Chapter 11

Minä jätän sikseen nuo muut jokapäiväiset suuremmat ja pienemmät nyrkkitaistelut, joista usein kehittyy verinen mellakka, mihin sekä päällystö että koko miehistö sekaantui, ja tahdon vaan kertoa suomalaisen toverini murhasta.

Oli yövahdin muutos kahdentoista aikana. Minä olin ensimmäinen herätetyistä miehistä, joka menin kannelle, koska oli minun peränpito-vuoroni. Olin juuri aikeissa mennä laskemaan toisen edellisen ruorimiehen levolle, kun sysimustan pimeyden lävitse takakannelta päin kuului kiivaita ääniä; isonmaston latvasta kuului äreitä vastauksia ja panettelusanoja, jotka kuuluivat olevan ensimmäiselle perämiehelle viskattuja. Vankka laitatuuli, joka kiidätti laivaamme eteenpäin, esti minua oikein kuulemasta sananvaihtoa. Mutta kun olin tullut isonmaston juurelle, välähti tulenleimaus takakannelta, ja sitä seurasi kova paukkaus. Samassa kuului isonmaston latvasta huudahdus: "Jesus armahtakoon!" ja heti sen jälkeen pudota mätkähti suomalainen toverini laivan kannelle, niin että pää meni mäsäksi, aivot purskahtivat ympäri kantta ja niskaluut musertuivat.

Se minua kauhistutti. Vihan vimmassa aivan raivostuneeksi joutuneena tempasin revolverin takataskustani ja laskin kolme laukausta pimeyden lävitse kohti paria hämärää olentoa, jotka seisoivat köysistöä vastaan nojaten siellä päin, josta olin leimauksen nähnyt. Samassa tuli koko laivan miehistö kannelle huutaen ja meluten sekä tiedustellen, mikä taasen oli kysymyksenä. Mutta kun he tulivat isonmaston juurelle, oli siellä ainoastaan murhattu, murskaksi pudonnut toverini. Sillä kun minäkin olin ampunut ja luulin huomanneeni toisen noista olennoista kaatuneen, pelkäsin luotini tehneen kuolettavan vaikutuksen, ja sentähden piilousin minäkin hetkeksi laivan keittiöön.

Melun kuultuani ilmaannuin sitten toisten joukkoon ja saatuani muka tiedon, kuka murhattu oli, huudahdin: "Kostakaamme, kostakaamme! Kapteeni tahi perämies on hänet ampunut; jos jätämme heidät kostamatta, ampuvat he meidät joka miehen!"

Samalla ryntäsi koko raivostunut miehistö pimeässä laivan peräkantta kohti huutaen: "Kostoa! Kostoa! Murhatun suomalaisen toverin kostoa!"

Tultuamme ruorimiehen luo, emme nähneet jälkeäkään kapteenista, perämiehistä tahi heidän tavallisista apulaisistaan, kokista ja kajuttavahdista. Ruorimieheltä sitten saimme tietä kaikki. Hän kertoi sekaperäisellä kreikansekaisella englanninkielellä seuraavaan tapaan:

Hän oli seisonut ruorissa ja odottanut levolle pääsevänsä, sillä hänen päänsä oli kovin kipeä. Hän oli nähnyt perämiehen ajavan suomalaista isoonmastoon jotakin muuttamaan purjeiden asennossa. Suomalainen ei ollut tahtonut sinne mennä, vaan oli sanonut perämiestä hulluksi Irlannin piruksi. Perämies oli lyönyt häntä korvalle, ja sitten oli suomalainen mennyt. Perämies oli luvannut hänet ampua niin pian kuin hän alas tulee tai lyödä pään halki. Suomalainen oli haukkunut häntä kaikiksi, mitä vaan oli ymmärtänyt. Viimein oli perämieheltä maltti loppunut, ja hän oli ampunut. Suomalainen oli heti pudonnut kannelle ja siihen jäänyt. Mutta samassa oli kuulunut muutamia laukauksia lisäksi. Kapteeni oli parkaissut ja kaatunut, perämies kirkaissut ja kironnut ja viskannut revolverinsa mereen. Sitten kokki ja toinen perämies olivat korjanneet molemmat haavoittuneet kajuttaan ja lukinneet ovet.

