Chapter 4

Viipyessäni sitten muutaman päivän Sundsvallissa, kävin Mich. Pehrson vainajan äidin luona Hudiksvallissa persoonallisesti tiedustelemassa, oliko hän saanut ne rahat, jotka vainajan määräyksen mukaan hänelle New-Yorkista lähetin. Siellä tapasin vainajan vielä uskollisen ja surevan nuoruuden morsiamen, jolle vein hänen sulho-vainajansa viimeisen tervehdyksen. Kuusi kuukautta sen jälkeen sain sitten tietää, että tämä Pehrson vainajan kihlattu Regina oli myös muuttanut tuonelan tuville uskollisen sulhonsa luokse.

Viikon päivät Ruotsissa oleskeltuani lähdin höyrylaivalla Suomeen, ensin Waasaan, jossa minulla oli sukulaisia, ja sieltä maalle isääni tervehtämään.

Isäni ei ollutkaan enään niin heikko kuin sitä ennen, ja hän eli vielä seitsemän vuotta tämän jälkeen. Mutta liikuttavata ja hauskaa oli tavata isää, joka jo oli vanhentunut ja harmaantunut niin, että hänen hiuksensa ja pitkä partansa olivat lumivalkoiset.

Lähtiessäni parkkilaiva Emmasta olin suostunut kapteenin kanssa, että kuuden viikon kuluttua, kun laiva taasen olisi valmis lähtemään, palaisin siihen ensimmäiseksi perämieheksi, ja niin kumminkin pääsisin Austraaliaan, jonne olin sitten päättänyt ainaiseksi jäädä ja siellä toteuttaa pilventakaiset tulevaisuudentoiveeni.

Mutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt lukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein päinvastoin kuin ihminen itse päättää.

Ennenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt taasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo myöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun sähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa laivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin oikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli "maa-krapu", niinkuin merimiehet maallaeläjiä nimittävät.

Jos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten enään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni valoisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita selityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka oli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa syvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana olin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin uudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi tämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.

Mutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää, mitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.

Sen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta vaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun elämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti luovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle rohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.

Jäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa yhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin pienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen tyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini löi "kintaansa pöytään", ja siihen se ilo loppui.

Sitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan eräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista kuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen ilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun lisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle haluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä tehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet verka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.

Pari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen oleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja rupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja rupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.

Muutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä pääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen kauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa makasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en kauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään kirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon taituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä erottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran kauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin taasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani lähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni seurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä ollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä. Matkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa, autoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa olin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja melkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka kesti taasen pari kuukautta.

Sen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa ja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme suurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan saavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.

Entinen kauppakumppalini, joka asui maalla "hyvin ahtaissa oloissa", saatuaan kuulla, että olin pääsnyt hyvään asemaan rupesi minulta pyytämään apua sekä vaatimaan, että toimittaisin hänellekin jonkun paikan, jossa hän voisi elättää itseään perheinensä. Sen hänelle toimitinkin. Hän tuli, mutta jonkun ajan kuluttua sai hän minut houkutelluksi taas ryhtymään kauppaliikkeen perustamiseen. Annoin houkuttelijan vietellä itseni, ja me avasimme kaupan hyvällä, lajitetulla tavaravarastolla, jonka saamiseen silloinen isäntäni minua tehokkaasti auttoi.

Mutta eivätpä nytkään kauppapuuhani ottanut luonnistuakseen, kiitos siitä kunnon kauppatoverilleni, joka rupesi elämään suuresti ja harjoittamaan laajaa hyväntekeväisyyttä, jakaen kenelle hyvänsä velaksi tavaroita. Kuuden kuukauden kuluttua joutui yhteinen liikkeemme sille kannalle, että sen johdosta jouduin rettelöihin hyvän isäntäni kanssa, jota kauppatoimeni ohessa vieläkin palvelin, koska kumppalini hoiti persoonallisesti yhteistä liikettämme. Vihdoin minun täytyi erota mainiosta paikastani, erottaa kumppalini kaupan hoidosta ja ottaa ohjat itse käsiini. Mutta asiat olivat jo joutuneet niin huonolle kannalle, ettei muu auttanut kuin luovuttaa omaisuuteni vararikkoon ja siten joutua puulle puhtaalle sekä jäädä muutaman tuhannen markan vajaukseen, josta kaikesta sain kiittää avuliaisuuttani toista kohtaan.

