Chapter 3

RAJALINSKA. Mies kuin kangaspetäjä aamun paisteessa.

PASANTERSKA. Ja hän nyt on oikea kapteeni.

RAJALINSKA. Jumala sinulle suokoon edelleenkin varjelustaan ja siunaustaan. (Istuutuu.) Me emme ole tavanneet sitten, kun sinä ensi kerran merille lähdit.

VARJAKKA. Niin omituisesti on aina sattunut, että en ole saanut tavata. Niinä parina kesänä, kun olen kotimaassa käynyt, te olette Eevan kanssa olleet maaseudulla.

RAJALINSKA. Perämiehenä otetun kuvasi olen saanut. Ja sinun matkoistasi ja miehistymisestäsi olen tuontuostakin kuullut. Mutta muistellessani sinua olet mielessäni ollut aina vain sellainen hento poikanen kuin olit merille lähtiessäsi.

PASANTERSKA. Ja minä muistan hänet aivan pienenä poikana, kun hän leikki kapteenia tuossa Suomi laivassa. Ja Eeva oli kapteenin rouva, jota tämä kantaa punnasi sylissään laivaan.

RAJALINSKA. Siihen virkaan Eeva oli niin innostunut, että jos hän oli kotona ja näki ikkunasta täällä pihalla ruvettavan leikkimään laivasilla, niin hän meni johonkin piilopaikkaan itkemään sitä surua, ettei häntä huolittu leikkiin, koska ei tultu hakemaan. Hän ei kyllä koskaan sitä ilmoittanut minulle. Ja meni kauan aikaa, ennenkuin pääsin asian perille. Kuiskasin silloin Letulle, että muista hakea Eeva laivaleikkiin. Eikä kapteeni sitten koskaan jättänytkään rouvaansa maalle itkemään.

PASANTERI nousee laivassa näkyviin.

JUNKKA. Mitä sinä, puosu, siellä laivassa teet? (Menee Pasanterin luo.)

PASANTERSKA. Niinkö kiire sinulle, ukko kulta, tuli Itä-Intiaan?

PASANTERI. Hain täältä viimetalvista lunta. Olisin näyttänyt Yrjölle, kun hän ei ole sitä pitkään aikaan nähnyt.

PASANTERSKA. Turhaan sitä haet.

PASANTERI. Turhaanpa hain. (Junkalle kahdenkeskisesti.) Siinä pikkuliinassa oli E. R. Minä luulin ensin, että se oli Eevan.

JUNKKA. Kenen sinä nyt luulet sen olevan?

PASANTERI. E. R., Eliise Ramberg.

JUNKKA. Ole huoleti, se on Eevan. Minä olisin sen tuntenut nimettäkin. All right. Very vell!

PASANTERI. Ahaa! Tuolla aidassa on varkaan reikä!

NEITSY JANNE (tulee oikealta perältä ja kääntyy portista pihaan). Hyvää päivää kaikille ja erikoisesti herra kapteeni Junkalle.

JUNKKA. Minkä vuoksi minulle erikoisesti?

NEITSY JANNE. Minulla on asiaa kapteenille. Nimeni on kirkonkirjojen mukaan Johannes Poikonen, mutta minua sanotaan Neitsy Janneksi. Minä haluaisin päästä merelle.

JUNKKA. Miehistymään?

NEITSY JANNE. Äitini, joka on sairaloinen, on kuollut, niin minä nyt joudan merelle, jonne minua on haluttanut aina.

PASANTERI. On Jannessa miestä merelle.

PASANTERSKA. Kättelehän, Janne, kapteenia. Kättele oikein miehen kouralla. (Junkalle.) Sillä pojalla on luja koura.

JUNKKA. Onko siitä oikein merimiehen kouraksi? (Ojentaa kätensä.) Ai ai, elä hiidessä!

PASANTERSKA. Ähä! Joko tapasitte vertaisenne!

JUNKKA. Mikäs elävä tämä oikein on?

PASANTERSKA. Kaupungin rumpari.

PASANTERI. Se ei ole Jannen ainoa toimi. Helpompi on sanoa, mikä Janne ei ole kuin mikä hän on. Kutoo kangasta, nikkaroipi, leipoo, suutaroipi, pesee pyykkiä ja on seppä sen mokompi!

