Chapter 8

Hetken tätä katseltuani, hiivin revolveri kädessäni lähemmäksi tuota raatelevaa schakaalia. Kun otus minut huomasi, alkoi se raastaa raatoa mukanaan metsään erinomaisella vimmalla. Mutta kun se oli liian raskas taakka, liikkui se hitaasti; mutta ei se kumminkaan rahtinut jättää saalistaan. Lopulta kun se huomasi, että minä vain lähenin, näytti se jo minulle pitkiä teräviä hampaitaan, veripunaista kieltään ja kiiluvia pieniä silmiään.

Uskaltamatta kovin lähelle mennä, laukasin revolverini kahdentoista askeleen päästä suoraan pedon kitaan, jonka oudon tervehdyksen jälkeen se rääkkyen hypähti pystyyn ja kellahti sitten selälleen, töppöset taivasta kohti.

Kun yökautinen marssiminen tämän tapahtumaa jälkeen ei tuntunut erittäin minua väsyttävän, kun aamuilma oli erittäin herttaista ja luonto sillä paikkakunnalla erinomaisen kaunista ja suurenmoista, ja kun ihmisasuntoja ei missään näkynyt, jatkoin kävelyäni, ihaillen luontoa ja nauttien ensikerran elämässäni oikein täydellistä, rajatonta vapautta suuren avaran luonnon helmassa.

Auringon noustua korkeammalle rupesivat yön rasitukset, auringon helle ja kova nälkä minua jo liiaksi väsyttämään.

Poikkesin taasen metsään, ja syötyäni täällä erämaassa oivan aterian jo melkein loppumaisillaan olevista eväistäni, laadin sitten itselleni sammalista ja lehdistä vuoteen suuren, tuuhean tammen juurelle, ajatellen itsekseni, että kait hätä keinon taas silloin keksii, kun eväät loppumaan rupeavat.

Iltapäivällä herätessäni tunsin äärettömän painon rinnallani; luulin vallan tukehtuvani, samalla kun käteni tapasi jotakin kylmää ja niljakasta. Silmäni avattuani huomasin kauhukseni, että äärettömän suuri musta käärme oli vieressäni kiemurassa ja heittänyt kauhean pyrstönsä rinnalleni, ja siihen olin kädelläni koskenut.

Veri melkein jähmettyi suonissani. En kyennyt jäsentänikään järkähdyttämään. Ensi hämmästyksessäni tapailin tikaria oikealla kädelläni, joka oli vapaa. Mutta vähän toinnuttuani muistin joskus kuulleeni, ettei käärme muka vahingoita ketään, jos ei sitä ärsytetä.

Makasin siis ihan liikkumatonna, kykenemättä tekemään mitään ratkaisevaa pelastuakseni tuon jättiläisen alta, vaikka sen paino minua rasitti yhtä paljon kuin pelkokin. Nähtävästi lepäsi käärmekin. Pieninkin liikahdus minun puoleltani olisi kentiesi saattanut sen herättää, ja silmänräpäyksessä olisi se kietounut ympärilleni ja likistänyt minut kuoliaaksi, taikka iskenyt minuun myrkylliset hampaansa, ja niin olisin pian, kauheat tuskat kärsittyäni, muodottomana, pöhöttyneenä ruumiina.

Lopulta en voinut enään tuota tuskaa kestää. Kävi miten kävi, ajattelin itsekseni, täytyy koittaa pelastua. Rupesin hiljalleen hinaamaan itseäni ulommaksi käärmeenkiemurasta, pitäen tarkalta silmällä, alkaisiko käärmekin liikkua.

Hiljaa ja vaivaloisesti kävi liikkeeni. Mutta ilokseni huomasin, ettei hirviö siitä näyttänyt välittävän. Vihdoin onnistuin pääsemään tukalasta asemastani. Heti kavahdin pystyyn, korjasin hätäisesti matkatavarani ja lähdin laputtamaan käpälämäkeen, kiittäen onneani, että olin niin helpolla tästä kamalasta pälkähästä päässyt.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ajattelin kääntyä takaisin ja kostaa tuolle hirviölle sen matkaansaattaman peljästykseni. Mutta lopulta päätin, etten antautuisi taisteluun tuommoisen otuksen kanssa, josta oli niin vähän toivoa saada voittoa tahi kunniaa, ja jätin siis sikseen koko tuuman.

