Chapter 3

Kysyin sitten, mitä varten toiset ajavat kaikki hiuksensa pois ja toiset taasen vaan päälakensa paljaaksi. Siihen sain vastaukseksi, että Suuri Henki oli vihastunut niihin, joilta kaikki hiukset oli pois ajettu, ja merkiksi oli hän antanut niille onnettomille kovan päänkolotuksen, joka merkitsi, että jos ei hiuksia kaikkia ajeltaisi, antaisi Suuri Henki näkymättömän lähettilään nykkiä ne juurineen pois, ja sentähden ovat hiukset semmoiselta henkilöltä ajeltavat niin kauvan, kunnes kolotus loppuu. Kun tämän ajelemisen jälkeen tukka sitten kasvamaan rupee, ei sitä saa milloinkaan lyhentää tahi ajella muussa tapauksessa kuin että Suuri Henki taasen häntä jollakin vitsauksella kurittaisi.

Kolmannen lajin hän taasen selitti siten, että he kuoltuaan pääsevät ylimmäisiksi hedelmätarhojen vartijoiksi, ja syy, minkätähden tuo päälaki vain oli paljasna, on se, että Suuri Henki voitelee sen paikan jollakin nesteellä, niin että se valaisee toisten samanlaisten keralla pimeämmätkin kohdat hedelmätarhoissa, joten ei kenenkään tarvitse hetkeäkään pimeydessä vaeltaa.

Rukouksiansa ja hartaushetkiänsä viettäessään he levittävät allensa jonkun vaipan, jolle he sitten polvistuvat sekä painavat molempien käsiensä peukalopuolet ohimoitaan vastaan ikäänkuin varjoten silmiään päivänsäteiltä. Sillä tavalla he loppumattomasti kumartelevat, niin että kasvot maahan sattuvat. Samalla he mutisevat epäselvästi jotakin, jota ei tarkinkaan korva voisi eroittaa; ja välin taasen makaavat, kasvot maahan peitettyinä. Tämmöistä pokkuroimista voi sitten kestää tuntikausia.

Auringon palvelijat harjoittavat hartauttaan seuraavalla tavalla. Aamulla noustuansa he heti auringon nähtyään pysähtyvät, panevat kämmenensä yhteen, laskeuivat polvilleen ja siinä hetken aikaa rukoilivat tätä varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikesta vaarasta. Jos sitten päivän kuluessa aurinko sattuu äkkiä luomaan säteensä heidän silmiinsä, sattuipa se sitten missä tahansa, täytyy heidän, kesken uimistaankin, panna kämmenet yhteen ja kohottaa ne kasvojensa kohdalle.

Heillä on sangen merkillinen käsitys kuoleman tulosta. Kuolemaa ei saa vastustaa, olletikaan jos ihminen on veteen hukkumaisillaan. Semmoinen työ saattaa Suuren Hengen aina vihastumaan. Tässä kerron pienen tapauksen, kuinka tulin sen saamaan tietooni.

Viimeistä päivää Kalkutan satamassa ollessamme kävin kerran toverini keralla maissa. Laivamme oli jo hinattu vähän matkan päähän laiturista valmiiksi lastattuna, joten täytyi käyttää rantamiesten veneitä päästäksemme laivaan, kun sinne ei huuto kuulunut, että olisivat tienneet tulla meitä noutamaan. Otimme siis soutuvenheen ja lähdimme laivaa kohti kulkemaan. Veneessä oli kolme hindulaista soutajina. Päästyämme noin puoliväliin matkaa, pyörähti yksi hindulainen virtaan jonkun selittämättömän syyn tähden. Siinä kohden kävi kova virta, niinkuin Gangesjoessa aina käy aamuilla mereen päin ja iltasin sisämaahan päin. Mutta hänen toverinsa, vaikka he tuon kyllä huomasivat, eivät olleet siitä juuri tietävinänsäkään, jatkoivat vaan soutamistaan laivaa kohti. Me tietysti huomattuamme asian laidan, emme voineet tuommoista käytöstä sallia, vaan vaadimme heidän kääntämään veneen ja kiiruhtamaan hukkuvalle avuksi. Mutta siitäpä ei tahtonut tulla mitään. Miehet rupesivat tekemään vastarintaa ja selittivät, että tuo mies oli onnellinen, kun pääsi pois, ja etteivät he mitenkään uskaltaneet eikä saaneet mennä kuoleman kidasta uhria riistämään; siinä tapauksessa he joutuisivat polttopuuksi Suuren Hengen tuliseen pätsiin. Tässä ei auttanut muu kuin pakko ja väkivaltaiset keinot, ja pikainen päätös oli tarpeen, sillä mies parkaa jo virta kuljetti kappaleen matkaa meistä. Minä iskin toista miestä niskaan ja vedin hänet pitkälleen veneen pohjaan; toverini tekivät saman tempun toiselle. Sitten otimme revolverit esille ja lupasimme ampua heidät, jos eivät kiireesti ryhtyisi soutamaan. Tämä temppu auttoi. Minä istuin peräsimeen, ja sitten kiidimme tulista vauhtia hukkuvan apuun. Koettaen kiihottaa heitä vielä paremmin soutamaan, laskin revolveristani pari laukausta ilmaan, ja ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Muutaman minuutin kuluessa saatiin mies jälleen veneesen. Mutta ihmeellisintä oli, ettei tuosta pelastustyöstä hukkumaisilleen joutunutkaan näkynyt juuri millänsäkään olevan.