PASANTERSKA. Ja sepän hänellä on näpitkin, vai mitä, kapteeni Junkka?

PASANTERI. Sen pojan kourassa taipuu hevosenkenkäkin.

JUNKKA. Mikä raha sinulla on rinnassa?

PASANTERSKA. Se rintaraha on ihmishengen pelastamisesta. Tämä Janne oli silloin kymmenvuotias, kun hän palavasta talosta liekkien keskeltä pelasti ihmisen.

NEITSY JANNE. Ei se ollut aikaihminen, pikku tyttö, leikkitoverini.

JUNKKA. Hyvä niinkin! Onpa sinussa sitten miestä. Puhuttelehan tuota nuorta kapteenia. Kyllä hän sinut laivaansa ottaa.

NEITSY JANNE. Neitsy Eeva Ruskoranta käski minun tulla kapteeni Junkan puheille ja vakuutti, että kyllä te otatte minut.

JUNKKA. Milloin sinä olet Eevan tavannut? Ja missä?

NEITSY JANNE. Äsken tuolla kedoilla.

PASANTERSKA. Yrjö ei ole tainnut vielä tavata Eevaa. Kuinka siitä on kauan, kun te olette toisianne nähneet?

VARJAKKA. Kahdeksan vuotta.

PASANTERSKA. Kahdeksan vuotta! Herra siunaa! Tuntevatkohan enää toisiaan?

KARIHAARA ja LETTO tulevat oikealta peräportista taluttaen kädestä EEVAA, jolla on kukkaseppele päässä. Heidän mukanaan tulee ANNA, ELVIIRA ja muuta nuorisoa.

Joukko laulaa:

Kuin virpa vihanta tuo neito ihana, Niin suloinen ja kaunis kuin kukka nurmella. On lumivalko otsa ja kaunis katsanto, Käynti norja, nopsa ja sorja vartalo. Ken tuon neidon saa, sille hurrataan: Hurraa, onnellista sulhoa!

EEVA riistäytyy irti ja juoksee Junkan luo peittäen päänsä hänen poveensa kuin piiloutuakseen.

JUNKKA. Rakas, oma lapseni. Hyyrynkyyryläiseni.--Mutta näytähän minulle silmäsi.--Onko ollut ikävä?--On ollut, sanovat silmäsi. On minullakin. --Tuossa on muuan lapsuuden tuttujasi. Tervehdipä häntäkin.

EEVA ja VARJAKKA tervehtivät toisiaan sanaa lausumatta, mutta puhuvin katsein.

JUNKKA ja PASANTERI nyökäyttävät toisilleen päätään merkitsevästi.

KARIHAARA (luotuaan silmäyksen Eevaan ja Varjakkaan, itsekseen, mutta hyvin ääneen). Vai niin? No, sopiikin!

JUNKKA. Puhutko sinä, Jooseppi, yksiksesi!

KARIHAARA. Aivan yksin. Omia ajatuksiani. (Kahdenkeskisesti.) Tuo nuoriso ensi sunnuntaina kuulutetaan. Ja se sopii.

JUNKKA. Eeva! Toivon, että tämä vuosi on sinulle yhtä valoisa kuin tämä sinun syntymäpäiväsi.

KARIHAARA. Syntymäpäiväkö? Perämies! Nostetaan neiti miehelään!

KARIHAARA ja VARJAKKA nostavat Eevaa.

KARIHAARA. Häiksenne tämä vuosi!

Väkeä kerääntyy pihalle, nuoria ja vanhoja, joukossa KALLE, JUSSI ja muut pojat.

PASANTERI (ilmoittaen joukolle). Tänään tavalliseen aikaan pestataan miehiä merimieshuoneella tavallisilla palkoilla Onni laivaan.

ENSIMÄINEN MERIMIES. Kuinka paljo siihen miehiä otetaan, kun aina vain pestataan joka sunnuntai?

Ivallista naurua.

TOINEN MERIMIES. Ja pitkin viikkoa keräillään korotetuilla palkoilla.

SIHVONEN. Ei tule Onneen miehiä, jollemme me Karihaaran kanssa lähde.

KARIHAARA. Minä en lähde sinun kanssasi, Sihvonen, enää mihinkään laivaan.

SIHVONEN. Minkä vuoksi?