Kolmannen päivän matkalla oltuani uskalsin ruveta jo nopeammin päivällä liikkumaan ja yöllä lepäämään. Mutta lopulta huomasin kumminkin edullisemmaksi yöllä kulkemisen, erittäinkin sentähden, että päivällä oli paahtavan kuuma ja ettei metsänpetoja tarvinnut päivällä maatessaan niin paljon pelätä kuin öisin. Lopultakin päätin siis pitää entistä tapaani, kunnes pääsisin asutuille paikkakunnille.

Neljäntenä vuorokautena olin jo vallan ilman ruokaa. Metsänriistaa olisi kyllä ollut, mutta revolverit eivät niitten ampumiseen olleet kelvolliset. Kiihtymistään kiihtyi haluni päästä kiväärin eli pyssyn omistajaksi. Tupakkapiippu sai monta kertaa olla ainoana nälkäisen vatsan kohtuullisten vaatimusten tyydyttäjänä; sillä eipä ollut leipää erämaassa saatavana. Rautatie kulki ihan läpi erämaiden, ja asemat olivat monta penikulmaa etäällä toisistaan. Pari semmoista olin kyllä jo sivuuttanut; mutta en ollut mitenkään rohjennut niitä lähestyä, kun oli syytä pelätä, että olisivat sähköteitse tahi sanomalehdistä saaneet tiedon paostani. Tämä kyllä oli turhaa pelkoa, sillä vallan toisille teille olivat takaa-ajajani eksyneet, niin kuin sittemmin sain tietää; mutta eipähän sitä kukaan minulle silloin ilmoittamaan tullut.

Viimein keksin suuren pähkinäpuun, josta kokosin pähkinöitä moneksi päiväkseni; vettä oli kyllä saatavana, mitä parhainta, kirkasta lähdevettä.

Viidentenä yönä matkalla ollessani olin taasen hätää kärsimässä.

Metsäeläinten kiljunaa ja ääniä kuului jos jonkinlaisia läpi yön; vilaukselta näin niitä useamman kaltaisia. Minun täytyi, pelottaakseni niitä kimppuuni ryntäämästä. virittää itselleni tulisoihtu, jota heiluttelin ilmassa ikävää taivalta kulkiessani. Oi, jospa olisi ollut edes toveri, jonka kanssa olisi saanut ajatuksiaan vaihtaa, niin olisihan se ollut kumminkin hupaisempaa; sillä tätä loppumatonta erämaata kulkiessa alkoi jo mieli käydä apeaksi.

Lopulta sammui tulisoihtuni enkä rohjennut enään mennä metsään uusia aineksia etsimään. Rupesin jo melkein toivomaan, etten koko matkalle olisi lähtenytkään.

Päättelin jo siinä, että niin pian kuin ensi asemalle pääsen, odotan siellä ensiksi tulevaa junaa ja ajan karahutan rautateitse Brunswickiin. Mutta onneksi en sentään sitä tehnyt, sillä siinä tapauksessa olisin voinut helposti kadottaa hankalasti saavutetun vapauteni, sen mukaan kuin sitten jäljestäpäin sain kuulla.

Mitä enemmän aamu läheni, sitä rohkeammiksi tulivat metsänpedot; niitä juosta vilisti radan ylitse tuon tuostakin, mennessään minua tarkastellen. Muutamia kertoja niitä jo ammuinkin, mutta en voinut pimeässä nähdä, osasinko ainoaankaan. Se hyöty siitä kumminkin oli, että pamaukset vähäksi aikaa peloittivat niitä lähelleni tulemasta.

Luulin jo vähää ennen päivänkoittoa selvinneeni yön kauhuista ja aijoin juuri kiivetä radan lähellä olevaan jättiläistammeen lepäämään; sillä siitä lähtein, kun heräsin kamalan makuutoverin, käärmeen, vierestä, en juuri mielelläni pannut levolle metsään ilman erinomaisia varokeinoja. Silloin kuulin metsästä taas kamalien schakaalien huutoa eli rääkkynää. Äänet lähenivät minua kohden. Niistä päättäen oli petoja useampia kymmeniä samassa joukossa.