Minä astuin nyt ruoriin ja laskin kreikkalaisen levolle. Miehistö rauhoittui kuultuaan, että kosto oli noita murhamiehiä kohdannut, ja kaikki ihmettelivät, kuka oli murhatun puolesta kostanut. He poistuivat keulaan, korjaten murhatun toverin pois päivän aikana mereen haudattavaksi.

Hauskaa oli kuulla niitä monenmoisia hullunkurisia arveluita, joita lausuttiin toverini kostajasta. Muutamat arvelivat, että murhatun oma henki oli iskenyt kyntensä murhaajiin liitäessään ruumiista pois. Toiset taas arvelivat, että Meri-Jupitteri itse oli suomalaisen noituudenhengen kehoittamana kostotyön toimittanut. Huhu tiesi kertoa, etteivät ne olleetkaan tavallisia kuulia, jotka oli kiskottu sekä kapteenin olkapäästä että perämiehen kyljestä j.n.e.

Minua ei kukaan osannut epäilläkään, koska minä vasta olin viimeiseksi näyttämölle ilmaantunut. Päivän valjettua tehtiin "protokolla" murhatyöstä sekä tarkka selvitys murhatun ruumiissa havaituista haavoista. Luoti oli tunkeutunut pohkeesen josta se noin tuuman syvyydestä kaivettiin talletettavaksi protokollan mukana. Protokollan tekijäksi ja säilyttäjäksi sekä kanteen nostajaksi valittiin minut.

Itse vamma ei siis olisi ollut kuolettava, vaan oli kuolema tullut siitä, että tämä luoti oli vainajata niin säikähdyttänyt, että hän putosi mastosta.

Liitettyäni protokollaan myös kreikkalaisen ruorimiehen tuoreen todistuksen, piirsi jokainen mies nimensä sen alle todistaen sen oikeaksi ja tarjoutuen vaadittaessa valallisesti sen todeksi vahvistamaan.

Toimitimme sitten murhatulle toverillemme viimeisen palveluksen. Me neuloimme hänet omaan pitkään merimiessäkkiinsä, johon jalkapuoleen pantiin painoksi noin kolme leiviskää rautaa, että se pohjaan painuisi ja pääsisi Ahtolan linnan saleihin rauhaan. Sitten siunasimme sen ja viskasimme, toisten ampuessa kunnialaukauksia revolvereillaan, viimeiseen lepokammioonsa, kosteaan hautaansa, ja niin oli taasen poistettuna jäljet siitäkin kamalasta murhenäytelmästä, joka valitettavasti ei siihen aikaan ollut perin harvinainen, sillä eipä ollut sivistyksen valo vielä pääsnyt suuresti vaikuttamaan hurjissa Neptuunon palvelijoissa.

Kapteenia ja perämiestä emme nähneet toimissaan ennenkuin pari päivää ennen New Yorkin satamaan tuloamme. Toinen perämies ja kokki olivat johtoa pitämässä, milloin sitä tarvittiin, ja varpaista hampaisiin saakka olivat he aina aseilla varustettuina.

Tuo viimeinen kamala yöllinen tapahtuma oli vaikuttanut niin syvän hiljaisuuden koko miehistön keskuudessa, että kaikki olivat kuin jonkun salaisen, kamalan tuomion alaisia. Kaikki liikkuivat hiljaan, ääneti, pelonalaisina, ikäänkuin aaveiden tahi manalan henkien keskellä.

Vihdoin koitti se päivä, jona New Yorkin kaupungin piirteet ilmaantuivat silmiemme eteen.

Jokainen mies oli puettuna juhlavaatteisin satamaan saapuessamme. Laivan kiinnitettyämme rantaan, jätimme loput työt toisten selvitettäviksi ja menimme maihin, lukittuamme skansin ovet.

"Mihin?" kysyi karkea ääni joukosta. "Prefektin luo!" kuului vastaus kuin yhdestä suusta useammalla äänen-murteella.

Hiljalleen, äänettä, juhlallisina kuljimme läpi väkijoukkojen prefektin asunnolle, kaksikymmentäkolme miestä kaikenlaisia kansalaisia yhdessä joukossa. Perille päästyämme tuli kaksi tovereista minun kanssani prefektin vastaanotto-huoneesen protokollaa viemään; muut miehet pysähtyivät eteiseen.

