Chapter 6

Myrsky laantui vähitellen tuntuvasti. Toivon kipinä kyti jokaisen rinnassa mahdollisesta pelastuksesta. Pian otimme purjeet alas, ja sitten paneuduttiin ylön uupuneina hetkeksi lepäämään. Minä ainoastaan jäin peräsintä hoitamaan ja toinen mies pitämään tarkasti silmällä, sattuisiko ketään purjehtijaa näkymään. Pian saavutti meidät myös yön pimeys; mutta ei tällä kertaa kauheana, riehuvana, uhkaavana, vaan hiljaisena, melkein tyvenenä, rauhaa tuottavana, lepoa suovana. Pian tuikkivat tähtöset taivaalla; etelämerien suloinen yö peitti vaipallaan vähän aikaa sitten riehuneen ja kuohuneen valtameren, joka vielä nytkin lainehti jotenkin raskaasti, mutta tasaisesti, tuudittaen meitä onnettomia haaksirikkoisia sikeään uneen. Sitä me jokainen olimmekin vailla.

Kun kaikki toverimme olivat vaipuneet unen helmoihin, kävi meidän kahden valveille jääneen vaikeaksi pitää silmiämme auki. Pian näkyikin toverini pää vaipuvan; raskas, tasainen hengitys ilmoitti hänenkin unelle antautuneen. Enkä minäkään voinut kauvaa taistella uupumusta vastaan. Velvollisuudentunto veneen peräsimen hoitajana ollessani piti minua hereillä jotenkin kauvan, sillä tiesinpä, että jos nukahtaisin, voisin toverieni kanssa herätä vetisessä haudassa, ja niin kaikki pelastuksemme kokeet olisivat sillä tavoin turhiksi rauenneet.

Näistä mietteistäni huolimatta tunsin itseni kuitenkin niin uupuneeksi, että tuskin voin hoitaa peräsintä. Otin siis hihnan vyöltäni, sidoin peräsimen tangon sillä kiinni ja asetuin mukavaan asentoon, voidakseni nähdä pohjantähden, jonka mukaan ohjasin hiljalleen eteenpäin luikuvaa alustamme; sillä valveille jääneen toverini kanssa olin uudestaan levittänyt lisää purjeita, joten vene kulki pari solmunväliä tunnissa.

Vihdoin vaivuin minäkin tiedottomaan tilaan, aina luullen pohjantähden oppaanani olevan. Se laskeusi jo veneesemme saakka, ja sitten niitä ilmaantui useampiakin, ja sillä tavalla minun ajatukseni vähitellen himmentyivät ja kävivät yhä kummallisemmiksi. Olin pohjantähtien mukana kulkevinani aina lumiseen pohjolaan saakka rakkaiden omaiseni luoksi. Sitten taas kaikki himmentyi, ja minusta tuntui kuin olisin vallan olemattomiin kadonnut.

Kuinka kauvan olisin näin maannut ja uneksinut, en tiedä, jos ei aamu-aurinko kirkkailla säteillään olisi ruvennut pistelemään silmiäni. Minä heräsin ja huomasin oivallisesti hoitaneeni minulle uskotun tehtävän unessakin ollessani, koska ei mitään onnettomuutta ollut tapahtunut. Pohjantähti oli sittenkin oivallisesti meitä onnettomia ohjannut läpi pimeän, pitkän yön.

Hereille päästyäni oudoksuin tukalaa tilaani. Puoleksi houreissa ollen en muistanut enkä ymmärtänyt, miten olin joutunut tähän veneesen ja missä oli laivamme. En voinut käsittää, mitä se oli, kun paljas taivas oli päälläni ja meri silmieni edessä. Olinkohan yksinäni, ajattelin, tässä pienessä veneessä. Mutta pian huomasin muitakin onnettomuuteni osaveljiä, joiden yläruumiit vaan tervavaatteella näkyivät. Mitenkä nuo miehet ovat tuommoisiksi katkotut, ihmettelin, ja luulin näkyjä näkeväni. Hieroin silmiäni ja tutkin, olinko hereillä vai unissaniko? Huudahdin: "halloo!" Kyllä se oli oma ääneni. Luulin järkeni seonneen. Huusin uudestaan: "Halloo, te ihmisolennot, vastatkaa, jos eläviä olette." Ei kuulunut vastausta.