Samassa kuin juuri aijoin hypätä puuhun noita haudankaivajia pakoon, suhahti metsästä esiin hirvenvasikka, joka näkyi olevan haavoitettu ja jota schakaalit vainosivat. Vasikka parka näkyi olevan ihan nääntymäisillään; mutta huomattuaan minut, pysähtyi se ja loi suurista, kauneista silmistään minuun niin surullisen, rukoilevan katseen, että minun oikein sääliksi kävi eläinraukan kohtalo.

Schakaaliparven rääkkynä läheni lähenemistään sitä pientä aukeata paikkaa, missä minä olin. Hirvi parka putosi polvilleen koettaessaan tehdä useampia onnistumattomia yrityksiä pakoon päästäkseen. Sen rinta näkyi olevan revitty ja oikea takajalka sääriluun yläpuolelta katkenneena riippuvan.

Nyt olivat schakaalit jo vallan lähellä; yksi jo oli näkyvissä. Hirvi taasen loi minuun niin rukoilevan katseen, ikään kuin olisi pyytänyt: "auta nyt, velikulta, tahi lopeta tuskani, ennen kuin nuo raatelijat pääsevät kimppuuni".

Kun huomasin, etten muutoin voinut tuota kaunista eläintä auttaa, vedin molemmat revolverini vireille ja laskin yhtä haavaa kaksi laukausta suoraan sen sydäntä kohti.

Hirvi tietysti samassa kaatui, ja ennenkuin se silmänsä ummisti, luulin huomanneeni sen suurissa, kauneissa silmissä katseen, joka sisälsi kiitollisuutta minua kohtaan siitä, että olin sen tuskat lopettanut.

Samassa oli schakaaliparvikin näkyvissä. Mutta peljästyneenä tuosta kaksoislaukauksen jyrähdyksestä, pysähtyivät pedot hetkeksi. Tätä tapausta minä käytin hyväkseni, astuin hirven päälle, ulotuin siitä tammen alimpaan oksaan kiinni ja hyppäsin ylös puuhun, jossa sitten olin turvassa kaikilta pedoilta.

Liiaksi varhain en ollut turvapaikkaani ehtinytkään, sillä pedot olivat haistaneet verta, ja samassa ne, niin kuin raatelevaiset pedot ainakin, hyökkäsivät hirvi parkani kimppuun.

Mutta minäkin olin saanut erinomaisen turvapaikan sekä sopivan aseman, mistä mainiosti voin hätyyttää tuota raatelevaa parvea. Ja kun olin ollut ilman ruokaa jo tarpeekseni ja otaksuin itselläni olevan etuoikeuden tuohon lihavaan hirvenpaistiin, päätin minä ampua jokaisen, kuka vaan hirveen hampaansa iski.

Hätäisesti luoden silmäyksen tuohon vimmaiseen parveen, huomasin siinä useampia susiakin schakaalien joukossa, arviolta noin kolmeenkymmeneen kaikkiaan. Mutta ei minulla sentään hätää ollut, koska minulla oli toista sataa patruunaa. Ei siis muuta kuin sota ja verityö alkuun vaan.

Melkein joka laukaus kaatoi yhden, enkä minä puolestani laukauksia säästellyt, sillä olihan minulla kaksi revolveria, niin että jos toinen rupeisi liiaksi kuumenemaan, olisi toinen heti käsiin otettavana, ja sillä tavalla voisin jatkaa pommitustani, kunnes jokainen peto olisi kellistynyt.

Susia ja schakaaleja kaatui sekaisin, ja lopulta oli hirvi vallan niitten peitossa. Mutta sitä rajummiksi tulivat raatelijat, kuta enemmän ne verta näkivät ja saivat sitä maistaa.

Lopulta rupesivat ne raivoissaan kuolleita tovereitansa raatelemaan, pitäen kaiken aikaa mitä kamalinta melua, ulvontaa ja rääkkinää.

Kuolleita kumppaleitaan annoin heidän kyllä rauhassa raadella, mutta niin pian kuin joku heistä yritti hirveni kimppuun, kellahti se heti luotini lävistämänä taistelutantereelle ja jäi siihen.

