Chapter 9

Mutta tästä hänen kaksi toveriansa vimmastuivat niin, että he yht'aikaa vetivät esille puukkonsa, peräytyivät muutaman askeleen, nostivat aseensa ilmaan ja aikoivat minua viskata. Kun minä tiesin, että nämä mustat miehet ovat tämmöiseen veitsenviskaamiseen hyvin tottuneita, niin että he harvoin viskaavat maalinsa ohitse, niin en viivytellyt minäkään revolverieni käyttämistä. Minulla oli revolveri kummassakin kädessä, ja niillä minä lävistin toisen niin, että hän heti kaatui, mutta toinen luoti meni maalinsa ohitse, ja samassa suhahti veitsi, pyyhkäisten hatun päästäni. Ruudinsavun haihduttua näin pelastuneen neekerin täyttä laukkaa loikkaavan metsää kohti, jättäen kuolleet toverinsa veriinsä taistelutantereelle.

Vimmastuneena tuommoisesta konnamaisuudesta laskin kivääristäni vielä luodin pakenevan jälkeen, mutta mitään vaikutusta ei se kumminkaan näyttänyt pakenevaan tekevän.

Mieleni kävi kovin ikäväksi, sillä tuommoinen kohtaus ja neekerien surma ei ollut laisinkaan mieleeni; mutta itseäni puolustaakseni tuon kaiken olin tehnyt, saivat siis syyttää itseänsä. Tämä oli minun ainoana lohdutuksenani.

Arvelin kumminkin parhaaksi lähteä itsekin käpälämäkeen niin joutuin kuin suinkin voin, sillä mahdollista oli, että tuo pakenemaan päässyt neekeri voi saada apua, ja silloin olisin mennyt mies, jos pääsisivät vielä kerran kimppuuni.

Otin miesten puukot lisä-aseikseni ja lähdin päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin olin nähnyt eloon jääneen neekerin juoksevan.

Metsään päästyäni täytin pyssyni ynnä revolverini ja levottomana odotin, mitä tuleman piti. Mutta niin olin vahvasti päättänyt, etten hengissä heidän käsiinsä antautuisi, jos taistelu vielä tulisikin.

Olin pitkän aikaa uudestaan metsässä harhaillut, ja kun hämmästyksekseni huomasin taas joutuneeni samoille paikoille, missä olin viime yöni viettänyt; tuolla tunsin sen ontelon puunkin, jossa olin levännyt, ja olin taasen aikeessa kiivetä samaan suojaani, kun luulin kuulevani koiran haukuntaa.

"Hyvä isä!" huudahdin. "Nyt ne tulevat!" En uskaltanut enää mennä puuhun, sillä siellä olisin helposti tullut kuin kettu satimessa surmatuksi.

Asetuin puun taakse äänettä odottamaan, pelosta vapisten. Valmistauduin kuitenkin oikein vankan suomalaisen sitkeydellä tekemään vastarintaa pelätylle, tuntemattomalle viholliselle, joka yhä tuntui lähenevän.

Kuta lähemmäksi koiranhaukunta tuli, sitä tyynemmäksi ja välinpitämättömämmäksi kävi mieleni sekä vakavammaksi käteni, jolla olin valmis laukaisemaan pyssyni ensimmäistä kohden, mikä vihollisena näkyviini tulisi.

Jo rupesi ritinätä kuulumaan metsästä, ja koiranhaukunta kävi rajummaksi. Viimein ryntäsi näkyviini suuri verikoira viidakosta, kieli pitkänä suusta, silmät pyörivänä päässä kuin kaksi tulikekälettä. Se huomasi jo minut; pari kolme hyppäystä vaan, niin olisin ollut tuon hullun koiran hampaissa ja auttamattomasti hukassa. Minä tähtäsin vakavalla kädellä, ja samassa laukesi pyssyni. Verikoira hypähti ylöspäin julmasti ulisten, rinta luotini lävistämänä, ja muutamia kertoja potkaistuaan ja ulinatansa jatkettuaan se heitti henkensä kymmenkunnan askeleen päässä minusta.

