Chapter 10

"Minä tervehdin häntä ja sanoin: 'Juuri oikealla aikaa, Pandy, taisimme apuusi joutua; olisi kait voinut tilasi sangen ahtaaksi muuten käydä'.

"'Oikeassa olet, veikko Bolly', vastasi hän, 'olen hyvin kiitollinen teille, toverit, avustanne'. Samalla hän puristi minua kädestä niin rajusti, että luulin luitten taittuvan, ja minulla oli täysi työ salata tuskaani, jota hänen harras tervehdyksensä minulle tuotti.

"'Hellitä, velikulta, en minä ole rautamies', täytyi minun hänen sydämelliseen tervehdykseensä huudahtaa. 'Tämä on Dave Bunker, toverini, yhtä hyvä poika kuin joku toinenkin, joka arolla kykenee kivääriä käyttämään ja tämä' -- mutta nyt vasta huomasimme, että kolmas toverimme, Nick Jack, oli poissa. Kun sitten hetken aikaa silmäilimme ympärillemme, häntä etsien, tuli hänen ratsunsa hirnuen ilman isäntäänsä meitä kohti sieltä päin, mihin intiaanit olivat paenneet.

"Me käänsimme kiireesti hevosemme sinne päin, mistä irtain hevonen oli tullut, ja annoimme niiden täyttä laukkaa joutua eteenpäin, voidaksemme joko pelastaa Nick Jack'in, jos hän olisi vangiksi joutunut, tahi kostaa hänen kuolemansa, jos hän ei enään elävien joukossa olisi. Muutaman minuutin ratsastettuamme tulimme pian huomaamaan, kuinka onnettoman toverimme oli käynyt.

"Nick Jack makasi arolla, rinta intiaanien nuolen lävistämänä, skalpi riistettynä. Lähellä häntä lepäsi yksi intiaani, pää halaistuna Nick Jack'in tomahawkilla.

"Intiaanit olivat jo sillä välin pääsneet niin etäälle, että sillä kerralla näytti olevan turhaa ryhtyä heitä takaa-ajamaan. Päätimme siis jättää koston toistaiseksi, ja juuri nyt olemme tällä tärkeällä matkalla, kun olemme kylliksi levänneet ja itseämme vahvistaneet".

"No, mitenkä Nick Jack'in niin onnettomasti kävi?" kysäsin minä, kun Bolly Wherrit oli lopettanut tämän kertomuksensa.

"Sitä en voi muulla tavalla selvittää, vastasi hän, kuin että hän, joka oli erinomaisen äkkipikainen ja pelkäämätön ja vielä päälliseksi vihasi sydämmensä pohjasta näitä intiaaneja, koska hänen isänsä, veljensä ja ainoa siskonsa olivat joutuneet heidän uhreikseen, oli vimmastuneena ja meihin luottaen uskaltanut yksinänsä lähteä heidän jälkeensä eikä malttanut palata, ennen kuin oli ylivoiman käsissä. Sillä me emme olleet huomanneet hänen lähtöänsä, kun siinä olimme joutuneet pakinoihin Pandy Ellis'in kanssa.

"Hänen hevosensa oli meihin niin kiintynyt", lisäsi hän, "ettei se meistä eronnut. Sentähden aioimme jättää sen ravintolan isännän haltuun toistaiseksi, kunnes olisimme sitä tarvinneet tahi ostajan saatuamme myyneet, taikka kentiesi antaneet vainajan omaisille, jos heitä olisi jossakin tavattu. Mutta nyt se oli sinulle hyvään tarpeesen, ja ratsu pääsi vanhaan totuttuun ammattiin jälleen".