Tunnin verran tuota sotaa leikiteltyämme, huomasi eräs suuri pörrökarvainen susi minut puun alimmalla oksalla istuessani; samalla se päästi kovan, julman ulvahduksen, hyppäsi kahdelle jalalleen puuta vastaan ja verinen kita ammollaan, yritti se ulottua minuun hampaansa iskeä. Mutta eihän siitä yrityksestä mitään tullut, vaan samassa se sai lyijypalan kurkkuunsa minun valmiiksi varustetusta tuliputkestani, ja siinä se sitten pari kertaa huudahti vov, vov, ja heittäysi kellelleen eikä enään liikahtanut.

Väsyttämään ja hirvittämään alkoi minua jo ruveta tämä loppumaton, verinen näytelmä, jota jatkui asuntonani olevan puun juurella. Olisin mielelläni laskeunut alas ja ottanut hirven valmistaakseni siitä kelpo aterian; mutta nuo ahnaat kilpailijani eivät hevin minulle oikeutta tunnustaneet. Täytyi siis vielä uudelleen ladata molemmat revolverini, joilla sitten yhä edelleen napahuttelin yhden pedon toisensa jäljestä. Viimein aurinkokin alkoi näyttää itseään taivaan rannalla metsän lävitse, ja niin valkeneva päivä karkoitti loput sudet ja schakaalit tappotantereelta metsään.

Nyt pääsin vihdoin laskeutumaan puusta; mutta kyllä siinä oli verta ja raatoja. Vielä siinä oli joukossa useampiakin, jotka eivät olleet oikein kuolleet; niitä täytyi vielä tikarilla lävistellä, ennen kuin lakkasivat leukojaan levittelemästä.

Kun sain hirven hinatuksi tältä veriseltä tappotantereelta, nyljin sen. Sitten laitoin hyvän nuotion ja paistoin siinä paraita paloja, jotka sitten nälkäiselle vatsalleni tuntuivat hyvää paremmilta.

Syötyäni minkä jaksoin, leikkelin vielä hienoja viipaleita, niin paljon kuin irti sain, ja panin ne paahtavan auringon paisteesen kuivumaan, että olisi minulla tätä mainiota lihaa seuraaviksikin päiviksi. Nahankin kuivasin, otin mukaani ja sain siitä sitten myöhemmin 5 dollaria myödessäni.

Kun olin pitkän paaston jälkeen taas päässyt lihapatain ääreen, viivyin siinä toisen päivän iltaan saakka, levähdellen ja joutilaisuudessa aikaani kulutellen. Silloin kävin myös uudelleen tappotantereella ja luin ammutut raadot. Siinä kelletti susia kuusi kappalta ja schakaaleja kaksikymmentä kolme. Olihan niitä siinä yhdeksi kerraksi! Susilta leikkasin korvat voidakseni niitä sitten näytellä, kun ihmisten ilmoille taas pääsisin.

Seuraavana yönä, niin kuin jo mainitsin, lepäsin matkasta väsyneenä eräässä suunnattoman suuressa tammessa. Minä valmistin sinne oikein mainion lehtikammion, johon ei olisi tarkinkaan ihmis-silmäys voinut tunkeutua. Mutta kyllä sen sijaan kuului kamalaa melua äskeiseltä tappotantereelta, missä metsänpedot pitivät harvinaisen lihavat pidot surmatuista hirvenvainoojista.

Nyt en enään huolinut tästä alkaen yksinomaan öisin kulkea, sillä minä uskoin jo olevani siksi etäällä Savannasta, etten luullut tarvitsevani mitään pelätä. Sitä paitsi olivat ilmat muuttuneet vilpoisemmiksi, niin ettei päivälläkään kulkeminen käynyt rasittavaksi.

Mutta kyllä ne olivatkin olleet kamalia öitä, joina olin tuon matkan kulkenut. Vielä säilyy selvänä muistossani eräs yö. Oli pilkkoisen pimeä, niin ettei omaa kättään edessänsä nähnyt. Tuon tuostakin kompastuin epätasaisella rautatiellä ratapölkkyihin. Schakaalit ja sudet ulvoivat; monenmoiset muut lukuisat pedot silloin tällöin vielä säestivät tätä kamalata musiikkia, niin että kylmät väreet pitkin ruumistani kulkivat. Lisäksi vielä paloi tulia siellä täällä molemmilla puolin rataa; lienevätkö olleet yöpyneiden matkustajien nuotioita vai muitako tulia, laitettuja pelottamaan petoja ihmisasuntojen läheisyydestä, tahi kaskenkytöjä, siitä en uskaltanut lähteä selvää ottamaan. Paitsi sitä, että tämmöiset oudot tulet pilkkoisen pimeässä yksinäiselle pakolaiselle näyttävät kovin kammottavilta, olivat ne monin paikoin täyttäneet öisen kolean ilman niin pistävällä katkulla, että vaikeata oli hengittää, etenkin kun täytyi hengästyksiin saakka matkaani jouduttaa. Silloin jouduin myös kulkemaan leveän joen ylitse äärettömän pitkää siltaa myöten, joka oli kolmeen kaareen rakennettu ja niin korkealla, että synkkä pimeys vaan ammotti allani kuin manalan ovi vaikka kuinka tarkkaan olisin koettanut veden pintaa tirkistellä.