Vielä meni hetkinen aikaa, ennen kuin ajatukseni oikein selvisivät, ja minä muistin edellisten päiväin onnettomat tapaukset, jotka minua niin kauhistuttivat, että olin säikähdyksestä mereen horjahtua.

Ensi työkseni herättelin toverini, eikä kauvaa kestänyt, ennenkuin kaikki miehet olivat pystyssä. Pian syntyi liikettä valtameren tuudittamassa pienessä aluksessamme.

Kun vihdoin kaikki olivat unestaan selvinneet sekä varattoman tilamme oivaltaneet, komensin minä, saadakseni miehiä edes vähäsen hilpeämmälle mielelle, oikein vakavana ja käskevällä äänellä: "Kaikki ylös ja peräkannelle kapteenin luokse!"

"Kaikki hyvin!" kuului vastaus, ja vanhan totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki kaksitoista miestä yhteen ryhmään ympärilleni kuulemaan, mitä kapteenilla olisi sanomista.

"Miehet, toverit!" huudahdin vihdoin, nähdessäni heidän alakuloisina istuvan ympärilläni vartoomassa, mitä sanoisin heille. "Onnettomuuteni toverit, kuulkaa minua! Ennen kuin rupeamme tässä alakuloisina antautumaan epätoivon valtaan, niin pitäkäämme lyhyt kiitosrukous ja veisatkaamme ylistysvirsi korkeuden Herralle kiitokseksi siitä, että hän on meidät niin monen seasta tahtonut eloon pelastaa siitä kauheasta haaksirikosta, joka on toverimme niin säälimättömällä tavalla ijankaikkisuuteen temmannut. Olette omin silminne nähneet alusta loppuun asti, miten kaikki kävi, siihen saakka, kun tämä vene saatiin vesille. Minä yksinäni näin, miten kävi heille, jotka viimeisinä kanssani laivassa olivat."

"Miten kävi? Kertokaa!" kuului useammasta suusta yht'aikaa. Tein heille mieliksi ja kerroin näkemäni, niin kuin jo tässä edellä olen kuvaillut.

Lopetettuani kuulin joukosta muutamien lausuvan: "Jumalan tuomio ja kosto kohtasi heitä ankarasti yhden tähden."

Veisasimme sitten kiitosvirreksi saman virren, joka suomalaisena on numerona 300 vanhassa virsikirjassamme: "Kiitos olkoon sull', Isä maan ja taivaan!" Sen jälkeen luin lyhyen rukouksen, kiittäen siinä toverieni ja itseni puolesta taivaan Herraa pelastuksestamme ja pyytäen Häntä meitä pian saattamaan pois tästä onnettomasta tilasta ihmisten seuraan.

Lyhyen jumalanpalveluksen lopetettuamme otimme tarkastellaksemme, mitä ruokavaroja olimme mukaamme saaneet. Paljoa ei niitä ollut. Keksimme säkillisen homehtuneita, madonsyömiä ja suolaisen meriveden lioittamia laivakorppuja, noin 20 naulaa vanhaa toukansyömää, homehtunutta Hollannin juustoa, saman verran suolaisia kuivia kaloja, 40 kannua juomavettä ja 2 pulloa hyvää konjakkia; siinä olivat ruokavarat 13 miehelle, ja jos ne eivät olisi pilaantuneita olleet, niin ei olisi meillä niitäkään ollut. Kokki oli nimittäin muutama päivä takaperin vienyt ne veneesen kuivumaan ja tuulettumaan. Konjakkipullot oli taas eräs tovereistamme "puhaltanut" ensimmäisenä myrsky-yönä ja kätkenyt sinne eikä sitten enään tuossa hämmingissä muistanut hyväkseen niitä käyttää. Kummallista kyllä oli, ettemme olleet laisinkaan muistaneet ruokavaroilla venettämme varustaa, joka ei olisi juuri mahdotonta ollut; mutta jokainen oli niin kauhuissaan, ettei muuta kerinnyt muistamaan kuin vaan henki siitä onnettomuudesta pelastuisi, mikä silloin lähinnä oli. Vaatteita ei ollut edes tarpeellisimpiakaan, ainoastaan ne vettyneet, mitkä olivat yllämme ja mitkä semmoisessa kovassa työssä merimies voi yllään pitää.

