Chapter 12

Ennenkuin kerkesimme oikein tointua hämmästyksestämme, oli koko kiinalaisparvi, joka oli lisääntynyt pariinkymmeneen, tullut meidän kimppuumme, tukkanuotan vetäjät etupäässä. Nyt tuli meille toinen leikki eteen. Onneksi olimme boksaustaidossa perehtyneitä, joten iskimme nyrkeillämme keltanaamoja silmien väliin ja korvan juureen, niin että he sinkoilivat kuin kummipallot joka suunnalle; mutta heitä tuli yhä vaan lisää toisten sijaan, niin että näytti siltä, kuin ei vastustajista ikinä loppua tulisi. Lopulta piiritti meitä niin iso räyhäävä lauma, että tuskin voimme piirissämme liikkua. Kiviä rupesi ilmassa singahtelemaan ja puukkoja välähtelemään; monta iskua olimme jo saaneet, mutta eivät vastustajamme kuitenkaan uskaltaneet tunkeutua niin lähelle, että olisivat meihin saakka puukoillaan ulottuneet. Kun näimme, ettemme enään paljain käsin mitään voineet ja vaatteemmekin jo olivat päältämme ihan repaleiksi revityt, huudahti kolmas toverini, jossa vaasalainen veri rupesi kiehumaan: "aseet esille, pojat, rynnistäkäämme lävitse ja rientäkäämme laivaan, jos tästä hengissä vielä selviämme!"

Samassa toinen tovereistani, jättiläisvoimainen, kooltaan kolme kyynärää kolme tuumaa, jouduttuaan vihan vimmaan, joka ei juuri usein tapahtunut, tempasi erästä laihaa kiinalaista jaloista kiinni ja rupesi hänellä huitomaan toisia nurin kuin kärpäsiä. Me toiset käytimme muita aseita, mitä käsiimme saimme, niin tehokkaasti, että eivät hätyyttäjämme päässeet puukoillansa meitä lähellekään ennen kuin tie oli auki. Päästyämme piiristä ulos, aloimme laputtaa satamaa kohti, minkä koipemme kannattivat. Mutta minä olin niin uupunut, että pari kiinalaispoliisia sai minut kiinni iskemällä nuijallaan minut puoli tainnuksiin, joten toverieni huomaamatta jouduin heidän kynsiinsä ja nyt ruvettiin minua raastamaan arestiin, jossa minulle oli valmiina paljaille jalkapohjille neljäkymmentä raipaniskua. En siis olisi tarvinnut sen koommin päivänvaloa nähdä, sillä siihen aikaan vielä olivat kiinalaiset niin vihamielisiä kristityitä eli euroopalaisia kohtaan, että semmoisesta löylytyksestä ei juuri ollut toivoakaan hengissä pääsevänsä.

Minä seurasin heitä levollisesti ja päättelin itsekseni, että vaikka eivät toveritkaan apuuni joutuisi, ennenkuin arestihuoneen portille pääsen, niin kyllä kahden kiinalaisen käsistä yksinkin selviän, kun vaan saan ensin hetkisen puhaltaa.

Kuljimme eteenpäin hiljakseen räyhäävän parven seuraamana; mutta kukaan ei tullut avuksi poliisille minua vartioimaan, ja kun minä kuljin siivosti, eivät he näyttäneet apua tarvitsevankaan. Kun rupesimme lopulta lähestymään päämaaliamme ja väkijoukkokin rupesi vähenemään, näkyivät taluttajani tulevan yhä huolettomammiksi. Silloin riuhtasin itseni irti, tempasin kiväärin poliisin käsistä, heilutin sitä ympäri muutamia kertoja niin voimakkaasti, että taluttajani kirposivat tuonnemmaksi selälleen, töppöset taivasta kohti, ja sitten aloin laukata takaisin henkeni edestä. Pian oli minulla taasen joukko meluavia kiinalaisia kintereilläni; mutta minä olin kumminkin ennättänyt jo niin paljon heidän edellensä, että ensimmäisen seuraajani ja minun välillä oli pian noin kolmekymmentä askelta.

