Chapter 6

JUNKKA. Yrjö on jo eilen tavaroineen muuttanut laivaan. Siellä hän on ollut yötäkin. Meidän oli puhe tavata täällä aamurummun aikaan. Minä näet lupasin hänelle tuoda ilosanoman.

PASANTERI. Vai niin. Mutta mikäs se oli se eilinen ilosanoma, jonka lupasit ilmoittaa tänään muorille ja minulle? Eikö sitä jo saa kuulla?

JUNKKA. Olipa hyvä, etten sitä eilen sanonut. Olisin tullut luvanneeksi liikaa, Eevan ja Yrjön häitä jo tänä kesänä. Mutta täytyykin tyytyä vähempään, kihlajaisiin.

PASANTERI. Olipa sitä iloa aluksi siinäkin. Mutta kuinka ja koska se tapahtuu, kun Onnen lähtö on muutettu näin aamuvarhaiseksi?

JUNKKA. Onni ei silti nosta ankkuriaan ennen kuin puolenpäivän aikaan. Sitä ennen käymme laivassa me, Eevat, Junkat, Rajalinskat, Pasanterit ja hänen muorikultansa, siis hela herskapi, syömässä laivahernettä. Eikö tule vesi suuhusi?

PASANTERI. Mutta morsianhan on lähdössä matkalle, sinne veljesi pappilaan. Olisi jo eilen illalla matkustanut, jos ei kyytihevonen karannut portilta.

JUNKKA (nauraa). Juuri sitä ilosanomaahan olen tuomassa Yrjölle.

PASANTERI. Eivätkö heidän välinsä ole oikein selvillä?

JUNKKA. Hyvä ei tule koskaan vähällä valmiiksi.

PASANTERI. Mitenkä sitten kihlajaiset, kun kuulin Eevan eilen illalla Hei Lotan Nestorin kanssa tekevän sopimuksen, että lähtevät taipaleelle heti aamurummulta.

JUNKKA. Elä hiidessä! Minun pitää lähteä taas estämään Eevaa matkalta. Jää sinä tänne odottamaan Yrjöä ja käske hänen heti tulla sinne Rajalinskan luo.

PASANTERI. Mitähän tietä Yrjö tulee?

JUNKKA. Hän tulee Rantalasta poikki lahden.

PASANTERI. Katsotaanpa, olisiko hän jo tulossa lahdella. (Menee katselemaan oikealle makasiinien välitse.)

Rummunpärinä alkaa kuulua ensin lähempää, sitten loitoten.

JUNKKA. Joko se tuokin alkoi päristä. Nyt tuli kiire. Kyllä tämä maalla olo on surkeaa, kun aina vain pitää kävellä ja juosta.

PASANTERI. Ei näy muuta kuin yksinäinen soutaja, uistimenvetäjä tahi mikä lie. (Vetäytyy kiireesti rakennuksen suojaan.) Kuule! Eeva kulkee tuolla rantoja pitkin. Tulee tännepäin.

JUNKKA. Eevako? (Menee Pasanterin luo kurkistelemaan.) On kuin onkin Eeva. (Vetäytyy takaisin tuoden Pasanterin mukanaan.) Tule pois. Ja lähde sinä nyt kärryinesi, minä jään tänne. Minä pidättelen Eevaa, kunnes Yrjö tulee, sinä toimita Hei Lotan Nestori hevosineen tiehensä ja käske hänen tulla perimään minulta palkka eilisestä koirankuristanikin, kun päästin Pollen karkuun.

PASANTERI. Sinäkö sen teit? Hei Lotan Nestori sanoikin, ettei Polle ollut voinut mitenkään saada sellaista solmua auki, vaan joku pojan viikari oli siinä löytänyt itselleen mieluisen työpaikan.

JUNKKA. Jos pojilla on kepposistaan niin suuri ilo kuin minulla oli, niin enkeleillä ei ole niin lysti kuin pojanviikareilla.

PASANTERI (ottaa kärrynsä). Mutta jos ei Eeva tulekaan tänne, vaan kääntyy takaisin kotiaan, niin minä en osaa mitään tehdä.