Itä-Intiassa ei pidetä kuolleitten hautaamista tapana, koska ruumiit eivät kuitenkaan saa rauhassa levätä haudoissaan schakaali-pedoilta, jotka kaivavat ne ylös, raatelevat ja syövät ne. [Schakaali on koiransukuinen peto, joka elää enimmäkseen kuolleitten raadoista, mutta käy väliin elävienkin ihmisten kimppuun, jos heitä joukko sattuu yksinäisen ihmisen metsässä tapaamaan. Kerta ovat ne minua itseäni ahdistelleet, mutta siitä etempänä.] Sen tähden poltetaan ruumiit sitävarten rakennetuissa uuneissa eli krematoreissa, joita Kalkutassa on kaksi. Mutta köyhät, joilla ei ole varaa tähän kustannukseen, ovat ottaneet tavakseen heittää ruumiit Gangesvirtaan. Usein niinkin, että hindulaiset, huomattuaan kuolemansa lähestyvän ja jos heillä vielä itsellään on niin paljon voimia, että pääsevät virran rannalle, syöksyvät siihen ennen kuin kuolema ennättää heidän elämänsä lopettaa.

Usein tapahtuu niinkin, että sukulaiset, nähdessään sairaan rupeevan loppuansa tekemään, kiidättävät hänet virtaan; sillä Ganges-virtaa pidetään pyhänä, ja sentähden katsotaan suureksi onneksi, jos saa siinä heittää henkensä. Nähtävänä todistuksena tästä tavasta oli se, että joka aamu, kun laskuvesi pakeni mereenpäin, näki kymmenittäin tummia hindulaisten ruumiita kumpaakin sukupuolta tulevan virtaa alaspäin.

Eräänä iltana myöhään palasin muutamasta merimiehiä varten perustetusta laitoksesta, nimeltä "The Strangers Rest" (Vierasten lepo). [Tämä oli pääasiallisesti lukusali ja kirjasto merimiehiä varten. Siinä saivat merimiehet myös kirjoitella kirjeitään, jota varten noin 5 pennin maksusta sai paperia, kirjekuoren, mustetta ja kynän käyttääkseen. Samassa sai mitättömän halvalla hinnalla kahvia, teetä y.m. virvoitusjuomia. Siellä pidettiin myös raamatunselityksiä ja muita hengellisiä kokouksia, raittiusesitelmiä j.n.e. sekä koetettiin saada merimiehiä ja muita vieraita tekemään raittiuslupauksen, jonka minäkin siellä käydessäni tein. Ylimalkaan koettiin siellä mahdollisuuden mukaan saada vieraita viihtymään ja vetää heitä pois paheitten ja juoppouden tieltä. Tämän laitoksen perustaja ja ylläpitäjä oli eräs rahamies ja uskonnollisesta hartaudestaan sillä paikkakunnalla yleisesti tunnettu mr. Roland Lyon.] Silloin tapasin kadulla omituisen seurueen. Se oli tuommoinen tavallinen Brahman juhlasaatto, joka kirkuen ja pauhaten kulki pitkin hämärästi valaistuja katuja, tuon tuostakin aina hetkeksi pysähtyen.