KARIHAARA. Olet vieraan kylän miehiä. Mistä lienet Kettulan pitäjästä.

PASANTERI. Tänä sunnuntaina pestataan Onneen viimeinen kerta tälle kesälle.

ENSIMÄINEN MERIMIES. Elkää hiidessä sitä lystiä lopettako!

PASANTERI. Kapteeniksi tulee Yrjö Varjakka.

KARIHAARA. Hurei! Pojat! Potkitaan perämies Varjakka pois joukosta. (Nostaen meriläisten kanssa Varjakkaa.) Kapteeni Varjakka, hurraa! Onnen kapteeni, hurraa!

JUSSI (suu poskia myöten lakerissa). Se Onnen kapteeni on eri hyvä mies. Minä sain eri paljon lakeria.

KARIHAARA. Sen näkee sanomattakin, että on saapas saanut rasvaa. Mutta mikä mies sinä oikeastaan olet?

JUSSI. Minä olen Suomen jummanni.

KARIHAARA. Katsokaas, pojat, Suomen jummannia!

Naurua.

JUNKKA. Niin, niin. Tuollaisena, isävainajansa sydvästi päässä, minä näin ensi kerran Onnen nykyisen kapteenin. (Nostaa Jussin korkealle ilmaan.) Suomen jummanni, hurraa!

KALLE. Styyry! Nosta lippu Suomen mastoon!

Leikkilaivan mastoon nousee lippu.

Joukko laulaa:

Ja nyt Suomen laivan mastossa On lippu liehuva, meillä mieli riemuva. Ja nyt Suomen laivan mastossa Meitä lippu tervehtii. Hurraa, me Suomen meripoiat, Meillä ilo ompi aina Eikä surut meitä paina. Hurraa, me Suomen meripoiat. Meillä luonto raitis ain!

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

Puistikkopiha. Oikealla ravintolarakennuksen pääty kaksine ovineen korkealle parvekkeelle, jonka keskeltä rappuset pihalle. Molemmin puolin rappusia puutarhasohva edessä olevine pöytineen. Vasemmalla aita, jonka takana tiheäkasvuinen metsä. Lähellä aitaa kulmikkopenkki, sen keskellä pienoinen pöytä. Perällä aita, jonka keskellä on kapea pyöräportti, molemmin puolin porttia kiikkulautapenkki. Aidan takana maantie. Taustassa meri.

Auringonlaskun aika.

Ravintolarakennuksesta kuuluu tanssisoittoa.

ANNA ja LETTO istuvat kulmikkopenkillä puhellen läheisesti keskenään.

NEITSY JANNE ja muutamia muita nuoria merimiehiä tanssii keskipihalla merimiestanssia.

Soiton loputtua meriläiset lopettavat tanssinsa hajaantuen mikä minnekin. Maantielle ilmestyy tanssiväkeä kävelylle.

HEI LOTTA (lihava nainen, puhuu puhuttavansa yhteen menoon, välittämättä kuunteleeko kukaan, ja nauraa hohottaa leveästi, tulee tanssin loppupuolella keräilemään pöydiltä pullot ja lasit vyöliinansa laajoihin taskuihin ja kainaloihinsa, pysähtyy katselemaan tanssivia ja tanssin loputtua puhkeaa puhumaan). Täällä pojat tanssivat yksinään. Onko se lystimpää kuin tuolla salissa tyttöjen kanssa?

NEITSY JANNE (kuin sivumennen). Hei Lotta, se oli hentuttomain tanssia. (Menee Leton ja Annan luo)

HEI LOTTA. Hohhohoh, hentuttomain tanssia, hohhohhoh. Kyllähän se on maailma muuttunut ja muuttuu. Niinhän kertovat, ettei laivoissa enää tarvita purjeita. Mutta se kuitenkin on vissi, ettei kaksilahkeiset voi tulla toimeen yksilahkeisitta ja yksilahkeiset ilman kaksilahkeisia. Kyllähän tytötkin talvella, kun ei ole meripoikia tanssituttajina, tanssia helttasevat kipeimpään haluunsa keskenään tahi tuoli kainalossa, mutta heillä on silmät ummessa ja kuvittelevat tanssivansa pojan kanssa, hohhohhohhoh.

ERÄS MERIMIES (parvekkeelta huutaa). Hei Lotta, olutta!