Tämä kertomus oli jo kyllin omansa minulle osoittamaan, että olin kentiesi liian kevytmielisesti antautunut vaarallisiin seikkailuihin, jotka olivat vallan ulkopuolella minun toimialaani. Mutta samassa arvelin, että varovaisesti menetellen tuollaisten toverien seurassa ei juuri erinomaista hätää luulisi tulevan. Päätin siis kumminkin kerran saada omin silmin nähdä ja mahdollisuuden mukaan ottaa osaa taisteluun intiaaneja vastaan Amerikan aavoilla aroilla.

Olimme jo ratsastaneet pitkät matkat, kun Pandy Ellis äkkiä laskeusi hevosensa selästä ja alkoi tutkia muutamia jälkiä, joissa minun tottumaton silmäni ei voinut mitään erityistä huomata. Toverit laskeusivat myös maahan, ja yhdessä he tutkivat näitä jälkiä. Viimein Pandy Ellis kysäsi:

"Mitäs sanotte, toverit; mitä nämät merkit tietävät?"

"Ne ovat varmaan intiaanein jälkiä ja lisäksi aivan tuoreita; mitäs tehdään nyt, Pandy Ellis?" kysäsi Bolly Wherrit vastaan.

"Mitäs muuta", vastasi Pandy, "kuin koitamme saavuttaa heitä; sillä minä huomaan, että joukossa on ainoastaan muutamia intiaaneja. Luultavasti tästä on kulkenut joku rosvojoukko, joka mahdollisesti on taasen ihmisiäkin saaliikseen vienyt, sillä tässä, katsokaas tässä, mitä tämä on? Tässä on naisen vaatteenrepaleita ja tuossa tyhjä revolverin patruuna, kaikki selviä merkkejä siitä, että tässä on oltu luvattomilla retkillä".

Pandy Ellis ei tuntunut olevan monisanainen, mutta sitä vastaan pikainen päätöksissään, sillä samassa tuokiossa oli hän jo hevosensa selässä ja kehoitti meitä seuraamaan hänen esimerkkiään. Sitten seuraavassa silmänräpäyksessä annettiin jo hevosten nelistää täyttä laukkaa jälkiä myöten eteenpäin.

Tuommoinen vauhti oli minulle vähän outoa; mutta täytyihän seurata esimerkkiä, kun kerta olin antaunut Pandyn seuraan, eikä olisi ollut turvallista yksikseen tämmöisillä seuduilla jälkeenkään jäädä.

Ratsastettuamme tuota huimaa vauhtia noin puoleen päivään saakka eli noin neljä tuntia vähääkään hellittämättä, tulimme lähelle erästä pienehköä metsää, jossa oli poriseva lähde ja hyvää ruohoa hevosille. Tähän asetuimme lepäämään, syöttämään ja juottamaan hevosiamme ja itsekin aterioimaan. Siinä myös huomasimme, että takaa-ajettavamme intiaanitkin olivat siinä leiriä pitäneet vähää ennen meitä. Lisäksi huomasimme, tahi oikeammin toverini huomasivat, semmoistenkin kenkien jälkiä, joita valkoihoiset sillä paikkakunnalla pitävät; toiset olivat pienemmät, joko lapsen tahi naisen jäljet, ja toiset suuremmat eli miehen jäljet. Sen tähden Pandy määräsi, että ainoastaan puolentoista tunnin lepoaika suotaisiin.

Minä toivoin pääseväni läheisempään tuttavuuteen toverieni kanssa ja tarjosin runsaista eväsvaroistani heillekin kylmää lintua, kuivaa hirvenlihaa ja whiskyä y.m., mitä kiireessäni olin saanut ravintolasta, ja näkyivät nämä lahjavarani, sekä syötävät että juotavat, heitä hyvin miellyttävän ja meitä uskollisiksi tovereiksi erinomaisesti liittävän.

Minun onnekseni siinä sitten hiukan maisteltiin ruoan alle ja päälle, jota tehdessä Pandy Ellis kysäsi, mitä minä pidin ratsastuksesta ja pian ehkä tapahtuvasta taistelusta.