Lähestyimme tätä omituista seuruetta, saadaksemme selkoa sen merkityksestä.

Omituisen näköisille paareille, joita kantoi kahdeksan alastonta hindua, oli asetettu vieläkin omituisemman näköinen rakennus, joka muka kuvasi Brahma-jumalan temppeliä. Se oli himmeästi valaistu savuavilla kokospähkinä-öljylampuilla, ja temppelin akkunat olivat täynnä heidän epäjumaliensa kuvia.

Arkki eli epäjumalan temppeli oli varustettu yhdellä viiden kyynärän ja neljällä kahden kyynärän korkuisella tornilla, joissa myöskin paloi edellä mainitun laatuisia lamppuja. Kunkin tornin huippuun oli vielä pystytetty tulisoihduksi jonkunmoinen lamppu, joka myös oli samalla öljyllä täytetty.

Lähinnä arkin ympärillä kulki brahmiini-pappeja, jotka siinä tanssivat ja muuten riehuivat. Hekin olivat vallan alasti, mutta koko heidän ihonsa oli maalattu täyteen kärmeitä ja muita eläimiä, joita he pitävät pyhinä. Samoin olivat heidän kasvonsakin täynnä mitä kummallisimpia punaisia, keltaisia ja valkoisia viiruja ja kommervenkkejä.

He lauloivat eli oikeimmin sanoen ulvoivat lakkaammatta kumealla äänellään temppelinsä ympärillä joitakin sanoja, joiden merkityksestä en päässyt selville; mutta korvissani kaikui lakkaamatta, niinkuin maanalaiset kummitukset olisivat julisseet tämän laatuisia sanoja: "Memmelukkii, mommatrukkii, tamarlykkii, trumalukkii"...

Aivan lähelle heitä, ei euroopalaisen sanottu silloin olevan hyvän tunkeutua, sillä semmoisissa tilaisuuksissa he ovat niin vimmoissaan ja haltioissaan, etteivät silloin suuresti välitä, vaikka hengen veisivät vieraalta, joka uskaltaa heidän pyhitettyä temppeliänsä tunkeilevalla läsnäolollaan saastuttaa, ja heidän pyhää riemuansa häiritä.

Seurasin toverini keralla pienen välimatkan päässä tuota outoa juhlasaattoa, mikä milloin kääntyi toiselle, milloin toiselle kadulle. Taukoomatta liittyi siihen uusia joukkioita, pienempiä sekä suurempia, kaikki varustetut tulisoihduilla, joita he hurjasti heiluttivat päittensä yli, kirkuen ja ulvoen sekä mutisten käsittämättömiä juhla- ja hartauslauseitaan.

Vihdoin lähestyi juhlasaatto virran rantaa. Aina meluisammaksi ja hurjemmaksi se tuli, kunnes viimein koko temppeli epäjumaloineen ja koristuksineen auringon nousun aikaan uhrattiin jumalille siten, että se sytytettiin tuleen ja heitettiin virtaan. Hetken sitten siinä rannalla hypittyään, tanssittuaan ja ulvottuaan lähti kukin kotiinsa omia teitään.

Heidän temppelinsä eli hartaushuoneensa ovat sangen yksinkertaiset. Se on tavallinen huone vain, ilman mitään erityisiä merkkejä eli kaunistuksia; laattiana on paljas maa, eikä siellä näy mitään pöytiä, tuoleja tai penkkejä. Keskellä huonetta on ainoastaan sen jumalan kuva, jota he palvelevat; seinät ovat savustuneet öljyvalkeista, ja vielä ne mustenemistaan mustenevat noista aina palavista lampuista, jotka valaisevat koko tätä pyhää paikkaa ja joiden savu on heidän mielestään suloisimman makeata hajua.

Ympäri huonetta, niin tiheässä kuin suinkin mahtuu, istuu hindulaisia maassa kyyrysissään tahi jalat ristissä allaan pappinsa ympärillä, joka on samassa asennossa. He laulavat kaikin yksitoikkoista säveltä, ja sen ohessa pari, kolme miestä paukuttelee nyrkeillään erästä rummun kaltaista esinettä, niin hartaasti kuin voimat sietävät. Tämä sitten on heillä "kirkko-musiikina". Itse rumpu on muodoltaan hyvin nuuskatynnyrin näköinen, ja sen molempiin päihin on pingoitettu raaka vuodanpala.