Lopulta kävi kulkeminen ja hengittäminen niin vaikeaksi, että pysähtyminen oli välttämätön. Siinä näin edessäni lähelläni pienoisen tulen, ja kun varovaisesti sitä läheltä tarkasteltuani en sen ympärillä mitään epäiltävää huomannut, heittäysin sen ääreen kasvoilleni maata, ja ylen väsyneenä nukahdin lopulta siihen.

Kauvanko lienen siinä unta vetänyt, sitä en tiedä; mutta vihdoin heräsin tuskallisesta unestani tuntien kovaa kipua takaruumiissani.

Kavahdin seisaalleni ja luulin ensin saaneeni käärmeen piston; mutta pian huomasinkin, että housujeni takapuolessa oli tuli, jonka sentään sain sammumaan heittäytyen istumaan lähellä olevaan kosteikkoon, saamatta muuta vahinkoa, kuin että olin jo muutenkin repaleisiksi käyneiden housujeni takapuolen kadottanut.

Hämmästyksestäni toinnuttuani ja lähtöä tehdessäni tulin sen lisäksi huomaamaan, ettei päähineenikään ollut turmeltumatta säästynyt; sillä vaikka olin sen päähäni asettanut, seisoa törrötti tukkani muhkeana töyhtönä sen ulkopuolella, niin että todellakin olin erämaan intiaanin näköinen.

Mutta eihän tuota auttanut kovin pahoitella; joka leikkiin lähtee, hänen täytyy se kestää, mietin itsekseni ja aloin taasen tallustella eteenpäin.

Muutaman tunnin käveltyäni rupesi jo pieni kylä näkymään. Minä poikkesin siihen ja sain siellä asiani kerrottuani muutamalta kauppiaalta ostaa uudet housut ja hatun; Varustauduin nyt myös paremmin eväillä sekä käytännöllisemmällä matkalaukulla.

Tiedusteltuani, kuinka pitkä matka vielä oli Brunswickiin, neuvottiin minulle juuri kylän läheisyydestä menevä maantie, jota oli ainoastaan parin päivän jalkamatka "cityyn". He, näet, nimittävät tätäkin kaupunkipahaa "cityksi", vaikka siksi tavallisesti sanotaan vain isoimpia kaupunkeja.

Saatuani tarpeeksi tuosta yksinäisestä "vapaasta metsä-elämästä", päätin valita neuvotun tien, joten pikemmin sekä ilman vaaroja pääsisin matkani perille.

Pian tulin kauppiaan kanssa hiukan tuttavaksi, sillä hänkin oli aikoinaan ollut merillä, ja siinä oli jo kylliksi meitä tuttavuuteen liittämään. Sen perusteella me tyhjensimme pari lasia kelpo olutta ja juttelimme yhtä ja toista. Muun muassa kysäsin häneltä, oliko näillä seuduin vielä hiljakkoin intiaaneja liikkeellä näkynyt.

"Onpa kyllä", vastasi hän, ja sitten hän rupesi kertomaan, miten eräs aavikon taitavin mies, Pandy Ellis nimeltään, oli viidenkymmenen miehen seuraamana, kaikki kokeneita aavikkometsästäjiä, karkoittanut monta sataa näitä maakunnan hävittäjiä; muun muassa oli hän parillakymmenellä näitä miehiä hävittänyt 30 miehisen mexikolaisen rosvojoukon, jonka päällikkö oli ryöstänyt erään rikkaan, suurisukuisen maanomistajan ainoan tyttären. Ryöstetyn tytön hän samalla pelasti ja saattoi kaipaavan isän luo.