Minua itseäni katkerasti häviöni harmitti. Kaikki kalleuteni, mitä olin kauppaneuvokselta saanut, pelastusmitalli, sormukset, kellot, medaljonki ja kallis Maryn kuva, yhteensä noin kahdentuhannen markan arvoiset rahassa laskien, kaikki jäivät meren saaliiksi. Sitä paitsi jäi sinne puhdasta rahaa 240 Suomen markkaa ja muut tavarani, noin 500 markan arvosta, kaikki todistukseni ja paperini. Melkein yhtä paljon harmitti minua se, etten kerinnyt enkä muistanut kapteeni vainajan salaperäisiä asiapapereita pelastaa, sillä siinäpä kentiesi olisi saatu korvaus kaikista kärsimisistämme. Kova oli kohtaloni siis tälläkin kerralla, niin kuin aina lapsuudestani saakka oli onni minua emintimän kovuudella kohdellut.

Oli välttämättömän tarpeellista niin säästäväisesti, kuin mahdollista oli, käyttää niukkaa ruokavarastoamme. Minä panin ne veneen perässä olevaan komeroon, ja kaikki suostuimme, että rupesimme elämään vaan puolilla annoksilla, jotta voisimme mahdollisimman kauvan tulla näillä varoillamme toimeen, kunnes joku purjehtija meidät mereltä keksisi ja pelastaisi. Konjakkia sekoitimme muutamia tippoja veteen, jota täytyi noin kolmen korttelin verta päivässä jokaiselle antaa,

Ensimmäiset päivät menivät jotenkin hyvin toivoessamme purjehtijoita tahi maata tapaavamme. Olin varma siitä, että määräämääni suuntaa kulkien joutuisimme St. Juan Fernandes saaristoon. Kompassia ei meillä tosin ollut muuta, kuin kuu, aurinko ja tähdet; mutta nehän merimiehellä usein paremmissakin oloissa ohjaajina ovat.

Minä olin kuitenkin laskuissani erehtynyt matkan ja ajan pituuden suhteen niin paljon, ett'emme saavuttaneetkaan maita niin pian kuin olin luullut. Päivät ja yöt vaihtuivat toinen toisensa jälkeen, ja samalla aina toivommekin masentui, kunnes se vihdoin rupesi kokonaan loppumaan.

Epätoivon silmäyksillä tarkastimme taivaan rantaa kahdeksannen vuorokauden valjetessa veneessä ollessamme. Mutta ei muuta näkynyt kuin sininen taivas päällämme ja ääretön meri, minne ikään katsoimmekin. Tämän lisäksi täytyi minun ilmoittaa, että vaikka olinkin kenenkään huomaamatta aina vähentänyt ruoka- ja vesi-annoksia, niin ei niistä kuitenkaan nyt enää mitään huomiseksi säästynyt. Se oli kauhea tieto monelle jo ennestään nälkiintyneelle onnettomuuteni toverille. Mutta mitä tehdä! Ei ollut muuta odotettavana, kuin kauhea janon ja nälän vaiva sekä viimein niiden tuottama kuolema.

Yhdeksäs päivä koitti, eikä pienintäkään toivonkipinää ilmestynyt. Nälkä ja jano alkoivat kauheasti vaivata ja kiduttaa meitä, ja epätoivon tuska rupesi samassa määrässä rintaamme ahdistamaan.

Kaksi seuraavaa vuorokautta olivat aina surkeammat. Janon ja nälän tuska rupesi jo muutamissa muuttumaan kauheaksi kuumeentapaiseksi houreeksi. Omien tuskien lisäksi oli nyt tullut niille, jotka vielä olivat täydellä järjellä, kamala pelko ja vartioiminen, etteivät hourailevat toverit surmaisi itseänsä tahi toisiansa.