Heti pistin uuden latingin kivääriini ja odotin, kunnes muu seurue tulisi.

Monta silmänräpäystä ei minun tarvinnutkaan vartoa, ennenkuin taasen kuului risaus, ja samassa kolme pitkää puukkoa kuin keihästä suhahti ilmassa ja iskeytyi puun runkoon, jonka takana seisoin.

Tuo oli selvää kieltä, taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja samassa ilmaantui viidakosta esiin musta pää. Taasen pau, ja neekeri, molemmin käsin tarttuen päähänsä, vaipui sanaa sanomatta, ääntä päästämättä kuolleena viidakkoon.

Nyt heitin kiväärin käsistäni, ja tartuin molempiin revolvereihini ja odotin uusia vastustajia.

Pom, kuului viidakosta. Silloin olin saada viimeisen läksytyksen, niin läheltä meni kuula korvaini ohitse.

Nyt olen hukassa, arvelin, koska heillä on ampuma-aseitakin. Minä heittäysin maahan pitkälleni ja odottelin siinä, kunnes näkisin heidän mustat naamansa tulevan esiin viidakosta.

Ja he tulivat, neljä neekeriä, yhdellä vielä savuava pyssy kädessä; muilla ei näkynyt olevan ampuma-aseita, ainoastaan suuret, nuijamaiset kirveet oli heillä kädessään.

Hiljaa hiipien he lähenivät puuta, jonka takana minä piileksin. Jo olivat vain kymmenen askeleen päässä. Minä laskin kolme laukausta peräkkäin kummastakin revolveristani.

Seuraus oli kauhea. Kaksi kaatui heti; molempia oli rintaan luoti käynyt. Kolmas sai luodin sääreensä, jota pidellen ja ulisten se seurasi vahingoittumatta jäänyttä toveriansa. Molemmat he kiirehtivät pakoon, minkä jalat kannattivat, enkä heistä sen jälkeen mitään kuullut. Eikä minuakaan haluttanut enää kauemmin tällä kamalalla paikalla viivytellä. Kauhun valtaamana minä heti kiiruhdin tästä vaarallisesta metsästä. Lähtiessäni kiskasin puunrungosta yhden keihäsveitsen; toiset olivat siihen niin syvään iskeytyneet, etten niitä hädissäni siitä irti saanut.

Ison aikaa istuin sitten jonkun matkan päässä taistelupaikalta ja levähdin. Vahvistaakseni liikutuksesta vapisevaa ja kiihtynyttä hermostoani, otin pari naukkua whiskypullostani ja pureskelin kuivattua hirvenlihaa, jota vielä oli hyvä joukko jäljellä, vaikka olin sitä kauppiaallekin Jesupin kylässä antanut. Sitten riensin kuumeentapaisella kiireellä eteenpäin. Viimein monta kierrosta tehtyäni pääsin taas maantielle ja aloin rientää aimo vauhtia läpi yön Brunswickiä kohden.

Aamulla päivän koittaessa tulin erään talon kohdalle, jonka huomasin olevan ravintolan. Pihalla seisoi täysissä tamineissaan viisi ratsua, joita yksi metsästäjä, kiireestä kantapäähän asti varustettuna, näkyi vahtivan.

Nähtyään minut, remahti hän nauramaan ja kysyi, mikä merimiesryöväri minä olin.

Huolimatta miehen ivasta, selitin lyhykäisesti tilani sekä minkälaisissa seikkailuissa olin ollut. Sen jäljestä mies rupesi katsomaan minua toisenlaisilla silmillä.

Kysyin sitten, mitä miehiä hän oli ja mihin matkalla. Hän vastasi olevansa aavikkosoturi sekä erään kuuluisan aavikkopäällikön, Pandy Ellis'in, seuralainen.