Ohjasin juoksuni satamaa kohti yli kaikenmoisten esteitten. Vainoojani rupesivat yhä enemmän jäämään; mutta kolme eri kertaa olin joutua sivultapäin tulleitten käsiin, he kun huudoista huomasivat, että minut olisi ollut kiinni-otettava.

Onnellisesti heistä kaikista kumminkin selvisin, niin että lopulta pääsin satamalaiturille. Siinä tuli kahdenkymmenen miehen suuruinen merimiesjoukko vastani, aikoen lähteä minua pelastamaan vinosilmien käsistä, maksoi sitten mitä tahansa.

Mutta siinä olinkin jo niin uupunut, että syöksyin kasvoilleni maahan, josta minut sitten kannettiin laivaan. Saatuani hiukan virvokkeita, toinnuin pian jälleen entiselleni.

Riisuessani päältäni takkia, joka oli ollut vallan uusi, paksuinta lajia ja toista kertaa ylläni, huomasin sen olevan niin repaleisena ja täynnä reikiä, ettei siitä olisi saanut monenkaan tuuman kokoista eheätä paikkaa.

Seuraavana päivänä oli laivassa ankara tarkastus, sillä muutamat kahakassa olleet kiinalaiset vakuuttivat hyvin tuntevansa syylliset, joita nyt lain koviin kouriin etsittiin. Mutta kun me olimme jo illalla kertoneet asiamme kelpo kapteenillemme, kätkettiin meidät visusti sekä hankittiin sijaamme miehiä, jotka nimiimme laivakirjan mukaan huudettaessa vastasivat puolestamme, ja siihen se jupakka loppui. Mutta kyllä me siitä lähtien saimme olla varovaiset maissa käydessämme, ettemme tulleet tunnetuiksi ja joutuneet noitten viekkaiden julmurien käsiin.

Eräällä päivällistunnilla satamassa maatessamme kertoi Jimy Breaker, että hän oli kymmenen vuotta takaperin Kiinassa ollessaan muutaman toverinsa kanssa eräästä rikkaan kiinalaisen haudasta saanut niin paljon kultaa, että hän oli sillä elänyt iloisesti neljä vuotta työpäivää tekemättä.

Kiinalaisilla, näette, on semmoinen tapa, että kuta rikkaampi joku on ja kuta parempaa tilaa hän toisessa maailmassa haluaa, sitä enemmän kultaa ja hopeaa pannaan hänen mukaansa hautaan. Köyhillä usein ei ole varaa panna vainajille enempää kuin muutama kupariraha, ja sen arvoisen paikan he siis saavat yläilmoissa itselleen.

Päätimme tuon kertomuksen johdosta ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua kolmisin mennä hautausmaalle katsomaan, olisiko tässä asiassa mitään perää. Ostimme itsellemme kiinalaisten työmiesten puvut, hankimme valetukan palmikoineen, rasvasimme kasvomme keltaisiksi öljyllä, jota siellä päin paljon käytetään, ja lähdimme sitten täydellisinä kiinalaisina matkaamme heti päivällisen jälleen.

Tultuamme eräälle hyvin kauniille hautausmaalle, johon ainoastaan rikkaita haudattiin, toimitettiin siellä juuri parhaillaan hautausta. Ruumis pantiin kallioon hakattuun hautaan, suuret rahapussit pään alle ja rinnalle sekä ruokia monenmoisia. Kun saattajat sitten olivat monenmoisia hyvästijättö- ynnä muita temppuja toimittaneet, lukittiin hauta ja jätettiin mies sitä vartioitsemaan. Me vetäydyimme takaisin huomiota herättämättä ja päätimme käyttää hyväksemme saamiamme tietoja.

Seuraavana yönä menimme ne kolme suomalaista Jimyn johtamina ottamaan osaamme noista hyödyttömistä, hautaan kätketyistä aarteista. Olimme pukeutuneet jälleen kiinalaisiksi ja varustaneet itsemme tarpeellisilla aseilla. Mutta ennenkuin uskalsimme noita kalman kammioita lähestyä, täytyi meidän ensin rohkaista itseämme muutamilla whiskyryypyillä, joista johtajamme, englantilainen Jimy, tuli liiankin rohkeaksi.

Noin puoliyön aikana pääsimme vahdin luo kenenkään huomaamatta. Herätettyämme hänet, uhkasimme häntä revolvereilla, selittäen merkeillämme, että jos hän avaisi haudan, saisi hän elää, muutoin olisi hän kuoleman oma.

Kiinalainen lankesi polvilleen pelosta ja puhua soperteli jotain, mutta emmehän me sitä ymmärtäneet. Lopulta täytyi hänen avata hauta, jonne Jimy heti toisen toverin seuraamana astui, ja pian he palasivat takaisin, kultapussit kummallakin kädessä.

Mutta juuri kun pääsimme kiviaidan luo, jonka ylitse olimme matkan lyhemmyyden vuoksi oikaisseet, rupesi meitä kohden tulta tuiskumaan useista pyssyistä. Meitä tämä rupesi niin kammottamaan ja pelottamaan, että tarkemmin ottamatta selvää ampujista tahi heidän luvustaan, säikähtyneinä lähdimme pakenemaan minkä kerkisimme, pudottaen saaliimme sinne heidän hyödykseen. Tieto siitä, että olimme häirinneet vainajien rauhaa, vaikutti kait sen, että luulimme tässä ylönluonnollisten olentojen rangaistuksen alaisiksi joutuneemme.

Ainoastaan pienen pussin oli Jimy sattunut haudassa pistämään taskuunsa, ja sen olimme saaneet onneksemme tällä omituisella retkellä. Siitä tuli noin 20 shillinkiä eli 35 Suomen markkaa mieheen, kun sen sisällys tasan jaettiin retkellä olleiden kesken. Huonosti olivat siis unelmamme toteutuneet, mutta emme enää koittaneet toista kertaa tunkeutua kuolleiden kaupunkiin rikkauksia anastamaan.

Kolme viikkoa vielä viivyttyämme lähdimme Brasiliaan, tuntematta pienintäkään kaipausta jättäissämme tämän taivaanvaltakunnan epämiellyttävine kansoineen; ja mitä erittäin minuun tulee, muistelen aina kammolla koko eloani siellä.

Oltuamme 169 vuorokautta matkalla tulimme Brasiliaan, Bahian satamakaupunkiin, josta en voi sanoa juuri mitään, sillä siellä ollessamme raivosi kaupungissa keltakuume, jonka tähden emme saaneet lupaa mennä maihin. Ainoastaan yhden kerran pääsimme me kolme suomalaista ja irlantilainen Pady kapteenia soutamaan, ja näitä muutamia tuntia, jotka hän asioillaan viipyi, käytimme hyväksemme niin paljon kuin voimme.

Spanian kieli on siellä pääkielenä, ja orjuus oli vielä silloin yleinen, jonka merkkinä oli melkein jokaisen neekerinaisen tai -miehen kaulassa rautainen tai kuparinen tahi hopeinen rengas, joka oli juotettu kiinni ja johon oli merkittynä orjan omistajan nimi.

Käydessämme muutamassa ravintolassa merimiehen tavalla vähän lystäilemässä, näimme siellä muitten kaunottarien joukossa erään ihmeen ihanan mulattitytön, johon jokainen niin mielistyi, että hänen tähtensä tuli meidän keskemme kova riita. Kun eivät toverini osanneet lainkaan hänen kanssaan jutella, ja minä vaan yksinäni hänelle joitakuita sanoja sopertelin, kävivät suomalaiset toverini niin rajuiksi, että me, luultavasti myös viinin vaikutuksesta, rupesimme käsikähmään, jota jatkettiin vielä laivassakin, mutta jonka jälkeen taasen oltiin paraita ystäviä niinkuin ennenkin.

Sitten oli matkamme New Orleansiin, jonne tulimme 35 vuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä vietimme monta iloista hetkeä.

Siellä tapasin erään Brännlund nimisen entisen vaasalaisen maalarinsällin, joka oli päässyt pumpulinlastaajain päälliköksi ja sai palkkaa 5 dollaria (25 Smk.) päivältään. Hänestä oli tullut erittäin hieno herrasmies, vaikka hän oli kotopuolessaan ollut kunnoton mies.

Siellä tapasin myös Savannassa saamiani tuttavia, ensinnäkin Chaleyn, joka eräänä iltana sirkuksessa, kesken temppujaan, hypähti minun viereeni istumaan ja puristi kättäni, niinkuin ainakin vanhan hyvän tuttavan, Hän kuiskasi minulle korvaan, että tulisin hänen loosiinsa, jossa saataisiin puhella yhtä ja toista.

Häneltä sain sitten kuulla, että meidän Savannan aikainen juuttaammekin oli samassa kaupungissa, ja kertoi hän parin toverinsa kanssa häntä jo kelpo lailla pehmittäneensä siitä, että hän meitä oli Savannassa niin tunnottomasti petkuttanut.

Omasta itsestään hän kertoi, että hän kanavaan hypättyänsä oli sukeltanut ensin useita syliä ja sillä aikaa, kun hänen vartijansa olivat häntä etsineet toiselta suunnalta, oli hän kiivennyt pienen uimahuoneen takaa maalle ja juossut piiloon, jossa hän oli sitten ollut, kunnes näki etsijäin menevän pois. Pimeän tultua oli hän hiipinyt laivarantaan ja kätkeytynyt muutamaan kuunariin, joka oli sinä samana yönä lähtenyt New Orleansiin. Vasta laivan ulapalle tultua oli hän ilmaantunut kokille, jonka kanssa hän sattui olemaan hyvä ystävä. Tältä hän sitten sai ruokaa ja makuupaikan hänen hytissään, kunnes tulivat New Orleansiin, jonne päästyänsä hän oli ruvennut klovniksi sikäläiseen sirkukseen, koska siellä sattui olemaan semmoinen paikka avoinna edellisen kuoleman tähden. Tätä tointa kertoi hän jo ennen harjoittaneensa kahdeksan vuotta ja paljon siitä pitävänsä, vaikka välin teki mieli raitista meri-ilmaa nauttimaan.

Siitä illasta lähtein olin joka ilta sirkus Mexicossa vapaana katsojana; välin olin myös mukana milloin missäkin roolissa, ja niillä ajoilla pääsin erään sievän näyttelijättären tuttavuuteen, niin että oikein kaiholla hänestä sitten erosin laivamme lähtiessä, eikä paljoa puuttunut etten yhtynyt minäkin sirkukseen tämän tähtöseni vuoksi.

Muutamana pyhänä satuin Chaleyn kanssa menemään muutamaan kylpypaikkaan, ja siellä tapasin Savannalaisen juutaksemme. Teeskentelin hänelle ystävyyttä, kerroin seikkailuistani ja kysyin, mitä Savannassa puuhattiin, kun minä niin tietämättömiin katosin.

Hän kertoi, että minua oli etsitty Brunswickista sekä maanteitse että meritse, samoin Charlestownista ynnä muualta. 25 dollaria merimiesmajan isäntä oli luvannut palkkiota sille, joka minut kiinni saisi. Charlestownin ja Brunswickin kaikille merimiesmajain isännille ynnä laivakonttooreihin oli minusta annettu tieto ja ilmoitettu varmat tuntomerkit, että niinpian kuin minne tahansa ilmaantuisin minut kiinni siepattaisiin. Verikoirien kanssa olivat ensin jonkun matkaa olleet minun jäljilläni Brunswickiin menevällä tiellä, mutta sitten olivat jäljet kadonneet. Kovin ihmetteli juutas, kuinka olin pakoon päässyt.

Kun olin saanut kuulla kaikki mitä halusin, vielä senkin, että saman merimiesmajan isäntä ynnä hänen runnarinsa olivat ammutut, kun väkipakolla aikoivat riistää miehiä eräästä amerikalaisesta laivasta, sanoin lyhyesti hänelle, että jos ei Chaley jo olisi hänelle konnanpalkkaa maksanut, niin olisi hän sen siinä saanut; ainoastaan maksetun pääoman koroiksi annoin hänelle muutamia töyttäyksiä lähteissäni, niin että hän jäi pitkälleen kierittelemään.

Paria päivää myöhemmin jouduin sattumalta menemään muutamaan norjalaiseen laivaan erästä tuttavaani etsimään. Mutta hänen sijastaan tapasin siellä ne kaksi ruotsalaista matruusia, jotka olivat Savannassa olleet samassa merimiesmajassa kuin minäkin ja joitten kuukausipalkat minä olin sen isännältä pelastanut. He olivat kovin iloissaan, kun minut tapasivat, ja erittäin utelijaat tietämään, kuinka olin lopulta vankeudestani selvinnyt.

Kerrottuani heille kaikki retkeni siitä päivästä lähtein, eivät he voineet olla ihmettelemättä, miten olin kaikista noista kolttosista hengissä ja eheällä nahalla voinut selvitä. Kun sitten tarjosin heille heidän pelastettuja rahojansa takaisin, arvelivat he, että kyllä minä ne olin itse hyvin ansainnut, eivätkä millään tahtoneet vastaanottaa. Mutta kun minä itsepäisesti niitä tyrkytin ja vakuutin, että minä ne kumminkin olisin joskus merimiesmajan isännälle takaisin lähettänyt, jos en olisi tavannut heitä, joilta ne suorastaan ryöstetyt olivat, suostuivat he hetken keskusteltuaan kumpikin ottamaan puolet, mutta loput tahtoivat he lahjoittaa minulle vaivoistani.

Kun he sitä niin kovin vaativat, otin minä rahat, ja viettääksemme oikein iloisesti tämän odottamattoman kohtauksemme muistoa, menimme kolmisin maihin ja pidimme niin suurenmoiset kekkerit, ettei paremmista apua. Minä olin kunniavieraana pidoissa enkä saanut centiäkään maksaa.

Me otimme lastit puuvilloja viedäksemme Skotlantiin Glasgowiin. Sen tähden oli niitä rantalaiturilla useita pakkoja, joita emme vielä olleet kerinneet laivaan saada. Sitä varten oli siinä aina öisin vartijana yksi matruuseista, joka sitten sai päivät levätä.

Muutamia päiviä ennen kuin saimme laivamme lastiin, pyysi vartijamatruusi minun pitämään vartijatointa kello 12:teen yöllä, että hän saisi mennä jonkun toverinsa kutsuihin, ja lupasi hän minulle siitä ajasta palkkiota 1 dollarin.

Minä en oikein mielelläni tahtonut siihen toimeen ryhtyä, sillä häneltä olivat neekerivarkaat jo usein yrittäneet niitä viedä, jonka tähden hän oli niiden tähden ollut pahassa pulassa. Mutta täytyihän kuitenkin toverini pyyntöön suostua.

Yö oli pilkkosen pimeä, niin että tuskin valkoiset puuvillapakat laiturilla erotti. Lisäksi alkoi oikein rankka sade, niin etten olisi luullut kenenkään viitsivän koiraansakaan ulos lähettää. Kaduin katkerasti, sateessa pitkin laivankantta kävellen, että olin tuohon toimeen lainkaan ryhtynyt, sillä enhän nyt voinut nähdä ja kuulla, vaikka puolet paaleista vietäisiin. Läpimärkänä menin laivan kyökkiin lämmitystä särpimään; mutta siellä juuri kahvia juodessani kuulin ulkoa outoa ääntä, ikäänkuin olisi pumpulipakka veneesen pudotettu. Heti hyökkäsin laiturille, vanha tuttu revolverini kädessäni.

Ja totta tosiaankin, jo pudottivat mustat varkaat toisen pakan laiturilta veneesen. Kolme olentoa hyppäsi jäljessä veneesen, ja sitten lähdettiin soutamaan.

Nyt ei tässä pelko auta, arvelin itsekseni ja astuin lähelle laiturin reunaa, asetuin pystyssä olevan pakan taakse seisomaan ja huudahdin: "Seis taikka ammun!" Mutta he alkoivat sitä rajummin soutaa, joten minun ei auttanut muu kuin pimeän päin tähdätä ja ampua perätysten kaksi laukausta. Kolmatta en kerinnyt vielä lähettää, sillä samassa tuli minua kohti kaksi laukausta perättäin; toinen luoti kuului singahtavan pumpulipakan rautaiseen vyöhön, mutta toinen meni hattuni laen lävitse, minua itseäni vahingoittamatta. Siitä huolimatta laukasin jälleen kolme laukausta, piiloittaen tällä kerralla itseni paremmin pumpulipakan taakse. Nyt tuli vaan yksi laukaus vastaukseksi, ja se lensi liian ylös. Mutta kun minä vielä viimeisen laukauksen ammuin, niin ei enään kuulunut hiiskaustakaan varkaitten veneestä. Kiireesti pistin uudet patruunat revolveriini ja arvelin lähteä apua hakemaan. Mutta samassa tuli laivoista muita vartijoita lyhtyinensä, ja pauketta kuultuaan tuli siihen vielä lisäksi pari poliisiakin, jotka rupesivat tiedustelemaan, mitä ampumaharjoituksia niin sydänyöllä pidettiin.

Kerrottuani asian, lähdimme rantaan katsomaan, ja pian huomattiinkin veneen kelluvan vähän matkan päässä vedessä, airot ulkona, mutta niitä ei kukaan käyttänyt.

Soudettuamme veneen luoksi, näimme siellä kolme puuvillapakkaa ja kaksi kuolemaisillaan olevaa neekeriä; kolmas oli syössyt mereen ja paennut, huomattuaan ettei tässä muu auttanut. Toinen haavoitetuista kuoli pian sen jälkeen, mutta toinen näytti rupeavan toipumaan, sillä kuula oli häntä koskenut ainoastaan olkapäähän.

Pumpulit olivat pelastetut, mutta minun sadehattuni ei enää vettä pitänyt, jonka tähden kapteeni seuraavana päivänä antoi minulle 5 dollaria uuden ostamista varten.

Ennenkuin kerkisimme New Orleansista lähtemään, vei Ahtola saaliikseen meiltä laivan puusepän, tanskalaisen K. Knudsenin. Hän oli päivällisen jälkeen mennyt telineille laivan takimmaista lastausporttia tukkimaan ja tiivistämään, ja siinä toimessaan hän oli tuntemattomalla tavalla joutunut mereen; työkalut ja hattu vaan löydettiin, itse miestä ei mistään. Vainaja oli kaikin tavoin kelpo mies. Rauha vainajaa sielulle!

Seitsemän viikkoa New Orleansissa tepasteltuamme pääsimme viimeinkin lähtemään täydellä puuvillalastilla. Glasgowiin tulimme onnellisesti 90 vuorokautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Siellä miehistö sai palkkansa ja me hajaannuimme kukin eri suunnillemme, niinkuin akanat tuuleen, oltuamme yhdessä kahdeksantoista kuukautta.

Minä jäin Glasgowiin ja jouduin sitten niihin kohtaloihin, jotka jo tätä ennen olen kertonut kirjassani, "Merimiehen matkamuistelmia ynnä haaksirikko," ja joita ei minun tässä siis sovi uudelleen kertoella.

Lausun siis hyväntahtoiselle lukijakunnalleni, joka on jaksanut minua seurata näillä monivaiheisilla retkilläni maalla ja merellä, sydämmellisimmät jäähyväiset siksi, kunnes ehkä vielä tavataan minun uudella alallani, nimittäin rautatiellä ja "Konduktöörin havainnoissa."

End of Project Gutenberg's Merimiehen matkamuistelmia II, by Aukusti Högman