Ravintoaineita, paitsi hedelmiä, eivät hindulaiset ylimalkaan käytä muita kuin tupakkaa. Mutta heidän piippunsa eroavat suuresti niistä, mitä meillä on totuttu näkemään. Ne ovat nimeltään "hobul bobul" ja ovat omituisen näköisiä. Otetaan kuorittu kokospähkinä; siihen tehdään reikä, johon varren pää pistetään, ja toinen pesää varten. Sitten kaavitaan sisusta pois. Pähkinän kuori täytetään sitten puoleksi vedellä vähän alapuolelle reikiä. Sitten pistetään sormen paksuinen onsisisuksinen bamburuoko varreksi ja pesä toiseen reikään, ja niin on piippu valmis täytettäväksi. Savu imetään siten vedellä täytetyn pähkinän lävitse, josta syntyy omituinen porina pähkinässä. Mutta tuommoisesta laitoksesta on se etu, että öljy jää veteen, eikä tupakka siten ole terveydelle niin vahingollinen.

Käytännössä on heillä toisenlainenkin piippu. Siihen voi pistää 6, jopa 12:kin piipun letkua tahi vartta yhtä haavaa. Semmoisesta voi koko seurue yhtä haavaa polttaa, ja kutsutaankin semmoista piippua "boburi bob" (seurapiippu). Tämmöinenkin piippu on varustettu vesikuulalla, josta letkut lähtevät ja jonka lävitse tupakansavu imetään.

Mutta lienee aika palata takaisin kertomuksessamme ja purjehtia siirtolaistemme keralla Länsi-Intiaan.

Tällä pitkällä matkallamme poikkesimme S:t Helenan saareen ruokavarastoamme lisäämään. Tämä historiallisesti kuuluisa pieni saari on aavan meren keskessä Afrikan eteläisimmästä nokasta länteen päin. Se on merkillinen sen vuoksi, että Ranskan kukistettu keisari Napoleon I sai täällä olla vankina, ja täällä hän sitten kuolikin. Harmaankarvaisesta kivestä rakennettu linna, jossa häntä säilytettiin, on saaren korkeimmalla huipulla. Tästä linnasta on erinomaisen mahtava ja majesteetillinen näkyala, katsoi mihin suuntaan tahansa; joka puolella huuhtelee lavea meri mahtavilla laineillaan saaren korkeita, kallioisia rantoja.

Me saavuimme Guadaloupen edustalle 19 päivänä huhtikuuta, pitkäperjantai-aamuna 11 ajoissa. Siinä laskimme ankkurin pohjaan, päätettyämme kaikin puolin onnistuneen matkamme.

Mutta koska nyt oli pitkäperjantai, niin emme saaneet sinä päivänä ryhtyä siirtolaistemme maihin kuljettamiseen, vaan täytyi meidän odottaa seuraavaan päivään, ja saivat he siis kaikki vielä olla sen päivän laivassamme, joka heitä kaikkia näkyi hyvin miellyttävän.

Tämä sama pitkäperjantai ei koskaan unhoitu mielestäni, sillä minulle oli se vähällä tulla viimeiseksi päiväkseni, sillä minä, nimittäin, olin joutua hai-kalan kitaan.

Tapaus oli seuraavata laatua.

Olimme juuri saaneet selvitetyiksi laivan työt, ja olin laskenut miehistön vapaaksi, kun astuin ulkopuolelle laivansivua asetetulle telineelle. Sen olin samana aamuna antanut sinne tehdä huomista päivää varten, jolloin piti ruvettaman laivansivua pesemään.

Noin yhden vaiheilla puolenpäivän jälkeen tarkastelin joutessani saaren rantamia, sen viehättäviä, kauniita viljavia vainioita, suuria sokuriruoko-viljelyksiä, joka viehättävä taulu mereltä katsoen olisi kyllä ollut kiitollinen ja runollinen työala taiteilijan siveltimelle.

Siinä vaivuin unelmiini ja ajatukseni kiitivät kauvas kohti Pohjolaa, armaasen lapsuuden kotiin, lähelle raukkoja Lapin rajoja. Ikävöiden ikävöiden ajattelin, tokko vielä isäini maata nähdä saan. Silloin huomasin ennen mainitun telineen, ja samalla juolahti päähäni mennä koettamaan, josko tuo oli kyllä kestävä ja varma.

