Chapter 7

Wilsonin ehdotuksen mukaan rakennettiin asunto suuren palmupuun alle. Me kaivoimme sen juurelle syvänteen, käyttäen kuokkinamme liuskakiviä, joita saaressa näkyi runsaasti olevan ja jotka olivat niin kovia, että ne soveltuivat hyvin meille työaseiksi. Vedimme sitten aluksemme sinne, kumosimme sen kuopan päälle ja tukimme sen molemmilta puolin kivillä ja mullalla. Ainoastaan rannan puolelle jätimme niin suuren aukon, että mies helposti voi siitä ryömiä ulos ja sisään. Siihen toimme oveksi suuren kiven, jolla sisäpuolelta aukon suljimme, ettei nukkuessamme mitään vastenmielisiä vieraita seuraamme saapuisi. Viimein peitimme koko aluksemme mullalla, kivillä ja hiekalla, saadaksemme huoneemme vähän lämmintä pitäväksi ja myös estääksemme alustamme ravistumasta. Sitten asetuimme levollisina ja tyytyväisinä asumaan uuteen kotiimme, toivoen piakkoin jonkun purjehtijan ohitse kulkeissaan huomaavan meidät ja pelastavan ihmisten seuraan.

Vähitellen pystytimme saaren joka kulmalle hätämerkiksi monijatkoisia, lujilla juurilla yhteen sidottuja riukuja, joiden päihin panimme paitojamme liehumaan, niin että ne keksityiksi tulisivat, miltä puolelta purjehtijat kulkisivatkin. Sen lisäksi osasi eräs meistä, Jim Darkley niminen merimies, joka oli joskus öljytehtaassa työskennellyt, valmistaa kokospähkinöistä öljyä, jota sitten panimme koviin pähkinänkuoriin palamaan, ja vaatteidemme repaleet saivat olla sydäminä näissä lampuissamme.

Asetimme yön ajoiksi tämmöisiä lamppuja korkeiden puiden latvoihin lähelle rantoja ja kävimme vuoromme mukaan niitä sytyttelemässä ja täyttämässä. Koimme myös aina yöt ja päivät pitää palamassa suuren nuotion, johon aina kokoilimme kaatuneita puita, koska tulitikkuja ei ollut; sillä ne tikut, mitä meillä mukanamme sattuivat olemaan, olivat niin lävitse lionneet, että suurella vaivalla niillä ensin saimme tulen. Kerta sattui kuitenkin sitten myöhemmin niin kurjasti, että ankara sade oli yöllä kaikki tulemme sammuttanut.

Ei ollut muuta keinoa kuin ryhtyä kihnaamaan kahta puukalikkaa toistansa vastaan. Kalikat kulkivat mieheltä miehelle, ja kukin koitti voimiansa, kunnes ne vihdoin tulivat Wilsonin käsiin, ja hetken kiivaasti niitä käytellen, sai hän tulen kytemään. Kuivien lehtien ja risujen avulla leimusi sitten kirkas nuotio taas, emmekä sitä enää päästäneet sammumaan.

Ensimmäinen viikkokausi saarella ollessamme kului hyvinkin hupaisesti. Mutta seitsemän jälkimmäistä alkoi käydä jo sangen ikäväksi, vaikka kyllä koimme parhaimman mukaan oloamme rattoisaksi tehdä.

James Bullard, vanhin koko joukosta, ehdoitti eräänä päivänä määrättäväksi jokaiselle erityinen tehtävänsä, sillä hän luuli sillä tavalla paremmin pelastuvamme vaipumasta tylsämielisyyteen ja pysyvämme paremmin virkeinä ja voimissamme.

Ehdotukseen suostuttiin ja arvalla määrättiin, mikä tehtävä kullekin oli tuleva. Päälliköksi määräsi arpa Bullardin, joka oli englantilainen ja laivassa merimiesten vanhuksena palvellut. Jim Darkley, samoin englantilainen, valittiin ilman arpaa öljyn valmistajaksi, ja hänen apulaisikseen joutuivat englantilainen koneenkäyttäjä Lowy Kane ja skotlantilainen Camell. Minä jouduin rantatulien virittäjäksi, ja hätämerkkein kunnossapidon saivat toimekseen ruotsalainen Pehrson, skotlantilaiset Wily Galecher ja Dawy Ross, laivan purjemestari. Hedelmien kokoojiksi tulivat skotlantilaiset John Higgins ja Tom Convey, englantilainen Bill Dalton ja irlantilainen Sam Pordy.