HEI LOTTA. Minä tulen. Mutta kun te mokomat pystytätte näitä pulloja ympäri maailman, niin että minun pitää kulkea ympäri kuin kiljuva jalopeura ja etsiä--

TOINEN MERIMIES. Hei Lotta, olutta pojille, tänä päivänä rahalla, huomenna ilman!

HEI LOTTA. Kylläpä ne nyt määkivät. (Puhella poristen menee parvekkeen kautta.) Pistouaisitte minulle edes lasin olutta. Mutta eikös mitä! Eivät nämä nykyiset merimiehet ole sellaisia poikia kuin ennen olivat. Entisaikaan merimiehillä oli rahaa ja repäisevä meininki. Ei ole ajat niin kuin oli ennen--

LETTO. Minkä vuoksi sinä, Janne, et tuonut tänne itsellesi paria?

ANNA. Olisit käynyt pyytämässä sen Hilma Pollarin.

LETTO. Kuka se on?

ANNA. Se on se tyttö, jonka Janne on pelastanut tulesta.

LETTO. Minkälainen tyttö hän on? Minä en tunnekaan.

ANNA. Sievä tyttö ja varakaskin.

LETTO. No olisit, Janne, pannut sen rahan rintaasi, mennyt tytön luo ja kysynyt: Eikö passaisi lähteä parikseni?

NEITSY JANNE. Pidätkö sinä minua tyhmänä vai puuttuuko sinulta itseltäsi ihmisen ymmärrys?

ANNA. Janne ei tahdo komeilla rintarahallaan.

LETTO. Olipa se rinnassa eilen pestauksessa.

NEITSY JANNE. Mitäs, jos siellä. Se oli aivan eri asia.

ANNA. Eilen minä näin Jannella tuon rahan ensi kerran.

NEITSY JANNE. On se minulla ollut rinnassa yhden kerran ennen.

LETTO. Olitko silloinkin pyrkimässä merelle?

NEITSY JANNE. Minä olin silloin vielä alle puolivälin toistakymmentä.

LETTO. Kenelle sinä sitä silloin näyttelit?

NEITSY JANNE. Koko kaupungille!

LETTO. Oho, mutta kannattikin.

NEITSY JANNE. Oli pakko.

LETTO. Kukas siihen pakotti?

NEITSY JANNE. Hengenhätä. Oli ankara talvi. Olimme armon tarpeessa. Vasu kainalossa ja raha rinnassa kuljin talosta taloon ja lauloin.

Tanssisalista alkaa kuulua soitto (valssi).

NEITSY JANNE (laulaa).

Voi kun on kylmä! Vaatteistani Jäljellä ei oo kuin riekaleet. Murheeksi muuttuu maailmani, Silmistä helmii kyyneleet. Riemua se toisi, Jospa joku oisi Köyhälle raukalle myötämielinen.

Äiti on sairasvuotehessa, Pien' veikko kuolee vierellen, Heidänpä tähden pakkasessa Kuljen nyt mieroo kierrellen. Pyytelen mä teitä, Säälikäätte meitä, Antakaa armiaasti leipäpalanen.

LETTO. Sinulle annettiin tietysti kaksikin palasta Pollarilta.

NEITSY JANNE. Pollarit silloin olivat köyhiä, yhtä köyhiä kuin minunkin äitini, ja heillä oli tupa lapsia täynnä kuin pääskysen pesä poikasia. Hilma kulki minun kanssani kaupungilla. Hän odotteli kadulla sen aikaa, kun minä olin talossa laulamassa. Päivän hämärtyessä meillä aina oli ruokatavaraa niin paljon kuin kahden jaksoimme kantaa. Ja meillä oli lysti!

ANNA. Sen arvaa.

NEITSY JANNE. Mutta sitten Pollarit saivat perinnön, ostivat maatilan ja muuttivat maalle. Hilma on nyt juuri äskettäin muuttanut kaupunkiin. Hän on komesrootilla puotineitsyen opissa.

LETTO. Hilma ei taida olla sinua enää tuntevinaan?

NEITSY JANNE. Kyllä hän tuntee. Tänään aamupäivällä kävin komesrootin puotissa ostamassa kukkaron. Hän lahjoitti minulle tämän.