Minä myönsin olevani ihastunut siihen, mitä tähän saakka olin nähnyt ja kuullut; mutta mitä tulevaan taisteluun tuli, siitä en osannut muuta sanoa, kuin että toivoin pian päästävän käsiksi noihin intiaanilaisiin ihmis-rosvoihin.

"Vaiti, vaiti; ei toki noin tulisesti, poikaseni", vastasi tuohon Pandy. "Ei taida olla leikintekoa heidän kanssaan taisteleminen. Ole vaan varuillasi, nuori mies, ettet vain anna intosi pettää itseäsi; pysy vain taistelussa rinnallani, jos voit; mutta varo tunkeumasta 'vanhan miehen' edelle, ettet joudu satimeen".

Kiittäen neuvosta ja varoituksista, kokosin ruokien ja juomien tähteet matkareppuuni, ja virkistettyämme vielä itseämme raikkaalla lähdevedellä, lähdimme taasen liikkeelle, kiirehtien eteenpäin samanlaista tulista vauhtia kuin tähänkin asti.

Iltapuolella, vähää ennen auringon laskua, huomasimme edellämme kaukana etelässäpäin kahdeksan ratsastajaa hiljalleen eteenpäin pyrkivän, ja näytti siltä, että näiden hevoset olivat hyvin väsyneitä, koska me pääsimme yhä lähemmäksi heitä. Viimein huomasimme, että ne todella olivat intiaaneja. Kuudella näkyi olevan aseet, mutta kaksi heidän keskellään näytti olevan ilman sekä toisten vartioimina. Navakka tuuli tuli siltä suunnalta, mihin he ratsastivat, ja se esti hevostemme kavionkopsetta sinne kuulumasta. Me koimme ratsastaa niin, että pieni metsäinen seutu esti meitä heille näkymästä, vaikka me, jotka olimme heidät jo niin selvästi näkyviimme saaneet, voimme yhäti harvassa kasvavien puiden välitse heidän matkaansa ja liikkeitänsä silmällä pitää.

Nyt laskeusivat he alas ratsujensa selästä aavistamatta, että vihollinen oli heitä niin lähellä; mutta joskus intiaanitkin pettyvät.

Me annoimme ratsujemme puhaltaa hetkisen aikaa, voidaksemme sitten voimakkaammin tehdä ryntäyksemme heidän päällensä. Me tarkastimme aseemme ja täytimme valmiiksi kaikki tuliluikkumme, voidaksemme niitä viivyttelemättä käyttää ratkaisevassa silmänräpäyksessä.

Pandy Ellis antoi määräyksen, että meidän piti mahdollisuuden mukaan ampua heiltä hevoset, etteivät pääsisi pakoon. Sitten ryntäisimme revolvereinemme intiaanein kimppuun ja armotta ampuisimme jokainen miehemme. "Mutta pidä varasi", lausui Pandy minuun kääntyen, "ett'et ammu harhaan etkä myös pelastettavia".

Noin neljännestunnin olimme hevosiamme puhalluttaneet, kun Pandy viittasi meille, että olisimme valmiit rynnäkköön. Nyt minäkin huomasin, että intiaanit olivat laskeneet hevosensa ruohoon syömään, ja olivat he itsekin asettuneet aterioitsemaan. Yöksi heillä ei näkynyt olevan aikomus jäädä, sillä hevosiansa eivät he olleet riisuneet. Näin myös, että kaksi valkoihoista oli heidän seurassaan, ja näyttiin heitä pidettävän valvonnan alaisina.

Kun olimme saaneet viittauksen, ryntäsimme niin kuin tuuliaispää metsän rinteen takaa intiaanein kimppuun. Vaivoin voin pysyä tovereitteni mukana tuommoisessa tulisessa lennossa.