Mutta eivät nämätkään vastoinkäymiset vielä minua kukistaneet eivätkä saattaneet epätoivoon, sillä eipä hylkää, vaikka koetteleekin Herra.

Vieläkin nousin ylös, loin katseeni tulevaisuuteen toivossa ja luottamuksella ylimmäiseen auttajaan, ja lopulta taasen rupesi onnen kelkka kuljettamaan minua ylöspäin. Minä pääsin rautatielle, ja nyt olen lopultakin kapteenina, mutta semmoisessa laivassa, joka pyörillä kulkee puhki maiden mantereiden, uhkean puhkuvan höyryhevon kiidättämänä. Eikä nyt kumminkaan myrskyt eivätkä hyökylaineet uhkaa minua upottaa levottoman meren pohjaan, niin kuin ennen merillä liikkuessani.

Loistava tulos kyllä, monet vaivat ja koetukset voitettuani! Mutta minä puolestani olen kyllä tyytyväinen.

MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA

Kun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan "Merimiehen matkamuistelmia ynnä haaksirikko" nimistä teostani, tuntuivat minusta muut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä kertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona pelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin kertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten ilmoille.

Mutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin seikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi kyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle teokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin seikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta äskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin olisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja toivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän epäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun oma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.

* * * * *

Oli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki väräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian puhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava väkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia, outoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan. Muutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel, jättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.

Siinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta tukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä ja tuttavia.

Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava, rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja huolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin kotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman myrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.

Höyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti viimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan laivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin sisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet irroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin käymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa laiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja pian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin Brändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian utukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen navakka tuuli aikoi laivaa keinutella.

Rupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani, tapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä matkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä kaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.

Noiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli levottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin tarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta pilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös pienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni niin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman maansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli yksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä päivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa vietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä kuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin niin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.

Tultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin kääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä kassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.

Nostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja hämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja ympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin kääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin läheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi yksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni veneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu, kiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja kysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan. Vastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja kaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin hyväksymiseksi, ajatellen että "maassa maan tavalla". Sitten otin säkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin mukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään uneen. -- Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin valtakunnan alueella.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin", oli minun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini heräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä tuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.

Toisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa muutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat lopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni vatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan kapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille lähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata häntä laivaan.

Laiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä Hollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia, kokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni poika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla liian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja tulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että ennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää tuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen karhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki selkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka myös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia katseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan pohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille valittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen suomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin. [Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin semmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]

Kapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän olisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy oli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin merimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen miehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin vaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua kultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun ensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja iloksi.

Laivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä merimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja puoli kruunua, ja nyt olin mielestäni "merimiehen kiirastulen lävitse käynyt!"

Oltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen Gustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa Englantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta. Saatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin purjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin oudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli täysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja sentäänkin piti työtä tehdä.

Illan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy siten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he asettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu yhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin eteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs ruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa kyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.

Tuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen isolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä ylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa käyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin paljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän pyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä jotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti enemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja enensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään kuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme kiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan meitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies meille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää laivan kannelta.

Vihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi pidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan hiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme saamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen nauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin, etteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla, kun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli tuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun mennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.

Usein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo ihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen perämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki semmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin Fahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt, mitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.

Mitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä merimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän uuteen elämäni uraan.

Fahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen kaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin viljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on ihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se kokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat ovat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja kauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään. Heidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi paljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.

Fahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden lastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine asukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman hauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.

Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.

Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.

Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen, erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa. Päätin siis kerta kostaa.

Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"

Pudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.

Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui suustani.

Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut virkistää ja saada minut jälleen henkiin.

Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.

Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö! Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat jäljet poistettiin.

Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"

Ummistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään mitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.

Olin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei yksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut aavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka vaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin sitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta todistettiin, josta etempänä tarkemmin.