LETTO. Silloinpa sinun olisi sopinut pyytää häntä tänne pariksesi.

NEITSY JANNE. Sitä varten minä sinne oikeastaan menin, mutta en rohjennut.

LETTO. Olisinpa minä tiennyt, niin olisin lähtenyt puhemieheksesi.

NEITSY JANNE. Oli minulla puhemieskin.

LETTO. Mutta Hilma ei lähtenyt?

NEITSY JANNE. Ei ehkä ole päässyt toimestaan.

ANNA. Ehkä hän tulee vielä.

LETTO. Olisi pitänyt tulla, joka tullakseen. Aurinko on jo laskullaan.

ANNA. Jopa on aika kulunut pian! Ja huomenillalla, kun lännen ranta ruskottaa, te olette tuolla merellä näkymättömissä.

LETTO. Siellä keinumme, allamme vuorina aaltoileva viheriä meri, päällämme kultainen taivas.

ANNA. Ja tiesi milloin palajatte.

LETTO. Palataksemme meidän ensin pitää lähteä. Ja nyt on lähtiäiset. Mennään, Anna, valssiin. (Ottaa Annaa käsikoukusta.)

NEITSY JANNE. Te taidatte olla jo kihloissa julki Jumalan ja ihmisten edessä? Onnea vain, hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä.

LETTO. Palattuamme, Janne, mereltä, saat tanssia meidän häitämme. Mutta sinullakin pitää silloin olla morsian. Ja miksei olisi? Sillä kun sinä tulet mereltä, niin pyörii tyttöjä ympärilläsi, että kihisee. (Menee Annan kanssa parvekkeen kautta.)

SIHVONEN tulee maantieltä vasemmalta kääntyen puistikkoon.

NEITSY JANNE. Ettepä saanut Hilmaa lähtemään tänne, vaikka niin vakuutitte.

SIHVONEN. Ei lähtenyt. Mutta kyllä siitä rakkaudentaudista aina pääsee. Meritauti on pahempi. Se on ankaraa ja ilkeää: maha nousee suuhun ja henki kulkee silmistä.

NEITSY JANNE. Sekin on kestettävä ja kärsittävä kunnes tottuu.

SIHVONEN. Jotkut eivät totu koskaan. En minäkään olisi päässyt mokomasta lääkkeettä. (Ottaa pienen pullon taskustaan.) Tuossa sitä on.

NEITSY JANNE. Rommia.

SIHVONEN. Niin sen luulisi, mutta maistahan, onko rommia!

NEITSY JANNE (ryypättyään). En minä ymmärrä sanoa, mitä se on.

SIHVONEN. Eri maassa kasvaa rommi ja eri maassa tuo aine. Se on Itä-Intiasta. Siitä maasta, josta luetaan raamatussakin: Ja katso, tietäjät tulivat itäiseltä maalta Jerusalemiin.

NEITSY JANNE. Itä-Intiastako ne olivat?

SIHVONEN. Itä-Intian pääkaupungista Pompaista. Siellä minäkin kävin muutaman tietäjän luona. Oli väkeä kaikista maailman kansoista. Ja kun minun vuoroni tuli, niin se tietäjä sanoi: Sinä olet meritaudilta raskautettu, seuraa minua. Ja hän vei minut yrttitarhaan, jossa oli pyhää savua ja mirhamia. Siellä muutaman kasvin lehdestä tippui nestettä. Maistahan vielä, onko rommia!

NEITSY JANNE (ryyppää). Hyvän makuista tämä on.

SIHVONEN. Etkä tunne meritautia ikinä. Mutta se ei olekaan vähällä maksettu eikä pienillä rahoillakaan.

NEITSY JANNE. Paljoko tämä maksaa?

SIHVONEN. Paljoko sinulla on rahaa?

NEITSY JANNE (katsoen kukkaroonsa). Taitaa olla vielä pari pikku seteliä.

SIHVONEN. Näytähän. (Ottaa kukkaron Neitsy Jannelta.) Eipä ole paljo. Mutta olkoon menneeksi. (Pistää kukkaron taskuunsa.)

NEITSY JANNE. En minä suostu kauppaan. Tuossa on lääkkeenne takaisin.

SIHVONEN. Takaisin? Kun olet jo ryyppinyt sen! Pullo on melkein tyhjä.