JUNKKA (saattaen Pasanteria oikealle). Tänne hän tulee, siitä olen varma. Hän on valinnut sellaisen ajan, ettei ole Yrjöä eikä muita. Hurskas rukoilee yksin kammiossaan.

PASANTERI. Sellaiseksi olen minäkin huomannut Eevan, ettei hän laske syrjäistä kurkistelemaan sydänkammioonsa. (Menee oikealle.)

JUNKKA (kurkistellen makasiinien lomitse oikealle). Tuossahan hän jo tuleekin. Mahtaa olla tyttöparalla sydämessä tuska. (Vetäytyy piiloon makasiinien suojaan.)

EEVA tulee pakkahuoneen siltaa oikealta ja katseltuaan ympärilleen laskeutuu laiturilta portaita alas näkymättömiin.

JUNKKA hiipii laiturille kurkistelemaan alas pollarin suojasta. Hetkisen perästä peräytyy puistoon päin. Pyyhkien kyyneleitä silmistään menee puistoon.

EEVA (hetken kuluttua nousee laiturille ja jää seisomaan merelle päin, sitten käy istumaan penkille). Oi, kun saisin rauhassa itkeä. Se huojentaisi.

JUNKKA tulee puistosta perällä hyräillen ja muka huomaamatta Eevaa menee laiturille seisomaan katsellen merelle.

EEVA yrittää puikahtamaan puistoon, mutta pysähtyy äkkiä, pyyhkäisee silmänsä ja istuutuu.

JUNKKA (kuin itsekseen puhuen). Kaunis aamu. Mikähän tuuli tullee päiväksi?

EEVA (kääntyen selin Junkkaan päin ja katsellen taivaalle). Uestnorthuest.

JUNKKA (kääntyen). Kas! Oletko sinä tuulen tietäjä?

EEVA (kääntyen). Melkolainen.

JUNKKA. Mutta tapanahan on sanoa hyvää huomentakin.

EEVA. Eikö lankea luonnostaan, että se sanoo ensin, joka toisen näkee ensimäisenä?

JUNKKA. Sinähän tuulta ennustit minun selkäni takana.

EEVA. Mutta tehän tulitte laulaen minun selkäni takaa.

JUNKKA. Laulaessani katselin toisaalle, tuonne merelle.

EEVA. Ja minä tuulta ennustaessani katselin taivaalle. Mutta toisakseen nuorempana: Hyvää huomenta, setä.

JUNKKA. Hyvää huomenta, lapseni. Kuule, minne sinä eilen katosit?

EEVA. Minulla oli kiire kotia, sillä aioin matkustaa maalle. Mutta muuan pojanviikari päästi kyytihevosen karkuun meidän portiltamme. Kyllä minä sen hänelle kostan.

JUNKKA. Jos sattuu syyttömään?

EEVA. Minäpä hänet hyvin tunnen. Näin, kun hän päästi Pollen irti ja evästi sitä kepillä lautasille. Hänellä oli samallainen keppi kuin sedällä ja yhtä komea partakin.

JUNKKA (yllätettynä). Minkä vuoksi et puhunut mitään, kun näit?

EEVA. Hän hiipi kiireellä seinänvierustaa tiehensä.

JUNKKA. Joka paikassa sinulla on silmät!--Miten sinä kostat?

EEVA. Siten, että lähden kuin lähdenkin maalle.

JUNKKA. Ja hän sen sinulle kostaa siten, että lähtee sinun mukanasi.

EEVA. Oikeinko totta? Silloin pyydän anteeksi pojanviikarilta. Luulin, että hän tahtoi minua estää lähtemästä muun asian vuoksi.

JUNKKA (hämillään). Muunko asian vuoksi? (Lähtee toiselle puolen näyttämöä, itsekseen.) Se poika, kun ei tule!

EEVA. Mitä asiaa teillä on Paavolle?

JUNKKA. Paavolleko?

EEVA. Ettekö odota sitä Rantalan huutolaispoikaa, joka soutaa kulkijoita tästä yli lahden? Vai ketä poikaa te sieltä tulevaksi odotatte?