Tuskin olivat intiaanit huomanneet meidät, ennen kuin he hyppäsivät ylös, tarttuivat pitkiin keihäisinsä, ja kauheasti kiljuen syöksyivät he meitä kohden. Mutta heti sen jälkeen kuului vielä kauheampi kiljuna, sitten kun me viidestä kivääristämme melkein yhtä haavaa olimme lähettäneet kuolettavat luotimme, jotka lävistivät villien rinnat. En ymmärrä, miten minunkin luotini sattui paikalle, vaikka minä en voinut pysyä niin vakavana kuin tarkan ampujan tulisi olla. Minun täytyi ensin pysähdyttää hevoseni, ennen kuin osasin tähdätä, sillä minä en osannut sitä hevosen nelistäessä tehdä, vallankin kun täytyi katsoa, etten loukkaisi pelastettavia vankeja. Minun ampumani intiaani sai vatsaansa luodin, joka kohta ei häntä kuolettanut; mutta samassa oli vangittu nuorukainen siepannut haavoitetulta tomahawkin ja yhdellä lyönnillä hänen kärsimyksensä lopettanut.

Kuudes intiaani, joka huomasi vaaran suuruuden ja näki vastustamisen mahdottomuuden, näkyi arvelleen paremmaksi paeta kuin huonosti sotia. Hän aikoi hypähtää hevosensa selkään ja lennättää pakoon. Mutta ennenkuin hän oli aikomustaan ennättänyt toimeenpanna, oli Pandy Ellis sen huomannut ja laskenut revolveristaan kuolettavan laukauksen hänen päähänsä, ja niin hänenkään ei tarvinnut uskollisista tovereistaan erota, vaan pääsi heidän kanssaan paremmille metsästysmaille.

Taistelu oli siis loppunut, eikä meistä kukaan ollut saanut pienintäkään vammaa. Mutta kyllä minä uskon, että tästä leikistä olisi voinut vallan toisenlainenkin loppu tulla, jos ei tässä olisi ollut intiaaneja vastustamassa Pandy Ellis taitavien aron-urhojensa johtajana.

Intiaanein ja vangittujen hevoset olivat liekaan sidotut, niin etteivät muut kuin se yksi, jolla viimeinen punanahka yritti paeta, päässeet käsistämme, vaan saimme me nekin saaliiksemme.

Pelastamamme kertoivat, että he olivat veli ja sisar, matkalla Thomasvillestä Jacksonvilleen ja olivat aamulla lähdettyänsä jo saman päivän illalla yht'äkkiä joutuneet intiaanein vangeiksi. He eivät olleet kerinneet tehdä pienintäkään vastarintaa ennenkun olivat saaneet silmukkaköyden ympärilleen. Molemmat he vakuuttivat, ettei heitä oltu lainkaan pahasti kohdeltu, sillä he olivat saaneet nuo punanahat ymmärtämään, että he olivat ihan rauhallisia matkamiehiä. Heidän olisi kuitenkin ollut pakko seurata intiaaneja leiriin saakka, siltä kaikki oli heille näyttänyt. Sitäpaitsi oli Budd, se oli nuorukaisen nimi, huomannut, että indiaanein johtaja, jonka Pandy oli viimeksi ampunut, oli näyttänyt erinomaisen mielevin silmin katselleen hänen siskoansa, joka siis mahdollisesti olisi saanut ruveta hänelle vaimon osaa näyttelemään, kun vaan olisi leiriin päästy.

Koska minua ei kumminkaan oikein miellyttänyt seurata Pandy Ellis'iä ja hänen tovereitaan noille vaarallisille seikkailuille ja partioretkille, päätin seurata Jake Budd'ea ja hänen siskoansa, sillä hekin aikoivat ensin poiketa Brunswickiin ja sitten vasta matkata Jacksonvilleen.

Kun minä ilmoitin tämän päätökseni Pandylle, näytti hän ensin olevan vähän tyytymätön siihen; mutta heti hän kumminkin toivotti minulle onnea matkoilleni, lisäten sentään, että hän mieluisasti olisi minut opettanut aimo aron-taistelijaksi; mutta tarvitsivathan pelastetutkin muka apuväkeä matkaansa jatkaessaan.