NEITSY JANNE. Pitäkää rahat, mutta antakaa kukkaro takaisin. Sehän on muistokalu.

SIHVONEN. Silloinpa se joutaa sinulta hyvin, sillä Hilma rakastaa toista, hihhihhih.

NEITSY JANNE. Ahaa! Sihvosella on sormus!

SIHVONEN. Onhan minulla sormus, hihhihhih.

NEITSY JANNE. Jos minä nipistän Sihvosta niskasta, niin Sihvonen ei hihitä!

SIHVONEN. Kyllä Sihvosen niska kestää, sitä on puristellut monen tytön käsivarsi, hihhihhih.

NEITSY JANNE. Mutta minä olen seppä! (Kouristaa Sihvosta niskasta.)

SIHVONEN. Ai ai ai! Elä kourista, hyvä mies. Maailma mustenee silmissäni.

NEITSY JANNE (hellittäen). En päässyt vielä siunattuun alkuunkaan. Minä vielä vähän kopeloin.

SIHVONEN. Elä, elä kourista enää. Minä annan takaisin rahat ja kukkaron--

NEITSY JANNE. En huoli, pitäkää! Minulla on rahaa ja minä saan kukkaroita.

SIHVONEN. Sormus on vain ilman aikojaan kaiken maailman Väisäs-Amaalialta.

NEITSY JANNE. Mitä sinä sitten hihität?

SIHVONEN. Hilma rakastaa jotakin toista. Hihhih.

NEITSY JANNE. Mutta elä hihitä! Minä en sitä kärsi.

SIHVONEN. Saanko pistouata Jannelle olutta?

NEITSY JANNE. Minä saan pistouaamattakin. Ja nyt minä juon! (Menee parvekkeen kautta.)

SIHVONEN (yksinään). Herjalla on koura kuin ruuvipihdit. Luulin silmäini pullistuvan nurmikolle.

HILMA tulee maantietä vasemmalta ja kääntyy puistikkoon.

SIHVONEN (itsekseen). Hilma Pollari tulee! Peijakas! (Ottaa sormuksen sormestaan ja pistää kukkaroon. Käy Hilmaa vastaan.) Hilmakin tuli tänne. Kuka Hilman on pyytänyt parikseen?

HILMA. Ei ole pyytänyt kukaan. Minä vain tulin tapaamaan Sihvosta saadakseni sormuksen, jonka otitte.

SIHVONEN. Eikö Hilma ymmärrä leikkiä ja niin tavallista leikkiä nuorten kesken?

HILMA. Olkoon leikkiä tahi totta, minä tahdon sormuksen heti takaisin.

SIHVONEN. Saahan Hilma sen. Enhän minä mikään varas ole.

Tanssisoitto lakkaa. Maantielle ilmestyy väkeä kävelylle.

ELVIIRA (tullen parvekkeen kautta rientää Hilman luo). Hilma! Minkä vuoksi nyt vasta tulet? Etkö ole ennemmin päässyt?

HILMA. Minä tulin vain käymäseltään.

ELVIIRA. Mitä sinä hulluttelet! (Ottaa Hilman päällysvaatteen tämän käsivarrelta ja antaa Sihvoselle.) Sihvonen, viekää Hilman päällysvaate sisälle.

SIHVONEN menee parvekkeen kautta.

HILMA. En minä voi jäädä aivan outojen seuraan.

ELVIIRA. Sinä nyt jäät, ja sillä hyvä. Täällä on niin hauskaa, että et kadu jääneesi. Kyllä sinä täällä pian tuttuja saat.

HILMA. En minä muusta välitä, kunhan saan tavata Janne Poikosen. Minulla on hänelle asiaa.

ELVIIRA. En ole nähnyt Jannea tanssissa pitkään aikaan.

HILMA (hätääntyen). Onkohan hän mennyt jo pois?

ELVIIRA. Ei hän pois ole tietystikään mennyt, vaan on kai tuolla meren rannalla tai maantiellä kävelemässä jossakin.

HILMA. Mennään sinne.

ELVIIRA. Kyllä sinä ehdit hänet tavata. Istutaan täällä ja puhellaan.-- (Riemastuneena.) Kuulehan, mitä minulle Väisäs-Amaalia povasi: että minä kohtaan vesien päällä kulkevan nuorukaisen, jonka sydämen minä valtaan. Eräs toinen on rakkautensa kiinnittänyt samaan nuorukaiseen--

HILMA. Ai ai, sepä paha.