Kahdestoista vuorokausi valkeni, aina yhtä kurjana ja toivottomana kuin edellisetkin. Janon ja nälän tuskat alkoivat vaan yhä kauheampia seurauksia tuottaa. Päivä oli paahtavan kuuma ja ilma tyyni. Tuntui kuin sammumaton tuli olisi sisuksia kärvennellyt. Kieli rupesi suussa kuivuudesta kangistumaan. Tuskin sain enää sanaa suustani. Ja tovereillani näkyivät olevan vielä kauheammat tuskat. Muutamat makasivat veneen pohjalla melkein tiedottomina, houreissaan huutaen: "vettä, vettä!" Vieläpä tapahtui muutamasti niinkin, että kuumeen houreissa miehet iskivät veitsillä milloin itseänsä, milloin tovereitaan ja imivät kuin petoeläimet haavasta juoksevaa verta, joka näkyi heille antavan tuskien lievitystä. Sen jälkeen he vaipuivat unen horroksiin. Silloin kokivat ne, jotka sattuivat olemaan paremmissa voimissa, tukkia onnettomain haavoja ja sitoa heidän käsiänsä ja jalkojaan, etteivät hourupäissään pääsneet mereen syöksymään tahi toisiansa vallan surmaamaan.

Noin puoleen päivään asti olin minäkin näin hoidellut onnettomia tovereitani. Mutta silloin nälän ja janon tuskat voittivat uupuneet voimani, niin että jouduin itsekin houreisin, ja tietämättäni käytin samaa keinoa, josta juuri olin muita kokenut estellä. Minä tunsin, miten toverini veri virkistävänä nesteenä kostutti tulikuumaa suutani ja valui kuin lievittävä voide kurkkuuni. Mutta siihen se loppui, sillä samassa sain iskun päähäni; minä vaivuin kykenemätönnä veneen pohjalle, ja entinen polttava kuivuus tuntui taas suussani. Mutta tuolla, tuolla juuri edessämme, vallan lähellä, niin kaukana vaan, etten sinne mitenkään päässyt, väikkyi ihanasti viheriöivä saari ja siellä paljaan taivaan alla mitä ylellisimmin katetuita pöytiä toinen toisensa vieressä monenlaisine virkistystä tarjoavine juomineen. Minä huusin ja komensin miehiä henkensä takaa soutamaan saareen ja syömään; mutta he eivät minua totelleet. Tahdoin hypätä mereen ja uida yksinäni noita herkkuja ja juomia ahmimaan, koska toiset olivat muka niin tuhmia, etteivät ymmärtäneet osallisiksi tulla.

Toverini kykenivät vielä kuitenki käsittämään, että tuo kaikki oli vaan nälän ja janon tuskia kärsivän tavallisia harhanäkyjä. He ottivat minut kiini, ja muutamissa silmänräpäyksissä olin kuin veneen pohjaan naulattu, niin ett'en voinut jäsentäni järkähdyttää. Kuta hurjemmin riehuin ja soimasin tovereitani jumalattomiksi, kun varmaan luulin heidän aikovan minua surmata, sitä tuimemmin koski ranteisiini ja nilkkoihini, juuri kuin niitä olisi tulikuumalla raudalla katkaistu.

Minä virkosin raivoamistani seuranneesta horrostilastani vasta yöllä neljännentoista vuorokauden alkaessa eli Tammikuun 31 päivänä. Tunsin itseni perin voimattomaksi; ajatusjuoksuni oli sangen hidas; tuskin kykenin mitään käsittämään. Pääni tuntui vallan ontolta ja koko ruumiini voimattomalta, niin tyhjältä ja kevyeltä, että ihmettelin, miksi ei tuuli minua mukanansa ilmaan vienyt.

Hitaat ajatukseni pysähtyivät alinomaa siihen, että nyt olisi parasta päästä tästä surkeasta elämästä. Mutta mereen en kyennyt pääsemään eikä käsi veistä semmoiseen tekoon käyttämään, eikä tovereistakaan siihen apua ollut.

Minä tarkastelin tovereitani. He näyttivät olevan yhtä auttamattomassa tilassa, hekin, useimmat loikoen veneen pohjalla silmät veripunaisina tuijottaen syvissä kuopissaan, suut ammollaan, ja kasvot tumman vehreinä, kalman leimalla merkittyinä. Huh, vielä oli sen verran voimaa ruumiissani, että siinä kauhun värähdyksiä tunsin!

Mutta päivän valjetessa rupesi, Jumalalle kiitos, hienosti vettä tihkuilemaan. Tosiaankin, se oli vettä! Oi, miten suloiselta nuo hienot vesipisarat tuntuivat. Ne suurenivat ja tihenivät ja muuttuivat viimein rankkasateeksi. Oli kuin aavistamaton elonhengähdys olisi veneesemme puhaltanut. Yksi toisensa jälkeen kohotti kasvonsa taivasta kohden ja koki mahdollisimman leveälle avata leukojansa, ikään kuin joka ainoata putoavaa vesipisaraa suuhunsa odottaen. Ja tämäpä se olikin tällä kerralla meidän pelastuksemme; sillä jos tämä päivä olisi yhtä kuiva ja kuuma tullut kuin edellisetkin, niin olisi se meidätkin mennessänsä ikuiseen matkaan vienyt.