JUNKKA. Niin, niin. Sitä Rantalan poikaahan minä odottelen. Minulta jäi eilen venekyyti maksamatta, kun ei ollut pientä rahaa.

EEVA. Eikö sen tärkeämpää asiaa?

JUNKKA. On minulla muutakin asiaa. (Katselee makasiinien lomitse.) Tuleekin jo lähempänä kuin luulinkaan.

EEVA. Setä, sanokaa nyt, onko teillä tosi aikomus lähteä maalle?

JUNKKA.. Yhdestoista käsky kuuluu: Ei sinun pidä hätäilemän. (Katselee makasiinien lomitse.)

EEVA (itsekseen). Mitähän sanoisitte, jos minä jäisin tämäniltaisiin kihlajaisiin ja panisin toimeen sellaisen himphampun, että koko kaupunki nauraisi?

JUNKKA. Mitä sanoit?

EEVA. Että minua alkaa houkuttelevasti huvittaa teidän hommanne, setä.

JUNKKA. Voi, kuin olen siitä iloinen.

PAAVO (nuori poikanen, yllään paita ja väljät aikamiehen housut, tulee oikealta makasiinien välitse kantaen päänsä päällä kannellista pärekoppaa, pidelIen toisella kädellä koppaa ja toisella housujaan). Hyvää päivää!

JUNKKA. Päivää, poika!

PAAVO (katsellen ympärilleen). Se--tuota noin, mikä se onkaan--Onnen kapteeni, hän sanoi, että tänne tulee joku, joka ottaa tämän kopan.

JUNKKA. Kyllä minä sen otan huostaani. Mutta missä on kapteeni itse?

PAAVO. Hän meni Alakaakosta porsaan ostoon.

JUNKKA. Porsaan ostoon? Ja Alakaakosta!

PAAVO. Siellähän niitä toki on, kun kuului porsineen täyden tusinan. Ja sieltä hän saa lampaankin.

JUNKKA. Mitä se mies hulluttelee? Aikooko hän laittaa koko Noakin arkin!

EEVA (itsekseen). Tuossa kopassa on varmaankin se korea kukko!

JUNKKA. No, mitä siinä kopassa on?

Kukko kiekuu.

PAAVO. Se itse vastasi. Se sitten on juupeli viisas kukko!

JUNKKA. Perhana! Onnen herran korea kukko!

PAAVO. Korea se on, oikein korea. Mutta nyt se on märkä kuin uitettu kissa. Se juupeli karkasi kopastaan tuolla lahdella ja pudota maiskahti mereen. Minne tämä viisas ja korea kukko pannaan?

JUNKKA. Pane mihin tahdot. Ei kuulu minuun, vaikka löisit seinään.

EEVA. Mutta tehän aioitte ottaa sen huostaanne.

JUNKKA. Minä en ole Onnen herran kukon vartija!

PAAVO. Ei tätä nyt vartioida tarvitse, kun kopan kansi on sidottu. Siihen minun piti uhrata housunvyönaruni, josta minun oikeastaan pitäisi saada maksu.

JUNKKA. Maksuksi syö koko kukko, suolineen, sorkkineen.

PAAVO. Kuka tämän sitten ottaa? Tuo neitsykö?

EEVA. En huoli. (Menee rannalle seisomaan katsellen merelle.)

PAAVO. Minä jätän tämän tänne. Ottakaa, kapteeni, koppa ja pankaa se johonkin sopivaan paikkaan.

JUNKKA. Jos et, poika, oikealla usko, niin minä annan sinulle keppiä!

PAAVO. Elkää hiidessä, hyvä kapteeni, muuten tulee viimeiset kummat. (Laskee kiireellä molemmin käsin kopan lyhtypylvään juurelle, jolloin housut putoavat nilkkoihin). Katsokaas nyt. Jos olisitte alkanut minua kepillä koputella, niin olisi joko kukon käynyt huonosti tahi minun pitänyt jättää housuni. Siinä se nyt saa kukko olla minun puolestani. Sillä talon rannassa voi olla ylikulkijoita odottamassa. (Yrittää lähtemään oikealle perälle.)

JUNKKA. Elä mene, poika. Minulla on maksamatta sinulle se eilinen kyyti. (Antaa rahaa.)