Kuultuani hänen kertomiansa juttuja intiaaneista ja rosvoista, rupesi minua vähän pelottamaan lähteä loppumatkalle yksinäni; kysyin sentähden, eikä hän tahtoisi maksua vastaan lähteä minua hevosellaan saattamaan New Brunswickiin.

Siihen ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa, vaikka hänellä muuten ei ollut mitään matkaa vastaan. Hän neuvoi minua menemään rautateitse, niin pääsisin muutamassa tunnissa perille; mutta siihen minulla taas ei ollut halua jo ennen mainituista syistä. Sillä minä tiesin hyvin senkin, että entinen holhoojani, merimiesmajan isäntä, usein matkusteli rautateitse Brunswickissa, ja olisipa hän hyvin saattanut olla juuri nytkin tällä matkalla minua tapaamassa. Halusin siis vielä vähän matkallani viivytellä, jotta etsimiset ja kuulustelut jo olisivat silleen rauenneet, ennen kuin minä ihmisten ilmoille ennättäisin.

Päätin siis lopulta, levättyäni ja vahvistettuani itseäni ruoalla ja juomalla, viimeksimainitulla liiaksikin, lähteä taas matkalle. Ennen lähtöäni sain myös ostaa kauppiaalta vanhan takaaladattavan kiväärin ynnä 60 valmista patruunaa kahdenkymmenen dollarin hinnasta.

Näin varustettuna lähdin siis jälleen uusille seikkailuretkille sanottuani sydämelliset kiitokset ja jäähyväiset vierasvaraiselle kauppiaalle.

Kun pääsin taasen taipaleelle, en pitänyt laisinkaan kiirettä. Käveltyäni sen päivän melkein loppupuoleen, pistäysin metsään ja seurasin pientä, hyvin vähän käytettyä polkua, toivoen saavani ampua jonkun metsän-otuksen, sillä olihan minulla nyt pyssy. Olin kotona Suomessa, ollessani maalla veljeni luona kauppa-apulaisena, ahkerasti harjoitellut metsästäjän ammattia, niin etten ollut aivan ensikertalainen pyssyä pidellessäni.

Pian sainkin koettaa pyssyni kelpaavaisuutta ja omaa kykyäni, sillä ennen pimeän tuloa ilman metsäkoirain apua ammuin pari metsälintua. Ne minä heti sen jälkeen panin paistumaan tulelle, jonka erään kallion syrjään metsässä sytytin.

Huomaamattani olin joutunut niin kauvas metsään, etten enää sinä päivänä löytänyt maantietä, jota minun olisi pitänyt seurata. Sain siis senkin yön viettää metsässä muutamassa suuressa puussa, joka oli ontelo sisältä. Semmoisia vanhoja jättiläispuita tapaa tiheään Amerikan aarniometsissä. Tämäkin mainittu puu oli niin suuri, että helposti kaksi minun kokoista miestä olisi sen onteloon mahtunut.

Sen yön nukuin niin rauhallisesti kuin kotona vuoteellani, ei mikään minua häirinnyt, sillä susien ulvontaan ja schakaalien rääkymisiin olin jo niin tottunut, etten niistä enää mitään välittänyt.

Aamulla herätessäni oli aurinko jo kauvan ollut nousneena. Hätäisen aamiaisen syötyäni lähdin kävelemään siihen suuntaan, missä otaksuin maantien olevan. Mutta kun noin kuuden tunnin verran olin harhaillut metsässä, tulin odottamattani äärettömän suurelle aavikolle. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi vain paljasta tasankoa, jossa ei yhtäkään puuta kasvanut. Miehen mittaista heinää siinä vain aaltoili monia penikulmia; miellyttävä kukkien tuoksu hyväili hajuaistimiani, ja silmäni ihailivat tuota kirjavata väriloistoa, jonka tuhatväriset kukat levittivät hämmästyneen katseeni eteen.

Mutta tuonne ei ollut hyvä jalkamiehen matkalle lähteä; vaikka kovin mieleni sinne halusi. Jos olisi minulla ollut hevonen ja paikkakuntaa tunteva toveri, niin olisinpa lähtenyt koettamaan, miltä olisi tuntunut ratsastaminen tuommoisen kukka- ja heinämeren halki.