Mutta nyt me olimme kuin vallan virkeät miehet edelliseen tilaamme nähden. Eikä siinä ollut kylliksi, että olimme tulikuumat suumme saaneet jäähdytetyiksi; vaan me kokosimme hatuillamme, purjeilla ja laivaämpäreillä tuota alas valuvaa elonnestettä vastaisuudenkin varaksi, niin että meillä sitä muutamassa tunnissa oli jo useita kannuja, ei tosin aivan puhdasta eikä suolatonta, sillä merivesi oli koko veneemme ja kalustomme niin läpeensä liotellut, että siitä suolanmakua sadeveteenkin tuli; mutta arvaamattoman kallista oli tämä meille sittenkin.

Sade rupesi pian taukoamaan. Mutta meidät oli jo kumminkin sadevesi niin virkistänyt, että jaksoimme puhua, liikkua ja ajatella, vaikka tosin paljoa hitaammin kuin ennen.

Luulimme jo kaukaa silmiimme häämöittävän maata. Ilon ja riemun huudahdus pääsi jokaiselta mieheltä. Purjeet levitettiin kiireesti ja airot lykättiin ulos. Minä irroitin peräsimen, ja uusin voimin, joita ei olisi voinut aavistaakaan enää olevan niin nälkiintyneillä miehillä, kiidimme eteenpäin huomattua maata kohden. Iloisia naurun äännähdyksiäkin kuului joukossamme. Kaikki olimme virkeitä ja elokkaita; sillä toivo vielä kerta tavata omaisiamme liehtoi ihmeteltävällä tavalla meihin uutta elämänhalua.

Me sousimme ja pyrimme eteenpäin. Mutta kauhuksemme keksimme, että koko maa oli yht'äkkiä hävinnyt nähtävistämme. Se oli vaan kangastusta, jommoista merellä välistä näkee, vaikka on satoja penikulmia maihin. Helposti voi käsittää, minkälaista katkeruutta tuo meissä synnytti; jopa kuului julkisia vihanpurkauksiakin kärsimyksiin nääntymäisillään olevain merimiesten suusta. Me vaivuimme jälleen synkkään toivottomuuteen, ja entistä varmemmin taas uskoimme, että me olimme kaikki tuomitut sittenkin nälkään nääntymään.

Näitä alakuloisina miettiessämme soutamatta istuskellen, keksimme taasen purjelaivan täyttä vauhtia kulkevan edellämme. Taasen innostuimme ja toivo heräsi uudelleen sydämissämme. Mutta pian huomasimme senkin vaan kangastukseksi, meidän haaksirikkoisten härnääjäksi.

Kun nälän vaivat yhä ankarammin alkoivat meitä kouristella, eikä sadevesikään enää voinut meitä virkistää, vaan yhä kamalammat päivät näyttivät edessämme olevan, katosivat meistä niin ihmiselliset tunteemme, että jouduimme vallan petoeläinten kannalle. Oli mielestämme tärkeätä, että ainakin joidenkuiden piti säilyä maailmalle kohtaloamme ilmoittamaan, jos ei muuten, niin toverinsa syöden. Teimme semmoisen kauhistuttavan, petomaisen sopimuksen, että arvan oli määrääminen, kenen vuoronsa mukaan oli toisten ruoaksi käyminen.

Ei ollut malttia eikä aikaa pitkältä tuumia sopimuksemme kohtuullisuutta, sillä nälän kouristukset ja sen tuottama raakuus tuskin tapaavat vertaisiansa.

Arpa heitettiin. Se tuli minun osakseni.

Veri tuntui seisahtuvan suonissani. Minä olin ehdotuksen ilmilausujana tarttunut omaan paulaani. Ei siis muuta kuin rohkeutta muutama silmänräpäys, ja kaikki olisi lopussa. Kentiesi olin sittenkin parhaan osan saanut!

