Chapter 8

Ja tottapa hän puhuikin. Sillä meitä oli siinä kahdeksan nälkiintynyttä, monissa kärsimisissä vaivaantunutta miespoloista multaisessa lehtikasassa melkein alastomina istumassa. Ihoamme ei voinut sanoa valkoiseksi eikä mustaksi. Se oli vetäytynyt ryppyihin lihattomien jäsenten päällä, ja melkein koko ruumiimme oli kuivana rupena, yltä yleensä ilettäviä halkeamahaavoja täynnä. Silmämme olivat painuneet niin syviin kuoppiinsa, että ainoastaan niiden tuijottava terä sieltä kiilui. Lyhyesti sanoen olimme kaikki kuin kauhistavia luurankoja, se vaan eroa, että vielä vähän liikuimme ja puhuimme. Kummalliset päähineemme, jotka olivat bananas- ja pähkinäpuun lehdistä palmikoidut, niin että paljaat lehtien varret törröttivät ylöspäin, eivät suinkaan meitä kaunistaneet. Joillakuilla oli samoja lehtiä ruumiinsakin verhoiksi sideltyinä.

Kun olimme hetken aikaa äänettöminä toisiamme tarkastelleet, jatkoi Bullard: "Toverit! Tässä on samallaisia juuria, joita syötyään Mac Camell viimeiseen uneensa levollisesti nukkui. Ehdotukseni on semmoinen, että syömme näitä maukkaita juuria viimeiseksi ateriaksemme ja sitten laskeumme rauhassa levolle viimeisen kerran. Rukoilkaamme Luojaa antamaan tämä tekomme anteeksi. Monta päivää ei meillä kuitenkaan enää jäljellä ole. Mitä sanotte toverit?"

"Hyvä on, hyvä on," kuului joka miehen suusta yht'aikaa, ja yksi joukosta vielä lisäsi: "Mitäpä olisi elämästämme täällä; pelkkää tuskaa, vaivaa, nälkää, ja lopuksi välttämätön kuolema kumminkin!"

Bullardin kehoituksesta vieritimme kiven aukon eteen. Sitte kehoitti hän minua Dalton vainajalta peritystä kirjasta lukemaan hautaussiunauksen itsellemme, ett'emme siunaamattomina muuttuisi muumioiksi.

Minä tein niinkuin kehoitettu oli. Mutta viimeisiä sanoja lukiessani sortui ääneni mielenliikutuksesta, ja yhtä liikutettuja näkyivät toisetkin olevan. Hetken kuluttua nousi Wilson ja sanoi: "Tätä en voi enää kestää. Lopettakaamme nyt pian tämä viimeinen surullinen näytelmä! Suokaa minun nyt sanoa viimeinen siunaus, ja sitten ryhtykäämme ateriaan!"

Hän ojensi kätensä meidän puoleemme ja kehoitti meitä kaikkia seuraamaan häntä. Laskeusimme kaikki polvillemme ja rukoilimme sana sanalta hänen jäljessään, kyynelvirrat valuen jokaisen kuivuneita poskipäitä alas. Isä meidän ja Herran siunauksen luettuamme nousimme ylös ja kättelimme toisiamme, toivoen vielä tuolla Tuonelan satamassa tapaavamme toisemme.

"Oletteko valmiit nyt, toverit? Istautukaa tähän!" kuului Bullardin syvä ääni joukosta.

Istahdimme kehoitusta totellen, ja nyt jaettiin melkoinen määrä nukuttavia juuria kullekin. Yht'aikaa haukkasimme niitä suun täydeltä.

"Mutta mikäs se oli?" huudahdin minä, ja kavahdin pystyyn, sylkäisten suuni tyhjäksi. "Kuulkaa, taas! Totisesti, jos ei kuuloni petä, jos en houri, niin ovat paukaukset pyssyn laukauksia!"

"Totta totisesti!" huudahti nyt Wilsonkin, "on Jumala kuullut rukouksemme. Korkeimmalle olkoon kiitos! Mitä seisotte, toverit, siinä ja töllistelette; sylkäiskää kadotuksen palat suustanne! Ettekö ymmärrä, että pelastus on tullut, meitä etsitään! Joutuin, miehet, ulos täältä haudastamme!"

Kuin raivohenget ryntäsimme luolastamme ulvoen ja huutaen ilosta, sillä todellakin kuului pyssyn laukauksia ja ihmisääniäkin, kun pääsimme ulos. Juoksimme ääniä ja laukauksia kohti. Entiset voimamme näkyivät palanneen; ei heikkoutta eikä väsymystä nyt tunnettu.

"Tuolla!" huusin minä, "ovat pelastajamme," ja osoitin kädelläni miesjoukkoa, joka näkyi nostavan jotain otusta maasta pois kantaakseen. Verrattomalla ilon ja riemun kiljunalla kiiruhdimme askeleitamme pelastajiamme lähestyen.

Jo huomasivat he meidät. Mutta he pakenivat, ikään kuin joukko villipetoja olisi heidän kintereillään, huutaen täyttä kurkkua: "Jumala, auta ja pelasta meitä; saari on täynnä kummituksia ja pahoja henkiä!" Vieläpä muutamat houkkiot laukasivat pyssynsä meitä onnettomia kohden. Mutta onneksi olivat he niin pelon ja kauhistuksen valtaamat, ett'eivät osanneet tähdätä. Muutamia kuulia meni vinkuen korviemme ohitse, muuta vahinkoa vaikuttamatta, kuin että kolme miestä kaatui peljästyksestä, luullen itsensä haavoitetuksi.

Huomattuani, että oli mahdoton heitä pysähdyttää ja rauhoittaa, pyysin tovereitani istumaan ruohostoon, kunnes menisin yksin heille vakuuttamaan olevamme haaksirikkoon joutuneita, joita pelastamaan he varmaankin olivat tulleet. Käveltyäni vähän matkaa sinne päin, missä heidän veneensä oli, tapasin heidän johtajansa, laivan perämiehen, joka juoksi metsästä, kuultuaan väkensä huudot kummituksista. Huomattuaan minut, pysähtyi hän kuin kiinni naulattu, hämmästynyt katseensa kiinnitettynä minuun. Ennen kuin kerkisin hänelle mitään sanoa, huudahti hän: "Pyhän Jumalan nimessä, kuka olet?"

"Kukako olen?" vastasin. "Minä olen haaksirikkoon joutuneen Martha Brokerin perämies, nälkiintynyt, haudan reunalla horjuva merimies raukka. Tulitteko meitä tänne surmaamaan, koska miehesi laukasivat pyssynsä meitä vastaan, vai pelastamaanko? Ettekö näe, että olemme ihmisiä niin kuin te itsekin, vaikka olemme kurjuuteen ja epätoivoon vaipuneina tämmöiseen tilaan joutuneet."

Kerroin sitten lyhyesti onnettomuutemme pääpiirteet ja kuinka lähellä olimme olleet tästä maailmasta erota.

Hän seisoi aina edelleen kuin patsas, tarkasti seuraten kertomustani. Lopetettuani lausui hän silmiään hetkeksikään minusta kääntämättä: "Jos se on totta, mitä kerrot, niin sano, vieläkö Mathew Wilson, joka oli Martha Brokerissa, elää, vai onko hänkin muuttunut kaltaiseksesi?

"Tunnetko Mathew Wilsonin?" huudahdin. "Hänet olet pian kohtaava. Saanko siis kutsua tänne toverini, jotka vähän matkan päässä täältä odottavat apuanne?"

Hän näytti vieläkin epäilevän, tarttui käsivarteeni, koettaakseen olinko henki vai maallinen olento. Vihdoin näkyi hän tulleen vakuutetuksi erhetyksestään, ja käytöstään häveten pyysi hän kohteluansa anteeksi, vieläkin ihmetellen, kuinka kurjan näköiseksi elävä ihminen voi tulla.

Menimme sitten toveriemme luo, ja perämies kutsui miehensä kokoon vihellyspillillään. Pian olivat asiat meidän kesken selvillä, ja mikä vielä oli kummallisempaa tässä pelastuskohtauksessa, oli se, että M. Wilsom ja tämä höyrylaivan perämies olivat veljekset. Sanomattakin on selvää, että heidän aavistamaton kohtauksensa oli liikuttava.

Tunnin kuluttua olimme matkalla höyrylaivaan, josta pelastusmiehistö oli lähetetty. Se oli St. Franciskosta Philadelphiaan menevä matkustajahöyrylaiva "White Eagle," johon me pelastuimme. Kapteeni oli aamupäivällä laivan kulkiessa jotenkin etäällä saarestamme huomannut, näköputkella merta tarkastellessaan, oudonlaisia hätämerkkiämme pitkien tankojen huipuissa. Hän oli heti kääntänyt kulun saareen päin, tullen sitä niin lähelle kuin uskalsi. Hän oli luullut saaressa asuvan villejä, ja joitakuita sivistyneitä joutuneen heidän valtaansa ja olevan nyt jonkun avun tarpeessa. Siksi varusti hän 15 miestä aseilla mahdollista tarvetta varten ja lähetti heidät perämies Wilsonin johtamina pelastamaan, jos joitakuita vielä olisi pelastettavina.

Saareen päästyänsä alkoivat miehet sitä varovasti tutkia, peläten minkä pensaan takaa hyvänsä villiparven heidän kimppuunsa ryntäävän. Kun he olivat siten siellä ja täällä kierrelleet, olivat he huomanneet kivet toveriemme hautakummuilla ja saaneet niistä tietää, mistä laivasta haaksirikkoon joutuneet olivat. He eivät, merkillistä kyllä, olleet huomanneet meidän asuntoamme; sillä sen yli oli ruohoa kasvanut niinkuin muuallekin. Hautakivet tarkoin tutkittuansa rupesivat he yhä tarkemmin etsimään jälkeenjääneitä, joita heidän mielestään täytyi olla, koska olivat toverinsa haudanneet. Mutta kun etsimiset olivat turhia, me kun olimme melkein maanalaisessa kuopassamme, ryhtyivät he metsästykseen, edes jotakin laivaan viedäkseen. Siksi olikin heidän hämmästyksensä sitä suurempi, kun me niin äkkiarvaamatta syöksyimme heidän näkyviinsä, melkein alastomina, kummastuttavan näköisinä omituisissa lehtipuvuissamme.

En voi kuvata iloamme ja rajatonta onnellisuuttamme, jota tunsimme, kun niin monen vaaran, tuskan ja kärsimyksen jälkeen, kun kaiken toivon jo luulimme turhan olevan, näin pelastetuiksi tulimme. Tuskin voimme todeksi uskoa, että nyt todellakin kiidimme kohti höyrylaivaa, joka tuloamme vartoi. Kolmen sadan ihmisen silmät katsoa töllistelivät tuloamme, ihmetellen mitä olentoja olimmekaan, kuin niin kummallisilta ja kurjilta näytimme.

Nyt olisivatkin vihdoin kaikki vaivamme olleet lopussa, ja me kaikki muutamissa päivissä virkistyneet, jos ei tietämättömyys tai ajattelemattomuus olisi saattanut White Eaglen perämiehen hyväntahtoisuudessaan syöksemään meitä uusiin kärsimisiin ja vaivoihin.

Hän oli, nimittäin, saatuansa meidät veneesensä ja huomattuaan, miten heikkoja ja viheliäisiä olimme, tarjonnut meille mukanaan olevasta pullostaan virkistykseksi konjakkiryypyt. Kukin otti sitä makunsa ja halunsa mukaan, niin suuren kulauksen kuin halutti. Mutta tästä oli se selvä seuraus, ett'ei nälästä heikontunut veremme sitä kestänyt, vaan me jouduimme kovin humalaan.

Saavuttuamme White Eaglen sivulle, nousimme rohkeasti huimapäisinä kuin villit laivaan, ilman mitään kainostelua.

Kun matkustajat, jotka olivat kokoontuneet kannelle tulokkaita katsomaan, näkivät meidän tulevan köysiportaita ylös, kuului joukosta hämmästyksen huuto toisensa jäljestä. Mutta kun ennätimme kannelle ja minä seitsemän toverini kera lähestyin takakannella seisovaa kapteenia, väistyi joukko tieltämme, ikään kuin ruttotautisia paeten. Kun laivan lääkäri, joka seisoi kapteenin vieressä, näki meidät lähempää, huusi hän perämies Wilsonille: "Mitä, Jumalan nimessä, olette ajatelleet, kun tuollaisille olennoille olette väkeviä juomia antaneet? Kuka voi sanoa, vieläkö nuo onnettomat tuosta eloon selvenevät!"

Laiva alkoi jälleen liikkua, ja meidät vietiin istumaan takakannelle, jossa meille ensin annettiin lusikallinen säilytettyä karmaa ja lasillisen vettä, joka oli jollakin muulla aineella maustettua. Sitten kehoitti kapteeni meitä kertomaan onnettomuutemme tapaukset. Saatuansa tietää, että olin uponneen laivan perämies, käski hän minua kertomaan surullisen historiamme. Siitä annoinkin niin tarkan selityksen, kuin mielenliikutukselta voin tehdä. Kertomukseni ajalla olivat kaikki takakannen matkustajat tunkeuneet ympärillemme ja suurimmalla tarkkuudella seuranneet kertoelmaani. Ei yhdenkään silmä kuivalta kuultanut; sääliväisyyden kyynel kostutti jokaisen poskipäitä.

Me saimme haalean merivesi-kylvyn, ja kuivettuneet, rohtuneet ihomme huolellisesti hierottiin öljyllä. Sitten saimme taasen lasillisen maidon sekaista juomaa, ja sen jälkeen meidät toimitettiin laivan lasareettiin levolle.

Toisen päivän iltapuolella herättyämme olimme kaikin niin voimattomat, ettemme kyenneet päätämme kohottamaan, ja tuon kaiken oli yksi konjakkiryyppy vaikuttanut. Ja jos emme olisi saaneet niin erinomaista hoitoa, josta kiitos tulee White Eaglen kapteenille James Lewisille ja laivan lääkärille W. Rogerhillille, niin olisimme kentiesi kaikin kuolleet. Nyt olimme kahden viikon kuluttua niin voimissamme, että jaksoimme liikkua laivan kannella raitista ilmaa nauttimassa, paitse Dawy Ross ja John Higgins, jotka jo toisena päivänä laivaan tultuamme heittivät henkensä, lääkärin ilmoituksen mukaan "alkohoolin vaikutuksesta."

Meitä oli siis neljästäkymmenestä viidestä jäljellä ainoastaan kuusi miestä, jotka olimme kestäneet kaikki vaivat ja kärsimiset.

Nämä uroot olivat, paitsi minua: James Bullard, kotoisin Liverpoolista Englannista, 48 v. vanha; Wily Galecher Grenokista Skotlannista, 30 v. vanha; Jim Darkley Dublinista Irlannista, 25 v. vanha; Lowy Kane Glascowista Skotlannista, 23 v. vanha, ja Mathew Wilson Porista Suomesta, 22 v. vanha.

Neljä viikkoa oltuamme White Eaglessa, saavuimme terveinä ja jotenkin voimistuneina Philadelphiaan, suureen merikaupunkiin Amerikan Yhdysvaltain itärannikolla. Laivassa kaikki kohtelivat meitä hellimmällä lempeydellä, erittäinkin naiset. Olimme kaikinpuolin kuin maksavat matkustajat. Me saimme matkustajilta kaikenlaisia vaatteita, ja vähää ennen kuin saavuimme Philadelphiaan, annettiin minulle matkustavaisten kesken kootut 200 dollaria; toiset miehet saivat jaettavakseen 250 dollaria. Sitäpaitse oli minulle kokoontunut tavallisen suuri merimiehen kirstu hyviä vaatteita, joita voi minkälainen herrasmies tahansa käyttää. Muutamat nuoret naiset olivat osallisina meidän hoitamisessamme niin kauvan, kun sairaina makasimme. He myös panivat toimeen rahankeräyksen, josta oli yllämainittu mainio tulos ja josta pääasiallisesti saimme kiittää Miss Fany Ward'ia, Nelly Burckea ja Mary Cromvellia. Jumala heidän hyväsydämisyytensä palkitkoon!

Philadelphiaan tultuamme menin Englannin konsulin luo, jossa ilmoitin Martha Brokerin haaksirikon ja annoin sähkösanomalla siitä Glascowiin laivan omistajalle tiedon, luetellen eloonjääneitten miesten nimet ja luvaten heti lähettää täydellisen merivahingon selityksen.

Yksi tovereistani, Mathew Wilson, oli löytänyt itselleen oman armaan White Eaglessa, erään farmarin tyttären, jonka kanssa hän vietti häänsä 5 engl. penik. päässä Philadelphian kaupungista. Niissä viimeisen kerran me kuusi olimme koossa, eroten sieltä kukin omille teilleen. Wilson puolestaan oli päättänyt, ettei enään milloinkaan menisi merelle. Hänen tulevaisuutensa olikin varmaksi turvattu, sillä hän sai vaimokseen varakkaan farmarin ainoan perillisen. Bullard sanoi myös saaneensa tarpeensa merielämästä. Hänellä oli säästössä rahoja, joilla hän lupasi ostaa Chicagon läheisyydessä teurastuslaitoksen, kutsua perheensä Liverpoolista ja elää siellä lopun ikäänsä. Kolme muuta toveriamme, Galecher, Kane ja Darkley, aikoivat jatkaa vieläkin merielämän vaihtelevaisuuksia.

New-Yorkiin tultuani toimitin ensimmäiseksi Pehrsonin rahat ja testamentin Hudiksvalliin hänen vanhemmilleen sekä kirjoitin hänen morsiamelleen, lähettäen hänelle uskollisen sulhonsa viimeiset terveiset ja lyhyesti kertoen hänen kohtalonsa.

Viikon päivät kaupungissa viivyttyäni päätin lähteä yli Atlannin Glascowiin eräässä tähtilinjan höyrylaivassa. Lähdin siis astelemaan laivakonttooria kohden ostaakseni lipun, sitten seuraavana päivänä alkaakseni matkan. Ohitse mennessäni pistäydyin Suomen ja Venäjän konsulin luokse kuulustelemaan, olisiko minulle kirjeitä tullut. Ja kuvatkaapas ihastustani, kun sain paksun kirjeen, jossa oli Englannin, St. Franciskon, Philadelphian ja New-Yorkin postileimat! Päällekirjoituksen tunsin oman armaan Maryni käsialaksi.

Lensin kuin nuolena konsulin luota ja juoksin kuin vainottava ensimmäiseen ravintolaan, jossa tilasin pullon viiniä ja eri huoneen. Siellä revin kirjeen auki. Tuskin voin lukea ja ymmärtää, mitä se sisälsi. Eikä se ihme ollutkaan, sillä oma armas Maryni kertoi siinä, että hänen isänsä oli suostunut liittoomme ja että häät vietettäisiin niin pian, kuin Martha Broker saapuisi Glascowiin.

Enempää en voinut lukea. Minä join viinin, heitin dollarin pöydälle ja ryntäsin ulos kuin mielipuoli, odottamatta takaisin tulevaa rahaani.

Sitten ajoin hevosella asuntooni, suljin huoneeni ja aloin nyt vähän tyyntyneenä uudestaan lukea Maryn kirjettä.

Charlylta oli myös kirje, joka huokui lämmintä veljellistä rakkautta. Hän ilmoitti, että ei isä ollut voinut Maryn rakkautta moittia ja oli heti, nähtyään estelyt turhiksi, suostunut liittoomme. Saatuansa kuulla meidän kihloissa olevan, oli musta pilvi laskeutunut hänen otsalleen; mutta kun äiti puolusti meitä ja sanoi suostuneensa siihen, oli hän rauhoittunut ja nähtävästi kovin liikutettuna sanonut: "Siunatkoon teitä sitten Jumala! Koska tuo jalo nuorukainen sinut, rakas tyttäreni, minulle lahjoitti, pelastaen sinut oman henkensä uhalla, niin on kait minun velvollisuuteni nyt sinut hänelle takaisin lahjoittaa."

Vielä oli siinä kauppaneuvoksen rouvaltakin kirje. "Rakas poikani!" alkoi se. "Avaran valtameren ylitse lähetämme siunauksemme sinulle, armas poikamme, rakkaan Marymme tulevalle miehelle. Kaikki esteet ovat nyt poistetut. Riennä vaan kiireesti kotiin. Kaikin vartoomme täällä sinua. Jumala poistakoon kaikki vaarat tieltäsi ja johdattakoon sinut onnellisesti tänne!"

Hetken kuluttua lähdin jälleen ulos varustautuakseni huomiselle matkalleni. Mutta ylen onnelliseksi itseni tuntiessani en voinut olla pistäymättä erääsen hienoon ravintolaan, jossa onneni harjakaisiksi tilaisin hienon illallisen sampanjoineen.

Siinä onneani nauttien istuessani kuulin läheisestä huoneesta tuttavan äänen. Siellä oli vanha laivatoverini Teodor Kruse. Me tunsimme heti toisemme, ja minä pyysin häntä illallistoverikseni.

Syötyämme ja juotuamme rupesimme sitten kertoelemaan retkiämme sen jälkeen, kun olimme eronneet. Siinä heti aluksi kuultuani hänen juuri Glascowista tulevan, en malttanut olla urkkimatta häneltä kuulumisia sieltä. Hän kysyi minulta, olinko kuullut mitään kauppaneuvos S:stä, Ardmoare-laivan omistajasta, ja hänen perheestänsä.

Olin hypähtää ylös, kuultuani nimen, mutta sain mieleni maltetuksi. "Minä tunnen hänet!" huudahdin; mutta samassa johtui mieleeni, että paras olisi olla varovainen, ehken saisikaan tietää kaikkia, jos ilmaisen asian oikean laidan. "Mitä hänestä tiedät?" kysyin sitten tyynemmin. "Onpa hauskaa kuulla, mitä vanhassa maailmassa on tapahtunut."

"No," alkoi hän, "sanopas, Harryson [minä, niin kuin usein muutkin merimiehet, olin kulkenut toisella nimellä; olin nimittänyt itseäni Harrysoniksi ollessani hänen kanssansa samassa laivassa], tunnetko erästä suomalaista H. nimistä merimiestä, vai olitko itse viime vuonna Glascowissa?"

Minä kielsin, saadakseni kuulla enemmän, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, kuultuani että minusta oli kysymys. "Vai niin," jatkoi hän. "No sitten saat kuulla oikein merkillisen kertomuksen samasta miehestä."

Sitten kertoi hän oman historiani, vaikka vähän toisenlaisena, ja viimein seurasi tieto, jota en ollut vielä kuullut ja joka oli tehdä minut mielipuoleksi. Hän kertoi nimittäin paria päivää ennen Ardmoaren lähtöä Glascowiin saapuneen sähkösanoman, että saman kauppaneuvoksen toinen laiva Martha Broker oli joutunut surkeaan haaksirikkoon ja siinä oli sama suomalainenkin, laivan ensimmäinen perämies, hukkunut.

"Hukkunutko?" huudahdin kavahtaen seisoalleni, sillä en voinut enää hillitä itseäni. "Sinä valhettelet, katala!" huusin, tartuin häneen rintapielistä ja pudistin häntä raivostuneena. "Tässä olen elävänä edessäsi; onko Martha Brokerin perämies merenpohjassa silloin, kun hän tässä seisoo edessäsi sinua ravistellen?" Ensi hämmästyksessään ei Kruse voinut sanaakaan suustaan saada, sitä vähemmin tehdä vastarintaa. Mutta pian oli hän siitä selvinnyt, irroittanut itsensä minusta ja painanut minut tuolilleni, jossa hän piteli minua kuin pientä poika nalikkaa.

"Tyynnyhän nyt, veliseni!" puhuskeli hän. "Jos olisin tiennyt sinun samaksi mieheksi, olisin toki varovammin asiasta puhunut. Oma syysi se oli, itse olet valhetellut; minä puhuin totta, sillä minä olen sen omin silmini sanomalehdistä nähnyt. Glascowissa vielä ollessani luin, näet, ilmoituksen Martha Brokerin haaksirikosta, ja siinä oli myös lueteltuna kaikki ne, jotka siitä pelastuivat, eikä siinä ollut mainitun H:n nimeä. Se oli, lehden omia sanoja myöten, kauppaneuvokselle Philadelphiasta lähetetyn sähkösanoman mukaan kerrottu. Ja vieläpä tiedän senkin, että kauppaneuvoksen tytär, joka tuon omituisen perämiehen kanssa kihloissa oli, ei nyt enää milloinkaan elävin silmin sulhoansa katsele; sillä miten lienee ollutkaan, lieneekö tuo onneton sanoma häneen niin koskenut vai muutenko lienee hänen aikansa tullut, mutta kuoli hän kuitenkin ennen kuin minä kaupungista lähdin. Kukapa sitä niin tietää, miten ja minkä tähden tuollaiset ylhäiset ja hienot ihmiset milloinkin kuolevat"

Maailma musteni minun silmissäni; huone alkoi pyöriä kuin tuulimylly, ja samassa minä kaaduin laattialle.

Pitkän ajan kuluttua jälleen virottuani tuntui kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan rinnassani. Ajatukseni olivat pysähtyneet, niin että tuskin voin ajatella muuta kuin kuolon kalpeata morsiantani. Minä kirosin sananlennättäjiä, jotka varmaan olivat sähkösanomassani nimeni väärin kirjoittaneet, sillä muuten ei olisi ollut mahdollinen tuollainen erehdys, jota täydellä syyllä pidin Maryni surmaajana. Olisin muuten miten monta kertaa tahansa uudestaan kärsinyt haaksirikon kaikki tuskat ja kauhut, kuin tämän, mikä nyt sydäntäni ahdisti ja mikä oli minut tehdä mielipuoleksi.

Epätoivon vimmassa käskin Krusen tilaamaan itselleni grogia ja muita väkijuomia katkeran tuskani lieventämiseksi. Ja siitä hetkestä alkaen join, join yöt ja päivät taukoomata kaksi viikkoa, kunnes viimeinenkin centi oli mennyt, kunnes liiat vaatteenikin olivat samaa tietä menneet.

Tuosta kamalasta ajasta en juuri mitään muista. Täydelle järjelle selvitessäni löysin itseni samasta Ardmoare laivasta, jolla Kruse oli New-Yorkiin tullut. Luultavasti oli hän minut siihen toimittanut, sillä mitenpä muuten olisin siihen päässyt.

Laiva oli matkalla Liverpooliin Englantiin, niin minulle sanottiin. Mutta tuosta matkasta en minä paljoa mitään tietänyt. Sillä selvittyäni olivat minun voimain kokonaan lopussa. Levolle kerran päästyäni en enää koko matkan ajalla voinut ylös nousta enkä nauttia muuta kuin vähän kahvia ja teetä.

Liverpooliin päästyämme vietiin minut Royal hospitaaliin, jossa makasin kaksi kuukautta, ensimmäiset kaksi viikkoa alinomaisessa kuolon taistelussa. Jokaisen uuden päivän koittaessa luulin varmaan sen olevan viimeiseni, sillä eloon palajaminen tuntui itsestänikin vallan mahdottomalta, ja toivottomilta näyttivät lääkärien ja hoitajienikin katseet. "Parantumaton," oli kirjoitus lipussa vuoteeni yläpuolella. Suurella vaivalla voin kuulla niitä viimeisiä lohdutuksen sanoja, joita sairashuoneen saarnaaja korvaani huusi, ja viimeisen kerran luulin nauttineeni Herran pyhää ehtoollista varmaa loppua odotellessani.

Vihdoin nukuin syvään uneen, mutta en kuoleman, vaan virkistävään, eloa tuottavaan uneen. Siitä herättyäni tunsin itseni paljoa virkeämmäksi, ja siitä hetkestä alkaen rupesin hitaasti, mutta varmasti parantumaan, kunnes vihdoin kahdeksan viikon kuluttua näin vuoteeni yläpuolella lipun: "Terve; vapaa lähtemään."

Tähän loppukoon surullinen kertomukseni, sillä minulla ei ole siihen enään mitään tärkeätä lisättävänä. Jos olisin tällä voinut saada jonkunkaan nuorukaisen, joka kevytmielisesti jättää isänmaansa, ajelehtaaksensa sinne ja tänne avarassa maailmassa muka mainetta ja rikkautta tahi vaan pelkkää huvia etsien, ja sitten eksyy turmion poluille, joilta harva takaisin palajaa, -- jos voisin jonkunkaan nuorukaisen saada ajattelemaan ja punnitsemaan asiata todelliselta kannalta, niin olisin tarkoitukseni saavuttanut. Muuten olkoon tämä totuuden mukaisena todistuksenani siitä, miten armollinen Jumalani ei minua ole suurimmassakaan hädässäni hyljännyt eikä ole tässäkään jumalattoman kuolemaa tahtonut, vaan uskollisesti käynyt jäljessäni ja lukemattomat kerrat vetänyt minut kuin kekäleen tulesta, vaikka minä aina jälleen silmittömänä syöksyin milloin yhteen, milloin toiseen synnin lokaan ja kadotuksen kuiluun. Tästä hänen uskollisuudestaan ja armahtavaisesta rakkaudestaan olkoon hänelle ikuinen kiitos!

End of Project Gutenberg's Merimiehen matkamuistelmia I, by Aukusti Högman