Tämän nimen kuultuani menin heti huoneesen, nähdäkseni tuon niin kuuluisan intiaanien kauhun, jonka vertaista sankaria ei Mexikon eikä koko Amerikan aarniometsissä ja aavikoilla siihen aikaan toista löytynyt.

Olisipas minullakin ratsu, niin tekisin seuraa noille miehille, arvelin itsekseni huoneesen mennessäni, niin saisinpa ehkä tehdä lähempää tuttavuutta noitten punanahkaistenkin kanssa.

Ravintolahuoneesen tultuani huomasin erään pöydän ääressä kolme metsästäjää eli noita n.k. kaukaisen lännen avosotureita. He olivat juuri lähtemäisillään, sillä paraallaan he pudistelivat ravintolan isännän kättä hyvästijätöksi.

Jos mieli saada näitä seurata, ajattelin itsekseni, täytynee kursailematta astua esiin ja ilmoittaa halunsa. Lähestyin siis vanhinta heistä, jonka otaksuin tuoksi kuuluisaksi Pandy Ellis'iksi, ja kysyin, voisinko päästä heille seuralaiseksi, jos he nimittäin olivat partioretkelle menossa.

Kaikki kolme miestä kääntyivät puoleeni ja loivat minuun katseen, joka ei juuri hyväksyväiseltä näyttänyt, ja mies, jota pyynnölläni oli puhutellut, vastasi:

"Ei, poikaseni, et sinä ole tottunut semmoisiin matkan vaivoihin ja vaaroihin, joita meidän on aina kestettävä. Mutta mistä tulet ja mitä olet miehiäsi, kun niin rohkeasti tarjoudut Pandy Ellis'in seuralaiseksi? Olet päältäsi merimies!"

Pyysin häntä tovereineen viivähtämään vielä hetkisen ja kallistamaan kanssani lasin virkistävää nestettä, niin kertoisin hänelle muutamia matkaseikkailujani, joista hän ehkä voisi päättää, kelpaisinko hänen seuralaisekseen vai en.

Siihen se suostuivat, vaikka luulin huomanneeni toisten osoittavan vastenmielisyyttä; mutta Pandyn viittauksesta hekin istuivat siivosti pöydän ääreen.

Saatuamme tilatut lasit mustaa portteria, aloin kertoa kokemuksiani ja niitä vaaroja, joita minun oli ollut kestettävä. Ja nämä kertomukseni miellyttivät uusia tovereitani niin paljon, että he suostuivat minut ottamaan mukaan partioretkelleen.

Koska viides hevonen oli ilman omistajaa, lupasi Pandy lainata sen minulle toistaiseksi, ja jos näkisi minun hevosta ansaitsevan ja kelvolliseksi heitä seuraamaan, niin saisin sen ilmaiseksi pitää omanani, jos ei sille laillista omistajaa mistään ilmaantuisi.

Saatuani ravintolan isännältä ostaa kannukset, joita hänellä sattui muutama pari vanhoissa säästöissään olemaan, kiinnitin ne saappaisiini, ja niin noustiin ilman pitkiä puheita ratsujen selkään ja lähdettiin hiljaista juoksua ratsastamaan kohti uusia seikkailuja, joiden oikeasta laadusta minulla ei aavistustakaan ollut.

Minun täytyy tunnustaa, että en ollut mikään tottunut ratsumies, vaikka pikkupoikana kyllä olin kotimaassani hevosen selässä nelistä laskettanut. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, kun vaan todellista halua on.

Mutta ratsastettuani muutamia tunteja huomasin sentään, että hevonen ja minä aloimme jota kuinkin tottua toisiimme, vaikka ensin alusta tuntui siltä, kuin tuon tuostakin olisin saanut tehdä tuttavuutta hevosen kavioitten kanssa; sillä niin vaikeata oli minun pysytteleidä sen selkäpuolella. Mutta kun edellä ratsastaa semmoinen mies, kuin mitä minulla tässä oli esikuvanani, niin eipä häpeänkään tähden tahdo oppiaikaansa liian pitkäksi venyttää.