EEVA parin meripojan seurassa on kävelemässä maantiellä kulkien oikealta vasemmalle.

ELVIIRA. Tuossa se on juuri se toinen naishenkilö.

HILMA. Kumpi noista pojista on se nuorukainen?

ELVIIRA. Ei kumpikaan noista, sillä ei Eeva noista välitä. Mutta minä en tiedä oikein varmaan, kuka se nuorukainen on.

HILMA. Herranen aika, miten sinä sitten tiedät, että tuo tyttö on sinun kilpailijasi?

ELVIIRA. Amaalia povasi, että se on enemmän kaunismuotoinen naishenkilö, jota minä olen pitänyt luotettuna ystävänäni.

HILMA. Elä sinä usko povauksiin.

ELVIIRA. Sen saa uskoa, minkä Amaalia povaa. Hän lukee korteista kuin kirjasta. Saat nähdä, että se toteutuu.--Minä vilkkaalla luonnollani ylitsevoitan nuorukaisen sydämen ja löydän onneni nuorukaisen rakastavassa sylissä.

HILMA. Ja sinäkö nyt vain odottelet nähdäksesi, ketä tuo toinen rakastaa?

ELVIIRA. Minä luulen, että hän rakastaa Varjakkaa. Tapasin hänet toissa päivänä itkemästä Varjakan kuvan edessä.

HILMA (nauraen). Mutta minä sanon sinulle, että kapteeni Varjakan teiltä kummaltakin ylitsevoittaa meidän Eliise mamselli. Hän on juurjulmasti rakastunut kapteeni Varjakkaan. Niin että Amaalia on povannut väärin, jos Varjakkaa toivot.

ELVIIRA. Sitten se nuorukainen on Karihaaran Jooseppi. Minusta on näyttänytkin, että Eeva häntä rakastaa, vaikka hän minulle vakuutti muka, että minä saan ottaa Karihaaran. Mutta se on sellainen se Eeva, että ei kukaan tiedä, ketä hän rakastaa.

HILMA. Eevako? Ei suinkaan se vain ole Eeva Ruskoranta?

ELVIIRA. Juuri Eeva Ruskoranta.

HILMA. Tuoko se oli, joka äsken tuolla meni? Voi, mennään mekin maantielle kävelemään, että saan nähdä hänet lähempää. Komesrootin rouva sanoi, että Eeva Ruskoranta on »hövä ja ihanas ku yks enguli taiffas päält». Minä olen utelias näkemään hänet oikein. (Vie Elviiran mukanaan mennen maantielle.)

SIHVONEN tulee parvekkeen kautta ja menee Elviiran ja Hilman seuraan.

ANNA ja KARIHAARA tulevat parvekkeen kautta mennen istumaan kulmikkopenkkiin.

ANNA. Mitenkäs ne ovat sinun asiasi, Jooseppi?

KARIHAARA. Terveys hyvä ja rakkaus ennallaan.

ANNA. Vai ennallaan rakkaus? Siis lähdet kotimaastasi sydän tyhjänä.

KARIHAARA. Täynnä kauniita muistoja: Saiman siniset silmät, Marin punaiset posket ja Ellin hopeanheleä ääni.

ANNA. Mutta jokaisella on joku vika?

KARIHAARA. Niin on.

ANNA. Entäs sillä tytöllä, joka on parinasi? Sinä jätit hänet mainitsematta.

KARIHAARA. Hänellä on muuan hyvin paha vika.

ANNA. Kas niin, aina sama virsi.

EEVA (joka on jättänyt seuransa, tulee Annan ja Karihaaran luo). Karihaara, tänne on tullut uusi neitokainen. Menkää tutkimaan. Minusta näyttää, että hänessä on sekä »tykövetoa» että »kiinnipitoa».

KARIHAARA. Tuoko tuolla Elviiran kanssa? Hilma Pollari. Tulesta pelastettu. Hänellä on sama vika kuin neitsy Eevalla.

EEVA. Onpa hauska kuulla.

KARIHAARA. Se vika, että on toisen oma.

