen tilaa toiselle veneelle, asettui suojanpuolelle kokka tuulta vasten ja odotti kapteenia. Rouva Templemore nousi kannelle kapteeni Ingramin kanssa, joka auttoi häntä laskeutumaan veneeseen. Toinen imettäjä asetettiin toisen lapsen kera istumaan hänen viereensä ja Koko talutti toista imettäjää, joka piti lasta käsivarrellaan.

Kapteeni Ingramin, jonka oli täytynyt astua veneeseen ensimmäisen lapsen kanssa, piti juuri kiivetä ylös auttamaan Judya, kun laiva yhtäkkiä keikahti niin että keulakansi joutui veden alle, ja samassa vene törmäsi laivan kylkeen.

-- Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä.

Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene jo kaukana laivasta.

-- Lapseni, lapseni! valitti äiti.

-- Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen peräsimeen.

Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat -- he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että ponnisteleminen oli turhaa.

-- Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui pyörtyneeni veneeseen.

VANHAPIIKA

Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan.

-- Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi herra Witherington.

Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän hämmästyi kuitenkin vähän.

-- Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä.

-- Se on todellakin erittäin huomaavaista.

-- Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta...

-- Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on?

-- Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"?

Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen, jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi.

-- Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut, armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on?

-- Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä kuolemakin.

-- Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni -- ei, en voi syödä mitään, ruokahaluni on tiessään.

-- Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa, vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut?

-- Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan!

-- Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja hansikkaat?

-- Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi uponnut.