Prefekti sattui olemaan kotona ja otti vastaan protokollamme, jonka loppuun olin liittänyt anomuksen, että syytetyt, kapteeni ja perämies, vangittaisiin suomalaisen toverini murhasta. En huoli tässä heidän nimiänsä mainita, koska emme saaneet suomalaisenkaan alkueräistä nimeä ja hänen syntymäpaikkaansa tietoomme; enkä juuri muusta olisi tietänyt hänen kansallisuuttaankaan kuin siitä, että usein haastelimme keskenämme suomea. Sillä kun kyselin hänen kotiperäänsä, ei hän ollut sitä tuntevinansa; mutta viipurilaista murretta hän puhui. Hänen nimensä oli laivan kirjoihin merkittynä "Hannes Waldgrove".

Prefekti kutsui toisetkin miehet sisälle ja kysyi, oliko tämä syytöskirja todenperäinen, johon kaikki myöntävästi vastasivat.

Sitten meidät vietiin isoon sivuhuoneesen, jossa saimme noin tunnin ajan odotella. Sen jälkeen meidät kutsuttiin taas sisään, ja silloin oli jo kapteeni perämiehineen ja kokkineen siellä. Korkean pöydän ääressä istui kaksitoistamiehinen valamiehistö, jonka kuullen heti ruvettiin asiata tutkimaan.

Lopputuloksena oli se, että kapteeni joutui kolmeksi kuukaudeksi kovaan vankeuteen, ja perämies tuomittiin hirtettäväksi tahallisesta murhasta. Hän oli samassa oikeudessa ollut jo kerran ennenkin syytettynä kaksoismurhasta merellä, mutta pätevien todistusten puutteessa oli hänet kumminkin laskettu vapauteen. Kuka heitä oli murhan tapahduttua ampunut, se jäi salaisuudeksi, ja se vielä lujensi miehistössä sitä kummallista vakaumusta, että joku ylönluonnollinen kostaja oli sen työn tehnyt.

Kun meiltä sitten kysyttiin, vieläkö tahtoisimme seurata Black Demon'issa merelle, niin kieltäysi joka mies ilman poikkeusta, sillä laiva oli niin perinpohjin nimensä [Black Demon on suomeksi Musta paholainen] mukaisen maineen saavuttanut, ettei siihen omalla vapaalla suostumuksellaan hurjinkaan merimies mielellään mennyt.

New Yorkissa siis erosin tuosta kirjavasta, hurjasta seurasta, jonka kaltaista en ennen enkä jälkeen merellä ole tavannut. Vielä yhtenä todistuksena sen vallattomuudesta olkoon tässä kerrottuna, miten vähäsen oli Black Demon'in silloisella miehistöllä käsitystä omistusoikeuden pyhyydestä. Laivassa pidettiin nimittäin kaikki tavara omistajan vastaväitteistä huolimatta, niin yhteisenä, että kaikki, mitä esim. minulla oli vaatteita, erämaan retkeltäni jätteinä aseita sekä myöhemmin hankittua yhtä ja toista tavaraa, oli niin tyystin toverien keskuuteen hajonnut, etten saanut pelastetuksi muuta kuin sen, mitä päälläni olin voinut säilyttää, paitse kivääriäni, jonka jo olin myynyt ennenkuin laivaan tulin.

Selvittyäni Black Demonista ja sen miehistöstä, päätin kumminkin taasen joksikin ajaksi erota merimies-elämästä. Minä asetuin New Yorkiin erään suomalaisen luo majaa pitämään, ja hän sitten erään tuttavansa avulla toimitti minulle paikan muutamaan laivakonttooriin. Mutta päivää ennen kuin astuin siihen toimeeni, jouduin pieneen seikkailuun, jota en voi sivumennen olla kertomatta.

Olin käynyt majataloni isännän asialla pankissa pienenlaista rahasummaa nostamassa. Paluumatkalla jouduin parin suomea, ruotsia ja englanninkieltä puhuvan nuoren naisen kanssa tuttavuuteen, ja kun he olivat kansalaisiani, muuttui tuttavuutemme heti niin sydämelliseksi, että he pyysivät minua poikkeamaan S:t Perry street nimiselle kadulle, jonka varrella sanoivat asuvansa.