Laskeuduin samalla alas ja olin juuri tullut siihen johtopäätökseen, että se oli kelvollinen, ja lähdin kapuamaan ylös. Mutta samassa luiskahti toinen poikkipuu, joka telinettä piti ulkona laivan sivusta, ja minä luiskahdin selälleni veteen noin kuuden kyynärän korkeudesta. Kun olin tavallisen hyvin kehittynyt uimataidossa, en ollut tuosta juuri millänikään, vain päästyäni veden pinnalle, rupesin uimaan laivan ympäri toiselle puolelle, missä köysitikapuut olivat, enkä välittänyt pelastuspoijuista, joita toinen perämies ja muut miehet heittivät köysiin sidottuina minulle. Mutta en ollut monta syltä vielä uinut, kun merimiesten vanhin huudahti: "Perämies hoi! Haikala tulee!" Samalla hän heitti minulle taasen köydellä varustetun pelastuspoijun. Silloin huomasin itsekin oin kolmen tai neljän sylen päässä hirmuisen haikalan, joka paraallaan kääntyi selälleen, voidakseen rynnätä kimppuuni ja kauheaan kitaansa yhdellä suupalalla nielaista minut onnettoman.

Tuosta näkemästäni hämmästyin niin, että veri suonissani hetkeksi pysähtyi. En voinut jäsentänikään ensi pelästyksessä järkähdyttää. Mutta vihdoin pääsin luontoni herraksi. Tein pari voimakasta liikettä poijua kohti, sain siihen kiinni, eivätkä miehet olleet hitaita minua ylös hinaamaan. Mutta jo olivatkin hetket kalliit, elämäni juoksun hetket melkein luetut, sillä samassa teki hirviökin potkauksen pyrstöllään, ja kammottava kita avoinna se syöksyi minua kohti. Olin kauhusta melkein hellittämäisilläni pelastuspoijun, sillä en luullut enään monta silmänräpäystä kestävän, ennen kuin näkisin itseni kahtia paloitettuna verissäni. Maailma oli mustua silmissäni, kun minut melkein tunnottomana vedettiin vedestä ylös, niin että viimein saatiin nuttuni kauluksesta kiinni, ja minä olin pelastettu viimeisellä hetkellä, sillä hirviö oli vain pari jalkaa takapuolellani alhaalla, kun se napsautti julman kitansa kiinni, luullen saavansa palan minusta. Minulla oli kumminkin kauheassa tilassani ollut niin paljon tajua, että silloin, kun rupesivat minua ylös hinaamaan, heitin jalkani ylöspäin, joten riipuin köydessä kaksinkerroin; muuten olisi hirviö saanut jalkani kamalaan kitaansa.

Valkeana kuin palttina ja väristen kuin vilutaudin kouristamana seisoin pelastettuna koko miehistöni ja hindulaisten ympäröimänä, ja siinä näin, kuinka hai kiertäen laivaa ja piesten vedenpintaa pyrstöllään taasen katosi syvyyteen vaanimaan uusia uhreja. Kiittäen Luojaa pelastuksestani, menin suojaani muuttamaan kuivia vaatteita ylleni ja ihmettelin kovassa mielenliikutuksessa itsekseni, kuinka lähellä taasen oli elämäni lanka katketa ja vaihtelevainen, levoton elonliekki sammua.

Huhtikuun 20 päivänä aamulla laskimme laivamme laituriin. Ja silloin siirtolaisemme saivat muuttaa pois laivasta hyviltä päiviltään. Oli liikuttavata katsella, kuinka epätoivoisina he olivat, kun heidän täytyi jättää laivamme. He olivat hyvän kohtelun ja laivan koko miehistön ystävällisen käytöksen tähden niin tottuneet oloonsa laivassa ja miehistöön, olletikin muutamat nuoret hindulais-naiset, että puoliväkisin täytyi heidät raastaa pois laivasta.

Huhtikuun 21 päivänä aamulla levitimme jälleen purjeemme ja lähdimme kulkemaan kohti Trinidad nimistä satamaa, sekin Länsi-Intian saaristossa. Siellä otimme täyden lastin raakaa sokuria ja viivyimme siinä 3 viikkoa. Sen jälkeen taasen rekattimme levitti valkoiset siipensä ja käänsi kokkansa kohti Englantia tullaksemme Liverpooliin takaisin.