Myöhemmin ehdotti sama Bullard, että valittaisiin vielä hartaushetkien johtaja; "sillä," lausui hän, "olemme saaneet tällä matkalla kokea niin armollista Jumalan johtoa, ja tulemme vieläkin ken tiesi kokemaan, että on tarpeellista asettaa joku vakinainen henkilö toimittamaan aamu- ja iltarukouksia ynnä muita toimia, mitä saarnamiehen tehtäviin kuuluu. Minä en kykene siihen toimeen," lisäsi hän; "mutta jos jollakulla on halua ja taipumusta siihen ryhtyä, ilmoittakoon itsensä!"

Ei kukaan näkynyt olevan halukas, vaikka asian tarpeellisuudesta olimme kaikki yksimieliset. Kukin luuli vaan siihen olevansa kykenemätön. Arpa tuli taas kysymykseen, ja se määräsi vastoin tahtoani minut "saarnamieheksi." Wilson tuli minun apulaisekseni.

Nyt oli kullakin oma tehtävänsä. Tätä paitsi oli tulensytyttäjillä velvollisuutena pitää hirsinuotiot päivillä kytemässä. Yöt oli pari miestä aina tulia vartioimassa ja pitämässä silmällä, sattuisiko purjehtijoita kulkemaan saaren ohitse. Päivillä oli vielä tulensytyttäjäin velvollisuutena hedelmäin kokoojain kanssa vuoroa, neljän miehen kerrallaan, pitää samaa tointa.

Hedelmien kerääjien oli myös varustaminen asuntomme tarpeen mukaan tuoreilla lehdillä, joita käytimme makuuvaatteinamme. Ateriamme söimme aina kauniilla säällä luolamme takana olevan tuuhean kokospähkinäpuun alla; ainoastaan sateisina päivinä "salissa", joksi välin leikillämme luolaamme nimitimme.

Ensimmäiset viikot kävi kaikki toimet säännöllisesti. Päivän valjetessa tarkastimme aina ikävöiden taivaanrantaa pelastajia odotellen; mutta tuloksena oli aina sama epätoivo ja masentuva mieli.

Aamu- ja iltahartauksia pidimme joka päivä. Bill Daltonilla sattui olemaan pieni virsikirja, johon myös oli uusi testamentti yhdistetty. Tämän kirjan hän aina piti mukanansa, sillä hän oli sen saanut kuolevalta äidiltään, joka oli varoittanut, ettei hän sitä koskaan hyljäisi. "Tämä on ainoa perintö rakkaalta ja hurskaalta äidiltäni," sanoi hän aina, kun kirja tuli puheeksi, ja silloin näkyi myös usein kyynel kimaltelevan hänen silmissään.

Rukouksia lukiessani sain häneltä sen aina lainaksi; mutta lopetettuani täytyi hänen se saada takaisin, sillä hän piti sitä ikään kuin varjeluksena kaikkea pahaa ja onnettomuutta vastaan.

Eräänä päivänä, ensimmäisen viikon 6:tena, saarella ollessamme kävelin metsässä ikävissäni. Kun juuri olin poimimassa hedelmiä vasuuni, jonka olin pehmeistä juurista palmikoinut, kuulin risahduksen takanani. Luullen sen toveriksi kehoitin häntä kanssani hedelmiä poimimaan taakseni katsomatta. Mutta ajatelkaas hämmästystäni, kun vastaukseksi tunsin hengityksen ja samassa jotain kosteata ja lämmintä niskaani! Säikähtyneenä hypähdin pystyyn, käännyin päin ja näin karvaisen eläimen edessäni. Heti tartuin vyölläni riippuvaan kivikirveeseni ja iskin eläintä päähän ennen kuin se kerkisi pakenemaan. Siitä se pyörtyneenä alkoi pyöriä ympärinsä, ikään kuin etsien sopivaa pakotietä. Minä huusin tovereitani, joita muutamia hengästyneinä pian saapuikin paikalle. Huomattuaan taistelevani eläintä vastaan, ryhtyivät he heti avukseni, ja pian oli vastustajamme kaadettu kivikirveillämme, sillä Wily Galecher oli tehnyt meille jokaiselle kovasta kivestä kirveen tapaisia aseita, jotka olivat varustetut kyynärän pituisilla varsilla, mihin terät olivat juurisiteellä kiinnitetyt. Näitä aseita pidimme aina mukanamme, koska olimme heti huomanneet metsässä eläimiä olevan.

Pordy, joka oli eräästä putki-kasvista edellisenä päivänä tehnyt itselleen torven, koitteli nyt sen käytännöllisyyttä, törähyttäen sillä muutamia kertoja, niin että metsä kajahti, kutsuakseen muitakin tovereitamme saalista asunnollemme kantamaan.

Pian tulivatkin kaikki toverit yksi toisensa jäljestä juoksujalkaa taistelutantereelle ihmetellen, mitä merkillistä meillä oli edessämme.

Lyhyesti asian selitettyämme lähdettiin yhdessä iloisten merimieslaulujen kaikuessa juhlakulussa saalista kantaen asuntoamme kohden kulkemaan.

Viivyttelemättä raastoimme nahan ja sisälmykset pois. Sitten kaivoimme matalan kuopan, jonka pohjan peitimme lehdillä ja panimme suolaisella merivedellä täytetyn eläimen niille. Sitten seurasi taas kerros lehtiä ja viimein multaa ja pieniä kiviä. Päällimmäiseksi sytytettiin siihen aimo nuotio.

Vähän ajan kuluttua alkoi nuotiosta nousta niin herkullinen haju, että tuskin voimme vartoa, kunnes juhlapaisti olisi kypsynyt.

Kun se sitten syötäväksi otettiin, niin voinpa vakuuttaa, etten milloinkaan, en ennen enkä jälkeenpäin ole niin maukasta paistia nauttinut, ja luulen tovereini olleen samaa mieltä. Huomista päivää ei sitä ateriata syödessä jouduttu muistamaan, ja tuskin neljännestäkään siitä jäi seuraavaksi kerraksi. Omituista oli, ettemme sen erän jäljestä onnistuneet muuta otusta saamaan; elukat näyttivät meitä kovin sen jälkeen kammovan.

Eläin, jonka saimme, oli kooltaan ja ruumiinrakennukseltaan pienen peuran kaltainen, mutta sarviton. Sillä olivat suuret, punertavan ruskeat silmät, muhevan ruskeat korvat ja saman karvainen pää ja lyhyt kaula, jota se piti hyvin pystyssä; muu osa ruumista oli ruskean ja mustan täplikäs. Kaviot olivat samannäköiset kuin pienen varsan; jalat muuten peuran jalkojen kaltaiset, mutta mustan ruskeat ja yksiväriset. Häntä oli jotenkin pitkä, ruunin ja mustan täplikäs ja tupsupäinen. Otuksen nimestä ja lajista emme selvää saaneet.

Tämän jälkeen ei taas moneen aikaan tapahtunut mitään mainittavaa. Päivä päivän jälkeen koitti; mutta jokainen näytti meille, että olimme tuomitut saareen jäämään, kentiesi ainaiseksi. Saari oli kait niin kovin kaukana purjehdusväylästä, että aniharvoin, tuskin milloinkaan lienee purjehtija liikkunut sen ohitse, paitsi semmoisilla retkillä kuin mekin.

Olimme olleet saaressa jo viisi viikkoa, kun seuraava surullinen tapaus kohtasi meitä. Yksi tovereistamme, skotlantilainen John Higgins, poikkesi lamppujamme tarkastamasta tullessaan metsään hedelmiä syömään. Siellä kävellessään sattui hän astumaan pensastossa jonkun pehmeän, liukkaan esineen päälle, josta hän livahti nurin. Kauhukseen huomasi hän herättäneensä unesta suuren käärmeen, joka sihisten näytti hänelle terävillä hampailla varustettua veripunaista kitaansa.

Mutta Higgins ei ollut mies, joka vaaran uhatessa olisi pakoon pötkinyt Hän sivalsi ilkiötä kirveellään päähän silmäin väliin ja tähtäsi niin mainiosti, että hän sillä olisi vaarasta eheänä päässyt. Hirviö vääntelehti tuskissaan ja kiskaisi maasta irralleen muutaman kyynärän korkean puun, jonka ympärille se oli pyrstönsä kiertänyt.

Huomattuaan käärmeen kauhean voiman, törähytti Higgins Pordytorveansa, joiksi edellä mainittuja torvia keksijänsä mukaan nimitimme. Se oli meillä sovittuna merkkinä, että jokaisen oli sen äänen kuultuansa paikalle rientäminen. Kaikki kiirehdimme ääntä kohden. Siellä kohtasi meitä kauhea näky. Suuri kuusikyynäräinen käärme riehui hurjistuneena, kokoillen ruumistaan kiemuroille hyökätäkseen ahdistajaansa musertamaan. Mutta Higgins oli varoillaan. Vikkelästi kuin kärppä hypähti hän aina syrjään, samassa iskien kivikirveellään hirviötä, niin että veri ulos purskahti. Siitä käärme vaan näytti hurjistuvan kauheammin, kuta useampia iskuja se sai.

Saavuttuamme voimme tuskin paikalta liikahtaa, sillä niin meitä tuo näky kauhistutti. Mutta nähtyämme toverimme vaaran, rohkasimme itsemme, ja pian sai hirviö kahdestatoista kirveestä yhä uudistettuja iskuja, jotka panivat sen värisemään. Kauheasti suhisten kohosi se puoleksi pystyyn, jännitti ruumiinsa ja iski keskellemme kuin ilmasta lennätetty nuoli. Siinä sai se äkkiä kierrokseensa Tom Conveyn, ja silmänräpäyksessä oli onneton toverimme rutistunut hengettömäksi käärmeen kauheassa kuolonsyleilyssä. Samassa osasin minä hirviötä oikeaan silmään, joka iskuni sen taasen herätti uuteen raivoon. Se kyllä hellitti Conveyn, mutta hän raukka oli jo hengetön; rinta ja kylkiluut olivat musertuneet, ja veri purskui onnettoman suusta ja sieramista, eikä ollut pienintäkään toivoa hänen toipumisestaan. Mutta käärme oli nyt kumminkin kostoksi tapettava.

Se kait tunsi verenvuodosta liiaksi heikontuneensa, ja nyt se vetäytyi kokoon oikein äkäisesti suhisten, aikoen paeta pensastoon. Mutta silloin onnistui Higgins iskemään sitä sivulta päin vasempaan silmään, joten se tuli vallan sokeaksi.

Nyt ei ollut meillä enään mitään vaaraa, kun ei vastustajamme meitä nähnyt. Pian oli sen pää hakattu murskaksi ja sen koko ruumis haavoja täynnä. Mutta kauvan aikaa sen ruumis vielä sittenkin vääntelehti.

Saatuamme käärmeen täydellisesti voitetuksi, nostimme onnettoman Conveyn ruumiin risuista tehdyille paareille ja kannoimme asunnollemme. Puhdistettuamme itsemme taisteluverestä ja tultuamme vakuutetuiksi, että onneton toverimme oli todellakin kuollut, kaivoimme haudan pienelle aukealle paikalle metsän keskelle, laskimme vainajan siihen, ja minä virkani puolesta siunasin ruumiin hautaansa niin kuin kristillinen tapa vaatii. Aluksi ja lopuksi veisasimme muutaman värsyn Daltonin virsikirjasta, ja niin oli surullinen toimituksemme päätetty. Lopuksi pystytimme kiven hänen haudalleen, ja hakkasimme siihen hänen nimensä ynnä muutamia sanoja hänen sukuperästään ja kohtalostaan.

Taasen kului viikkokausi ilman mitään erinomaista; samaa toivotonta tilaa kesti vaan yhäti. Muutamat oli ikävyys ja heikko ravinto niin laihduttanut, että he tuskin enää liikkua jaksoivat tahi viitsivät; makasivat vaan syömättä, ainoastaan raikasta vettä juoden.

Kuudennen viikon keskipalkoilla oli Bill Dalton eräänä päivänä metsässä hedelmiä etsimässä. Siellä löysi hän Mac Camellin makaavan kuin kuolleen, vieressään suuri kasa juurikasvia, joita emme olleet vielä ennen nähneet. Ne olivat valkoisia kelta- ja sinijuovaisia, sormen paksuisia ja hyvänhajuisia. Ne olivat Daltonille maistuneet erinomaisen hienoilta ja hyvänmakuisilta, mutta hetken kuluttua oli häntä ruvennut raskaasti unettamaan.

Saatuaan Mac Camellin luolallemme, nukkui Daltonkin ja heräsi vasta muutaman tunnin kuluttua hyvin heikkona. Hänen selityksensä mukaan huomasimme siis juurissa olevan sangen väkevää unettavaa myrkkyä, jonka tähden ne heitettiin tuleen, ettei niitä kukaan enää nauttisi.

Mutta Mac Camell ei enää herännyt. Seuraavana päivänä veti hän viimeiset henkäyksensä ja kuoli 23 vuoden vanhana. Ennen kuin ennätimme hänen ruumiinsa hautaan saada, oli meillä toinenkin haudattava. Sam Pordy kuoli pian hänen jälkeensä heikkouteensa, ikävyyteen ja ehkä nälkäänkin 38 vuoden ikäisenä. Hän oli kuivettunut kuin luuranko kuollessaan.

Hautasimme heidät molemmat samana päivänä ja pystytimme heidänkin haudoillensa kivet, joihin hakkasimme heidän nimensä, ikänsä, kotipaikkansa ja kuolemapäivänsä.

Nämä tapaukset alkoivat yhä enemmän masentaa mieliämme, ja kaikki elon virkeys näytti kadonneen meistä hilpeämielisen Pordyn kuoltua. Alakuloisuus ja epätoivo olivat vallanneet meidät niin, ett'emme enään muuta varronneetkaan kuin kuolemaa pelastajaksemme.

Seitsemännellä viikolla muuttivat taas Bill Dalton ja Mich. Pehrson seurastamme ja tämän maailman myrskyiseltä mereltä rauhan satamaan, jossa eivät rajuilmat enää ahdista. Paria tuntia ennen viimeistä hengenvetoansa tahtoi Dalton, että me kaikki kahdeksan jälkeen jäävää kokoontuisimme heidän ympärilleen, saadakseen meidät hyvästijättää ja puhua jotakin, mikä meidän jokaisen oli kuultava. Bill Dalton oli myös kehoittanut minua antamaan heille Herran ehtoollista. Kalkkina käski hän käyttää kokospähkinä-maitoa ja leipänä Johanneksen leipäpuun hedelmiä. Se oli juhlallinen hetki, hetki, joka liikutti meidän kaikkien sydämiämme. Minä en voinut jättää hänen pyyntöänsä täyttämättä. Hänen virsikirjastansa luin sanat ja vielä muutamia kohtia uudesta testamentista.

Sitten kehotti Dalton meitä kaikkia lankeemaan polvillemme ja rukoilemaan hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Me tottelimme, ja Dalton aloitti heikolla, vapisevalla äänellä hartaan rukouksen, jossa hän kiitti Jumalaa, joka hänen niin ihmeellisesti oli äkkinäisestä haaksirikko-kuolemasta pelastanut ja suonut levossa sulkea silmänsä onnellisena siinä uskossa, että oli pääsevä rauhan majoihin Vapahtajansa luokse, joka häntä oli niin äärettömästi rakastanut, että oli kuolemallaan pyyhkinyt pois hänen ja koko maailman syntivelan. Paljon muutakin rukoili hän ja puhui elämänsä merkillisistä vaiheista.

Hetken äänetönnä levättyään, jatkoi hän taas: "Vielä tahdon teille ilmoittaa salaisuuden, jonka todistajana tässä pian kuoleva Mich. Pehrson on. Luvatkaa kuitenkin, ett'ette ilmaisemani salaisuuden johdosta kuolleen nimeä ja mainetta tahraa, sillä Jumala on hänen tekonsa kostanut." Kääntyen Pehrsonin puoleen, lausui hän hänelle: "Rakas Pehrson, kerro sinä salaisuutemme. Minä tunnen voimaini loppuvan, loppuni lähenevän. Mitä hän haaksirikosta ja kapteenista kertoo, on totta," vakuutteli hän vielä meille tuskin kuultavalla äänellä.

Luulimme hänen jo kuolleen, ja olimme juuri kehoittamaisillamme Pehrsonia kertomaan salaisuutta, peläten että hänenkin voimansa uupuisivat ennen kuin saisimme kovin kiihtyneen uteliaisuutemme tyydytetyksi. Mutta kerran hän vielä avasi silmänsä, jätteli uudestaan meidät armollisen Jumalan haltuun ja nukkui autuaalliseen kuolon uneen, jättäen sielunsa Vapahtajan armolliseen huomaan.

Me kokoilimme vehreitä lehtiä ja peitimme niillä kuolleen toverin kelmeät, mutta onnellisuutta kuvastavat kasvot ja istahdimme Pehrsonin ympärille, kuullaksemme hänen salaisuutensa.

"Viime Tammikuun 16 päivän iltana," alkoi hän, "eli päivää ennen kuin jätimme laivan, hiivin minä kenenkään huomaamatta pääkokin luokse ruokavarastoon ja pyysin häneltä ryyppyä tahi paria, virkistääkseni itseäni. Hän antoikin kieltämättä ja vielä lisäksi kaksi pulloa konjakkia, että saisin toisillekin salaa tarjota. Hetken siellä oltuani syöden, mitä edessäni näin, aioin lähteä; mutta oven avattuani tuli kapteeni kajuttaan, jonka tähden pelosta, että hän ehkä huomaisi minut, lymyin siihen, jotta kapteenin poistuttua hänen huomaamattansa olisin päässyt pois. Pian hän poistuikin, ja minä kiiruhdin ulos. Mutta tullessani huomasin kajutan permannolla kirjeen. Otin sen ja näin sen osoitetuksi perämies Tonylle. Käsiala oli kapteenin. Aioin laskea sen pöydälle; mutta samassa kuulin jonkun koskevan oven ripaa, jonka tähden minä kiiruhdin vastaisesta ovesta kirjeineni. Se jäi siis minulle. Sen antaminen viipyi viipymistään, ja mitä kauvemmin se viipyi, sitä vaikeammaksi alkoi minusta tuntua sen antaminen, kun ei olisi ollut mitään syytä mainittavana, miksi sitä olin salaillut. Se oli myöskin niin pilautunut paitani povitaskussa, etten sitä enää luullut voivani omistajalleen antaakaan. Mutta täällä saarella ollessamme tulin siitä maininneeksi Daltonille, joka kehoitti minua kirjettä sittenkin omistajalleen antamaan. Kun tuota tuhrautunutta ja kulunutta kirjettä sitten yhdessä katselimme ja levittelimme, kiihdytti se meidän uteliaisuuttamme, niin että yhdessä sitä luimme, koska se jo oli avonaiseksi kihnautunut. Suurella vaivalla voimme sen palaset niin kokoon asetella, että siitä osan selväksi saimme; mutta siinä se olikin koko kirjeen loppu, sillä sen repaleisista palasista ei enää ollut kenellekään annettavaa."

Pehrsonin kertomuksen mukaan oli kirjeen pääsisällys semmoinen, että kapteeni Dawyson siinä, aavistaen loppunsa tuossa kauheassa haaksirikossa saavansa, ilmoitti minulle, että hän juuri oli vehkeillyt laivamme upottamiseksi, niin kuin olin häntä epäillytkin. Tunnonvaivoissa hän siinä tunnusti tehneensä laivan pohjaan tuon aukon, josta jo olen kertonut, ja aikoneensa sitten Juan Fernandes saaristossa tahi muualla sopivalla hetkellä sen lopullisesti aukaista, kuitenkin sillä tavalla, ettei ihmishenkiä hukkuisi. Hänellä oli joku osa laivaa omanaan ja lastia myös; mutta viimeksi mainittu oli arvotonta tavaraa, vaikka petollisesti ilmoitettu, ja laiva lastineen kaikkineen hyvin korkeasta summasta vakuutettu. Vielä hän pyysi, että jos hän, niin kuin itse varmaan uskoi, saisi surmansa kostoksi kauheista hankkeistaan, minä sitten pitäisin huolta hänen perheestänsä enkä ilmoittaisi hänen rikostansa hänen perheensä kunnian tähden. Lopuksi hän vakuutti yksin olevansa syyllinen kamalaan tekoonsa; ei kukaan muu, ei kauppaneuvoskaan siitä mitään ollut tiennyt. Tarkempia selvityksiä viittasi hän vielä löydettävän tuossa jo ennen mainitussa salkussa, jossa myös olivat hänen rahansa ja asiapaperinsa.

Tämmöinen oli kuolevan Pehrsonin kertomus, jonka totuutta ei meillä ollut syytä epäillä. Selvää on sanomattakin, että se synnytti meissä katkeruutta sitä vastaan, jonka tähden niin suuri osa tovereitamme oli saanut ennenaikaisen hautansa ja me jäljelle jääneet viettäneet niin kauheita päiviä, ja tuskin kukaan meistä enää ihmisten seuraan pelastuisi.

Yksi asia minua kumminkin ihastutti, se nimittäin, ett'ei kauppaneuvos ollut osallinen tuohon vehkeesen. Kovin katkeroitti sitä vastaan mieltäni se, etten tuota kapteenin salaperäistä salkkua kerinnyt pelastamaan.

Pehrsonin kertomuksen kuultuamme erosimme kukin toimillemme tuota kapteenin kauheata tekoa ja sen seurauksia miettien. Seuraavana aamuna menin Pehrsonin lehtivuoteen ääreen. Siinä hän virui kurjana ja kuivettuneena, ja minä näin, ettei hänellä ollut enää monta hetkeä jäljellä. Huomattuaan minut, viittasi hän minua lähestymään. Kallistettuani korvani lähelle, kertoi hän kuiskien, että hänen kotonsa on Ruotsissa Hudiksvallin kaupungissa. New-Yorkin pankissa kertoi hän itsellään olevan säästössä 950 dollaria. Vastakirja oli Ruotsin konsulin hallussa. Hän pyysi minua, jos saaresta hengissä pääsisin, toimittamaan rahat hänen äidillensä. Vastakirjan mukana oli hänen testamenttinsa, jonka hän oli tehnyt jo toista vuotta takaperin eräälle merimatkalle lähtiessään. Vielä pyysi hän, että, jos kotimaahani palaisin, poikkeisin myös viemään hänen viimeiset terveisensä hänen äidillensä. Sitä paitsi uskoi hän minulle, että hänellä kotikaupungissaan oli kihlattu morsian, lapsuuden toveri, jolle hän toivoi minun niin ikään hänen terveisensä vieväni ja ilmoittavani, että hän uskollisena sulhona oli kihlasormuksensa hautaansa vienyt. "Todista, että olet itse nähnyt sen!" lisäsi hän ja näytti minulle laihtunutta vasenta kättänsä, jonka nimettömässä sormessa sormus huljui, sillä niin oli hänkin nälkiintyneenä laihtunut. Ja pian tämän jälkeen oli kunnon Pehrsonkin meidän joukostamme eronnut.

Vielä saman päivän iltana, auringon luodessa viimeisiä säteitään välkkyvälle meren pinnalle, teimme heille, nimittäin Daltonille ja Pehrsonille, viimeisen palveluksemme, haudaten heidät toveriensa viereen ja pystyttäen yhteisen kiven heidän haudalleen. Siihenkin hakkasimme heidän muistoksensa kirjoituksen samaan tapaan kuin edellistenkin vainajain.

Näitä kunnon tovereitamme surimme syvästi; sillä he olivat molemmat kaikin puolin kunnon miehiä ja vielä päälliseksi niin kristillismielisiä, että heiltä, erittäinkin Daltonilta, saimme tämän erakko-elämämme aikana kuulla monta lohduttavaa ja mieltä ylentävää puhetta ja kehoitusta luottamaan kaikissa vaiheissamme taivaalliseen Isäämme, joka on aina valmis vastaan ottamaan tuhlaajapoikina palaavia lapsiansa, kun he vaan nöyrin ja katuvaisin sydämin häntä lähestyvät.

Päivä päivältä tuli tilamme yhä kurjemmaksi. Me makasimme multavuoteillamme melkein alasti; sillä vaatteemme olivat jo melkein kaikki kuluneet hätämerkeiksi ja lamppujemme sydämiksi, emmekä enää viitsineet koota lehtiäkään asuntoomme, vielä vähemmin puhdistaa itseämme. Kuka loikoili nuotion ääressä, porossa ja noessa, mikä missäkin. Viimeisetkin pelastuksen toiveet olivat kadonneet. Kukin oleskeli missä halusi, toisistaan välittämättä. Vartosimme vaan jonkunlaista loppua.

Huhtikuun 27 päivänä tuli Bullard luokseni, lykkäsi minua kylkeen ja sanoi keksineensä pelastuskeinon. Minä nousin ja seurasin häntä horjuvin askelin ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti.

Kun hän oli vihdoin vaivalla saanut kaikki toverit kokoon, vei hän meidät asuntoomme.

"Ystävät ja onnettomuuteni toverit!" alkoi hän. "Ehdotukseni on tällä kertaa lyhyt. Niin kuin näette, kasvaa kurjuus päivä päivältä, eikä pelastuksen toivetta näytä meillä enää olevan. Viisi parasta toveriamme on säälimätön kuolema seurastamme temmannut. Sama kohtalo odottaa meitäkin, kentiesi vielä julmempi. Katsokaa, ystäväni, toisianne, olemmeko enää ihmisten näköisiäkään!"