Pandy Ellis oli ijältään noin viidenkymmenen vanha. Mutta vaikka hänen hiuksensa jo alkoivatkin muuttua raudanharmaiksi, ei hän liene milloinkaan näyttänyt voimakkaammalta ja taisteluihin valmiimmalta kuin silloin, kun minä häntä seurasin.

Hän näkyi olevan rajattoman väkevä sekä notkea ja vikkelä liikkeissään kuin pantteri. Sen lisäksi oli hän niin tutustunut prairie-elämään, ettei toista hänen vertaistaan siinä löytynyt, joten hän, tuo vanha soturi, jo paljaalla nimellään oli kaikkien rosvojen ja intiaanien kauhu. Ei kukaan voinut vetää vertoja hänelle ampumataidossa; mutta hänen kaltaisensa miehet ovatkin näillä aroilla saaneet kasvatuksensa hevosen selässä, kivääri kädessä, ja sen johdosta he ovat mitä mainioimpia tarkka-ampujia.

Pandy oli myös aikoinaan ollut useampia vuosia säännöllisessä sotaväessä tarkka-ampujapataljoonassa ja sen jälkeen usein ohjaamassa matkustajia halki arojen edestakaisin uudisasutusten välillä.

Hän oli lavealta tunnettu, sillä hän oli tuttava melkein jokaiselle arosoturille ja metsästäjälle lännessä, aina pohjoisen Punaisenjoen seuduilta Rio Grandeen saakka Mexikossa, eikä löytynyt näiden joukosta sitä miestä, joka ei kernaasti olisi seurannut mukana niille retkille, missä Pandy oli johtajana.

Vyöllään oli hänellä kaksi revolveria, hieno tomahawk (eräs näillä paikoin yleiseen käytetty intiaanien ase) sekä suunnattoman suuri puukko, jonka tähden hän oli saanut intiaaneilta lisänimen "Raskas-puukko" (Heavy knife).

Kuinka kauan Pandy Ellis lienee aroilla liikkunut, sitä ei kukaan varmaan tiennyt, sillä nekin, jotka olivat jo monet vuodet häntä tunteneet, sanoivat hänen aina esiintyneen samanlaisena miehenä, aina muuttumattomana.

Mitä muuten hänen muotoonsa tulee, oli hänellä kapeat, laihat kasvot, alapuoli parran peittämänä. Se osa kasvoista, mikä oli näkyvissä, oli niin ruskeata, ettei se juuri paljon eronnut punanahkaisten väristä. Ja lienee hän tämän värin kasvoillensa saanut alinomaisesta arolla asustamisestaan.

Mutta vaikka hänen ulkomuotonsa ei ollutkaan viehättävän näköinen, piili hänen pukinnahkaisen metsästäjänuttunsa alla kumminkin jalo sydän, hellä kuin naisen ja kumminkin rohkea kuin jalopeuran.

Hänen vertaistaan hellyydessä ja taidossa haavoittuneiden toverien hoidossa lienee ollut mahdoton löytää. Mutta kun taisteluun jouduttiin, oli Pandy itse aina etupäässä, missä vaan vaara oli tarjolla ja missä taistelu hurjimmillaan riehui.

Hän ratsasti pikimustalla orilla, johon hän oli rajattomasti mieltynyt ja joka oli hänen monesti vaarasta ehjänä kantanut. Satula, jossa hän istui, oli hienoa tekoa, ja sen hän oli saanut lahjaksi erään urotyönsä palkkioksi arolla. Hänellä oli aina satulan koukussa silmukalla varustettu heittoköysi, jota viskaamaan hän oli mainion tarkka, niinkuin hänestä kertoivat toverit, jotka hänet hyvin tunsivat.