PAAVO. Koko kourallinen. Kiitoksia. Mutta mihin minä näitten rahojen kanssa nyt pääsen? Saakelin housut, sanon minä. (Kuin äkkiä keksien istahtaa maahan.) Nyt eivät housut putoa! (Ottaa taskustaan kukkaron, johon panee rahat.)

JUNKKA (kahdenkeskisesti). Kuulehan. Kapteeni Varjakka on luultavasti Rantalassa odottamassa venettä. Ja jos ei ole siellä, niin toimita vaikka millä keinoin sana Onneen, että kapteeni Varjakan pitää joutua kuin henkensä edestä ja suoraan Rajalinskan luo. Ymmärrätkö?

PAAVO. Kyllä minä ymmärrän, mutta minä en tunne sitä kapteenia.

JUNKKA. Se on se, joka minua eilen illalla kyyditsi Rantalaan käsikärryillä.

PAAVO. Minä juuri ennen tänne lähtöäni näin sen teidän kaksijalkaisen hevosenne istuvan Hei Lotan Nestorin kanssa kärryissä ja ajavan kaupunkiin. (Nousee.)

JUNKKA (itsekseen). Hei, hurei! Nyt ei hätää mitään. Hän on Rajalinskan luona. (Paavolle.) Paavo, sovitaan pois ne äskeiset vihat. (Irroittaa vyönsä.) Ja sopiaisia minä annan sinulle vyön.

PAAVO. Entäs housunne?

JUNKKA. Ei minulta housut jouda!

PAAVO. Tarkoitin vain, että onko kapteenin housut sellaisella taklaasilla, että pysyvät vyöttäkin? Kai ovat, koskapa vyö joutaa.

JUNKKA. Tuossa.

PAAVO. Kiitoksia, kiitoksia. Tämähän on niin komea vyö, että voisi olla housuittakin!--Hih, kuin tuntuu elämä huolettomalle ja helpolle. Nyt minä voisin vaikka tanssia engelskaa. (Tanssii muutamia otteita.) Enkös minä ole nyt vähän niin kuin meripoika, kun on tällainen vyö? (Laulaa:)

Ja kun tullaan Italian rantahan. Siellä flikka friiataan, meitä viikko fiirataan, Ja kun tullaan Italian rantahan, Pohjanpoiat kreivejä on!

Hurraa me Suomen meripoiat j.n.e.

(Menee oikealle perälle.)

JUNKKA. Lähdemme siis nyt, Eeva.

EEVA. Setä...!

JUNKKA. Mitä nyt?

EEVA. Minun on tehtävä teille tunnustus.

JUNKKA (itsekseen). Mitä merkillistä nyt? (Menee Eevan luo.) Puhu, lapseni.

EEVA. En kehtaa silmiinne katsoa.

JUNKKA. Katsothan sinä.

EEVA. En minä katso kuin hattuanne. (Ottaa hatun Junkan päästä.) Tämähän on saanut pahan kuhmun.

JUNKKA. Janne Poikonen eilen illalla siellä Ilolan krouvin pihalla heitti sen kentälle hutikkapäissään.

EEVA (panee hatun Junkan päähän). Ei se ollut Janne Poikonen. Minä se olin sen sadetakin sisässä, joka oli humalainen jummanni.

JUNKKA. Sinäkö se olit? Kaikkia sinun päähäsi pälkähtää.

EEVA. Ei ollut muuta pakopaikkaa siinä kiireessä.

JUNKKA. Mutta mitä olisit sanonut, jos tulin ja annoin sinulle kepistäni.

EEVA. Olisin kärsivällisesti kestänyt.

JUNKKA. Mitä? Ethän vain ole luullut, että minä olin Onnen herran kanssa samassa komplotissa!

EEVA. Tunnustan, että ajattelin aivan teidän sanoillannekin.

JUNKKA. Mutta tyttö! Mitä sinä oletkaan ajatellut minusta! En tiedä kuinka kauniisti sinun pitäisi pyytää voidakseni antaa sinulle anteeksi oikein täydestä sydämestäni. Sinuahan on kerrassaan vaivannut järjen puutos.