Pyysin vähäsen aikaa valmistautuakseni kauheaan kuolemaani. Minä vaivuin melkein tunnotonna veneen pohjalle. Tuskin tiesin, mitä ympärilläni tapahtui. Ajatukseni työskentelivät ainoastaan kuolemanvalmistuksissa. Koko edellinen elämäni levisi eteeni uhkaavana kuvana; sieluni pelastuskin näytti mahdottomalta. Oi, miten on kauheata, kun täytyy näin nuorena kuolla, ja vielä tällä tavalla! huokasin itsekseni. Huh! Koko ruumiini vapisi; en hirvennyt ajatellakaan, mitä tapahtuva oli! Mutta ajatellessani kauheata tilaamme, tuntui minusta helpommalta itse käydä uhriksi, kuin ryhtyä tuohon kauhistavaan hätäkeinoon.

Hartaasti rukoiltuani sain vihdoin lohdutusta sielulleni ja luulin voivani tyytyä kohtalooni. Minä otin povestani tikarin ja annoin sen lähinnä istuvalle; sillä minä olin eräänä yönä toverieni nukkuessa salaa viskonut heidän veitsensä mereen, ett'eivät olisi voineet toisiansa tahi itseänsä niillä vahingoittaa. Neuvoin myös häntä tähtäämään iskunsa niin, että se heti hengen veisi. Mutta ei kukaan näkynyt rohkenevan työhön ryhtyä. Odotin, mutta turhaan. Silloin ehdotin arvalla määrättäväksi, kenen oli se tehtävä.

Suomalainen toverini Wilson sai työn. Vakuutin olevani valmis ja mieluinen eroamaan kurjasta elämästäni. Koin vieläkin rukoilla ja rauhoittua, sillä kohtaloni minua kumminkin kauhistutti. Mutta kuinka iskua varrotessani kohosi kauhistukseni niin, etten lopulta enää maailmasta mitään tiennyt, sillä heikot voimani eivät semmoista mielenjännitystä sietäneet. Olin tuntevinani piston ruumiissani, korvani humisivat, ja sitten tuntui kuin olisin kuollut eli olemattomiin kadonnut.

En tiedä, kauvanko vallan tunnotonna olin; mutta sitten aloin vähitellen hyvin hämärästi tuntea elämää ympärilläni. Uskoin varmaan olevani kuollut, ja tuntiessani soudun jyskytystä ruumiissani, luulin sen ruumiskirstun naulaamista tahi jotakin muuta semmoista olevan. Tunsin myös, että liikuimme eteenpäin ja että liikkeemme päättyi äkkinäiseen sysäykseen. Epäselviä ääniä kuului myös, mutta puhujien lauseita en selvälleen käsittänyt; sen verran vaan ymmärsin, että minusta itsestäni puhuttiin, että olin katala pelosta kuollut ja että minua mereen aiottiin viskata. Joku kosketteli käsirannettani, ja taasen luulin kuulleeni vakuutuksia, että olin kuollut. Puhuttiin myös jotakin maasta ja hautaamisesta, mutta minulla vaan ei ollut voimaa eikä tarmoa jäsentäni järkähdyttää, ei ääntä suustani saada eikä myöskään kuulemistani sanoista minkäänlaista selvää ajatusta kokoon tuoda.

Sysäyksen jäljestä oli hetken aikaa kaikki hiljaista. Sitten kuulin taas ääniä. Yht'äkkiä temmattiin minut ylös. Tunsin itseäni kannettavan ja viimein maahan pudotettavan. Minä kuulin puhuttavan kuopasta ja vainajasta.

Herra, armahda minua! ajattelin itsekseni ja koin ponnistella ajatusvoimiani käsittääkseni, olinko kuollut vai eläväkö; sillä siitä en selvillä vieläkään ollut, vaikka ymmärrykseni alkoi jo vähin valjeta. Aloin jo siksi selvitä, että ymmärsin pelätä elävänä haudatuksi tulevani. Wilson oli juuri ollut ryhtymäisillään työhön, johon arpa hänet oli määrännyt. Mutta silloin olivat toverit todellakin selvään huomanneet maata edessämme. He jättivät tuon kauhean hätäkeinon sikseen ja alkoivat kaikin voimin soutaa maata kohden, ja luulivat minun kuolleen pelosta ja kauhistuksesta. Ruumiini aikoivat he venettä keventääksensä heti mereen viskata, mutta koska Wilson epäili minun vaan valekuolleen tilaan menehtyneen, antoivat he minun jäädä veneesen ja päättivät maalle haudata.