Toinen tovereista oli Bolly Wherrit nimeltään. Hänen kanssaan oli Pandy ollut ystävyydessä monta vuotta, jonka ajan kuluessa he olivat yhdessä monet kerrat taistelleet intiaaneja vastaan.

Kolmas oli nimeltään Dave Bunker, jota Pandy ei ollut ennen tuntenut, mutta oli hänkin, samoinkuin Bolly Wherrit, taitava arosoturi.

Neljäs toveri oli vasta alkava, muutaman kuukauden Dave Bunkerin seuralaisena arolla ollut. Hänestä ei paljon muuta voinut sanoa, kuin että hän oli hyvin umpimielinen, välin ivallinen, pienikasvuinen, noin 30 vuoden ikäinen, mutta voimakas kuin karhu ja taisteluun päästyään hurja ja pelkäämätön kuin intiaani.

Kun vielä lisään, että hevonen, jolla minä ratsastin, pulska, ruskea karvaltaan, oli ollut erään Nick Jack nimisen miehen, joka oli taistelussa intiaaneja vastaan edellisenä päivänä kaatunut, niin luulen riittävästi koko seurueen kuvanneeni.

Eteenpäin ratsastaessamme kertoili minulle Bolly Wherrit muun muassa, kuinka he olivat Pandy Ellis'in kanssa taistelussa yhteen joutuneet. Samassa tilaisuudessa oli heidän kolmas toverinsa tuhmanrohkeassa innossaan joutunut intiaanein saaliiksi. Tästä kertomuksesta lukija paremmin voi tutustua Pandy Ellis'in taistelutaitoon ja rohkeuteen, jonka tähden sen tähän lainaan.

"Olimme", tähän suuntaan hän sitä kertoi, "kaikki kolme illalla sitoneet hevosemme erään pienen luolan suulle, jossa oli aikomuksemme viettää yömme ja jonka edustalla oli rehevätä ruohoa hevosille ja kirkas lähde. Olimme jo useamman päivän olleet metsästämässä, joten olimme nyt matkalla aron poikki New Brunswickiin.

"Oli puolen yön aika, kun heräsin. Tulet, jotka olimme tehneet luolan edustalle petoeläinten pelotukseksi, olivat sammumaisillaan. Kuu valaisi kirkkaalla valollaan aron ympäristöineen.

"Äkkiä hevoseni kohotti päätänsä ja pörhisti korviaan, sillä se näkyi jotain tarkasti kuuntelevan. Korskahtaen lähestyy se luolaa, josta heti huomasin, että joku vaara nyt oli lähellä. Hypättyäni jaloilleni herätin samassa molemmat toverini.

"'Mikäs on hätänä, Bolly?' kysäsivät molemmat toverini äkkiä, nousten pystyyn.

"'En tiedä, toverit, vielä; mutta joku kumma on täällä läheisyydessä, muutoin Nell (se oli hevosen nimi) ei olisi minua herättänyt. Luullakseni on se tuolla tuulen puolella, sillä nuo riivatut sudet eivät ole vielä tauonneet ulvomasta; mutta sentäänkin on Nell voinut kuulla jotain outoa'.

"Lähdettyämme luolasta pääsimme muutamissa sekunneissa metsänrajaan ja pysähdyimme puiden varjoon. Hetken tarkasteltuamme aroa, jolta raikas lounaistuuli puhalsi, tulimme vakuutetuiksi, etteivät hevoseni tarkat korvat olleet pettäneet, sillä sieltäpäin varmaan joku vaara meitä uhkasi; sillä jos se olisi tullut metsän puolelta, niin varmaan sudet sen olisivat kuulleet ja tauonneet ulvomasta, jota vastoin ne nyt meidän liikkeelle lähteissämme jatkoivat tätä kamalaa virttänsä täydellä voimalla vallan lähellämme metsässä.