Trinidadissa ei tapahtunut mitään kummallisempaa mainittavaa kuin se, että sokuria lastattaessa joka mies varustimme itsemme runsaasti raa'alla sokuripuurolla, jota sitten käytettiin ilman mitään kohtuuden määrää sekotettuna ruokiin ja juomiin. Silloin ei teetä eikä kahvia tarvinnut maustamatta juoda.

Sitä paitse kohtasi minua pieni tapaus, joka poisti joksikin ajaksi laivaelämän yksitoikkoisuuden ja sen sijaan käänsi mieleni ja sydämeni ikävällä kaipauksella entiseen todettuun onnelaani.

Minä sain kirjeen Liverpoolista edellämainitulta tohtorilta, hyvältä ystävältäni, samalta, joka minut toimitti Breacin Castleen Itä-Intian retkelle.

Hän kirjoitti muun muassa itse käyneensä Glasgowissa ja siellä ottaneensa selkoa asioista, jotka minua koskivat. Asiat olivat todellakin olleet sillä kannalla, kuin minulle jo ennen oli ilmoitettu. Ystäväni siellä toivoivat, että minä niin pian kuin mahdollista palaisin sinne, päättäisin meri-urani ja jäisin Glasgowiin kauppaneuvos E:n luo.

Charlylta, Mary-vainajan veljeltä, sain myöskin kirjeen, samoin kauppaneuvokselta ja Mary-vainajan herttaiselta äidiltä. Heidän kirjeensä olivat hyvin ystävälliset ja hellät sekä hehkuivat vielä samaa hellää rakkautta kuin ennenkin. Kauppaneuvoksen kirjeessä oli postivekseli, jolla sai nostaa 20 puntaa matkarahaksi. Mutta kaikin he nuhtelivat minua ankarasti siitä, etten heti ollut kotiin palannut ja sitä ennen antanut tietoja oloistani, sairaudestani ja puutteistani. Kauppaneuvos sanoi olevansa kovin loukkaantunut minun sopimattomasta käytöksestäni, mutta toivoi, että kaikki tulisi entiselleen, kun palaisin kotiin enkä halveksisi hänen tarjoustaan. Minä muka sanomattakin tiesin, kuinka hartaasti he kaikin minua odottivat.

Maryn äiti antoi seikkaperäisen selvityksen kihlattuni viimeisistä elinpäivistä sekä hänen surullisesta kuolemastaan, samoinkuin hänen viimeisistä muistosanoistaan, jotka olivat omistetut minulle. Hän oli varmasti luullut minun jo silloin lepäävän raivoavien laineitten alla meren pohjassa. Aina hän oli eläessään minua hellästi muistellut ja iloinnut jo ennakolta minun kotiintulostani y.m.

Mutta tämä kirje, sen sijaan että se olisi minua lohduttanut, repi jälleen auki sydämeni haavat, jotka jo luulin umpeen parantuneen. Minä tunsin, että jos jälleen menisin Glasgowiin ja näkisin ne paikat, joissa niin monta suloista, onnellista hetkeä armaan Maryn kera olin viettänyt, niin olisin joutunut uudestaan epätoivon valtaan, niinkuin silloin, kun olin menettää järkeni. Minä tunsin, ettei heikko hermostoni voisi noita muistoja kestää; kun kerran onneni ruusu kukkatarhasta puuttui, niin mitä voisin entisessä onnelassani nauttia muuta kuin kalvavaa kaihoa ja surua, joka minun olisi kentiesi saattava ennenaikaiseen hautaan.

Päätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni onnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.

Kesäkuun 10 päivänä samana vuonna tulimme Liverpooliin onnellisesti, kohtaamatta koko matkallamme mitään vastuksia. Hyvät myötätuulet kiidättivät meitä muutoin kauniin sään vallitessa hyvää vauhtia Euroopaa kohti pitkältä, monivaiheiselta merimatkaltamme.

Kolmantena päivänä satamaan tultuamme sain lopputilin laivan konttorista ja olin taasen vapaa, lompakko rahaa täynnä, kääntymään minne mieli teki. Silloin onkin meripojalla iloiset päivät, kun hän monen kuukauden kuluttua on taasen vapaa kuin taivaan lintu.