EEVA purskahtaa nauramaan.

JUNKKA. Eeva!--Minua ei tämä naurata yhtään!

EEVA. Rakas setä! Antakaahan minä selitän, mille minä nauroin. Kun sanoitte, että minua on vaivannut järjen puutos, niin muistui mieleeni tapaus Ulla mamsellin koulusta. Hän kysyi kerran: Kun viidestä otetaan pois neljä, paljoko jää jälelle? (Näyttää käsin erottaen pois neljä sormea.)

JUNKKA. Ja sinä vastasit?

EEVA. Jää jälelle--peukalo.

JUNKKA (nauraen). Se sitten ei ollutkaan tuhma vastaus.

EEVA. Tuhmahan se oli. Ulla mamsellin mielestä hyvin tuhma. Hän käski minut eteensä. Minua hävetti ja pyysin anteeksi, mutta hän sanoi: Järjen vähyys ei parane anteeksi pyytämällä ja antamalla, vaan siten, että päätä klaarataan. Ja hän tukisti minua ja napahutti päähän. Tukistakaa tekin, setä.

JUNKKA. Tukista sinä minua.

EEVA. Eipä teitä olekaan vaivannut järjen puutos.

JUNKKA. Onpahan ja aivan juuri äsken: olin suutuksissani, kun minun olisi pitänyt olla iloissani.

EEVA. Iloissanne minun tuhmuudestani?

JUNKKA. Siitä, että sinä pidät sedästäsi niin paljon: olisi kärsinyt kepinlyöntejäkin, ennenkuin asettunut minua vastaan sotajalalle.

EEVA. Minulla ei ollut vain sopivaa jalansijaa.

JUNKKA. Tietysti sinullakin on joku, jota rakastat.

EEVA. Tietysti minullakin. (Nousee.)

JUNKKA (nousee). Lähdemmekö siis nyt valmistautumaan matkaan?

EEVA. Minä en mene enää kotia. Meillä oli Hei Lotan Nestorin kanssa sellainen sopimus, että ensimäisen virstanpylvään luona tapaamme toisemme. Se odottaa, joka ensin tulee. Minä nyt menen sinne ja palautan hänet hakemaan teitä.

JUNKKA. Niin ollen istutaan vielä vähän ja puhellaan tässä entisen jatkoksi.

EEVA. Eihän entisellä ole enää jatkoa. Se tuli selville. On vain jälellä molemminpuolinen tukistaminen.

JUNKKA. Minä haluaisin tietää jatkoa siihen, kuka on se poika, jota rakastat.

EEVA. Se on muuan meripoika. Mutta siitä eteenpäin se on minun salaisuuteni ja semmoisena pysyy.

JUNKKA. Hauska on tietää, että sukuun tulee.--Annahan se korea pikkuliinasi, jonka sinulla äsken näin.

EEVA (katsoo pitkään Junkkaa). En minä anna.

JUNKKA. Minkä vuoksi et?

EEVA. Teillä on joku pojanviikarin kuje mielessänne.

JUNKKA. Ei toki. Minä vain pyyhin tuon pienen vesihelmen, joka on silmäripsessäsi. Se on siihen jäänyt äskeiseltään, kun sinä tuolla Onnen paatissa--rukoilit.

EEVA (luo pitkän katseen Junkkaan tuskan valtaamana.) Setä...!

JUNKKA. Lapseni, on kysymyksessä elämäsi onni.

EEVA. Hyvä, rakas setä, jätetään asia tähän.

JUNKKA. Minulla on enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Asian jättäminen koituisi sinun onnettomuudeksesi ja sen meripoikasi onnettomuudeksi. Ja teidän onnettomuudessanne minä joutuisin uudelleen elämään raskaan kohtaloni.

EEVA. Odotetaan, setä. Odotetaan toista aikaa. Aika korjaa asian.

JUNKKA. Aika korjaa, mutta aika myös särkeekin. Usein, hyvin usein se säälimättömällä kädellä erottaa ne, jotka pitäisi yhdistää. Katsokaa toisianne avonaisesti silmiin silloin, kun aika sen vielä sallii.

EEVA. Sepä se, etten minä saa enkä minä voi häntä katsoa silmiin.

JUNKKA. Eikö tuollaisilla silmillä voisi toista katsoa kasvoista kasvoihin? Terveet ja kirkkaat silmät! Kunhan sinä häntä katsot vain kirkkaasti. Vai eikö hän sitä ansaitse?

EEVA itkien peittää kasvonsa pikkuliinaan.

VARJAKKA tulee oikealta etualalla.

JUNKKA (menee Varjakkaa vastaan, kahdenkeskisesti). Minä menen kutsumaan kihlajaisvieraat. (Ääneen, osoittaen Eevaa.) Sopiva tuuli! (Menee oikeaan etualalla.)

EEVA (silmäten pikkuliinansa takaa). Yrjö! (Varjakan lähestyessä nousee ja pitäen molemmin käsin pikkuliinaa kasvojensa suojana kuin varjostinta rientää Varjakalle syliksi.)

VARJAKKA. Onko tämä totta vaiko vain suloista unta?

EEVA (kohottaa katseensa Varjakkaan). Totta tahi unta: elinkautista.

VARJAKKA. Rakas Eeva, anna minulle anteeksi--

EEVA. Rinnassasi kukka, jonka sinulle eilen illalla jätin, on anteeksiantamus ja anteeksipyyntö.

VARJAKKA. Kuinka ovat nyt sinun silmäsi tutut! Tämän kahdeksan vuoden aikana olen ne nähnyt aina ja kaikkialla, merellä ja maalla, kannella ja raalla. (Istuutuvat Neitsy Jannen arkulle.)

EEVA. Minkähän vuoksi minun piti paeta silloin, kun tulit meidän pihalle?

VARJAKKA. Niin, minkä vuoksi sinä pakenit?

EEVA. En osaa sitä nyt selittää itsellenikään. Odottaessani sunnuntaina tuloasi tuntui minusta aivan mahdottomalta, että elän, kunnes tulet. Ja kun kuulin jonkun mainitsevan, että olet kadulla tulossa, luulin kuolevani siihen paikkaan, jos katson taakseni. Maa näytti vilisten kulkevan jalkaini alta, niin että minusta tuntui, kuin olisi minun pitänyt juosta, juosta, juosta pysyäkseni paikallani.

VARJAKKA. Mutta sehän oli hirveä tuska sinulle.

EEVA. Oli se.

VARJAKKA. Ja sitten toivat sinut sillä tavoin keskelle joukkoa.

EEVA. Ei minusta sitten enää tuntunut vaikealta, kun olin kuullut äänesi ollessani poikain laivassa. Siellä minua halutti nousta yht'äkkiä ja kääräistä pikkuliina kasvojesi yli ja sitten nousta vähitellen, vähitellen. Ja nyt tuntuu, kuin olisi vain vähän aikaa siitä, kun lähdit merille, ja niinkuin olisimme olleet yhdessä jo kauan, kauan.--Mutta se on julmaa, että sinun pitää nyt lähteä!-- Milloin sinä palaat, jos Jumala suo?

VARJAKKA. Olen kotona ensi kesän lopulla, jos kaikki käy niin kuin olen ajatellut.

EEVA. Täytyyhän senkin ajan kulua. Tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, sitten kuukausissa. Tämän kesän perästä talvi, sitten epämääräisen toivon kesä, sitte ehkä vielä pitkä, pimeä talvi.

VARJAKKA. Eihän meillä ole talvea. Meillä on lämmin ja kirkas ja kukkaisa kesä, onnemme kun on ehyt ja häiritsemätön.

Kukko kiekuu.

EEVA. Hyi, kuin säikähdin!

VARJAKKA. Se oli kunnian kukko, joka meille lauloi! Mutta missä se on, kun se kuului aivan kuin olisi kiljunut niskassani?

EEVA. Se on tuossa kopassa pylvään juurella. Onnen herran korea kukko. Tuotiin äsken Rantalasta.

VARJAKKA. Hän lähti eilen illalla kovalla touhulla Rantalasta ostamaan koreaa kukkoa. Minä luulin, että hän vain sanoi sen syyksi lähteäkseen sinun jälkeesi. Mitähän se aikoo tuolla?

EEVA. Hän kosiessaan minua kuvaili minulle loisteliasta elämää. Päästäkseni kerralla hänestä irti sanoin pitäväni köyhästä mökkiläiselämästä porsaineen ja koreine kukkoineen. Nyt sanon hänelle, että tuo kukko ei ole läheskään niin korea kuin minulle pitää olla. Eikä hän sinun poissa ollessasi löydä tarpeeksi koreaa kukkoa, vaikka mistä etsisi.

VARJAKKA. Kyllä hän lakkaa hakemasta, kun kuulee, että olemme kihloissa.

EEVA. Sitä ei saa antaa heille tiedoksi, ei aavistustakaan siitä.

VARJAKKA. Silloinhan pääset heistä rauhaan. Minä jo eilen illalla sanoin Onnen herralle, että aion sinua kosia.

EEVA. Voi, rakas Yrjö, minkä teit! Se oli suuri erehdys, jolla on pahat seuraukset.

VARJAKKA. Mitkä pahat seuraukset?

EEVA. En tiedä, mutta minua peloittaa.

VARJAKKA. Mutta johan sinä olet aivan suunniltasi. Sinä, joka olet rohkea ja järkevä!

HILMA (tulee vasemmalta kiireellisesti, mutta muuttuu arkailevaksi ja epäröiväksi). Hyvää huomenta.

VARJAKKA. Näyttää kuin teillä olisi minulle asiaa. Komesrootiltako?

HILMA. Ei komesrootilta.

VARJAKKA. Komesrootin rouvaltako sitten tahi joltakin muulta huoneenne jäseneltä?

HILMA. Minä oikeastaan tulin tapaamaan muuatta tuttavaani, joka lähtee merelle. Mutta aikomukseni oli puhutella kapteenia, jos suinkin sattuisi tilaisuutta.

VARJAKKA. Ei mikään nyt estä.

HILMA. Asiani on juoruamista. Mutta mielestäni olisi väärin, jos en puhuisi.

EEVA. Puhukaa, joutuin.

HILMA. Eliise mamselli aikoo matkustaa Onnessa Tukholmaan.

VARJAKKA. Niiltä ei temput lopu!--Mutta minä en häntä ota.

EEVA. Rakas Yrjö, eihän sinulla ole oikeutta kieltää Eliise mamsellia tulemasta isänsä laivaan. Ja minkä vuoksi kieltäisit? Kyyditse hänet kauniisti Tukholmaan ja sillä hyvä. Tuo ei ole asia eikä mikään.

VARJAKKA. Ikävä hän on pasaseerarina, kun tietää, mikä on tarkoitus.

HILMA. Ja jos tarkoitus ei toteudu, niin Onnea ei lasketa kotimaahan palaamaan ennen kuin neitsy Eeva menee naimisiin kapteeni Rambergin kanssa.

VARJAKKA. Mitä!

EEVA. Siinä se nyt oli! (Purskahtaa itkemään.)

VARJAKKA (synkkänä ja toivottomana). Tätä minä en osannut ottaa lukuun. (Jää seisomaan tuijottaen yhteen kohtaan.)

HILMA. Olenko tehnyt tyhmästi, väärin ja pahasti? Luulin tekeväni hyvää. Uskoin, että keksitte jonkun keinon heitä vastaan.

EEVA. Tietävätkö komesrootilla, että Onni lähtee näin varhain?

HILMA. Eivät sitä tiedä, mutta touhussa siellä ollaan.

EEVA. Hyvä! Minulla on keinoja. Jos ei yksi auta, niin toinen.

HILMA. Jumalan kiitos!

EEVA (Hilmalle). Kiitoksia, että tulitte sanomaan. Teitte oikein hyvän työn. (Varjakalle.) Minne setä meni?

VARJAKKA. Rajalinskan luo.

EEVA. Mitä sinne?

VARJAKKA (nolona). Hommaamaan niitä meidän kihlajaisiamme.

EEVA (nauraen). Meidän kihlajaisia ja me täällä? (Hilmalle leikillisesti.) Ne ovat niitä miesten hommia: jättävät perunat pois vellistä! (Varjakalle.) Lähdetään toki mekin, että saamme olla mukana. (Rientää Varjakan kanssa oikealle etualalle.)

HILMA (yksin, lukee arkun kannesta). Janne Poikonen. Siinähän on Jannen arkku. Kai hän sitten pian tulee. (Silmää vasemmalle.) Tuolla jo tuleekin. Minnekähän minä menisin piiloon? (Menee suojakatokseen.)

NEITSY JANNE (tulee vasemmalta, katsellen ympärilleen). Eihän täällä ole ketään, vaikka näytti kuin täällä olisi liikuttu. (Katsoo oikealle etualalla.) Tuollapa meneekin. Kapteeni Varjakka ja joku neito. Onkohan meidän kapteenilla morsian? (Huokaa.) En saanut tavata Hilmaa. (Menee istumaan arkkunsa kannelle ja laulaa.)

(HILMA yhtyy lauluun kahden ensimäisen säkeistön aikana.)

Ja meitä oli kaksi, poika ja neitonen, Kun taipui rakkahaksi luontomme iloinen.

(Puhuu ihmetellen) Tässäpä omituisesti kaikuu. Noista makasiineista kai se vastaa. (Laulaa)

Jo piennä ollessani tuon tulin kokemaan, Ett' hälle rinnassani syän sykki nopeaan.

(Puhuu) Jopa kaikuu ihmeen kauniisti! (Laulaa)

Ah voi, mun tyhmyyttäni; se sai sen aikahan: Vieroitin ystäväni kauniin ja rakkahan.

(Puhuu.) Nyt ei enää vastannutkaan? (Laulaa.)

Nyt on mun mielestäni kaikk' ilo puuttunut, Kun kallein ystäväni on mulle suuttunut.

HILMA (on viimeisen säkeistön aikana lähestynyt Neitsy Jannen selän taakse ja laulun loputtua panee kätensä hänen silmilleen, matkii rumpua). Sutiputi, sutiputi sukkaan kenkään, aamulla varhain vaatetta selkään, torille, torille rumpu se käski, merelle, merelle Janne kun läksi. (Päästää kätensä, nauraa.) Minkä vuoksi sinä meidän talon kohdalla rummutit niin hassusti: ensin hiljaa, sitten kovasti, sitten taas hyvin hiljaa ja taas kovasti?

NEITSY JANNE (iloisen hämmästyksen vallassa). Sinä et olekaan minulle vihassa?

HILMA. Olin minä hyvin pahoillani, kun sinä et minua kutsunut pariksesi lähtiäisiisi. Mutta eihän minulla ollut mitään oikeutta olla sinulle vihassa.

NEITSY JANNE. Silloin minun syntini on kahta kauheampi.

HILMA. Selitä toki, että ymmärrän suuttua ja sitten antaa anteeksi. (Istuutuu arkulle.)

NEITSY JANNE. Hilma, minä sinua rakastan.

HILMA. Ja siitäkö minun pitäisi olla vihassa? Sinähän vaadit tavattomia!

NEITSY JANNE. Mutta minähän sinua eilen siellä tanssiaisissa loukkasin pahoin: muistolahjasi toin sinulle takaisin ja sillä tavoin.

HILMA. Minä siitä olin iloinen. Sillä siitä huomasin, että sinä minusta pidät. Tässä on kukkarosi.

NEITSY JANNE (hämmästyneenä). Täällähän on paksu tukku rahoja?

HILMA. Ne olivat siellä.

NEITSY JANNE (antaa kukkaron takaisin). Ne eivät ole minun.

HILMA. Siellä oli myöskin tämä sormus, jonka Sihvonen oli minulta ryöstänyt. Tämä on sinulle. Isävainajani tahdon mukaan se on muistoksi koko perheen puolesta, jonka sinä silloin kovana aikana pelastit nälkäkuolemasta.

NEITSY JANNE. En minä ole koskaan ajatellut sitä niin suureksi asiaksi, mutta minusta on ollut hauska muistella sitä aikaa.