"Tuo ulvova joukkokunta oli kumminkin vaivunnut meidän liikkeelle lähteneen, ja sentähden se kait vähän pelästyneenä pakeni tuonnemmaksi, samalla hetkeksi herjeten veisuustansa.

"Tämän hetkisen aikaa kestäneen hiljaisuuden vallitessa keksi tottuneiden miesten korvat äänen, joka saattoi heitä katsomaan toisiaan ja tarttumaan pitkiin, kuolemaa tuottaviin kivääreihinsä, sillä heidän korviinsa tunkeutui hyvin tunnettu huuto eli kirkuna.

"Tunsimme äänet Comanche-heimoon kuuluvien intiaanein takaa-ajohuudoiksi.

"Luolan läheisyydessä kasvoi niin pitkää heinää, ett'emme voineet nähdä kauaksi arolle. Sentähden minä nousin puuhun, ja esimerkkiäni seuraten Davekin kiipesi sinne jäljessäni. Sieltä voimme hyvin nähdä avaran aron poikki, ja samalla olla itse arolta päin tulevilta piilossa.

"Kaukaa lounaisesta päin näkyi pieni intiaanijoukkio tulevan täyttä vauhtia hevosilla ratsastaen, vainoten yksinäistä ratsastajaa, joka ohjasi hevostaan suoraan meitä kohden. Tästä heti huomasimme, että meidän aavistuksemme sittenkin oli todenmukainen ollut.

"Kun vainottu läheni meitä, huomasimme pian, että se oli valkoinen mies, pukeuneena pukinnahkaisiin vaatteisiin, samoinkuin me itsekin, ja varustettuna pitkällä lännen kiväärillä.

"Hänen hevosensa näkyi jo olevan väsymäisillään, jota vastoin hänen punanahkaisten vainoojiensa ratsut vielä täysin voimin laukkasivat laajaa aroa eteenpäin. Siitä huolimatta näkyi valkoinen mies ohjaavan väsyvätä ratsuansa erittäin taitavasti ja hyvällä menestyksellä. Mutta monta virstaa ei se sittenkään olisi enää voinut kestää. Ja kun mahdotonta olisi kenenkään yksinäisen miehen ollut taistella paria tusinaa intiaania vastaan, oli päivänselvää, että pakeneva ennen pitkää olisi joutuva heille vangiksi ja jättävä skalppinsa (päänahkansa) voittajille. [Kun intiaanit saavat vihollisensa kiinni, nylkevät he häneltä päänahkan hiuksineen voiton merkiksi ja ripustavat sen (skalpin) vyöllensä. Kuta useampia näitä on intiaani-soturilla, sitä mainiompana urhona häntä kunnioitetaan.]

"Valkoihoinen ratsastaja oli siis toivottomassa tilassa, jonka hän näkyi itsekin hyvin oivaltavan, päättäen siitä, että hän tavan takaa vilkasi taakseen olkansa yli.

"Vainoojista oli kuusi ratsastajaa edellä pääjoukosta, ja kun vainotun arvattavasti oli lopulta taisteltava koko joukkoa vastaan, niin olihan hänellä kylliksi syytä sitä ennen vähentää tämän lukumäärää, niin pian kuin mahdollista oli, jo ennen kuin hänen hevosensa perin väsyisi.

"Sen tähden mies ratsunsa selässä vetäsi kiväärin hanan ylös, kääntyi taaksepäin satulassaan, nosti kiväärin olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukasi. Ennenkuin pamaus oli meidän korviimme ennättänyt, oli ampuja jo kääntynyt oikeaan asentoonsa; mutta samassa kuului myöskin villien hurjia huutoja ja kuolonkarjuntaa.

"Katsomatta sen tarkemmin taakseen laukauksensa seurausta, rupesi ratsastaja jälleen kivääriään täyttämään. Hänen ei ollut tarviskaan sitä nähdä, sillä hän ei liikkeistään päättäen näyttänyt olevan mies, joka turhaan ampuisi.