ANNA. Voi, sano, Jooseppi, kenen Eeva on!

EEVA. Karihaara tarkoittaa sitä kapteenia.

KARIHAARA. Niin.

ANNA. Mitä kapteenia?

EEVA. Etkö sinä, Anna, eilistä muista? Kapteeni Ramberghan sai luvan tulla tänne minua kosimaan. Mutta minua peloittaa, ettei hänen rakkautensa ole kestänyt tätä kovaa koetusta, jonka hänelle panitte, Karihaara.

KARIHAARA. Ette te minua eksytä. Kyllä minä tiedän aivan tarkalleen.

EEVA. Mitä ja kuinka ja koska te olette saanut tietää?

KARIHAARA. Minun silmäni on yhtä tarkka huomaamaan rakkauden asiat kuin kompassineula raudan. Minä näin, kun te vaihdoitte silmäyksiä.

ANNA. Aha, jopa joutui Eevakin kiinni.

EEVA. Ei vielä lähimaillekaan.

KARIHAARA. Minä tunnen tuon pikkuliinan, joka on teillä kädessänne. Minä olin mukana, kun hän tuollaisia osti. Olette saanut ne häneltä tuliaisia.

EEVA. En ole saanut tätä keneltäkään.

KARIHAARA. No, saanko mainita nimen?

EEVA. Kysyy vielä! Eikö se ole kunniallinen nimi?

KARIHAARA. Suurimmalla kunnioituksella nostan lakkiani Onnen uuden kapteenin tulevalle rouvalle.

ANNA. Varjakka.

EEVA. Mutta hyvät ystävät! Minun kapteenini ei saa olla mikään turkkilainen!

ANNA. Varjakkako turkkilainen? Elä toki!

EEVA. Ei suinkaan hän muuten voi ottaa rouvakseen kaikkia niitä, joita Karihaara hänelle toimittaa ja on toimittanut.

KARIHAARA. Ketä kaikkia minä olen hänelle toimittanut?

EEVA. Hevoskuormallisen rootien ja raatien tyttäriä ja ensimäisenä komesrootin Eliise mamsellia. Pasanterin pihalla eilen. Anna ei ollut kuulemassa, mutta muistatte kai itse.

KARIHAARA. Mitenkäs se olikaan? Eikö neitsy Eeva silloin ollut kaukana kedolla kukkasia poimimassa?

EEVA. Mitä se tähän kuuluu?

KARIHAARA. Sitä, että teille joku on kertonut minun puheeni, ja kukas muu kuin kapteeni Varjakka, jonka kanssa olette päättäneet, että parasta on kapteeni Varjakan pysyä kristinuskossa ja lapsuudenrakkaudessaan.

EEVA. Emme ole sanaa vaihtaneet kahdeksaan vuoteen. Sillä sen jälkeen, kun kapteeni Varjakka eilen Pasanterin pihalta lähti, emme ole toisiamme nähneet.

KARIHAARA. Sitten minä olen tietämättäni tehnyt paljon pahaa, puhuessani rootien ja raatien tyttäristä teidän kuultenne!

EEVA. Ja äsken sanoitte, että minä olin kedolla.

KARIHAARA. Ette ollut vielä silloin, vaan jossakin kuulosalla. Sillä nyt vasta minä oikein ymmärrän katseenne, jonka loitte kapteeni Varjakkaan tavatessanne.

EEVA. Minkähänlainen se oli?

KARIHAARA. Se oli ensin sellainen, että katseenne alainen mahtoi väristä kiireestä kantapäähän, mutta sitten niin ylpeä, että varmaan hän tunsi olevansa yksi kaikkein pienimpiä.--Ja nyt minun tunnollani on se vaiva, että olen kahden sielun erottaja.

EEVA. Päästän teidät synnintunnosta.

KARIHAARA. Ei se ole sillä hyvä, että te päästätte. Meidän on lähdettävä kaupunkiin. Minun ainakin.

EEVA. Istukaa kaikessa rauhassa.

KARIHAARA (katsoen Eevaa kysyvästi). Istutteko te kaikessa rauhassa?

EEVA. Eikö teidän tarkka silmänne näe?

KARIHAARA (kuin edellä). Te odotatte kapteeni Varjakkaa tänne?--Mutta minkä vuoksi hän ei ole jo tullut?