Kutsua noudattaen seurasin uusia ystävättäriäni heidän kotiinsa, aavistamatta mitään vaaraa.

Tultuamme heidän sievään, melkein ylöllistä komeutta osoittavaan asumukseensa ja vastattuani kaikenmoisiin kysymyksiin kotomaasta, joita kysymyksiä tuli tulvaamalla, he kun kertoivat kahdeksan vuotta jo olleensa rakkaasta Suomesta poissa, tarjottiin minulle leivoksia ynnä muuta. Mutta heti herätti minussa jonkinmoista epäilystä ystävättäriäni kohtaan se tapa, miten niitä tarjottiin. Leivokset laskettiin pöydälle ja viinilasit, toisessa huoneessa täytettyinä, tuotiin myös tarjottimella samalle pöydälle, josta molemmat ystävättäreni ottivat ensin lasinsa ja leivoksensa ennenkuin minä kerkesin pöytää lähestyäkään.

Kilistellessämme laseja ja maistellessamme viiniä, jatkaen iloista keskustelua, tunsin minä jonkunmoista vastenmielistä makua sekä leivoksissani että viinissäni. Kauvan ei tarvinnut odottaa, ennenkuin jo huomasin pelkoni toteutuvan, sillä minua rupesi äärettömästi raukasemaan. Silloin välähti mieleeni, että olin joutunut salaiseen paheiden pesään, joita New Yorkissa on niin runsaasti, ja etteivät ystävättäreni olleetkaan rehellisiä naisia, vaan kauheimman pahuudenruhtinaan kätyreitä.

Minä ryntäsin ovelle. Se oli lukittu. Kiiruhdin toisen huoneen ovelle, mutta sekin oli lukittu. Nyt selveni vaarallinen tilani kaikessa kauheudessaan eteeni. Minä tempasin povestani revolverin toiseen käteeni ja tikarin toiseen ja uhkasin heidät surmata, jos eivät heti laskisi minua ulos, sillä minä tunsin pääni nopeasti käyvän yhä raskaammaksi, ja jalkanikin jo alkoivat horjua.

Tuskin olin uhkaukseni lausunut, ennenkuin suloiset ystävättäreni, kauniit kansalaisettareni molemmat muuttuivat raivohengettäriksi, sillä samassa oli minulla revolverilla varustettu kiusanhenki eli murhanenkeli edessäni, toinen takanani.

Hetket olivat tärkeät, pikaiset tuumat kalliit. Nopeasti kuin salaman välähdys hyppäsin minä pöydälle, iskin akkunan rikki ja hyppäsin kadulle, sillä huoneet olivat alimmassa kerroksessa. Kuulin kyllä hypätessäni revolverin laukauksen, ilkeätä naurua ja äkäistä kirkumista, mutta onneksi en loukannut itseäni eikä heidänkään luotinsa minuun sattuneet.

Hourupäisen tavalla minä riensin eteenpäin, vaikka tuntui siltä kuin olisin väkisinkin ollut maahan nukertumaisillani, ja vihdoin pääsin kortteeriini. Siellä minä uupuneena vaivuin vuoteelle, sillä noiden vieraanvaraisesti tarjottujen viinilasien ja leivosten vaikutus oli nyt minut voittanut.

Isäntäni etsi viivyttelemättä lääkärin, jonka rohtojen avulla toinnuin jälleen kamalasta unestani kymmenen tuntia nukuttuani. Kun sitten kerroin lääkärille asian kokonaisuudessaan, vakuutti hän minulle, että jos olisin pohjaan asti lasini juonut, niin en varmaankaan olisi niin helposti heidän käsistään selvinnyt; nyt sitä vastoin olin pelastanut sekä rahat että henkeni ja saanut terveellisen opin vastaisuuden varalle.

Seuraavana päivänä menin vastoin isäntäni varoituksia parin poliisin kanssa etsimään kaunottariani; mutta ei niistä kukaan ollut mitään tietävinään. Asunnon kyllä löysimme, mutta linnut olivat pois lentäneet.

Seuraavana päivänä astuin uuteen toimeeni, jossa olin yhdeksän kuukautta. Mutta kun siltä ajalta jo itsestään tulisi pieni kirjanen kaikesta siitä kirjavasta elämästä ynnä niistä monista tapauksista, joihin jouduin osaa ottamaan, niin jätän tämän jakson toistaiseksi kertomatta, kunnes saan tilaisuutta sen kokonaisuudessaan erikseen esitellä.

Lyhykäisesti mainittakoon tässä vaan, että palkkani ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta viisikymmentä dollaria kuussa ja vapaa ylöspito. Sitä paitse oli minulla vähintään yhtä paljon sivutuloja. Kolmena viimeisenä kuukautena sain kuusikymmentä dollaria. Mutta toimeni oli sitä laatua, että siinä totuin liiaksi hurjaan ja iloiseen elämään, sillä minun velvollisuuteeni kuului myös tulkkina palvella laivojen kapteeneja, ja niinkuin tiedetään, ovat he enimmäkseen väkeä, joka ei nautinnoita eikä iloja karta päästyään pitkiltä yksitoikkoisilta merimatkoiltaan ihmisten pariin.

Minä huomasin lopulta, etten mitenkään voinut pysyä kohtuuden tiellä, vaan totuin vähitellen aina enemmän ja enemmän tuohon niin turmelevaan ravintola-elämään, jossa suuret saaliini hupenivat yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin, vieläpä rupesivat näyttämään vallan riittämättömiltä. Päätin siis erota, vaikka isäntäni kyllä koko vastustella.

Minä otin taas pestin erääsen laivaan, joka meni Englantiin Lontooseen, tuohon hyörivään miljoonakaupunkiin.

Siellä viivyin viikon päivät, katselin tuon jättiläiskaupungin merkillisyyksiä ja kävin muutamissa huveissa, joita siellä niin runsaasti on tarjolla. Sitten matkustin rautateitse Liverpooliin, jossa taas rupesin tuumimaan merille lähtöä.

Tällä kerralla en ottanut laivaan pestiä laivakonttoorista, niinkuin tavallista on, vaan tämä oli ihan uudenaikainen pestaus; ja sitä varten varmaankin viihdyin tässä pitemmän ajan kuin missään muussa laivassa.

Olin saman päivän aamuna merimiesmajan paikan-hankkijalle maininnut haluavani jollekin pitemmälle merimatkalle Kiinasen tahi muualle sinnepäin. Samalla maksoin kaikki, mitä olin velkaa, joten olisin valmis lähtemään talosta millä hetkellä hyvänsä.

Ennen puolta päivää tulikin mies tulisella kiireellä luokseni ja ilmoitti, että eräs parkkilaiva, Sunderland nimeltään, oli lähtevä tunnin kuluttua pitemmälle matkalle Kiinasen asti ja että siitä puuttui yksi matruusi, jonka paikan voisin saada, jos tahtoisin, ja lähteä tämän mukana.

Tuommoinen äkillinen lähtö, ilman mitään miettimistä, tuntui vähän omituiselta mielestäni; mutta kun olin saanut kylliksi tämän sumukaupungin iloista ja elämästä, niin kokosin tavarani ja hyppäsin hakijani kanssa ajurin vaunuun; toisilla vaunuilla tuotiin kirstuni ja muita tarpeitani, ja sitä menoa huristettiin väkirikkaita sumuisia katuja myöten Viktoria-tokalle, jossa laiva Sunderland jo oli täydessä lähdön puuhassa.

"Odottakaa hiukkasen", huusi saattajani ja hyppäsi laivaan edellä. Kistuni, säkkini ja makuuvaatteeni seurasivat jäljessä, ja minä hyppäsin viimeisenä laivaan, kun se jo oli laiturista irrallaan. Sitten seurasin saattajaani kapteenin kajuttaan, piirsin nimeni laivan nimikirjaan ja välikirjan alle. Minä olin jälleen merimies ja sain palkkaa neljä puntaa kuukaudelta.

Saattajani poistui laivasta luotsin mukana, saatuaan minulta puoli puntaa vaivoistaan ja "pikaisesta toimituksestaan", ja minä olin siis taasen matkalla kohti uusia, outoja kohtaloita ja taivaanvaltakunnan keltanaamoja katsomaan. Kapteeni William Bullard oli viidenkymmenen vuotias, iso ja roteva, leveähartiainen, erittäin siivoja hiljainen skotlantilainen vanhan-ajan mies, joka ei miehiltään liikoja vaatinut, ja piti meillä tavallisen hyvän ja sääntöjen mukaisen ruoan.

Ensimmäinen perämies Chevalier oli myös noita tavallisia hyvänsävyisiä miehiä, ranskalainen syntymäperältään, enkä hänenkään huuliltaan milloinkaan kuullut raakaa taikka loukkaavaa sanaa, silloin kun hän miehistölle määräyksiänsä jakeli.

Toinen perämies Robert Hamilton oli nuori poika, ensi reissua perämiehen virassa, välistä hiukan tuittupäinen, mutta josta ei kukaan mitään välittänyt; ylimalkaan oli hänkin hyvä mies ja englantilainen syntyään.

Keulassa eli skansissa oli meitä kymmenen matruusia, nimittäin kaksi irlantilaista, Jimy Breaker ja Pady Smother, yksi skotlantilainen, jota tavallisesti Skotyksi nimitettiin, yksi norjalainen, Ivar Madsen, kolme englantilaista, Charley Dayly, Johny Millan ja Sam Witue, sekä lopuksi kolme suomalaista, Kalle Berggren, Johan Wilson ja allekirjoittanut. Puuseppä oli tanskalainen, K. Knudsen nimeltään ja kokki J. Wallentin englantilainen; siis neljätoista henkeä koko laivan miehistöä.

Harvoin löytynee miehistöä, joka niin hyvin sopii keskenään, kuin Sunderland laivan miehistö. Yhdestäkään heistä ei voi moitittavaa arvostelua antaa; päinvastoin koko tuon puolentoista vuoden ajan elimme oikein veljellisessä sovussa, paitse yhtä pientä kahakkaa, joka väärinkäsityksestä syntyi Brasiliassa Bahian satamassa ja josta jäljempänä kerron.

Kiinasen mennessämme poikkesimme myös Afrikan eteläisimmällä niemellä sijaitsevan Kapin kaupunkiin, eikä koko matkalla tapahtunut mitään erityistä, jota kannattaisi mainita. Kaikki kävi niin säännöllisesti, ett'ei yksi päivä ollut toistaan kummempi. Ilmat olivat kauniit ja tavallista tasaisemmat; mainittavia myrskyjä ei meillä ollut. Sanalla sanoen, parkkilaiva Sunderland oli noita harvoja hyvän onnen ja suotuisan ilman laivoja. Oltuamme sata kolmekymmentäviisi vuorokautta matkalla saavuimme kaikinpuolin onnellisesti perille Pekingin satamaan taivaanvaltakuntaan.

En ole maapalloa kiertäessään missään matkoillani nähnyt sekä tavoiltaan että luonteeltaan niin omituista kansaa kuin kiinalaiset ovat. Ensinnäkin oli huomiota herättävää heidän vedellä kelluvat asuntonsa, joita sekä tilan että varojen puutteessa olivat rakentaneet jokaiseen sopukkaan niin hyvin satamissa kuin jokien rannoilla.

Erinomaisen vähällä he ylimalkaan tulevat toimeen, joten he voivat erittäin halvasta valmistaa kaikenmoisia sieviä kaluja käsiteollisuuden alalla, jossa he ovatkin aika mestareita.

Mutta jätän sen aiheen muitten käsiteltäväksi, ja tahdon tässä kertoa joitakuita pieniä tapauksia, joita meidän täällä ollessamme tapahtui ja jotka ehkä voivat lukijata huvittaa.

Olin koko matkan Englannista Kiinasen saakka kulkenut toverieni keskuudessa englantilaisena, sillä minä olin niin hyvin perehtynyt englanninkieleen, ettei kansallisuuteni tullut ilmi, joka seikka minua suuresti monta kertaa huvitti.

Oltuamme satamassa muutamia päivä, tuli eräänä iltana maissa ollessamme puhe eri kansallisuuksista. Siinä muun muassa eräs englantilainen toverimme lausui, että ulkomaalaiset, erittäinkin suomalaiset, eivät ikinä voi oppia puhtaasti englanninkieltä puhumaan; sillä niin pian kuin he alkavat puhumaan, niin tarkka kuulija heti voi sanoa, mihin kansallisuuteen he kuuluvat. Puhuja vakuutti itse puolestaan sen aina voineensa tehdä milloinkaan erehtymättä, mutta erittäin suomalaisiin katsoen.

Tuon kerskauksen kuultuani vetäysi suun väkisinkin ivanhymyyn kysyessäni, voiko hän sanoa, mitä kansalaisuutta minä olin.

Tuosta kysymyksestä hän tuli näennäisesti hämilleen, kun minua aina tähän asti oli Sunderland-laivassa nimitetty Liverpoolin Dick'iksi, joten ei kenenkään päähän ollut koskaan pälkähtänyt, että minä olisin mikään muu kuin englantilainen tahi Irlannista Englantiin muuttanut mies. Mutta kun ilmoitin olevani suomalainen, niin otaksuivat toverini, muiden mukana tuo taitava kielentuntijakin, sen pelkäksi pilanteoksi. Mutta kun nyt puhuttelin suomalaisia tovereitani ensi kerran puhtaalla suomenkielellä, niin oli hämmästys yleinen, ja sittenkin väittivät muut, paitse suomalaiset toverini, että puhuttelin heitä puhtaalla italiankielellä. Monesti ennenkin ja jälkeenpäin, kun englantilaisten seurassa laulelin Suomeni sointuvaa kieltä, on sitä luultu italiankieleksi, jona sitä on ihailtu.

Siitä lähtein me kolme suomalaista poikaa olimme niinkuin kolme veljestä, jotka emme kansallisuuttamme hävenneet.

Erottuamme toisista tovereista, jatkoimme kolmisin kävelyämme lähellä olevaan puistoon, jossa poikkesimme muutamaan kiinalais-ravintolaan veljenmaljoja tyhjentämään.

Siellä tulimme kait vielä muitakin maljoja tyhjentäneiksi, koska sieltä palattuamme olimme erittäin hilpeällä mielellä ja etsimme jotakin muuta huvitusta, jota pian löysimmekin.

Vähän matkan päässä ravintolasta makasi nurmikolla, selin toisiansa vastaan, pari oikein pitkäpalmikkoista taivaanvaltakunnan poikaa, nähtävästi hekin veljenmaljojen vaikutuksesta väsyneinä. Heidän puvuistaan huomasimme, etteivät he olleet tavallisia työ-djongeja, ja sentähden minulle pälkähti päähän näyttää tovereilleni kappale "kiinalaista ilveilyä".

Hiljaa hiipien lähestyimme makaavia keltanaamoja, otin varovaisesti molemmat palmikot käteeni ja solmisin nukkuvain päät niin liki toisiansa kuin mahdollista oli, vetäen palmikot oikein lujaan merimies-solmuun. Sitten juoksin taasen toverieni luokse, jonka jälkeen rupesimme miehissä viskelemään nukkuvia pienillä kivillä ja soralla, että olisimme saaneet heidät hereille.

Pian he rupesivatkin hiekkasateesta heräämään; mutta kun he yrittivät nousta, niin siinä vasta jupakka syntyi. Kumpainenkin luuli, että naapuri riippui hänen tukassaan. Kun eivät he mitenkään päässeet erilleen, rupesivat he huitomaan toisiaan ympäri korvia, huutaen ja mölisten kuin hurjistuneet pedot. Vihdoin tuli tuohon mellakkaan lisäksi muutamia toisia kiinalaisia tovereita, jotka asian huomattuaan heti kirvoittivat riitatoverit toisistaan.

Tämä hullunkurinen näytelmä rupesi meitä naurattamaan sitä enemmän, kuta hurjemmaksi puskevien palmikkopäitten raivo nousi, ja meitä nauratti niin sydämellisesti, että emme voineet paikoiltamme liikkua. Ihmeellistä vaan oli, ettei kummankaan palmikko tässä hälläkässä lähtenyt juurineen irti.

Kun taistelijat pääsivät irti, olivat he niin raivostuneet, että olivat ryntäämäisillään toistensa kimppuun uudelleen; mutta kun he huomasivat meidät läheisyydessään ihan nauruun pakahtumaisillamme, kääntyi heidän raivonsa meitä kohtaan, sillä nyt he arvasivat, että me olimme syypäät koko kahakkaan.