"Tällainen ampuminen nelistävän hevosen selästä, varma kuolema takaapäin uhkaamassa, ei tosiaan ole joka miehen tehtävä, mutta eipä sen tekijä näyttänyt olevankaan mikään tavallinen mies, joka menettäisi malttinsa, olipa tilaisuus kuinka uhkaavainen tahansa.

"Me olimme puusta katsellen suurimmalla jännityksellä seuranneet tätä hurjaa näytelmää; mutta kun huomasimme, että vainottu yhä läheni meidän olopaikkaamme, päätimme me rientää hänen avuksensa, ja sen tähden me laskeusimme alas ylhäisestä asemastamme ja varustauduimme valmiiksi sekaantumaan tappeluun niin pian kuin taistelijat olisivat lähellemme ennättäneet.

"Ampuessaan tuon kuolemaa tuottavan laukauksensa, oli yksinäinen pakenija vielä noin englanninpenikulman päässä meistä, mutta niin joutuin hän täytti kiväärinsä uudelleen, että ennenkuin puoli tuota matkaa oli kulunut, oli hän jo valmis lähettämään toisen tervehdyksen vainoojilleen. Sillä taasen hän kääntyi satulassaan, ja yhtä vakavasti kuin ensi kerrallakin, hän tähtäsi ja ampui. Mutta tällä kerralla olivat intiaanit huomanneet hänen liikkeensä, ja ennenkuin hän ennätti kiväärinsä laukaista, olivat he laskeutuneet riippumaan hevosensa toiselle puolelle, piiloutuen siten ratsunsa suojaan, niin että näytti siltä, kuin heidän hevosensa olisivat irrallaan suoraa suuntaansa pitäen eteenpäin laukanneet.

"Mutta laukaus paukahti kumminkin, ja näkyi se olevan intiaaneille yhtä turmiollinen kuin ensimmäinenkin, sillä luoti sattui hevoseen, joka samassa silmänräpäyksessä kamalan äänen päästettyään kompastui nurin niskoin, sysäten punaisen ratsastajansa kymmenkunnan jalan päähän maahan, josta ei sekään enään noussut.

"Hämmästyneinä olimme seuranneet tuota suurenmoista näytelmää. Vihdoin sanoin minä tovereilleni, nähtyäni tuon viimeisen kohtauksen:

"'En tahdo miehen nimeä kantaa, jos en tuota tunne. Se on Pandy Ellis itse, paras ratsastaja, ampuja ja metsästäjä, aron soturi ja intiaani-taistelija, mitä näillä tienoilla löytyy'.

"'Olisin tuntenut tuon miehen, vaikka en olisi häntä koskaan ennen nähnyt, sillä ei ikipäivinä toinen kuolevainen olisi voinut noin suurenmoista ampumataitoa osoittaa', arveli Dave.

"'Mutta katsokaapas, toverit', jatkoi Dave. 'Eikö tuo ole sentään koko verraton urho!' Sillä hypättyämme hevostemme selkään kiiruhtaaksemme hänelle apuun, kun olimme hänet tunteneet, huomasimme, että hän nyt pudotti kiväärinsä, käänsi hevosensa kohti vainoojiansa, ja sitten, istuen liikkumattomana kuin patsas, revolveri kummassakin kädessään, odotti vakavana ja pelkäämättä koko raivoisata joukkoa. Se oli selvään Pandy Ellis, sen me nyt näimme, eikä hän eläessään vielä milloinkaan liene tuommoisessa pinteessä ollut.

"Hänen hevosensa oli ihan nääntymäisillään. Mutta kumminkin oli tuo jalo ratsu valmis ryntäämään eteenpäin, vaikka varmaan ei se olisi enää penikulmaa etemmäksi jaksanut.