Mitä hevoseen tuli, pyysi Bolly Wherrit, että Jake Budd ottaisi sen mukaansa sinne ja hoitaisi sitä, kunnes hän itse tulisi sinne ja lähemmin siitä määräisi, jos ei saisi tietoonsa Nick Jacken omaisia.

Vietettyämme yömme siinä läheisyydessä metsänrinteessä, lausuimme aamulla varhain jäähyväiset Pandy Ellis'ille ja hänen urhoollisille tovereilleen. He lähtivät ratsastamaan samaan suuntaan eteenpäin uusille retkille ja uusiin vaaroihin, minä sitä vastaan Jake Budden ja hänen kauniin Sally siskonsa kanssa Brunswickia kohti, pois noilta vaarallisilta aroilta sivistyneitten ihmisten seuraan, meille paremmin sopiviin oloihin.

Olimme joutuneet niin kauvas asumattomille aroille, että meidän täytyi viettää seuraavakin yö metsässä, jossa valmistimme yösijamme niin mukavaksi kuin tällaisissa oloissa oli mahdollista.

Minä olin ensimmäisen päivän kuluessa jo päässyt miss Sallyn ja hänen veljensä erityiseen suosioon kertomalla heille kaukaisesta kotomaastani sekä monenmoisista seikkailuista, joita olin kotoa lähdettyäni kokea saanut.

Monta kertaa päivän kuluessa olin menettää järkeni, kun tuo amerikalainen kaunotar loi tulisen katseensa minuun; sillä harvoin olen ollut niin lumoavan kaunottaren seurassa kun Sally Budd oli. Hänellä oli sysimustat silmät, pienet, paksut, mansikanväriset huulet, lumivalkeat hampaat, pienet, hyvin valkoiset ja puhtaanväriset kasvot ja nenä puhtainta kreikkalaista mallia sekä korvat pienet ja rusottavan punaiset. Hänen hiuksensa varmaan olisivat ulottuneet maahan saakka; sillä vaikka ne olivat monessa mykkyrässä, ulottuivat ne sentään hänen vyötäisillensä saakka.

Tuo kaikki teki koko kuvan niin viehättävän näköiseksi, että joka kerta, kun loin katseeni häneen, veri suonissani tulvi rajusti, niin että lopulta en enään tiennyt, mihin silmäni kääntäisin. Mutta ehkä voivun jo liiaksi haaveilujen piiriin, jonka tähden on parasta palata kertomukseemme.

Aamulla auringon noustessa lähdimme jälleen matkalle, vietettyämme yömme rauhallisesti, jos emme ota lukuun tuota susien ja schakaalien tavallista yökonserttia; mutta paitse sitä eivät vanhat aronsoturit sano voivansa levollisesti nukkuakaan.

Seuraavan päivän ehtoopuolella saavuimme lopultakin New Brunswickiin. Minä olin ollut matkalla Savannasta tänne täsmälleen neljäkolmatta vuorokautta, ja sillä ajalla olin saanut tutustua ihmiselämän varjopuoliin ja Amerikan erämaiden ja arojen omituiseen elämään jotenkin tarpeekseni.

Loppupäivän ja seuraavan yön vietin Jake Budd'en ja hänen miellyttävän siskonsa parissa eräässä New Mexikon-nimisessä hotellissa. Ennen eroamistamme oli miss Sally Budd useamman kerran lausunut toivomuksensa, että minä seuraisin heitä Jacksonvilleen, ja siihen pyyntöön myös Jakekin yhtyi. Mutta minulle alkoi tämmöinen pitkällinen maa-elämä käydä liian kuivaksi, ja sentähden minä itsepintaisesti pysyin päätöksessäni lähteä mahdollisimman pian merelle.

Mutta ei tämä ollut viimeinen kerta, jolloin ymmärtämättömästi olen hyljännyt ulkomailla tehtyjä edullisia tarjouksia; kotomaassani, jossa näitä ehkä jo olisin ymmärtänyt paremmin hyväkseni käyttää, ei tämmöisiä ole ollut, Sillä kyllä minä jo silloin ymmärsin, ettei heidän pyyntönsä ollut vain turhanpäiten tehty, vaan tarkoitettiin sillä minun tulevaisuuteni onnellisuutta; minä tiesin vielä senkin, että he olivat paikkakunnan rikkaimpia asukkaita. Mutta miksi herätteleisin jälleen eloon jo aikoja sitten unhotettuja ikäviä muistoja!

Ennen eroamistamme olin minä jo onnistunut saamaan matruusinpaikan erääsen parin päivän päästä matkoille lähtevään kolmimastoiseen kuunariin, joka kuului Amerikan rannikoilla ja sisävesistöillä risteilevään kauppalaivastoon.

Jäähyväisiä lausuessani näille rakkaiksi käyneille matka-tovereilleni, pisti lumoava miss Sally pienen suljetun kirjeen käteeni ja pyysi, että en millään muotoa avaisi sitä ennenkuin olisin päässyt kauvas merelle. Annettuani sen lupauksen hänelle, loi hän minuun niin huimaavan katseen, että minä tämän kyyneleiden kostuttaman jäähyväis-silmäyksen vaikutuksesta olisin peruuttanut lähtö-päätökseni, jos sen vaan miehenä olisin kehdannut tehdä; vaikka tulisimpaan kahakkaan riivatuimpia intiaaneja vastaan olisin tuon miellyttävän olennon tähden tällä hetkellä syöksynyt. Mutta minun oli mahdoton enään peräytyä ja muuttaa päätöstäni. Siis hyvästi jäi tämäkin muutaman päivän kestänyt suloinen nuoruuteni unelma!

Annoin siis unhon salaperäiseen vaippaansa kätkeä eronhetkellä ilmitulleet kiitollisuuden ja kaipuun tunteet ja tuon salaisten unelmieni enkelin, ja lähdin taas luikumaan merimieselämän yksitoikkoista ja epätasaista polkua eteenpäin epävakaisilla meren laineilla.

Muutamia vuorokausia tämän jälkeen olin taasen merellä Mary Ann nimisellä kuunarilla matkalla New Yorkiin ja sieltä sisävesiä Georgetowniin, New Haveniin, Onibeckiin, Montreaaliin, Albanyyn ynnä moniin muihin jokien varsilla oleviin kaupunkeihin. Välin oli meillä lastina puutavaroita, välin hedelmiä, maissia, riisiä y.m. Se oli alinomaista lastin ottamista ja jättämistä; mutta laivan miehistön ei koskaan tarvinnut lastin ottamisessa eikä purkamisessa töihin osallisiksi käydä.

Ensimmäisen vuorokauden kuluttua tultuamme ulapalle avasin miss Sallyn kirjeen. Siellä oli sadan dollarin seteli, hänen muotokuvansa sekä muutamia riviä kirjoitusta, jossa hän lausui minulle kiitollisuuttansa.

Tässä laivassa vietimme todellakin oikein hyviä päiviä. Meitä oli siinä vain neljä matruusia sekä kapteeni ja perämies kajutassa. Laiva oli kapteenin oma. Ateriat olivat herkullisimmat, mitä tämmöisissä aluksissa on, sillä me söimme aina kajutassa samassa pöydässä kapteenin ja perämiehen kanssa.

Laivan kokki oli kapteenin vävy ja oikein todellinen yankee, eikä hänestäkään voi muuta kuin hyvää sanoa. Siinä elettiin juuri kuin olisi oltu kaikin saman perheen väkeä. Mutta eihän samaa hyvää ainaisesti piisaa.

Oltuani kuusi kuukautta tässä laivassa, lopetti kapteeni merimatkansa, sillä hän oli ijällinen mies ja antautui kotilieden ääressä viettämään maanmiehen herttaista, rauhallista elämää, jommoista ainoastaan se voi viettää, joka on luonut itselleen ja perheelleen murheettoman toimeentulon sekä täyttänyt velvollisuutensa tunnollisesti Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.

Hänen sijaansa tuli hänen nuorempi veljensä, joka muutti olot laivassa siihen määrään, että kun New Yorkista palattiin Charlestowniin, muutimme siellä koko skansin miehistö pois etsimään toista alusta toisilla vesillä. Pääsyynä minun muuttooni tästä laivasta oli kuitenkin se, että seuraava matka olisi ollut Charlestownista Savannaan, johon luonnollisista syistä en ollenkaan halunnut mennä.

Charlestownissa oltuani viikon päivät otin erään kunnaritoverini kanssa pestin muutamaan rekatti-laivaan, joka oli matkalla Liverpooliin ja sieltä takaisin New Yorkiin. Mutta siinäkö minä jouduin vasta oikeaan ryöväriluolaan!

Matka Englantiin meni jotenkin mukiin. Mutta siellä karkasi kuusi parhainta miestä laivasta. Siinä oli muuten väkeä kaikenkaltaisista kansoista. Kapteeni oli amerikalais-irlantilainen, ensimmäinen perämies oli mexicolainen, toinen perämies saksalainen, kokki ranskalainen; matruuseista oli yksi italialainen, kaksi kreikkalaista, yksi turkkilainen, kolme englantilaista, yksi norjalainen, yksi ruotsalainen, kaksi tanskalaista sekä yksi, nimittäin minä, suomalainen, kaksi neekeriä, kaksi spanialaista, yksi portugalilainen ja vielä kuusi miestä, joiden kansallisuuden perille en päässyt. Meitä oli yhteensä kaksikymmentäneljä miestä keulassa.

Siinä oli, niinkuin jokainen hyvin arvaa, useinkin semmoinen kielten sekasotku, että tuskin enään mitään kieltä selvään puhuttiin ja ymmärrettiin.

Niinkuin jo mainitsin, meni matka Englantiin jota kuinkin, jos ei oteta lukuun tuon tuostakin tapahtuneita pieniä kahakoita, joissa ei pieniä verivammojakaan puuttunut.

Omistusoikeus oli tällä laivalla niin kurjalla kannalla, että, kumminkin mitä minuun tulee, en koko matkalla kertaakaan uskaltanut riisua vaatteita yltäni levolle mennessä, vielä vähemmän uskalsin laskea luotani valmiiksi ladattua revolveriani tahi muita puolustusaseita.

Mutta sitten, kun paluumatkalle käännyttiin taas Amerikaan, silloin vasta alkoi elämä moinen, että sitä tuskin kuvata voi.

Ensinnäkin ruvettiin meitä kiusaamaan huonolla ruoalla siihen määrään, että lukija tuskin voi sitä todeksi uskoa.

Aloitan leivästä. Se oli niin homehtunutta, että se oli kokonaan viheriäisen kalvon peitossa ja niin täynnä puolen tuuman mittaisia ja pienempiä toukkia, että yhdestä ainoasta semmoisesta korpusta, joita kolme saatiin päivässä, voi noita kutsumattomia vieraita pöytään kopistamalla saada esille kokonaisen ruokalusikallisen. Liha ja läski oikein kihisi niitä, ja hernerokkaa syömään ruvetessa sai niitä lusikalla päältäpäin kuoria kuin kermaa.

Kahvi ja tee oli niin laihaa, ettei niitä outo millään keinoa voinut likaisesta vedestä erottaa. Voi oli mitä surkeimman kaltaista, juuri kuin härskiintynyttä saapasrasvaa. Sokuria saatiin tuskin nimeksi.