Ensimmäiset virvoituksensa maalla saatuansa palasivat toverini minua hautaamaan. Mutta maahan pudotessani tunsin minä ruumiissani äkkinäisen, kylmän värähdyksen, juuri kuin sähkökipinä olisi jääkylmänä kiireestä kantapäähäni valahtanut, ja minä olin kuin unesta herännyt.

Toverieni hämmästykseksi yritin nousta istualleni ja ilmaisin viittauksillani ankaraa janontuskaa suussani, sillä kieleni tuntui olevan kuin kiinnikasvaneena ja kuivaneena kitalakeeni, niin etten voinut ääntä suustani saada. Wilson toi kokospähkinän, jonka maitoa hän hiljalleen valutti polttavaan suuhuni. Toinen toverini toi raikasta lähdevettä, jota join, niin että luulin halkeavani.

Tämä virkisti minua niin paljon, että voin seurata tovereitani; sillä nyt olimme todellakin päässeet maalle, vaikka emme vielä tarkoin tienneet, mikä maa tämä oli. Sen kuitenkin pian huomasimme, että tämä oli saari ja laskujemme mukaan arvatenkin St. Juan Fernandes saariryhmään kuuluva.

Vähän levähdettyämme ja saaren runsailla hedelmillä itseämme virkistettyämme lähdimme joukossa kulkemaan pitkin rantoja nähdäksemme, olisiko saari asuttu ja sattuisiko purjehtijaa näkyviin tulemaan.

Olimme kulkeneet noin tunnin ajan minkäänlaisia ihmisasumuksen merkkiä huomaamatta. Saari näytti olevan vallan asumaton.

Me palasimme aluksemme luokse, vedimme sen suurella vaivalla kuivalle maalle, ja virkistettyämme taas itseämme hedelmillä, kokospähkinän maidolla ja raittiilla lähdevedellä, jota vallan läheltämme löydettiin, paneuduimme kaikin levolle veneesemme, jonka ylitse purjeet levitimme suojaksemme aurinkoa ja kentiesi sattuvaa sadetta vastaan.

Herättyämme paistoi aamuaurinko kirkkaasti, ja me tunsimme olevamme jotenkin virkistyneitä. Taas ravitsimme itsemme hedelmillä ja lähdimme uudelleen tarkastelemaan maata, johon kohtalomme meidät oli saattanut.

Tutkimuksemme osoitti, että saari oli, kuten olimme jo arvelleet, ainakin nyt vallan asumaton. Eläimiä täällä näkyi olevan. Arviomme mukaan oli se noin Suomen peninkulman pituinen ja 8 virstan levyinen. Se oli enimmäkseen metsäistä ja hedelmällistä maata, jossa kasvoi kokospalmuja, bananapuita ja erästä puulajia nimeltä Johanneksen leipäpuu, taadelipuita, ja ihmeeksemme näimme siellä täällä muutamia perunoitakin villeinä kasvavan. Löysimme myös muutamia omenapuita, joissa suuret, mehukkaat omenat killuivat ja ikäänkuin tervehtivät meitä nauttijoiksensa.

Purjehtijoita emme missään huomanneet, vaikka miten olisimme merta tarkastelleet.

Väsyneinä palasimme illalla taas aluksemme luokse neuvottelemaan, mitä tekisimme. Muutamat tovereista ehdoittivat, että täyttäisimme vesileilit ja sangot vedellä, kokoisimme hedelmiä kaikenmoisia, mitä saaresta löytäisimme, ja lähtisimme taas purjehtimaan eteen päin, kentiesi päästäksemme mannermaalle tahi tavataksemme jonkun purjehtijan, joka meidät pelastaisi. Muutamat rohkeimmat tähän suostuivatkin; mutta minä puolestani olin jo saanut tarpeeksi vene-elämästä valtamerellä. Lupasin siis jäädä vaikka yksinäni saareen ja elää täällä kuin Robinpoika Krusoe. En kieltänyt ketään lähtemästä onneaan koettamaan, mutta lausuin toivovani, etteivät hekään niin tekisi, vaan että kaikki jäisimme saareen. Tähän vihdoin kaikki suostuivat.