"Ainoastaan kaksitoista laukausta hänellä oli ollut aseissaan ja 22 vihollista vastustettavana. Se näytti todella, että hän, Pandy Ellis, oli päättänyt kuolla tai voittaa. Intiaanit olivat lähenemässä häntä jo muutamien kymmenien kyynärien päässä, mutta huomattuaan, etteivät he alkaisi rynnäkköä ennenkuin pääjoukko kerkeisi perille, päätti Pandy alkaa taistelun.

"Molemmat revolverit alkoivat paukkua, ja punanahkoja syöksyi hevoistensa selästä maahan hengetönnä. Heidän toverinsa näyttivät taasen aikovan piiloutua hevostensa taakse, mutta he tiesivät myös, että jos he niin tekisivät, voisi Pandy jälleen lähteä pakoon. Sen tähden he korottivat kauhean sotahuudon ja riensivät eteenpäin auttaakseen etummaisia tovereitaan ja pelottaakseen yksinäistä ratsastajaa, ikäänkuin huudot ja kiljunat peljättäisivät Pandy Ellis'iä. Vanha soturi ei tästä mitään välittänyt; hän tähtäsi vaan jälleen molemmilla revolvereillaan, joita hän niin hyvin tiesi käsitellä.

"Kun intiaanit olivat jo tulleet huomaamaan, miten erinomaisen tarkasti heidän vastustajansa tähtäsi, alkoivat he eteenpäin rynnätessään heilutella itseään sivulta toiselle ja huiskia käsiään, kirkuen minkä voivat, saadakseen häntä pelotetuksi. Mutta Pandy pysyi yhtä vakavana ja tähtäsi vastustajainsa vehkeistä huolimatta. Hän laukasi jälleen molemmat revolverinsa, jotka lauloivat taas kuolonvirttä intiaaneille ja kyntivät tiensä läpi kahden punaihoisen soturin rinnan.

"Mutta nyt olivatkin jo kaikki intiaanit kerinneet perille, ja ennenkuin Pandy olisi ennättänyt aseistaan ampua kaikki laukauksensa, olisivat he jo tuota pikaa ratsastaneet nurin hänen uupuneen hevosensa ja poljettaneet hänet itse puolivillien ratsujensa jalkoihin.

"'Nyt emme', jatkoi Bolly Wherrit, 'enään voineet seistä paikoillamme katselijoina, vaan kohotimme äkkiä kiväärit poskellemme ja tähtäsimme kukin miestämme'.

"Melkein yhtä haavaa paukahtivat meidän kolmen kiväärit, samalla kuin Pandykin viimeisen kerran laukasi molemmat revolverinsa, ja tästä yhteislaukauksesta oli semmoinen seuraus, että viisi intiaanisoturia pyörähti alas ratsujensa selästä, saatuansa luodit lävitsensä.

"Koko hurja joukko pysähtyi äkkiä paikalleen edessämme arolla, ikäänkuin patsaiksi muuttuneina, kuultuaan tuon kolminkertaisen paukauksen. Mutta meitä huvitti nähdä, miten kumpikin taisteleva puolue joutui hämilleen tästä meidän sekaantumisestamme heidän taisteluunsa, sillä heille kummallekin se näytti yhtä odottamattomalta.

"Kaatuneitten tovereittensa kuolonkirkunat sekä nämä odottamattomat apulaiset vakuuttivat kyllin selvästi intiaaneille, että pako nyt oli parasta. Sen tähden he äkkiä käänsivät hevosensa ympäri ja alkoivat ilman järjestystä rientää takaperin minkä suinkin voivat hevosiltaan irti saada.

"Pandy Ellis lähetti vielä pari laukausta heidän jälkeensä ja kääntyi sitten sinne päin, missä aavisti ystäviä olevan, sillä ainoastaan niiden hän tiesi käyttävän pitkiä lännen kiväärejä.

"Mutta lähestyessämme häntä ja päästyämme hänen sivulleen, huomasimme hänen taas sangen vakavana täyttävän revolverejaan, ikäänkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut.