Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA II

Maalla ja merellä

Kertoeli

AUKUSTI HÖGMAN

Tekijän kustannuksella, Tampere, 1892.

Edellisessä vihkossani olen minä kertonut Martha Brokerin haaksirikon ja niitä kärsimyksiä, joita me, siitä pelastuneet, saimme kestää, miten me vietimme erakko-elämätämme asumattomalla saarella ja miten sieltä viimeinkin pelastuimme. Niin ikään on siinä kerrotuksi tullut rakkaan Mary-vainajani kuolema ja minun tuloni Liverpooliin, jossa minua hoidettiin, kunnes taasen jaloilleni kykenin.

Kukaan ajattelevainen ihminen ei suinkaan ihmettele, että olin kerrottujen tapausten ja kärsimyksieni jälkeen menettänyt haluni levottomalla merellä kulkujani jatkaa.

Nyt oli hartain haluni ensinnäkin matkustaa Glasgowiin rakkaan Mary-vainajan kotiin, hänen armaitten vanhempainsa luokse, saadakseni sitten heiltä omin korvin kuulla Maryn kohtalon ja hänen onnettoman loppunsa oikeat syyt.

Sen vuoksi kirjoitin Glasgowiin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen, jossa perinpohjin selvitin tapaukset ja osittain Martha Brokerin haaksirikon syyt ynnä lopuksi pyysin matkarahoja päästäkseni itse Glasgowiin.

Mutta ihminen säätää, Jumala päättää. Sen sairashuoneen johtaja, jossa olin potenut, tahtoi välttämättä, että minun piti vielä tehdä joku purjehdusretki, koska niinkuin hän mainitsi, en muutoin voisi jälleen saada kadotettua terveyttäni ja voimiani; minä en hänen mielestään muuten saanut tarpeeksi raitista ilmaa hengittääkseni, johon kumminkin merimatkoilla jo niin olin tottunut. Ja jopa rupesin itsekin samaa ajattelemaan, oltuani jo näin kauan tässä suuressa kaupungissa, jonka ilma ei suinkaan ollut puhtainta laatua.

Lääkäri, joka oli gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, tarjoutui hankkimaan minulle paikan erääsen laivaan, jonka oli määrä muutaman päivän kuluttua lähteä Kalkuttaan Itä-Indiassa. Tämän päällikön kanssa hän sanoi olevansa hyvässä tuttavuudessa. Vielä sen lisäksi lupasi tämä jalomielinen ihmisystävä hankkia tarkkoja tietoja E:n perheoloista Glasgowista ja lähettää saamansa tiedot minulle kirjeessä Kalkuttaan.

Sinne tänne asiata harkittuani katsoin vihdoin käytännöllisemmäksi seurata hänen neuvojaan ja lähteä merimatkalle, vallankin kun en saanut toivottua vastausta enkä odotettuja matkarahoja Glasgowista.

Viikon kuluttua siitä, kun olin terveenä päässyt sairashuoneesta, sitouduin palvelukseen rautaiseen rekattiin Breacin Castleen. Minut kirjoitettiin palkattomaksi matruusiksi, ja minun oli määrä tehdyn sopimuksen mukaan ottaa osaa laivan töihin, sen mukaan kuin voimani sietivät, jota vastaan sitten saisin nauttia vapaan ruoan ja asunnon laivassa, kunnes olisin niin paljon voimistunut, että voisin tarpeen ja lain mukaisesti täyttää matruusin tehtävät laivassa.

Siis ulos taasen meren myrskyihin, harjanteille vaahtopäisten laineitten, kentiesi uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin ja ehkä sittenkin saamaan kostean haudan levottoman meren pohjassa syvyydessä! Mutta mitäpäs siitä; sepä se onkin merimiehen oikea hauta, samoin kuin sotilaan verinen taistelutanner.

Eikä olekaan merimiehen tapa surra eikä olla alakuloinen. Kun tulin taasen ulapalle, olin jälleen hyvinkin pian kotiutunut Breacin Castlessa ja muutamissa päivissä unhottanut vastenmielisyyteni merielämään. Ja niin minä hauskojen toverieni, iloisten meripoikain seurassa sain pian entisen hilpeän meriläisen luonteeni takaisin.

Ihmeellistä kyllä, rupesivat odottamattoman pian voimanikin lisääntymään päivä päivältä, niin että kolmen viikon kuluttua jo tunsin terveyteni olevan jota kuinkin entisellään, vaikka valitettavasti en entisiä voimiani ole tuon onnettoman haaksirikon jälkeen milloinkaan takaisin saanut.

Viidentenäneljättä vuorokautena Liverpoolista lähtemisemme jälkeen tapahtui Breacin Castlessa omituisen surullinen tapaus. En saata sitä tässä jättää kertomatta, vallankaan kun se minulle toi onnellisen seurauksen.

Ensimmäinen perämies Mr. Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli vähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun vaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä yhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen kuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies parka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.

Eräänä tyynenä, kauniina kuutamoyönä äsken mainittuna vuorokautena, noin kello kahdentoista aikaan, oli hän keskustellut ruorimiehen kanssa tavattoman vilkkaasti. Siinä hän oli valittanut painavaa suruansa sekä pakotusta päässään ja rinnan alla sydämen kohdalla. Sitä paitsi oli hän ollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että hän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja armaan Katiensa luo.

Tämän keskustelun kestäessä oli ruorimies huomannut, että Dalton tuostakin oli luonut levottomia, hourailevan tapaisia silmäyksiä ylös maston huippua kohden.

Vihdoin oli hän viitannut ylös samaan suuntaan ja värähtelevällä, pelonalaisella äänellä huudahtanut: "Katsos tuonne, John; tuolla hän seisoo, oma armaani, ihka elävänä ja viittoo minua luoksensa. Oi, katsopas vaan hänen hurmaavia silmiänsä ja kirkasta seppelettä hänen hiuksillansa!"

Mielenhäiriötä osoittavalla innolla oli hän sitten riistänyt päältään nuttunsa ja rientänyt ylös mastoon. Ja ennenkuin ruorimies oli kerinnyt kapteenille hätäkelloa soittaa ja tämä päässyt laivan kannelle, oli Dalton jo ennättänyt ylös. Kun sitten kapteeni vihdoin saapui kannelle ja asian laidan kuultuaan lähetti muutamia matruuseja hänen jäljessään, kuului perämies Dalton jo maston huipussa epäselvillä sanoilla ja mielipuolen valittavalla äänellä sopertelevan: "Oi, Katie! Sielläkö olet, armaani? Odota minua vielä silmänräpäys, minä tulen, vihdoinkin tulen luoksesi, tulen oman lemmittyni, armaan puolisoni luokse!"

Samalla hän levitti kätensä ja syöksyi huimaavasta korkeudesta syvyyteen.

Kapteenin komennuksen mukaan käännettiin laiva heti vastatuuleen; pelastusvene laskettiin alas ja soudettiin sille kohdalle, mihin onneton oli hypännyt. Mutta turhaan itseämme vaivasimme häntä etsiessämme, emme jälkeäkään hänestä huomanneet. Dalton oli saanut hautansa levottoman meren syvyyteen, Ahtolan tuntemattomiin majoihin.

Tämä liikuttava tapaus teki syvän ja surullisen vaikutuksen meidän mieliimme. Monta surullista aavistusta sukelsi esiin jo muutenkin taikauskoisten merimiesten mielikuvituksiin, ja kaikki näyttivät hämmästyneiltä.

Koko miehistö ilman poikkeusta kaipasi ja suri syvästi perämies Daltonia, sillä hän oli todellakin ollut kunnon mies, jalo- ja suoraluontoinen toveri, hyvä ja taitava merimies sekä harvinaisen sivistynyt ja sävyisä alamaisiaan kohtaan, mies, joka ei suonut heikommallekaan vääryyttä tehtävän; sillä hän piti koko miehistöä rakkaina tovereinaan.

Mutta tässä, niinkuin ylimalkaan mailmassa tapa on, toteutui minun suhteeni sananlasku: "Toisen hauta, toisen leipä". Sillä hänen surullinen loppunsa oli minulle onneksi, koska se tuotti minulle laivassa paremman paikan ja palkan.

Seuraavana päivänä, näet, kutsui kapteeni minut kajuttaansa ja tarjosi ilokseni minulle vainajan paikan, koska minä olin laivassa ainoa mies, joka olin perämiehen tutkinnon suorittanut. Sitä paitsi olivat minun seikkailuni Glasgowissa ja edellinen surkea meriretkeni sekä sen seuraukset vetäneet minun puoleeni kapteenin suosiota, sillä hän oli niistä saanut tietoja lääkäri R:ltä ja myöhemmin itseltänikin.

Minut kirjoitettiin siis laivan kirjoihin perämieheksi siitä päivästä lukien, jona olin laivaan tullut. Palkkaa sain myös nauttia samasta päivästä alkaen kahdeksan puntaa sterlinkiä (Suomen rahassa 200 markkaa) kuukaudessa.

Onnen kelkka oli siis taasen ruvennut minua kuljettamaan, onnetar hymyili jälleen minulle ja viittaili iloisesti eteenpäin pyrkimään, ottaen suosioonsa minut, kovia kokeneen poloisen. Iloisena ja kiitollisin sydämin ylistin Luojaa, ja tulevaisuuteni toiveet kirkastuivat, ja niin minä taas aloin kulkea kohti hymyilevää tulevaisuutta.

Pian pääsimme jo päiväntasaajan kohdalle, jossa auringon lämpö oli niin kuuma, että kaksi ensikertalaista sai ruorissa auringon piston, sillä päivän kehrä paahtaa siellä niin kuumana, kohtisuoraan päälakeen, että se saattaa siihen tottumattomat pyörtymään. Sekä kaula että paljaat käsivarret tulivat suurille rakoille, ikäänkuin tavalliset palohaavat.

Jotta ei useampia tuonlaisia tapauksia sattuisi, vedettiin niinkutsuttu aurinkopurje ruoripyörän yli ja pingoitettiin leetankoihin, ja tätä sitten tavan takaa kostuteltiin vedellä, etteivät auringon säteet päässeet sen lävitse vaikuttamaan.

Viisikuudetta vuorokautta myötäänsä purjehdittuamme tulimme onnellisesti pasaatiin. Ilmassa vallitsi sama tasainen, suloinen lämmin ja tuuli henki yöt, päivät aina samaan suuntaan, niin ettei köyttä eikä purjetta tarvinnut koskettaa kolmeen viikkoon. Vartijaakaan ei tarvinnut laivan kannella vaihtaa. Paitsi ruorimiestä ja kokka- sekä märssynvartijaa sai joka mies häiritsemättä levätä koko yön; tuskin lopulta enää päivälläkään miehistö tiesi, kenen vuoro oli levätä, kenen ulkona olla.

Sateisilla säillä me tukimme kannen rajassa olevat vesiviemärit ja kokosimme sillä tavalla vettä laivan kannelle. Siinä sitten toiset kylpivät, toiset pesivät vaatteitansa, toiset suotta aikojansa ilvehtivät; sillä vesi oli niin suloisen haaleata, ikäänkuin lämpimässä saunassa.

Eräänä kauniina päivänä saimme äkkiarvaamatta oivallista tuoretta kalakeittoa. Sanotaan, ettei hiiri juokse makaavan kissan suuhun, mutta tässä tapauksessa ei se sananlasku paikkaansa pitänyt.

Laiva kiiti eteenpäin 8 solmun väliä tunnissa. Kello 5 ajoissa aamulla oli melkein hankapurje. Minulla oli vuoroni olla kannella. Ajan vietoksi otin kaukoputken ja tähystelin sillä taivaanrantaa ja vast'ikään noussutta aurinkoa, joka hurmaavan kauniilla ruskollaan kultaili eteläisen meren välkkyviä laineita. Yht'äkkiä hyökkäsi suunnaton parvi lentokaloja laineista ja lensi toiselta aallon harjalta toiselle. Mikä runollinen, lumoava näky! Niinkuin lukemattomat jalokivet välähtivät ne nousevan auringon valossa, ja kerta toisensa jäljestä uudistui tuo soma näky. Parvi tuli yhä lähemmäksi suoraa päätä laivaamme kohti. Minä huusin kapteenille, joka juuri oli tulossa kannelle, ja hän, huomattuaan kalaparven, ryhtyi heti ruoriin ja käänsi laivan äkkiä myötätuuleen kalaparven ollessa ainoastaan noin viiden sylen päässä laivasta. Samalla parvi taasen teki hyppäyksen, ja kapteeni antoi laivan tehdä pienen käännöksen parvea kohti. Silloin oli koko parvi, pari kolme sataa kalaa, sekaantunut tai tarttunut limaisista siivistään laivan sivuun, kanteen ja hytin seiniin, niin että koko toinen puoli laivaa oli valkoisena kaloista.

Ei sitten muuta kuin joka mies kokoomaan kaloja laivan sankoihin, patoihin ja mikä mihinkin, ja näistä sitten kokki apumiehineen hernerokan asemesta sai ruveta valmistamaan oivallista kalakeittoa.

Lentokala on näöltään ja kooltaan silakan kaltainen; eroituksena vaan on se, että sen uimukset ovat jotenkin yhtä pitkät kuin itse kalakin, ja ne ovat muodostuneet siipien kaltaisiksi, niin että kala niiden avulla voi pyrähtää laineista ilmaan ja siinä jonkun matkan vauhdissaan eteenpäin mennä. Nämä siipi-uimukset ovat niin limaiset, että jos kala tulla surahtaa laivan kylkeen, niin tarttuu se siihen eikä heltiä ennenkuin seuraava laine siitä viruttaa sen irti. Ja jos kala on niin ylhäälle kohonnut, että se singahtaa laivan kannelle, jääpi se siihen eikä voi siitä liikkua, niin että sen helposti voi kiinni saada ilman mitään pyydyksiä.

Yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä lähtöpäivästä lukien näimme taasen toisenlaatuisen juhlakulun meren asujanten valtakunnassa.

Oli taasen suloinen iltapäivä. Noin kolmen ajoissa istuskelin kajuutan katolla ja vetelin päivällishaikuja kaikessa rauhassa, muistellen kaipauksella Marya, jonka kuvaa en vielä ollut voinut sydämeni sopesta poistaa. Silloin alkoi vasemmalta puoleltani, tuulen puolelta, kuulua outoa suhinata, kummallista melskettä ja puhalluksia. Kavahdin seisoalleni, ja arvatkaapa mitä näin? Näin tuulen puolella, niin pitkältä kuin silmä kantoi, lukemattoman joukon pieniä valaskaloja, jotka muodostivat ikäänkuin kiehuvan kosken, sillä ne tulivat säännöllisissä riveissä kuin sota-armeija ja vuoronsa mukaan rivi riviltä heittivät häränpyllyä veden pinnassa, niin että niiden koko ruumis tuli näkyviin. Ja samassa kun pää taasen tuli veden alta näkyviin, päästi otus kummallisen äänen, ikäänkuin olisi kovasti huudettu: "Phuuh". Väriltään näkyivät ne olevan muhean harmaita, vatsa vaalea, turpa eli pää pullomaisen pyöreä. Siitä syystä kait niitä kutsutaankin Englannissa pulloturviksi. Kooltaan vaihtelivat ne puolentoista ja kolmen kyynärän välillä.

Noin kymmenen minuutin ajan olimme laivoinemme keskellä tuota kala-armeijaa, eivätkä nuo iloiset mellastajat näkyneet mitään meidän laivastamme välittävän, sukeltelivat vain arastelematta laivamme alle ja sieltä pois sekä molemmilla sivuilla että edessä ja takana, pyörähtelivät häränpyllyä ja ikäänkuin hyvästijätöksi heiluttelivat kankeita pyrstöjään huutaen: phuuh, kunnes vihdoin katosivat kotiinsa aaltojen alle.

Kymmenen vuorokautta toista sataa kestäneen purjehduksen jälkeen saavuimme vihdoin onnellisesti matkamme perille Hindujen maihin, Itä-Indian lämpöisiin seutuihin, kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa.

Tämä oli minun ensimmäinen uudenvuoden iltani, jonka merimiehenä ollessani tulin viettämään laivassa sen satamassa ollessa. Omituisena muistona on se jäänytkin mieleeni; sillä niin merkillistä, satumaista uudenvuoden viettoa en ole koskaan ennen tai jälkeen enään nähnyt, eikä niin hauskoja muistoja ole jättänyt jälkeensä mikään muu uudenvuoden ilta kuin tämä, jonka vietin täällä lähellä ihmiskunnan ensimmäisten esi-isäin asuntopaikkaa, joka lienee näillä maailman suunnilla ollut.

Kalkutta on suurimpia, vilkasliikkeisimpiä merikaupunkeja koko Itä-Intian rannikoilla. Tähän aikaan vuodesta olletikin on sen satamassa tuhansittain sekä purje- että höyrylaivoja monista eri maista ja kansoista.

Pääasiallisesti ottavat laivat riisi- ja hedelmälasteja ja tuovat tänne kivihiiltä, olutta ynnä kaikenlaista sekatavaraa.

Nytkin kertomuksessamme mainitulla ajalla oli satama täynnä kaikenkaltaisia kauppalaivoja, suurempia ja pienempiä, veljellisessä sovussa leväten satamassa viisi ja kuusi alusta vierekkäin toinen toisiinsa kytkettyinä.

Mihin suuntaan vain katseensa loi, niin aina, niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi kuin loppumaton sekava metsä mastoja ja raakapuita lukemattomiin saakka.

Kuvittelepa sitten, arvoisa lukija, sitä huumaavaa, satumaista vaikutusta, minkä tämmöinen monikirjava, elävä taulu teki meihin kuhunkin, jotka emme ennen tämmöistä suuremmoista näkyä olleet nähneet, kun tämän lisäksi vielä tulivat nuo omituiset temput, joita täällä vuosien vaiheella kahdentoista lyönnillä toimeenpannaan ja joista me emme ennakolta mitään aavistaa tienneet.

Noin kymmentä minuuttia ennen kahtatoista uudenvuoden yönä komennettiin nimittäin jokaisessa laivassa miehet raakapuille ja annettiin heille ainekset tulisoihtuja varten.

Juuri kahdentoista lyönnillä sytyttivät he yht'aikaa soihtunsa yön pimeydessä ja hiljaisuudessa. Samassa rupesi raketteja, kaiken värillisiä ja kokoisia, lentelemään rannoilta ja laivoista, kanuunoiden, pyssyjen ja revolverien paukkuessa. Samalla hetkellä leimahtivat monet tuhannet eri väriset paperilyhdyt kaikkialla tuleen, valaisten koko sataman mitä hurmaavimmalla taikavalolla. Kaupungin ja laivojen kelloja soitettiin rämpytettiin kaikin voimin, niinkuin viimeinen hetki olisi käsissä ollut. Sen lisäksi kaikuivat tuhansien merimiesten kurkuista mitä hurjimmat ja iloisimmat uudenvuoden hurraa-huudot, sekaantuen rumpujen pärinään ja kaikenmoisten soittimien pauhinaan. Tämmöistä valoa ja iloa kesti taukoomatta neljännestunnin, ja koko sen ajan tuntui minusta kuin olisin äkkiä temmattu todellisesta elämästä mitä ihmeellisimpään satumaailmaan.

Jos minnekä katseensa käänsi, näkyi lukemattomia tulisoihtuja, korutulituksia, bengaalitulia punaisia, sinisiä, keltaisia ja jos jonkin värisiä, niin että koko suunnattoman lavea satama tuhansine aluksineen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, jommoista en ikinä ollut ennen nähnyt enkä ollut kuullut muidenkaan kertovan.

Neljänneksen yli kahdentoista kuului jymeä yhteislaukaus lähellä olevasta linnoituksesta ja pani koko sataman tärisemään. Se oli ennakolta ilmoitettu merkki, jonka jälkeen koko tuo merkillinen uudenvuoden tervehdys oli yhtä äkkiä loppuva, niinkuin se oli alkanutkin.

Ikäänkuin taikasauvan käännöksellä vaikenivat kanuunat, pyssyt, rummut y.m. lukemattomat metelin tuottajat, tulet sammuivat ja kaikki oli taasen hiljaista kuin haudassa.

Mutta nyt vasta tämän satumaisen näytelmän loistokohta hämmästytti ensikertalaisen silmiä.

Sataman suulla olevan linnoituksen tornin huipusta levisi äkkiä yön pimeälle taivaalle mahtava, paukkuva ja sähisevä korutulitus, jota tuskin voinen kuvata.

Ensin ilmaantui kirkas, seppelöitty risti, noin kyynärän korkuinen, ruusun punaisen tulen keskellä. Kun olimme muutamia sekuntia sen suloista loistoa ihailleet, lensi se ylös pilviä kohden, ja sijaan tuli kirkas, kimalteleva tähti punaisen ja keltaisen tulen keskellä. Muutaman sekunnin kuluttua suhahti tähti vuorostaan ilmaan ja kulki verkalleen idästä länteen niin pitkälle kuin silmä voi sitä seurata. Sitten taasen seurasi viheriäinen tuli, jonka keskellä kuu levollisesti levitti himmeätä valoansa, kunnes se vähitellen pieneni, niin että siitä ainoastaan pieni kaistale lopulta näkyi.

Mutta samassa kuin kuun viimeinen kaistale sammui, sukelsi esille aurinko, joka valaisi osan satamata kirkkaasti kuin sähkövalo. Tuon tuostakin tulista vauhtia pyörivän auringon keskipisteestä levisi pieni aukko, josta singahteli tähtösiä, pienempiä ja suurempia ylös ilmaan, josta ne sitten paukkuen ja rätisten sammuivat. Vihdoin hajosi itse aurinkokin kauheasti pamahtaen ilmaan ja katosi.

Luulimme auringon kadotessa tulitukset jo loppuvan; mutta samassa taasen räjähti linnan tornista raketti ilmaan ja sen lähtöpaikkaan ilmaantui sininen tuli. Se suureni suurenemistaan ja rupesi tekemään ihmeellisiä kiertokulkuja ja kiemuroita. Sinisen tulen keskellä ilmestyi vanha, pitkä, valkopartainen, vääräniskainen ukko, kantaen vanhaa vuosilukua sylissään. Ukko nyökkäili päätään, ja joka nyökkäyksellä lensi vanhan vuosiluvun numero ilmaan. Tuli ukon ympärillä rupesi yhä enemmän sähisemään, kunnes lopulta ukko rupesi tutisemaan, ja viimein sekin suhahti tuhansiksi säkeniksi ja levisi paukkuen ja rätisten yön pimeyteen.

Kun oli vielä jonkun aikaa kestänyt mitä ihmeellisimpiä ja vaihtelevimpia tulituksia, saimme lopuksi nähdä vielä uuden vuosiluvun, jonka jäljessä kaksi enkeliä liiteli, ja samalla kuului tornista tuon kaikille englantilaisille tutun kansallishymnin "God Save the Queen" (Jumala kuningatarta suojelkoon) voimakkaat säveleet.

Englannin vaakuna näkyi vielä rätisevänä vuosiluvun etupuolella, vähän aikaa valaisten pilkkopimeätä yötä, kunnes sekin viimein sammui. Kansallishymnin sointuvat säveleet hivelivät korviamme, ja tuntui siltä, kuin soitto ja veisuu olisivat vähitellen kovenneet ikäänkuin lisäjoukkoja laulajiin ja soittajiin olisi liittynyt. Lopuksi kaksitoista järeätä tykinlaukausta lopetti tämän juhlallisen uudenvuoden tervehdyksen.

Tämmöinen oli minulla tämä uudenvuoden yö päiväntasaajan tuolla puolen

Olin joutunut ihan hurmauksiin tästä yli kaiken käsityksen menevästä, viehättävästä näytelmästä, joka oli niin äkkiä ilmaantunut ja taas hävinnyt. Tarvitsin kauan aikaa selvitelläkseni itseäni ja käsittääkseni kaikkea tuota, mitä olin nähnyt, ja palautuakseni jälleen tähän jokapäiväiseen elämään.

Kymmentä päivää vailla kaksi kuukautta viipyi laivamme Kalkutassa. Sen ajan kuluessa otettiin lastiksi riisiä ja ruokatavaroita neljän kuukauden matkaa varten Guadaloupe saarelle, joka kuuluu Länsi-Intian saaristoon. Olimme myöskin suostuneet viemään sinne seitsemän sataa siirtolaista, kaikki köyhää työkansaa maaseuduilta. Nämä aikoivat lähteä työskentelemään Länsi-Intian äärettömän suurille ja viljaville sokuriruoka-vainioille.

Ihmisparat! He antautuivat melkein kuin orjuuteen vapaaehtoisesti; mutta parempihan on olla orjana kuin kuolla nälkään.

Valtio joka heidät sinne lähetti, oli luvannut, paitse vapaata matkaa, ylöspitoa ja vaatteita, perille päästyä heille taata ruoan ja vaatteet sekä 5 rupiata (Suomen rahassa 12 markkaa 50 penniä) palkkaa vuodelta viiden vuoden aikana, jonka kuluttua heidät vapaasti takaisin kuljetettaisiin. Tätä vastaan täytyi heidän nämä 5 vuotta olla sokurinviljelijäin omaisuutena niinkuin hevoset, härät ynnä muut, sekä isän että äidin ynnä lapsien.

Meille eli laivan kapteenille maksettiin kuljetuspalkkaa 25 puntaa eli 500 Smk. hengeltä koko matkalta, johon maksuun laivan täytyi pitää heille täydellinen ylöspito, vaatteet, makuupatjat, peitteet, lämmin vesi joka aamu vaatteitten ja heidän itsensä pesua varten sekä tarpeellinen lääkärinhoito tarvittaissa. Jos kuka matkalla kuolisi, hänestä ei mitään maksettaisi, mutta sitä vastaan hyötyisimme me jokaisesta matkalla syntyvästä lapsesta saman kuin aikuisestakin kuljetettavastammekin.

Omituista oli katsella näitä puolivillejä ihmisiä heitä laivaan kuljetettaessa. He olivat aivan alastomia, kahvinruskeita väriltään, tukka kiiltävän musta ja lainehtiva, hentoja, kaunisvartaloisia ruumiiltaan, mutta muutoin mitä alhaisimmalla sivistyksen kannalla ja arkoja kuin arimmat metsän eläimet. Useat heistä eivät koskaan olleet valkoihoista ihmistä nähneet, eikä monikaan heistä liene näköpiiriänsä tätä ennen ulottanut ulkopuolelle syntymämetsiään. Meidät nähtyään eivät he mitenkään tahtoneet uskaltaa lähestyä isoa luukkua, josta heidän oli laskeutuminen laivan välikannelle heitä varten valmistettuihin olinpaikkoihinsa. Täytyi sentähden komentaa miehistö pois heidän näkyvistään.

Omasta olostani tässä etelämaisessa kaupungissa kerrottakoon tässä myös jotakin. Kapteeni O'Brienin kanssa oli meistä tullut erinomaisen hyvät ystävykset. Mutta luonnollista oli, että minua usein vaivasi raskas surumielisyys, sillä olinhan saanut niin paljon kärsiä sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja voimani yhä pysyivät heikonpuolisina; mutta erittäinkin sydämessäni asui synkkä muisto rakkaan Maryni odottamattomasta kuolemasta.

Huvittaakseen minua ja estääkseen minua vaipumasta ikävään ja epätoivoon yksitoikkoisessa merielämässä, antoi kapteeni minun olla maissa koko ajan, minkä laivamme viipyi satamassa, oppiakseni hindulaisten kieltä, jota minun oli muka tarvis vähän osata tullakseni matkalla toimeen noiden seitsemän sadan hindulaisen kanssa, joita meidän oli laivallamme kuljettaminen ja joiden hoidosta minun oli huoli pitäminen.

Sitä tarkoitusta varten hän toimitti minut työnjohtajaksi eräälle maatilalle, joka on noin 3 Englannin peninkulmaa Kalkutan kaupungista ja jossa hän kertoi itsekin ennen jollakulla matkallaan käyneensä, kehuen tätä seutua erittäin terveelliseksi ja sopivaksi olinpaikaksi minulle.

Maatilan omistaja, Abdul Sahidan, harjoitti maatilallansa myös suurenmoista teenviljelystä, ja hänellä oli erinomaisen laajoja riisivainioita ja hedelmällisiä, rehottavia hedelmätarhoja. Hänellä oli perhettä sata kolmekymmentä viisi henkeä, suuri joukko siipikarjaa y.m. elukoita.