Tällä kerralla en kumminkaan käyttänyt saavutettua vapauttani samalla tavalla kuin ennen semmoisina maksupäivinä, sillä minä olin Kalkutassa nimeni raittiuslupauksen alle kirjoittanut ja sen johdosta saavuttanut vakavamman katsontakannan elämästä. Heti ensi päivinä ryhdyin Liverpoolissa Good-Templareihin Advance Loschiin n:o 584.

Päästyäni selville Breacin Castleesta, päätin lähteä Australiaan Adelaideen, jossa yksi minun veljistäni oli isonlaisen liikkeen omistajana ja jossa hän oli päässyt hyviin varoihin. Sitä paitsi oli äsken mainittu ystävänikin, lääkäri, sitä mieltä, että terveydelleni olisi parempi mennä jonnekin muualle kuin Glasgowiin, jossa surulliset muistot voisivat elpyä jälleen ja ruveta kalvamaan heikkoja elinvoimiani.

Jäin sentähden vartoomaan sopivata tilaisuutta päästäkseni ensimmäisellä sinne menevällä laivalla lähtemään. Sillä sinne paloi nyt mieleni, ja olin päättänyt itsekseni, että päästyäni sinne, en sieltä enään palaisi; sillä siellä kaukana merien takana, eroitettuna suuresta sivistyneestä maailmasta, voisin paremmin unhoittaa sen tuskan ja kaihon, joka nyt kalvoi sydäntäni, muistellessani kadonnutta onnelaani.

Mutta päivää ennenkuin minun oli määrä mennä ottamaan pesti erääsen Aberdeen nimiseen rekattilaivaan, jonka muutaman päivän kuluttua piti lähteä Austraaliaan, sain vanhalta isältäni Suomesta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksensa, että kun kerran niinkin lähellä kotomaatani olin ja kun hän tunsi elämänsä lopun lähenevän, hän soisi minun käyvän kotona, että hän saisi vielä kerran nähdä minut, nuorimman poikansa. Samassa sain ainoalta siskoltani kirjeen, jossa hän ilmoitti viettävänsä häitään, ja toivoi hänkin minun nyt käyvän kotona, kun olin jo niin kauvan vierailla mailla ja merillä ollut.

Nämä kirjeet päättivät kohtaloni ja muuttivat tulevaisuuteni vallan toisenlaiseksi kuin mitä olisin itse toivonut, ja päinvastoin kuin itse olisin sitä suunnitellut.

Sopiva tilaisuus, joka tarjosi mukavan matkan Ruotsiin, vahvisti myös lisäksi tätä tyhmää päätöstäni.

Eräs ruotsalainen kauppahuone Hudiksvallista oli asiamiehensä kautta ostanut Liverpoolilaisen Emma nimisen laivan, joka oli painolastissa tuotava Ruotsiin. Saman laivan oli vielä määrä mahdollisuuden mukaan palata Englantiin puulastissa ja sieltä purjehtia New-Yorkiin, josta taas piti matkaa jatkettaman Melbourneen Austraaliaan.

Kun Liverpoolissa sattui siihen aikaan vuotta olemaan vähän merimiehiä, jotka olisivat halunneet Pohjolaan lähteä, sillä he pelkäsivät, etteivät kentiesi pääsisi enään sieltä talveksi takaisin, sai asiamies miehille maksaa vakka-kaupalla 250 markkaa, kesti matka sitten enemmän tai vähemmän aikaa.

Päätin sentähden käydä kotomaassani, vaikka olinkin aikonut lähteä Austraaliaan. Otin siis pestin Emma parkkiin. Samalla kirjoitin Glasgowiin kauppaneuvos E:lle, ilmoittaen etten voinut sinne tulla, kun isäni oli sairastunut ja halusi minua vielä ennen kuolemaansa nähdä. Minä pyysin anteeksi sanani syömistä ja lupasin tulla myöhemmin syksyllä eli sitten, kun tuntisin, ettei enään olisi vaarallista terveydelleni jäädä maihin. Samalla myös ilmoitin hänelle edellä kerrotun lääkärin mielipiteet tästä asiasta.

Kahdeksan vuorokautta oltuamme matkalla hyvän hankatuulen autellessa meitä Pohjolan rantoja kohti, saavuimme Sundsvalliin, jossa kahdeksan vuotta takaperin olin alkanut vaiherikkaan ja seikkailuista runsaan merimies-urani.