Muita ravintoaineita ei juuri annettu, ja näitäkin, mitä annettiin, oli perin riittämättömästi.

Tästä huonosta ja niukasta ravinnosta tietysti ensimmäiset kahakat alkoivat. Parempaa kyllä oli, mutta nämä varat olivat joskus vuosien kuluessa unohtuneet ruokavarastoon, ja tämän vanhan kassan kapteini nyt tahtoi sekaisella seurakunnallaan syöttää, ennenkuin muihin nuorempiin ruoka-aineisiin käsiksi käytiin. Muutamia päiviä nälkää kärsittyämme päätimme miehissä erään kerran päivällisellä ollessamme kantaa koko miehistöä varten laitetun aterian kapteenin tarkastettavaksi. Tukevimmat miehet valittiin rokkakattilaa ja matoja kihisevää liha-astiata takakannelle kantamaan. Sinne tultuamme ei kapteeni eikä perämiehet tahtoneet tulla suojistaan meidän asiaamme kuulemaan. Vihdoin heidät saatiin esille.

Merimiesvanhin esitti asiamme päälliköille, selvittäen mahdottomaksi elää tämmöisellä kurjalla ravinnolla. Mutta kapteeni vastasi röyhkeästi:

"Se on teille, sen riivattu koirajoukko, liiaksikin hyvä; ette ansaitsisi semmoistakaan! Laputtakaa tiehenne ja jättäkää minut rauhaan, taikka..."

Enempää ei hän kerinnyt sanoa, ennenkuin koko matoinen rokkakeitos loiskahti hänelle vasten silmiä peittäen hänet kiireestä kantapäähän saakka, ikäänkuin hän olisi hypännyt rokka-sammioon. Matoiset lihat sitä vastaan tulivat perämiesten osaksi, jotka eivät ensi hämmästyksessä osanneet edes pakoon pötkiä.

Mutta kun kapteeni sai suunsa, sieramensa ja silmänsä auki, silloinkos vasta meteli alkoi.

Perämiesten seuraamana hän ryntäsi kuin raivostunut jalopeura, revolveri toisessa ja pitkä intiaanein taistelupuukko toisessa kädessään, ja rupesi ampumaan ja lyömään molemmin puolin, minkä vaan kerkesi. Perämiehet puolestaan säestivät samalla tavoin.

Mutta siunatkoon sentään sitä meteliä, mikä nyt aluksessa alkoi! Useammalla meistäkin oli revolverit, joita käsikähmässä kumminkaan tuskin voimme käyttää. Lopulta eräs joukosta tempaisi rautaisen tangon, jolla hän iski kapteenin pyörryksiin, ja veri purskahti hänen päästään. Molemmat perämiehet olivat saada samanlaiset iskut, mutta pääsivät viimeisessä hädässä vähissä hengin kajuttaan pakoon, salpasivat ovet ja rupesivat kajutan ikkunoista meitä pommittamaan revolvereillaan minkä ennättivät, joten meidän, koko raivostuneen joukon, lopulta täytyi perääntyä keulaan, monikin verissä päin sekä muutenkin mikä enemmän, mikä vähemmän loukkaantuneena taistelussa.

Siten päättyi ensimmäinen suurempi kahakka. Mutta se voitto meille siitä kumminkin tuli, että ruokaa runsaasti ja hyvää siitä päivästä lähtein saatiin.

Kukaan ei kuolemaan tuottavaa vammaa tällä kertaa sentään vielä saanut, vaikka ei sekään vallan kaukana muutamilta ollut.

Tämmöisiä kahakoita sattui sitä paitsi usein miehistön omassakin keskuudessa. Usein aamuisin oli laivankansi niljakas riitatoverien verestä. Sitä vaan vieläkin ihmettelen, ettei siellä tapahtunut murhia enempää kuin yksi.