Äkkiä kuulin heinikosta pientä ratinaa, joka hiljalleen tuntui minua lähenevän. Ja ennen kuin olin ehtinyt vetäytyä piiloon, ilmaantui sieltä kolme rotevaa neekeriä, jotka minut huumattuansa heti suuntasivat askeleensa minua kohden.

Heti pälkähti päähäni ajatus, että siinä ne nyt olivat edessäni merimiesmajan isännän kätyrit, jotka hän on lähettänyt minua etsimään ja vangitsemaan. Kavahdin siis jaloitteni, nostin heti kiväärin poskelleni ja huusin hätäisesti:

"Seis neekerit, oletteko ystäviä vai vihollisia?"

Neekerit heti seisahtuivat ja näyttivät kelpo tavalla hämmästyneen tuonlaisesta oudosta tervehdyksestä. Sitten he remahtivat leveään nauruun ja kehoittivat minua laskemaan alas kiväärini, lisäten vakuuttavalla äänellä: "Neekerit, täällä, herrani, aina ovat valkean miehen ystäviä".

Sen kuultuani minä heti laskin alas kiväärini ja istahdin jälleen nurmelle, johon neekeritkin heittäysivät vähän matkan päähän minusta.

Rupesimme sitten keskustelemaan. Minä panin tupakkaa piippuuni ja tarjosin sitä heillekin, kehoittaen heitä leikkaamaan poltettavaa piippuihinsa. Pian sitten tuprusivat piippumme; mutta loppuja lehtiäni en saanut heiltä takaisin, vaikka niitä vielä olisi ollut jäljellä runsaasti viisi tahi kuusi piipullista.

Pyydettyäni niitä takaisin, arveli rotevin heistä, että ne olivat parempaan tarpeesen heillä.

Tuosta minä vähän närkästyin, mutta en ollut olevinani millänikään, aloinhan vain pitää miehiä tarkemmin silmällä, ajattelin itsekseni, etteivät tainneet vallan parhaita ystäviäni ollakaan.

Hetken aikaa tupakoituamme, alkoivat he kysellä, mitä miehiä olin ja mitä varten tänne tullut.

Vastasin tulleeni New Brunswickistä, josta muka olin kotoisin, Dick Jackson nimeltäni, ja aikomukseni oli täällä metsästää ja odottaa neljää muuta "vanhaa metsästäjää", jotka parin päivän kuluttua täällä yhtyisivät seuraani.

Tämä näytti tarpeeksi olevan selvitetty neekereille, jotka sen jälkeen pyysivät minua tulemaan heille päivällistä syömään; sanoivat eilen ampuneensa puhvelihärän, jonka paistia nyt muka piti maisteltaman.

Mitään pahaa aavistamatta lupasin seurata heidän pyyntöänsä ja ilmoitin, että minulla itselläni oli siihen lisäksi tarvittavat ruokaryypyt. Samalla otin esille whiskypullon, jonka edellisenä päivänä olin Jesupin kylästä ostanut.

Otin siitä ensin itse aimo kulauksen rohkeuttani lisätäkseni ja tarjosin sen sitten mustille tovereillenikin, jotka suuresti mielissään sen ottivat. Melkein tyhjänä sain sen heiltä takaisin, mutta lohdutin itseäni ja heitä sillä, että oli se mukana vielä toinenkin.

Sitten noustiin ja lähdettiin. Käveltyämme vähän matkaa metsänrinnettä, rupesivat toverini käymään kovin rohkeiksi, varmaankin ryypyn vaikutuksesta. Yksi heistä jo halusi tarkastella lähemmin pyssyäni, jota varten hän jo ojensi kätensä sitä ottaakseen. Minä sen yrityksen heti keskeytin, sillä minä seisahdin, tempasin revolverini esille ja lupasin ampua, jos eivät antaisi tavaroitteni olla rauhassa.

Siitä oli minulle tulla kamala seuraus, sillä samalla kolmas veitikoista astui muutaman askeleen takaperin ja veti esiin pitkän puukon, jolla hän juuri aikoi minua takaapäin iskeä. Minä huomasin kumminkin hänen liikkeensä aikanaan ja laskin revolveristani luodin hänen otsaansa, ennenkuin hän ennätti aikomuksensa täyttää. Neekeriparka sai äkkinäisen lopun ja kaatui hengetönnä maahan.